Talvi kului hitaasti loppuun ponnistellen kuin vesilastiin joutunut
laiva, täynnä haaksirikkoisia merimiehiä. Asiat olivat jo niin
huonolla kannalla kuin suinkin voivat kulkiessaan tasaista vauhtia
ojasta allikkoon. Rouva Bascomb tiesi nyt, ettei Ralph halunnut lähteä
kaupungille Lottien kanssa iltaisin. Sillä ei ollut mitään tekemistä
hänen äitinsä viihtymisen kanssa. Eikä se johtunut hänen omasta
kuolettavasta väsymyksestäänkään.
Hänen äitinsä sai tietää syyn siihen eräänä tammikuun iltapäivänä,
kun hän palasi kotiin koulutyön päätyttyä ja näki Lottien "huvittavan
erästä miesystävää", kuten hän kuvaili sitä myöhemmin illallispöydässä
kertoessaan siitä Ralphille niin pirteästi kuin tahtoisi siinä
asiassa olla ihan vilpitön ja luonnollinen. "Hän on melkein keikari,
Ralph. Hyväinen aika, sinähän tunnet hänet! Etkö muista, että hän oli
Hudsonin salissa muutamia iltoja sitten ja että minä esitin hänet
sinulle? Se mies, jolla oli timanttisormus, sinun täytyi huomata hänen
timanttisormuksensa. Ja niin mainio keskustelutaito. Hän on ihan
ihmeellinen. Melkein täytyy huudahdella yhtä mittaa, kun hän puhuu.
Jokainen sanoo, että hänen pitäisi kuulua johonkin laulunäyttämöön.
Hän ansaitsisi siellä itselleen helposti omaisuuden. Mutta hän sanoo
jäävänsä mieluummin köyhäksi, mutta rehelliseksi. Hänen tehtävänään
on kaivososakkeiden myyminen. Mutta, Ralph, koeta nyt, sinun täytyy
muistaa hänet — hän oli tuo mies, joka näytti minulle niin etevän
askeleenoton hesitatio-tanssissa."
Hän oli jutellut paljon ja melko nopeasti, mutta keskeytti nyt ja joi
kulauksen vettä kerskailevan tyynesti.