IX

Rouva Bascomb kääntyi kotimatkalle kiireesti. Kello oli puoliviisi.

Häntä oli viivytetty koulussa. Lottie halusi käydä kaupungilla ainakin

kerran päivässä ja odotti hänen palaavan koulusta kahtakymmentä

minuuttia yli neljän. Hän aukaisi pääoven. Lapsi itki. Oliko hän kipeä?

Eikö hän ollutkin näyttänyt hieman kalpealta tänä aamuna? Hän kiiruhti

portaita ylös omaan huoneeseensa. Itku kuului näet sieltä. Vauva oli

kätkyessään ja huusi niin, että sydän oli haljeta. Missä oli Lottie?

Oliko hän yksinkertaisesti päättänyt olla enää odottamatta ja mennyt

matkoihinsa jättäen lapsen yksin?

Kylpyhuoneen ovi aukeni, ja Lottien ääni tunkeutui sieltä poltettujen

hiusten käryn mukana. Lottie kähersi tukkaansa. Ah, hän ei ollut vielä

pukeutunut. Hän oli ehkä myöhästynyt itsekin. Lottien ääni oli uhmaavan

puolustava: "Hän riehaantui juuri äsken, siinä kaikki. Siinä kirjassa,

jonka annoitte minulle luettavaksi, _sanotaan_, ettei niitä tarvitse

ottaa syliin, vaikka ne itkevätkin."

Isoäiti keskeytti hyökkäyksensä kätkyttä kohti, kunnes ehti riisua

yltään raskaan päällystakkinsa ja kiskoa sormikkaat pois käsistään,

jotka lokakuun päivä oli jäähdyttänyt. Hän hieroi niitä kovasti

toisiaan vasten saadakseen ne lämpenemään. Lapsen huudot vapisuttivat

häntä, ikäänkuin ne olisivat purkautuneet esille hänen omasta

kurkustaan.

Nyt hän oli tarpeeksi lämminnyt voidakseen koskea kätkyeen. Hän

kumartui sen puoleen ja heitti syrjään peitteet pikku olennon

ympäriltä, joka hullunkurisesti potki ja ponnisteli. Lapsen oli kylmä,

se oli märkä, ja epäjärjestykseen menneet peitteet olivat vääntäneet

sen luonnottomaan ja epämukavaan asentoon. Hänen pienet säärensä ja

jalkansa olivat kuin kylmää marmoria. Hän oli raivoissaankin, kasvot

olivat vääntyneet tuhansiin ryppyihin, hampaaton suu oli ammollaan, ja

huudot purkautuivat siitä kuin jokin näkyvä aines.

Huudahtaen suuttumuksesta isoäiti otti vauvan syliinsä ja istuutui

lämpöpatterin viereen, heittäen pois kylmän, märän rievun, joka oli

solunut pienten säärten ympärille. Hän pani uuden rievun patterille

lämpenemään ja käänsi lapsen sen likelle, niin että se sai lämmitellä

paljaita jalkojaan ja sääriään. Samalla hän hieroi niitä hiljaa

käsillään ja kumartuen syvään mumisi epäselvästi: "Kultaseni...

kultaseni... pieni lapsi kultaseni..." Hän tunsi lapsen kylmyyden,

märkyyden ja vihan omassa sydämessään ja ruumiissaan.

Sitten hän tunsi yhtä herkästi kuin se olisi vaikuttanut hänen

omaan paljaaseen ihoonsa, sen suloisen lämmön, joka heti hillitsi

lapsen itkun, sai sen lepäämään jalat ojennettuina ja liikuttelemaan

varpaitaan hiljaa, samalla kun se katsoi hyvin tyytyväisenä kattoon. He

molemmat riemuitsivat yhdessä, kun oli niin hyvä olla. Rouva Bascombin

toimelias mieli oli yhtä tyhjä ajatuksista kuin lapsenkin kasvot. Hänen

lemmikkinsä oli lämminnyt ja rauhallinen, ja hän itsekin oli nyt täynnä

rauhaa ja lämmintä, vaikka oli hetkinen sitten ollut kylmän ja vihan

vallassa.

Vähän myöhemmin hän kurotti ottamaan lämminneen vaatteen käteensä ja

kiinnitti sen lukkoneuloilla niin lujasti lapsen ympärille, ettei se

voinut solua alas. Hänen sormensa koskettivat lapsen hienoa ihoa, ja

hän kumartui kiihkeästi suutelemaan sen pieniä jalkoja.

Kun hän silitteli pitkää kolttua, huomasi hän sen rutistuneeksi ja

likaiseksi, ja sen rintamus oli jäykkä hapanneen maidon jättämistä

ilkeänhajuisista täplistä. Hän vetäisi vaatekappaleen lapsen yltä

yhdellä nykäyksellä ja kantaen lasta olallaan kiiruhti halliin

valkoiseksi maalatun lipaston luo, jonka hän oli ostanut viikkoa

myöhemmin kuin lapsi oli syntynyt. Hän avasi ylimmäisen laatikon

ja sai näkyviinsä sotkuisen kasan rutistuneita vaatteita, likaisen

punaisen sukan ollessa päällimmäisenä. Hän sulki laatikon tarmokkaasti

ja avasi seuraavan. Se oli tyhjä, paitsi ilkeältä lemuavaa pientä

käärittyä peitettä. Hän aukaisi ja sulki nopeasti kaikki mautkin

laatikot. Alimmainen oli ihan täynnä likaisia vaatteita. Siellä ei

ollut ainoatakaan puhdasta pukua lapselle milloinkaan, vaikka piti olla

tusinoittain joka lajia. Rouva Bascomb puri hampaansa yhteen.

Kylpyhuoneen ovi aukeni. Sotaisa ilme haihtui rouva Bascombin

kasvoista. Loistavasti käherretylle Lottielle, joka seisoi siinä,

toisen valkoisen pyöreän olkapään näkyessä vartalon ympärille

kietaistun aamunutun alta, anoppi sanoi varovaisella äänellä: "Lapsen

kolttu ei ole kovinkaan puhdas. Muistaakseni puin hänen ylleen puhtaan

aamulla."

Mutta hän ei kai puhunut tarpeeksi varovaisesti. Tai ehkä oli

laatikoiden vihainen kiinnityöntäminen kuulunut kylpyhuoneeseen. "Ei

ole enää puhtaita", sanoi Lottie uhmaavasti. "Ei kukaan ihminen jaksa

pitää vaatteita puhtaina sellaiselle lapselle, joka viskelee ruokaansa

ympärilleen sillä tavalla kuin hän tekee. Mitä hänen vaatteittensa

alituinen vaihtaminen hyödyttää? Hän likaa ne jälleen minuutissa." Hän

katsoi lapseen, joka lepäsi mukavasti isoäitinsä sylissä, ja sitten

tämän kasvoihin. Hänen omat kasvonsa synkistyivät. Hän ojensi kätensä

ja otti lapsen kovakouraisesti syliinsä. "Antakaa hänet minulle. Hän on

jo varmasti nälissäänkin."

"Onko nyt hänen ruoka-aikansa?" kysyi rouva Bascomb soinnuttomalla

äänellä.

"En ole katsonut kelloon", vastasi Lottie kiivaasti ja vei lapsen

etusivun huoneeseen.

Rouva Bascomb meni takaisin omaan huoneeseensa sulkien oven. Hänen

sormensa vapisivat, niinkuin ne usein tekivät siitä ponnistuksesta,

jolla hän pakotti itsensä vaikenemaan. Hän ripusti päällystakkinsa

vaatekomeroon, otti hatun päästään ja pani sen ja sormikkaansa

syrjään. Hänen tuli noudattaa tarkkaa järjestelmää voidakseen pitää

edes jossakin kunnossa tätä pientä huonetta, johon täytyi mahtua

kaikki hänen omat tavaransa ja paljon lapsenkin kapineita. Hän

pakotti itsensä ajattelemaan ja katsomaan, mitä muita pieniä töitä

voisi vielä tehdä päästäkseen ajattelemasta. Lapsen epäjärjestykseen

joutunut kehto. Hän otti siitä pois sekaiset peitteet, pudisteli ne

suoriksi ja kurottautuen ikkunasta ripusti ne tuulettumaan nuoralle,

jonka oli väkipyörän avulla kiinnittänyt ikkunan pielestä likellä

kasvavaan puuhun. Mutta mitä hän sitten tekisi? Hän voisi ehkä keksiä

jonkun keinon saada puhtaan koltun lapselle, jolla ei nyt ollut yllään

muuta kuin pieni flanellinen röijy. "Flanellia on niin vaikea pestä

puhtaaksi sille kaatuneesta maidosta", sanoi rouva Bascomb itsekseen.

Mutta hän ei ajatellut sitä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin

seuraavassa huoneessa oleskelevaa lasta, joka nyt imi äitinsä kaunista

valkohipiäistä sinisuonista rintaa. Hänen omia rintojaan pakotti ikävä.

Hän sanoi päättäväisesti itselleen: "Mutta siellähän on vielä pieni

sininen flanelliriepu. Ehkä se on puhdas." Hän ajatteli: "Eikö hän

milloinkaan luovuta lasta takaisin minulle?"

Samalla sanoikin Lottie oven takaa: "Haluatteko nyt lapsen luoksenne?

Hän ei viitsi syödä enää."

Rouva Bascomb ei voinut hillitä jalkojaan nopeasta syöksystä eikä

käsiään vapisemasta, kun hän avasi oven.

Lottie näytti hyväntuuliselta. Muuan hänen selittämättömiä

mielenmuutoksiaan. Ehkä lapsen imettäminen oli huojentanut hänen

mieltään. "Te saattekin pitää häntä luonanne, jos vain haluatte", sanoi

hän lempeästi korostaen kuin olisi osoittanut suosiotaan. "Minun täytyy

lopettaa pukeutumiseni." Hän palasi omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Rouva Bascomb puristi hennon, terveen ja hyvin ruokitun olennon

syliinsä syvään hengähtäen. Hän istuutui kiikkutuoliin ja alkoi keinua

edestakaisin painaen lasta olkaansa vasten. Pikku vauva viihtyi siinä

hyvin, hapuili pienillä käsillään saadakseen mukavamman asennon, painoi

otsansa isoäidin niskakuoppaan ja vaipui huokaisten hyvinvoinnin

hurmiotilaan. Isoäiti kuhersi itsekseen hiljaisella äänellä jotakin,

millä ei ollut ilmettä eikä sanoja, mutta se tuli suoraan hänen

sydämestään, kuten kyyneleetkin, jotka kohosivat hänen silmiinsä. Hän

ei tiennyt mitään laulustaan eikä kyynelistään, ei mistään muusta kuin

välttämättömyydestä helliä ja suojella tätä elämän lämmintä tainta,

tätä niin pientä ja elävää ja kuitenkin niin suurta. Hän oli unohtanut

oman olemassaolonsa, koko elämäntarmon virratessa sylissä lepäävään

pienokaiseen.

Hetkisen kuluttua, havahduttuaan hieman horroksestaan, hän laski lapsen

syliinsä ja katsoi siihen. Sen pyöreät kasvot eivät usein näyttäneet

miltään muulta kuin mitä ne olivat — ruusunväriset, ilmeettömät

lapsenkasvot, piirteetön ihmistaikina, epämääräinen persoonaton jonkin

alku. Mutta joskus sentään (kolmasti tai neljästi tämän pari kuukautta

kestäneen elämänsä aikana), kun se vääntäytyi toisesta asennosta

toiseen ja valo sattui tällä tai tuolla tavalla sen kasvoihin, oli

isoäidin ollut pakko tukahduttaa huudahduksensa nähdessään sen

samannäköisyyden, joka toi miesvainajan hänen mieleensä.

Hän ei huomannut sitä tänään. Lapsi lepäsi kuin tyytyväisyyden

perikuvana, potkien pitkän flanellipaitansa laahustavia laskoksia ja

ähkien hiljaa silloin tällöin, kasvojen ainoan ilmeen kuvastellessa

hennon ruumiin erilaisia ja epämääräisiä, mutta ei ollenkaan

vastenmielisiä tunteita. Rouva Bascombin sen puoleen kumartuneihin

kasvoihin ilmestyi ihan uusi ilme; ne näyttivät nyt miettiväisen

huvitetuilta. "Sinä pikku nasu!" sanoi hän ihailevasti. "Sinä pieni

pitkähiuksinen nasu!" Vastaukseksi lapsi ähkäisi kerran vielä, ja

isoäiti nauroi ääneen.

Mutta heti hän säikähti omaa nauruaan. Hän ei usein nauranut. Ja

alakerran kello suvaitsi samalla lyödä viisi. Oli jo aika lopettaa

tämä mieletön seurusteleminen lapsen kanssa ja lähteä alakertaan

valmistamaan ruokaa. Hän puki lapsen pieneen siniseen villakolttuun,

kuten oli suunnitellutkin, ja vei mukanaan keittiöön.

Lottien puolisesta jääneet likaiset astiat oli kasattu pesupöydälle.

Hän sanoi aina, ettei oikeastaan kannattanut pestä niin pientä määrää,

vaan että oli parempi lykätä se tuonnemmaksi, kunnes kaikki voitiin

pestä samalla kertaa. Silloin niitä ei huomattukaan muiden joukossa,

sanoi hän. Rouva Bascomb katsoi niihin raivoisasti, unohtaen lapsen.

Hän sanoi itselleen, ettei hän suorastaan tahtonut pestä niitä toista

kertaa. Se tapa, kuinka Ralph ja hän mukautuivat Lottien oikkuihin,

ei ollut muuta kuin raukkamaista heikkoutta. Hän vaatisi itselleen

inhimillisen olennon oikeuksia, muistuttaisi Lottielle, että tämä

oli hänen kotinsa, ja myöskin, että he saivat asua siellä armosta

suurimmaksi osaksi hänen kustannuksellaan. Hän palauttaisi miniän

järkiinsä yhdellä ainoalla pyörähdyksellä. Ennenkuin hän pesisi nuo

astiat jälleen, sanoi hän sisimmässään, antaisi hän niiden olla siinä,

kunnes ne rupeisivat löyhkäämään. Tämä vahva, raaka sana ilahdutti

häntä. Ja häntä ilahdutti tämä paatuneen sydämen tekemä päätöskin.

Liikkuen sinne tänne keittiössä ja käytellen toista kättään kömpelösti,

pitäen samalla lasta toisella käsivarrellaan, hän alkoi valmistaa

ateriaa. Hän oli vihainen siitä, ettei Lottie tullut auttamaan, ja

äärettömästi huojentunut, ettei hän ollut keittiössä kolistelemassa ja

pudottelemassa särkyviä esineitä, jättämässä kaasua pienentämättömänä

palamaan tyhjän kattilan alle, ripottamassa jauhoja lattialle,

kuivaamassa rasvaista paistinpannua hienolla pellavapyyhkeellä,

polttamassa reikää esiliinaansa käyttämällä sitä pitimenä (reikää,

jota ei milloinkaan korjattaisi, ennenkuin rouva Bascomb tarttuisi

neulaansa), tekemässä kaikkea päin seiniä ja nostamassa harjaksiaan

pystyyn päästä jalkoihin asti uhmasta, kuullessaan hyvinkin

varovaisesti lausutun huomautuksen tahi neuvon.

Kuinka kauhistuttavia olivatkaan kohtaukset, jolloin Ralph niin usein

oli avannut oven ja nähnyt vaimonsa puolittain itkevänä ja puolittain

raivoissaan, punastuneena hiusmartoa myöten, ja äitinsä tyynenä ja

kalpeahuulisena ja vapisevana hiljaisesta vihasta!

"Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?"" kuului hänen tavallinen

huomautuksensa lausuttuna sellaisen väsyneen miehen perinnäiseen

tapaan, joka on palannut järjettömien, riitelevien naisten luo.

Lottie oli aina oikeassa ja hänen äitinsä aina väärässä. Luonnollisesti

oli Lottie aina oikeassa, hän, joka puristi nuoren sykähtelevän

ruumiinsa Ralphia vasten, kiersi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa

ja painoi hänen nuorelle suulleen huuliensa kostean, sulattavan

pehmeyden.

"Minä käytin pyhää hopeahaarukkaa perunain hämmentämiseen!" saattoi hän

huutaa, ja Ralph katsoi äitiinsä olkansa yli moittivasti, hämmästyneenä

sellaisesta pikkumaisuudesta.

"Kuulehan nyt, äiti, etkö sinä voisi olla talouspuuhissasi hieman

tyynempi?"

Rouva Bascombia hämmästytti alituisesti se, että henkilö, joka oli aina

oikeassa hänen tapaansa, voitiin niin usein panna näyttämään siltä kuin

olisi väärässä.

Niin, vaikka hän siten saikin kaikki työt osalleen, oli silti paljoa

parempi, että Lottie pysyi yläkerrassa puuteroimassa ja voitelemassa

hajuvesillä korvanlehtiään ja silmäluomiaan ja järjestämässä uudestaan

tukkaansa tuhansia kertoja ja vaihtamassa läpinäkyviä silkkisukkiaan

toisesta jalasta toiseen, niin ettei kantapään reikä näkyisi niin

selvästi. Lottien anoppi järjesti pieluksista pesän lapselle

arkihuoneen sohvalle ja kiiruhtaen nyt niin paljon kuin suinkin

hyppäsi edestakaisin ruokasalin ja keittiön väliä. Seurakunnan kerhon

luentokurssien oli määrä alkaa sinä iltana, eikä hän halunnut niistä

myöhästyä. Hän oli käynyt niillä säännöllisesti kymmenenä vuonna.

Ralph tuli kotiin puolikuuden aikana, avaten oven varovasti ja kysyen

heti: "Missä Lottie on?"

Hänen äitinsä ilmoitti hänelle hyvin asiallisesti, ettei Lottie ollut

vielä tullut alakertaan. "Hän pukeutuu parhaillaan." Tämän toteamisen

suoma tyydytys perustui siihen, ettei Lottie ollut suvainnut auttaa

häntä ruuan valmistuksissa. Hän luuli Ralphinkin huomaavan sen. Mutta

se näytti merkitsevän hänelle jotakin muuta. Hänen kapeat hartiansa

menivät kumaraan väsymyksestä, kun hän jäi hetkiseksi seisomaan

äitinsä eteen. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat tahrautuneet konttorin

ja kadun liasta. "Sanoiko hän mitään siitä, että hän haluaa mennä

eläviinkuviin?" kysyi hän.

Hänen äitinsä säpsähti. Hän oli monta kertaa puhunut Ralphille ja

Lottielle noista luennoista ja ilmoittanut heille, kuinka kiihkeästi

hän niitä odotti. "Ei, hän ei puhunut mitään siitä", vastasi hän.

Oliko mahdollisia, ajatteli hän, että he noin vain jättäisivät luennon

huomioon ottamatta ja eristäisivät hänet siitä ainoasta huvista, joka

hänellä oli jäljellä?

Ralph ripusti ääneti hattunsa naulaan. Hänen ja hänen äitinsä välinen

keskustelu supistui nykyään siihen, että he antoivat toisilleen tietoja

jokapäiväisen elämän pikku asioista, pitäen jyrkästi salassa, mitä

heillä oikeastaan oli mielessä.

"Minä menen luullakseni peseytymään", sanoi Ralph. Lottie kertoi

alituisesti niiden miesystävien hyvin hoidetuista käsistä, joita

hänellä oli ollut Harristownissa.

"Minä olen valmis tarjoilemaan muutamien minuuttien kuluttua", sanoi

hänen äitinsä. "Sinä saat ilmoittaa sen Lottielle." Sitten hän lisäsi,

vaikka Ralph ei ollut kysynytkään: "Toin lapsen mukanani alakertaan, ja

se nukkuu nyt ruokasalin sohvalla."

Ralph kiipesi laahustavin askelin yläkertaan.

Rouva Bascomb otti perunat uunista, ammensi herneet vatiin ja

kaasi vispilöidyt munat munakaspannuun. Hän koetti sulkea korvansa

yläkerrasta kuuluvalle muminalle, joka oli alkanut samalla, kun Ralph

oli avannut makuuhuoneen oven, hiljaiselle, puolittain tunteelliselle,

puolittain aistilliselle muminalle, jota hän sai kuunnella joka yö

makuuhuoneessaan. Hän muuttui hyvin ankaran näköiseksi ja käänsi

munakkaan kätevästi kuumennetulle vadille.

"Ruoka on valmis!" huusi hän portaitten yläpäähän, ja hänen tiukka

korostuksensa lopetti heti muminan.

Ralph ja Lottie tulivat alakertaan. Ralphin vastapestyt,

hienopiirteiset kasvot olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärystät

tummat, huolimatta saippuasta ja vedestä. Lottie oikein kukoisti

nuoruudesta ja kaunistusaineista. Hänen ruskeat silmänsä olivat yhtä

kirkkaat ja kosteat kuin oravan. Hänen pyöreät käsivartensa olivat

maidonvalkoiset, ja niskan hipiä oli kuin hienointa valkoista samettia.

Kun rouva Bascomb kantoi sisään perunat, näki hän vilahdukselta omat

kasvonsa kuvastimessa, vakavat keski-ikäiset kasvonsa ja kuihtuneen,

kellastuvan ihon. Hän oli ainoa henkilö, joka sen huomasi.

Lottie näki pieluskasan sohvalla ja hyökkäsi sitä kohti.

"Varo! Minä luulen pienokaisen nukkuvan", varoitti rouva Bascomb

tiukasti.

Lottie kohotti pienen siniseen flanellikolttuun puetun käärön korkealle

päänsä yläpuolelle. "Äidin pieni kulta!" sanoi hän. "Minä uskallan

lyödä vaikka vetoakin siitä, ettei isä ole vielä katsonutkaan pientä

tyttöstään. Tule tänne, ilkeä isä!"

Pienokainen, herännyt kun oli syvästä unesta, vääristi hullunkurisesti

pieniä kasvojaan, venytteli ja haukotteli niin hämmästyttävän

inhimillisesti kuin vauvojen on tapa ja kohotti kulmiaan, koomillisesti

esittäen maailmantuskan tuottamaa väsymystä. Nuoret vanhemmat nauroivat

hillittömästi ja alkoivat leikkiä hänen kanssaan kuin lapset jollakin

lelulla. "Eikö hän näytä kuvaamattoman suloiselta tässä sinisessä

koltussaan?" huudahti Lottie. "Minä luulen sinisestä tulevan hänen

mielivärinsä — etkö sinäkin luule samaa, Ralph?"

"Ruoka on pöydällä", sanoi isoäiti melkein kiivaasti. (Kuka olikaan

löytänyt sinisen koltun ja pukenut lapsen siihen?)

Nuoret katsoivat toisiinsa, ja heidän silmiensä ilmeestä rouva Bascomb

huomasi vielä kerran olevansa kuiva ja töykeä Gorgon.

"Hänkin tulee illalliselle kanssamme, tulee ihan varmasti!" sanoi

Lottie, tuoden lapsen mukanaan pöytään.

He istuutuivat, Lottien pitäessä lasta sylissään ja koettaessa tulla

toimeen toisella kädellään. Mutta hänen oli mahdotonta juoda teetä

sillä tavalla.

"Hyväinen aika!" huudahti hän heti, koettaessaan hoidella kuppiaan ja

kumartuessaan kömpelösti lapsen pään yli. "Ei, tämä ei kelpaa! Minähän

en saa mitään suuhuni."

Hän työnsi tuolinsa takaisin ja vei lapsen pieluskasalle sohvalle.

Sieltä alkoi heti kuulua itkua, joka yhä kiihtyi.

Isoäiti nousi puolittain pöydän äärestä ja laski lautasliinansa

pöydälle. "Minä pitelen häntä", sanoi hän nopeasti.

"Ei, minä en halua juurruttaa hänen sellaista ajatusta, että hänen

pitää aina päästä tahtonsa perille", sanoi Lottie ratkaisevasti; "hänen

pitää oppia lepäämän hiljaa, kun ei ole mitään hätää. Huutaminen ei

vahingoita häntä ollenkaan." Hän katsoi anoppiinsa tiukasti ja toisti

harkitulla äänellä, pysähtyen hetkiseksi jokaisen sanan välillä: "Minä

tahdon, että hänet jätetään sinne."

Pienokainen huusi yhä pahemmin. Lottie korotti äänensä ja puheli

vilkkaasti. Hän oli saanut kirjeen eräältä naimisissa olevalta

serkultaan, jonka mies työskenteli Fordin tehtaassa Detroitissa. Hän

sanoi: "Marie sanoo, että Tomin esimies käy vain yhä ilkeämmäksi,

eikä hän tiedä muuta kuin että Tomin täytyy ehkä lopettaa työnsä.

Hänen esimiehensä vaimo ja Marie ovat jollakin tavalla riitautuneet,

ja Marie sanoo häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka aina hakee

selkkauksia, ja sittenkun hänen veljensä oli saanut jonkunlaisen toimen

kaupungintalolla — ei, se ei ollutkaan muistaakseni hänen veljensä,

vaan hänen miehensä veli. Minä tiedän heistä kaikki, kun he asuivat

ihan meidän vieressämme jonkun aikaa. Eikö se ollutkin naurettavaa,

että hekin muuttivat Detroitiin niinkuin Marie ja Tom? Minä muistan

hänen kerran koulussa kannelleen opettajalle, että muutamat meistä

vaihtoivat kirjeitä, ja siitä tuli hyvin ilkeä hälinä..."

Lapsi huusi yhä. Rouva Bascomb ei syönyt palastakaan. Ralph söi

nopeasti ja hermostuneesti, hartiat kumarassa.

"Vain senvuoksi", sanoi Lottie, "ettei kukaan pojista antanut hänelle

yhtään kirjettä. Mutta me kuittasimme sen hänelle täydellisesti. Muuan

poika kirjoitti hänelle kujeilevan kirjeen kuin olisi ihan hullusti

pihkaantunut häneen, ja kun hän vastasi siihen, pudotti hän kirjeen

sellaiseen paikkaan, mistä opettaja voi löytää sen, ja..."

Pienokaisen itku muuttui nyt kirkunaksi.

"Hitto vie, minä en kestä tätä!" huusi Ralph. "Minä otan nyt lapsen

syliini."

"Tee niin, jos sinua haluttaa", myönsi Lottie kuin olisi antanut jonkin

oikeuden. "Mutta en ymmärrä, että sinun tarvitsee senvuoksi kiroilla."

Räpytellen silmiään ja tuhautellen nenäänsä istuessaan isänsä

tottumattomilla käsivarsilla lapsi hieroi kasvojaan unisesti

nyrkeillään, kallistui toisesta epämukavasta asennosta toiseen, mutta

ei itkenyt, tuijotti vain jäykästi kirkkaaseen sähkövaloon. Ralph

söi, mitä voi lapsen yli ja ympäri ja lopetti ateriansa melkein

samalla kuin Lottie kertomuksensa. Vihdoin Lottie keskeytti puhelunsa

sanoakseen kellon lyödessä seitsemää: "Hyväinen aika, kuka olisi voinut

luullakaan, että on jo näin myöhä!"

Hänen korostuksensa oli erikoinen. Hän odotti toivovasti.

Hetkisen kuluttua koetettuaan olla sanomatta mitään Ralph kysyi: "No

niin, haluatko mennä jonnekin tänä iltana?"

Lottie tiuskasi hänelle kiivaasti: "No, mitä sinä ajattelet? Minä

puolestani luulisin sinun tahtovan mennä jonnekin tai tehdä jotakin,

jos olisit saanut olla kotona koko päivän raatamassa kuin neekeri ja

hoitamassa lasta ilman puhetoveria, kunnes on tulemaisillaan hulluksi.

Mistä sinä luulet, että minut on luotu?"

Rouva Bascomb nousi ja meni nopeasti keittiöön, kuullen kuitenkin

mennessään: "Sinulla ja äidilläsi ei ole mitään valittamista. Te

pukeudutte joka aamu ja saatte sitten seurustella ihmisten kanssa koko

päivän. Sinä et voi aavistaakaan, millaista täällä kotona on. Minä

tahdon mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Miksi en tahtoisi?"

Keittiössä hänen anoppinsa kuivaili kylmiä vapisevia käsiään

käärepyyhkeeseen yhä uudestaan, vaikka ne olivatkin ihan kuivat. Hän

oli purrut alahuulensa lujasti hampaitten väliin, mutta hänen leukansa

vapisi niin, että se joskus pääsi irti. "Minä en voi sietää tätä. Minä

en voi kestää minuuttiakaan enää!" sanoi hän itsekseen jäykkänä vihasta.

Hän katsoi käärepyyhkeen ruttuisen pinnan läpi ja näki seurakuntatalon

kirkkaasti valaistun iloisen luentosalin ja mukavilla istuimilla

tuttuja ihmisiä, jotka olivat hänen kaltaisiaan keski-ikäisiä,

kauniisti puettuja, hienostuneita, hyviä kansalaisia ja hänen tapaansa

harrastivat henkistä sivistystä. Luennon aiheena oli "moraalinen

kasvatus", ja Harristownin N.M.K.Y:n sihteeri, herra Bancroft, puhuisi

siitä. Hän oli aina niin innoittava. Ja kaikki hänen tuttavansa

olisivat siellä.

Ruokasalista kuului Lottien itkua ja Ralphin liikutettua, uhmaavaa ja

anteeksi pyytävää puhetta. Hänen äitinsä vapisi halveksimisesta pojan

heikkoutta ja vihasta miniää kohtaan.

"Minä puen vain ylleni ja menen!" sanoi hän itsekseen päättävästi,

kääntyen ovea kohti. "Minä jätän heidät kärventymään omaan rovioonsa."

Hän ei ollut tiennyt tuntevansa sellaisia raakoja puhetapoja, joita

näinä päivinä alituisesti juolahti hänen mieleensä.

X

Hän ei ehtinyt vielä poistua askeltakaan käärepyyhkeen luota, kun uusi

ajatus pyyhkäisi kaikki pois hänen mielestään — hän muisti pienokaisen

likaiset vaatteet, jotka piti pestä. "Jos vain saisin talon kokonaan

haltuuni, voisin pestä, silittää ja panna talteen kaikki hänen pienet

vaatteensa, ennenkuin he palaavat elävistäkuvista. Lottie ei ehkä

huomaisi sitä, ja jos huomaisikin, olisi hänen pahantuulisuutensa

haihtunut palatessani kotiin koulusta huomenna." Lottie ei voinut

milloinkaan kiinnittää mieltään mihinkään, ei edes suuttumukseensa.

Hän saisi kaikki kuntoon. Hänen kuvittelunsa hypähti eteenpäin — hän

oli näkevinään pienokaisen pyöreät kasvot pilkistämässä esille viileän

puhtaalta tuoksuvasta valkoisesta koltusta, jollaista se ei ollut

saanut pitää päiväkausiin, pikku jalat puhtaissa punaisissa sukissa ja

pienen kudotun peitteen, joka nyt lojui likaisena ja ilkeältä lemuavana

yläkerran lipaston laatikossa, puhtaana ja untuvanpehmeänä pienen

ruumiin ympärillä. Hän nautti tästä kuvitelmasta kuin herkullisesta

ruoasta.

Niin, hän voisi sen tehdä, jos he vain jättäisivät hänet yksikseen.

Hänellä olisi kyllin aikaa. Ralph ja Lottie viipyivät aina myöhään

kaupungilla. Lottie halusi pistäytyä johonkin tanssisaliin voidakseen

pyörähtää siellä pari kierrosta ennen palaamistaan kotiin. Aikaa olisi

kyllä tarpeeksi. Hän tunsi lämpenevänsä, taipuvansa ja kiihoittuvansa.

Hän huusi keittiöstä ruokasaliin: "Älkää jääkö kotiin minun vuokseni.

Minä en luullakseni haluakaan lähteä luennolle."

Hetkisen kestävä syvä hiljaisuus ilmaisi hänelle, että heidän oli

pakko ensin muistella, mistä hän oli maininnut. Ah, he olivat kokonaan

unohtaneet hänen halunsa mennä luennolle! Mikä lienee ollutkaan heidän

kaupungille lähtönsä esteenä, ei se ainakaan ollut johtunut siitä,

että he ajattelivat häntä, kuten hän oli luullut. Tässä oli taas

yksi niistä alituisesti uudistuvista pistoista, joilla he näyttivät,

kuinka täydellisesti he laiminlöivät hänet. Mutta tämä ei tunkeutunut

värisevään, arkaan kohtaan, kuten useimmat muut. Hän oli loukkautunut,

mutta vain epämääräisesti — hän käsitti heikosti tämän täydellisen

väärinkäsityksensä leikillisenkin puolen — ensimmäisen kerran keksien

itsessään jotakin huvittavaa.

"Sepä se!" sanoi Lottie Ralphille, tointuen ensin. "Siinä sen nyt näit.

Sen pitäisi jo ratkaista asia. Ellei mamma tarvitse meitä täällä,

riennän yläkertaan ja otan päällystakin ylleni. Me tulemme kyllä hieman

liian varhain, mutta mehän voimme mennä Grahamille juomaan soodaa."

Sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi Lottien menoa yläkertaan,

rouva Bascomb ajatteli heitä sellaisina kuin oli nähnyt heidät usein

heidän avioliittonsa ensi kuukausina istumassa Grahamin rohdoskaupan

perällä pyöreän marmoripöydän ääressä. Lottie sai soodansa riittämään

pitkäksi ajaksi imien sitä hitaasti olkipillin läpi ja tuijottaen

kaikkiin kauppaan tulleihin ja sieltä poistuviin henkilöihin, tirskuen

ja tehden huomautuksia naisten vaatteista Ralphin korvaan. Kun sinne

tuli joku mies ostoksille tahi juomaan lasillisen soodaa, muuttui

hänen käytöksensä kokonaan. Hänen silmänsä tarkastelivat vierasta

tutkien. Jos mies oli nuori, yksinäinen ja hyvin puettu, katsoi hän

mieheen niin kauan aikaa, että miehenkin katse suuntautui häneen,

jolloin hän vangitsi sen niin pitkäksi ajaksi, kunnes miehen silmät

alkoivat kiilua määrätyllä tavalla ja kasvoihin ilmestyi määrätty ilme,

hänen tuijottaessaan häpeämättömästi takaisin. Heti, kun se tapahtui,

keikautti Lottie päätänsä, katsoen ylpeästi syrjään, tai laski kätensä

mielenosoituksellisesti Ralphin käsivarrelle, siirtyen lähemmäksi häntä

ja alkaen puhella hänelle liioitellun kiihkeästi. Joskus sellaisina

hetkinä hän ei voinut hillitä kiihkeän riemun vaikuttamaa omituista

pientä hirnuvaa naurahdusta. Se ei ollut ilveilyn onnistumisesta

johtunutta hauskaa naurua eikä oikein todellistakaan, vaan sellaista,

mikä pakotti jokaisen kaupassa olevan miehen kääntämään päätään,

katsomaan häneen ja sitten tuijottamaan hetkisen.

Ah niin, rouva Bascomb tiesi mainiosti, miksi Lottie halusi lähteä

aikaisin ja juoda soodansa Grahamin kaupassa. Hän oli huomannut

koulunsa vanhahkon johtajan katsovan Lottieta, kuten kaikki kokeneet

opettajat katsovat erityiseen lajiin kuuluvia tyttöjä. Hän tiesi

hyvin, mitä ihmiset ajattelivat Ralphista ja Lottiesta, tiesi, kuinka

se maine, jonka hän oli vakiinnuttanut vuosikausia kestäneellä

tahrattomalla elämällään, oli vedetty lokaan.

Hän kuuli Ralphin tulevan keittiötä kohti ja ajatteli: "Kuinka hän

kehtaa katsoa minua silmiin sellaisen paluun jälkeen, jolla hän on

korvannut minulle kaikki hänen hyväkseen tekemäni uhraukset?"

Ralph tuli sisään. Lapsi oli vieläkin hänen sylissään, vieläkin

hereillä, vaikkakin surkuteltavasti väsyneenä. Se haukotteli hieroen

litteää nenäänsä edestakaisin kömpelön käsivartensa oikullisilla

liikkeillä ja sätkytteli levottomasti, mutta oli liian uninen

itkeäkseen ääneen. Hänen isänsä taitamattomasti pidellessä oli pieni

luuton ruumis vaipunut raskaasti kokoon auttamattoman epämukavaan

asentoon.

Rouva Bascomb riensi hänen luokseen ja sieppasi lapsen hänen sylistään.

Hänen omaa selkäänsäkin pakotti, kun hän näki, kuinka lapsen selkä oli

taipunut ja käyristynyt. Pienokainen saattoi tuskin hengittää.

Isoäiti sovitti lapsen olkapäätään vasten ja taputteli pientä selkää,

tuntien käpristyneen pikku ruumiin suoristautuvan ja höltyvän ja

itsekin nauttien suloisesta helpotuksesta. Entä sitten, kun lemmikki

olisi puhdas päästä jalkoihin asti!

Ralph puhui hänelle jotakin. Ah niin, siitä vain, että hän oli luopunut

luennolle menostaan. Hän oli unohtanut koko luennon.

Lottie tuli alakertaan ja hänen samettinen mallihattunsa oli veikeästi

vinossa. "Minä luulen, että koulutyön jälkeen tunnette itsenne liian

väsyneeksi mennäksenne ulos", sanoi hän ystävällisesti anopilleen

keittiön ovelta.

Hänen takanaan oli epäjärjestykseen saatettu ruokapöytä, ja hänen

edessään oli samanlaisessa kunnossa oleva keittiö.

"Se tekee teille ehkä hyvääkin, että saatte viettää tyynen, rauhallisen

illan ihan yksinänne", jatkoi hän vetäisten muutaman kiharan otsalleen,

"Tule nyt, Ralph! Minä kaipaan niin hurjasti päästä pois tästä talosta

katselemaan jotakin vilkkaampaa."

Pääovi sulkeutui heidän takanaan.

Rouva Bascomb tunsi vapisevansa raivosta kuin myrskyn vihurit olisivat

hyökänneet hänen kimppuunsa kaikilta suunnilta yhtaikaa. "Tyynen,

rauhallisen illan...!"

Lapsi kirkaisi hänen sylissään ja huohotti, ja hän huomasi käsivartensa

puristautuneen hermostuneesti, niin että pieni raukka tuskin jaksoi

hengittää. Hän kauhistui, kun pelkäsi tehneensä pahaa lemmikilleen,

ja muutti lapsen asentoa, kumartuen katuvaisesti hänen puoleensa.

Vetäen syvään henkeään kapaloitu pienokainen suoristautui uudelleen, ja

epämääräiset piirteet silisivät jälleen tyyneksi Buddha-ilmeeksi.

Isoäiti tuijotti jäykästi tyyniin, nukkuviin kasvoihin, tähän ulvovan

myrskyn keskelle joutuneeseen suloisen rauhan hiukkaseen. Hän ei voinut

siirtää katsettaan muualle... ummistuneiden luomien rauhallisuudesta,

kukkanupun tapaan sulkeutuneen suun viehkeydestä, pienistä ylöspäin

kääntyneistä hervottomista ja pehmoisista käsistä. Raivon puuskaiset

vihurit tyyntyivät samalla kuin hänen suoniensa rajut sykähdykset. Hän

tunsi niiden tahdin hidastuvan ja vakaantuvan... se muuttui syväksi,

poljennolliseksi, tullen ja mennen kuin voimakas vuoksi hänen ja

sylissä lepäävän pienen ruumiin läpi, ikäänkuin he olisivat kuuluneet

yhteen. Hän oli nyt lähellä rauhallisuuden sisintä olemusta.

Hän oli unohtanut hengittää ja veti nyt ilmaa keuhkoihinsa syvään

huokaisten, mikä kohotti hänen rintaansa. Kirkas sumu suli hänen

silmiensä edestä. Hän räpytteli silmiään hieman, kumartui ja suuteli

lapsen poskea niin hellävaroen kuin olisi koskenut siihen perhosen

siiven kärjellä.

Nyt hän tunsi olevansa voimakas ja innokas toimimaan. Hänen

suunnitelmansa illan kuluttamiseksi juolahtivat hänen mieleensä, suoden

hänelle kiihkeää edeltäpäin aavistettua nautintoa. Niin, hän muisti

suunnitelleensa, että hän aloittaisi työn pesemällä kaikki pienet

vaatekappaleet ensin ja suorittamalla talousaskareet sitten jälkeenpäin

niiden kuivaessa.

Hän laski pienokaisen sohvalle nukkumaan ja riensi yläkertaan

valkoisen lipaston luo, jonka sisällön hän tyhjensi pienokaisen

kehdosta ottamaansa likaiseen lakanaan. Sitten hän meni varovasti

etusivun huoneeseen, kääntäen silmänsä pois Lottien haamusta, joka

aina seisoi siellä raa'assa riemussaan, ja kokosi sieltä täältä lapsen

vaatteita kaiken suunnattoman epäjärjestyksen keskeltä. Hän tarkasti

kylpyhuoneenkin, kooten myös sieltä kaikenlaista lapsen jäljiltä

jäänyttä tavaraa, kuten märkiä yhteen kasaan heitettyjä vaatteita ja

pullon, jonka imuke oli täynnä kuivunutta maitoa. Lottie antoi näet

nykyään lapselle useita pullollisia maitoa päivässä senvuoksi, että

saisi vapaasti lähteä kaupungille iltaisin ja ettei hänen yölepoaan

mitenkään häirittäisi. Pienen kehdon paikka oli vieläkin isoäidin

vuoteen vieressä, ja hänen piti aina herätä kello kolmen aikaan aamulla

syöttämään lasta.

Rouva Bascomb katsahti kelloon kiiruhtaessaan portaita pitkin

alakertaan. Hän ei saanut tuhlata hetkistäkään. Hän avasi kiinteiden

ammeiden kannet ja aloitti reippaasti pyykinpesun, tarkaten yhä

uudestaan toisella silmällä kelloa, ja oli iloinen nähdessään, kuinka

nopeasti työ edistyi — tällaisten pienten vaatteiden peseminen ei

tuntunut juuri miltään hommalta. Kas niin, nyt hänellä oli kaikki

valkoiset vaatekappaleet valmiina pantaviksi kuumaan veteen. Ja sitten

käsiksi flanelleihin. Kello oli neljännestä vailla kahdeksan, kun

nekin oli pesty. Jäljellä olivat enää vain peitteet. Viisi minuuttia

vailla kahdeksan oli kaikki villaisetkin kappaleet pesty ja ripustettu

kuivamaan.

Pöytä oli tyhjennettävä — nopea poikkeaminen nukkuvan lapsen luo, joka

sai toisen perhosmaisen suukkosen.

Kello kahdeksan — aika huuhdella ja ripustaa valkoiset vaatteet

kuivamaan. Suurenmoista! Elävätkuvatkaan eivät ala ennenkuin

neljännestä yli. Hän kiiti höyryävän keittiön ja ruokasalin väliä,

kantaen ruokia ja astioita, ensin likaisia ja sitten puhtaita.

Puoliyhdeksän hänen nopeat jalkansa pysähtyivät, hänen suunnitellessaan

seuraavia tehtäviä. Hänen piti nyt sytyttää tuli uuniin, niin ettei

olisi pakko keskeyttää lapsen kylpyä. Hänen täytyi viedä peitteet

tuulettumaan yläkertaan nuoralle, laittaa maitopullo kuntoon kylvyn

jälkeistä ateriaa varten ja panna pyyhkeet lämpöpatterille lämpiämään.

Kuin pätevä sotapäällikkö hän lähetteli näitä määräyksiä itselleen

ja niiden lopussa oli käsky: "Eteenpäin, mars!" mikä pani hänet

kiiruhtamaan kellarin portaita pitkin alas kohentelemaan uunia.

Hän ei viivytellyt kauan iltakylvyssä, niin paljon kuin pitikin tästä

päivän hetkestä. Heille oli tullut tavaksi kylvettää lapsi iltaisin

senvuoksi, että, kuten Lottie sanoi vieraille, "mamma on niin hurjasti

kiintynyt lapseen, että olisi halpamaista kylvettää hänet aamuisin,

jolloin mamma ei voi olla kotona".

Tämä oli raivostuttanut rouva Bascombia — se oli muuan niistä

tuhansista asioista, jotka raivostuttivat häntä. Mutta hänkin piti

iltakylvystä liian paljon, voidakseen vastustaa sitä avoimesti.

Tänä iltana hänellä ei ollut aikaa leikkiä alastoman pienokaisen

kanssa, kuten hän usein teki. "Ammeeseen vain, pieni lemmikkini, hieman

potkimaan pienillä jaloillasi, joiden pohjat ovat vielä kääntyneet

sisään päin kuin apinoiden, pikku kätesi puristaessa heikosti paljasta

käsivartta allasi..."

Kuinka suurelta ja tanakalta isoäidin solakka kyynärvarsi näyttikään

pienen ruumiin rinnalla!

"Saippuaako räiskähti? Viis siitä! Ole nyt kiltti tyttö. Pois sieltä

nyt. Isoäidin syliin, lämpimiin kuiviin pyyhkeihin. Sinä pieni

raukka! Sinä pienen pieni raukka! Kuinka tyhmästi sinä huidotkaan

käsivarsillasi! Tulevatko nämä pienet hervottomat sormet milloinkaan

pitelemään kirjaa? Entä kynää?"

Silloin hänen mieleensä tuli muuan ajatus kuin lyönti silmien

väliin... "Mitä nämä pienet sormet tekevät kehityttyään voimakkaiksi?

Lottien ollessa hänen äitinsä! Lemmikkini ei pian olekaan enää pieni

leikkikalu, joka on turvassa toisen polvilla. Mitä hän saa nähdä? Mitä

hän joutuu kuulemaan? Mikä hänestä tulee?"

Tänä iltana ei ollut aikaa mietiskelyyn tai vapisemiseen, Vain aikaa

sen varmuuden toteamiseen, että isoäiti aina olisi täällä, keksisi

kyllä aina jonkun keinon lemmikkinsä suojelemiseksi, aina työskentelisi

hänen hyväkseen, kuten nytkin, ja aina taistelisi hänen puolestaan.

Puoli kymmenen. Oliko pullo tarpeeksi lämmin? Kyllä oli. "Kas tuosta

saat, pieni nasu, lemmikkini, kultainen pikku nasuni — eikö se olekin

hyvää?"

Kymmenen minuuttia pakollista lepoa ja ajattelemista sillä aikaa kun

lapsi söi illallistaan. Kuinka naurettavaa oli nimittää häntä yhä

"lapseksi"! Miksi he eivät voineet päättää, että hänelle annettaisiin

jokin nimi ja kastettaisiin hänet kuin ainakin kristitty? Ehkä he

aikoivat valmistaa isoäidille mieluisan yllätyksen nimittämällä lapsen

hänen mukaansa "Maryksi". Tai "Joannaksi — isoisän mukaan. Kuinka

kauniilta se kuulostaisikaan, jos hänet nimitettäisiin Joannaksi! Joka

kerta, kun isoäiti puhuisi hänelle, olisi tuo nimi kuin hunajaa hänen

kielelleen, muistuttaisi hänelle sitä ensi hetkeä, jolloin heidän

katseensa yhtyivät ja jolloin hän oli nähnyt, että lapsi oli Joanna.

Jaha, nyt loppui viimeinenkin maitotippa. Lapsi vaipui uneen. Joanna

nukkui. Kuinka ihailtavan terve hän olikaan! Sellaisessa terveydessä

oli jotakin suurenmoista. Se säteili lämpöä ympärilleen kuin

auringonpaistetta. Nyt pieneen kehtoon isoäidin vuoteen viereen.

Ja sitten nopeasti takaisin keittiöön. Olivatko raudat jo kuumat?

Olivatko hellan viereen ripustetut vaatteet jo liian kuivat?

Melkein kymmenen. He palaisivat elävistäkuvista puoliyhdentoista

aikaan tai vähän myöhemmin. Häneltä ei jäisi aikaa flanellien, kuten

liinavaatteiden, silittämiseen. Mutta ne olivat vihdoinkin puhtaat.

Puoliyksitoista. Kaikki tehty. Laatikot täynnä puhtaita, silitettyjä,

huolellisesti taitettuja pikku vaatteita. Keittiössä ei minkäänlaisia

merkkejä illan toiminnasta, paitsi saippuan hajua ilmassa. Se oli

kuitenkin parempaa kuin talon tavallinen ilma.

Mutta kuinka hänen jalkojaan pakottikaan! Niiden pohjat olivat kuin

paiseita täynnä. Hän ottaisi kuuman kylvyn ja menisi vuoteeseen.

Ah, sitä kylpyhuonetta! Hän hapuili sinne sisälle pahoinvoipana ja

raivoissaan. Ammeen ympäri sisäpuolella oli musta rengas, kosteita

pyyhkeitä oli heitetty kaikkialle, likaisen pesualtaan yläpuolelle

kiinnitetyllä lasihyllyllä oli talkkia ja kierrettyjä hiustukkoja, ja

ilma oli ummehtunutta hiestä, hajuvesistä ja lapsen rievuista. Kuinka

rouva Bascomb inhosikaan Lottieta!

Hänen tuntemansa inho vaikutti samalla tavalla kuin häntä olisi

sivallettu piiskalla kasvoihin. Hän unohti pakottavat jalkansa. Hän

järjesti huoneen sellaiseen kuntoon kuin voi antaessaan veden virrata

ammeeseen.

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hän palasi halliin, vaippa yöpukunsa

lisänä, hän kuuli pääoven aukenevan. He tulivat juuri kotiin. Jos hän

kävelisi äänettömästi, voisi hän ehkä päästä vuoteeseensa tarvitsematta

puhua heille. Mutta he olivat nähneet valoa hallissa, ja Lottien ääni

(hänen iloinen äänensä, se, jota hän käytti oltuaan kaupungilla jonakin

iltana) sanoi: "Ah, mamma, vieläkö valveilla?"

Rouva Bascomb ei vastannut, siirtyi vain varpaisillaan avonaiselle

ovelleen.

"Me olemme ajatelleet nimeä lapselle", jatkoi Lottie, "ja keksineet

oikein sievän. Se oli sankarittaren nimenä tämäniltaisessa kappaleessa.

Minä olen aina pitänyt siitä. Gladys."

Ei mitään vastausta ylhäältä. "Kuuliko hän, vai mitä luulet?" kysyi

Lottie kääntyen Ralphin puoleen.

Ralph riensi portaita ylös. Ylähalli oli tyhjä ja sen pienen huoneen

ovi kiinni, joka oli ollut hänen, mutta nyt oli hänen äitinsä hallussa.

"Siellä ei ole ketään", sanoi hän tullen taas alas. "Hän on varmaankin

mennyt nukkumaan ja jättänyt hallin lampun palamaan."

"No niin, voimmehan kertoa sen hänelle yhtä hyvin aamulla", sanoi

Lottie huolettomasti ja suopeasti. "Eikö se viimeinen tanssi ollutkin

hieno? "

* * * * *

Sisällä pienessä huoneessa ojennettiin hyvin väsyneet jalat lepoon.

Mutta loukkaantunut, vihainen sydän jatkoi sykintäänsä väsyneesti.

"Gladys! Minä en salli milloinkaan huulieni lausua niin hirveätä nimeä."

Kuinka toivottoman väsynyt hän olikaan! Hänen silmäluomensa vaipuivat

umpeen kuin olisivat lyijyä. Sekavia, mahdottomia ajatuksia vilisi

hänen päässään — mutta ei mikään voinut pysyttää hereillä niin

väsynyttä ihmistä kuin hän oli.

Ristiriitaiset ajatukset tulivat ja menivät hämärästi kuin paksussa

sumussa liikkuvat esineet — pitkien väliaikojen kuluttua, kun hän

torkkui. Gladys! Millainen nimi! Mihin sellaista nimeä voitiin käyttää?

Gladys!

Mutta ainakin lapsen vaatteet olivat puhtaat.

Huh, hitto! Hän oli pessyt Lottien likaiset astiat jälleen!

Kuinka taivaallisen suloiselta tämä makaaminen, tämä lepääminen

tuntuikaan! Se kohotti kyyneleet lepääjän silmiin huojennuksesta.

Kuinka suloiselta kuolema voineekaan tuntua! Mutta nyt hän ei

uskaltanut kuolla. Mitä hänen lemmikilleen silloin tapahtuisi?

Oliko hän sanonut "hitto"? Hän, Mary Bascomb! No niin, mitä sillä oli

väliä! Kaikki oli yhdentekevää, kaikki paitsi...

Millä sitten oli väliä? Hän ei voinut muistaa. Mutta jotakin se oli.

Puolittain nukkuneena väsymykseen, vähemmän kuin puolittain hereillä

hän ojensi käsivartensa vuoteestaan laskien sen poikittain pienelle

kehdolle, niin että hänen kätensä lepäsi lapsen kylkeä vasten. Hän

tunsi nukkuvan lapsen kevyen, tasaisen, terveellisen hengityksen. Hän

itsekin hengitti nyt kevyesti ja tasaisesti ja nukahti. Hänkin nukkui

nyt yhtä sikeästi kuin lapsi hänen rinnallaan.