Rouva Bascomb kääntyi kotimatkalle kiireesti. Kello oli puoliviisi.
Häntä oli viivytetty koulussa. Lottie halusi käydä kaupungilla ainakin
kerran päivässä ja odotti hänen palaavan koulusta kahtakymmentä
minuuttia yli neljän. Hän aukaisi pääoven. Lapsi itki. Oliko hän kipeä?
Eikö hän ollutkin näyttänyt hieman kalpealta tänä aamuna? Hän kiiruhti
portaita ylös omaan huoneeseensa. Itku kuului näet sieltä. Vauva oli
kätkyessään ja huusi niin, että sydän oli haljeta. Missä oli Lottie?
Oliko hän yksinkertaisesti päättänyt olla enää odottamatta ja mennyt
matkoihinsa jättäen lapsen yksin?
Kylpyhuoneen ovi aukeni, ja Lottien ääni tunkeutui sieltä poltettujen
hiusten käryn mukana. Lottie kähersi tukkaansa. Ah, hän ei ollut vielä
pukeutunut. Hän oli ehkä myöhästynyt itsekin. Lottien ääni oli uhmaavan
puolustava: "Hän riehaantui juuri äsken, siinä kaikki. Siinä kirjassa,
jonka annoitte minulle luettavaksi, _sanotaan_, ettei niitä tarvitse
ottaa syliin, vaikka ne itkevätkin."
Isoäiti keskeytti hyökkäyksensä kätkyttä kohti, kunnes ehti riisua
yltään raskaan päällystakkinsa ja kiskoa sormikkaat pois käsistään,
jotka lokakuun päivä oli jäähdyttänyt. Hän hieroi niitä kovasti
toisiaan vasten saadakseen ne lämpenemään. Lapsen huudot vapisuttivat
häntä, ikäänkuin ne olisivat purkautuneet esille hänen omasta
kurkustaan.
Nyt hän oli tarpeeksi lämminnyt voidakseen koskea kätkyeen. Hän
kumartui sen puoleen ja heitti syrjään peitteet pikku olennon
ympäriltä, joka hullunkurisesti potki ja ponnisteli. Lapsen oli kylmä,
se oli märkä, ja epäjärjestykseen menneet peitteet olivat vääntäneet
sen luonnottomaan ja epämukavaan asentoon. Hänen pienet säärensä ja
jalkansa olivat kuin kylmää marmoria. Hän oli raivoissaankin, kasvot
olivat vääntyneet tuhansiin ryppyihin, hampaaton suu oli ammollaan, ja
huudot purkautuivat siitä kuin jokin näkyvä aines.
Huudahtaen suuttumuksesta isoäiti otti vauvan syliinsä ja istuutui
lämpöpatterin viereen, heittäen pois kylmän, märän rievun, joka oli
solunut pienten säärten ympärille. Hän pani uuden rievun patterille
lämpenemään ja käänsi lapsen sen likelle, niin että se sai lämmitellä
paljaita jalkojaan ja sääriään. Samalla hän hieroi niitä hiljaa
käsillään ja kumartuen syvään mumisi epäselvästi: "Kultaseni...
kultaseni... pieni lapsi kultaseni..." Hän tunsi lapsen kylmyyden,
märkyyden ja vihan omassa sydämessään ja ruumiissaan.
Sitten hän tunsi yhtä herkästi kuin se olisi vaikuttanut hänen
omaan paljaaseen ihoonsa, sen suloisen lämmön, joka heti hillitsi
lapsen itkun, sai sen lepäämään jalat ojennettuina ja liikuttelemaan
varpaitaan hiljaa, samalla kun se katsoi hyvin tyytyväisenä kattoon. He
molemmat riemuitsivat yhdessä, kun oli niin hyvä olla. Rouva Bascombin
toimelias mieli oli yhtä tyhjä ajatuksista kuin lapsenkin kasvot. Hänen
lemmikkinsä oli lämminnyt ja rauhallinen, ja hän itsekin oli nyt täynnä
rauhaa ja lämmintä, vaikka oli hetkinen sitten ollut kylmän ja vihan
vallassa.
Vähän myöhemmin hän kurotti ottamaan lämminneen vaatteen käteensä ja
kiinnitti sen lukkoneuloilla niin lujasti lapsen ympärille, ettei se
voinut solua alas. Hänen sormensa koskettivat lapsen hienoa ihoa, ja
hän kumartui kiihkeästi suutelemaan sen pieniä jalkoja.
Kun hän silitteli pitkää kolttua, huomasi hän sen rutistuneeksi ja
likaiseksi, ja sen rintamus oli jäykkä hapanneen maidon jättämistä
ilkeänhajuisista täplistä. Hän vetäisi vaatekappaleen lapsen yltä
yhdellä nykäyksellä ja kantaen lasta olallaan kiiruhti halliin
valkoiseksi maalatun lipaston luo, jonka hän oli ostanut viikkoa
myöhemmin kuin lapsi oli syntynyt. Hän avasi ylimmäisen laatikon
ja sai näkyviinsä sotkuisen kasan rutistuneita vaatteita, likaisen
punaisen sukan ollessa päällimmäisenä. Hän sulki laatikon tarmokkaasti
ja avasi seuraavan. Se oli tyhjä, paitsi ilkeältä lemuavaa pientä
käärittyä peitettä. Hän aukaisi ja sulki nopeasti kaikki mautkin
laatikot. Alimmainen oli ihan täynnä likaisia vaatteita. Siellä ei
ollut ainoatakaan puhdasta pukua lapselle milloinkaan, vaikka piti olla
tusinoittain joka lajia. Rouva Bascomb puri hampaansa yhteen.
Kylpyhuoneen ovi aukeni. Sotaisa ilme haihtui rouva Bascombin
kasvoista. Loistavasti käherretylle Lottielle, joka seisoi siinä,
toisen valkoisen pyöreän olkapään näkyessä vartalon ympärille
kietaistun aamunutun alta, anoppi sanoi varovaisella äänellä: "Lapsen
kolttu ei ole kovinkaan puhdas. Muistaakseni puin hänen ylleen puhtaan
aamulla."
Mutta hän ei kai puhunut tarpeeksi varovaisesti. Tai ehkä oli
laatikoiden vihainen kiinnityöntäminen kuulunut kylpyhuoneeseen. "Ei
ole enää puhtaita", sanoi Lottie uhmaavasti. "Ei kukaan ihminen jaksa
pitää vaatteita puhtaina sellaiselle lapselle, joka viskelee ruokaansa
ympärilleen sillä tavalla kuin hän tekee. Mitä hänen vaatteittensa
alituinen vaihtaminen hyödyttää? Hän likaa ne jälleen minuutissa." Hän
katsoi lapseen, joka lepäsi mukavasti isoäitinsä sylissä, ja sitten
tämän kasvoihin. Hänen omat kasvonsa synkistyivät. Hän ojensi kätensä
ja otti lapsen kovakouraisesti syliinsä. "Antakaa hänet minulle. Hän on
jo varmasti nälissäänkin."
"Onko nyt hänen ruoka-aikansa?" kysyi rouva Bascomb soinnuttomalla
äänellä.
"En ole katsonut kelloon", vastasi Lottie kiivaasti ja vei lapsen
etusivun huoneeseen.
Rouva Bascomb meni takaisin omaan huoneeseensa sulkien oven. Hänen
sormensa vapisivat, niinkuin ne usein tekivät siitä ponnistuksesta,
jolla hän pakotti itsensä vaikenemaan. Hän ripusti päällystakkinsa
vaatekomeroon, otti hatun päästään ja pani sen ja sormikkaansa
syrjään. Hänen tuli noudattaa tarkkaa järjestelmää voidakseen pitää
edes jossakin kunnossa tätä pientä huonetta, johon täytyi mahtua
kaikki hänen omat tavaransa ja paljon lapsenkin kapineita. Hän
pakotti itsensä ajattelemaan ja katsomaan, mitä muita pieniä töitä
voisi vielä tehdä päästäkseen ajattelemasta. Lapsen epäjärjestykseen
joutunut kehto. Hän otti siitä pois sekaiset peitteet, pudisteli ne
suoriksi ja kurottautuen ikkunasta ripusti ne tuulettumaan nuoralle,
jonka oli väkipyörän avulla kiinnittänyt ikkunan pielestä likellä
kasvavaan puuhun. Mutta mitä hän sitten tekisi? Hän voisi ehkä keksiä
jonkun keinon saada puhtaan koltun lapselle, jolla ei nyt ollut yllään
muuta kuin pieni flanellinen röijy. "Flanellia on niin vaikea pestä
puhtaaksi sille kaatuneesta maidosta", sanoi rouva Bascomb itsekseen.
Mutta hän ei ajatellut sitä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin
seuraavassa huoneessa oleskelevaa lasta, joka nyt imi äitinsä kaunista
valkohipiäistä sinisuonista rintaa. Hänen omia rintojaan pakotti ikävä.
Hän sanoi päättäväisesti itselleen: "Mutta siellähän on vielä pieni
sininen flanelliriepu. Ehkä se on puhdas." Hän ajatteli: "Eikö hän
milloinkaan luovuta lasta takaisin minulle?"
Samalla sanoikin Lottie oven takaa: "Haluatteko nyt lapsen luoksenne?
Hän ei viitsi syödä enää."
Rouva Bascomb ei voinut hillitä jalkojaan nopeasta syöksystä eikä
käsiään vapisemasta, kun hän avasi oven.
Lottie näytti hyväntuuliselta. Muuan hänen selittämättömiä
mielenmuutoksiaan. Ehkä lapsen imettäminen oli huojentanut hänen
mieltään. "Te saattekin pitää häntä luonanne, jos vain haluatte", sanoi
hän lempeästi korostaen kuin olisi osoittanut suosiotaan. "Minun täytyy
lopettaa pukeutumiseni." Hän palasi omaan huoneeseensa ja sulki oven.
Rouva Bascomb puristi hennon, terveen ja hyvin ruokitun olennon
syliinsä syvään hengähtäen. Hän istuutui kiikkutuoliin ja alkoi keinua
edestakaisin painaen lasta olkaansa vasten. Pikku vauva viihtyi siinä
hyvin, hapuili pienillä käsillään saadakseen mukavamman asennon, painoi
otsansa isoäidin niskakuoppaan ja vaipui huokaisten hyvinvoinnin
hurmiotilaan. Isoäiti kuhersi itsekseen hiljaisella äänellä jotakin,
millä ei ollut ilmettä eikä sanoja, mutta se tuli suoraan hänen
sydämestään, kuten kyyneleetkin, jotka kohosivat hänen silmiinsä. Hän
ei tiennyt mitään laulustaan eikä kyynelistään, ei mistään muusta kuin
välttämättömyydestä helliä ja suojella tätä elämän lämmintä tainta,
tätä niin pientä ja elävää ja kuitenkin niin suurta. Hän oli unohtanut
oman olemassaolonsa, koko elämäntarmon virratessa sylissä lepäävään
pienokaiseen.
Hetkisen kuluttua, havahduttuaan hieman horroksestaan, hän laski lapsen
syliinsä ja katsoi siihen. Sen pyöreät kasvot eivät usein näyttäneet
miltään muulta kuin mitä ne olivat — ruusunväriset, ilmeettömät
lapsenkasvot, piirteetön ihmistaikina, epämääräinen persoonaton jonkin
alku. Mutta joskus sentään (kolmasti tai neljästi tämän pari kuukautta
kestäneen elämänsä aikana), kun se vääntäytyi toisesta asennosta
toiseen ja valo sattui tällä tai tuolla tavalla sen kasvoihin, oli
isoäidin ollut pakko tukahduttaa huudahduksensa nähdessään sen
samannäköisyyden, joka toi miesvainajan hänen mieleensä.
Hän ei huomannut sitä tänään. Lapsi lepäsi kuin tyytyväisyyden
perikuvana, potkien pitkän flanellipaitansa laahustavia laskoksia ja
ähkien hiljaa silloin tällöin, kasvojen ainoan ilmeen kuvastellessa
hennon ruumiin erilaisia ja epämääräisiä, mutta ei ollenkaan
vastenmielisiä tunteita. Rouva Bascombin sen puoleen kumartuneihin
kasvoihin ilmestyi ihan uusi ilme; ne näyttivät nyt miettiväisen
huvitetuilta. "Sinä pikku nasu!" sanoi hän ihailevasti. "Sinä pieni
pitkähiuksinen nasu!" Vastaukseksi lapsi ähkäisi kerran vielä, ja
isoäiti nauroi ääneen.
Mutta heti hän säikähti omaa nauruaan. Hän ei usein nauranut. Ja
alakerran kello suvaitsi samalla lyödä viisi. Oli jo aika lopettaa
tämä mieletön seurusteleminen lapsen kanssa ja lähteä alakertaan
valmistamaan ruokaa. Hän puki lapsen pieneen siniseen villakolttuun,
kuten oli suunnitellutkin, ja vei mukanaan keittiöön.
Lottien puolisesta jääneet likaiset astiat oli kasattu pesupöydälle.
Hän sanoi aina, ettei oikeastaan kannattanut pestä niin pientä määrää,
vaan että oli parempi lykätä se tuonnemmaksi, kunnes kaikki voitiin
pestä samalla kertaa. Silloin niitä ei huomattukaan muiden joukossa,
sanoi hän. Rouva Bascomb katsoi niihin raivoisasti, unohtaen lapsen.
Hän sanoi itselleen, ettei hän suorastaan tahtonut pestä niitä toista
kertaa. Se tapa, kuinka Ralph ja hän mukautuivat Lottien oikkuihin,
ei ollut muuta kuin raukkamaista heikkoutta. Hän vaatisi itselleen
inhimillisen olennon oikeuksia, muistuttaisi Lottielle, että tämä
oli hänen kotinsa, ja myöskin, että he saivat asua siellä armosta
suurimmaksi osaksi hänen kustannuksellaan. Hän palauttaisi miniän
järkiinsä yhdellä ainoalla pyörähdyksellä. Ennenkuin hän pesisi nuo
astiat jälleen, sanoi hän sisimmässään, antaisi hän niiden olla siinä,
kunnes ne rupeisivat löyhkäämään. Tämä vahva, raaka sana ilahdutti
häntä. Ja häntä ilahdutti tämä paatuneen sydämen tekemä päätöskin.
Liikkuen sinne tänne keittiössä ja käytellen toista kättään kömpelösti,
pitäen samalla lasta toisella käsivarrellaan, hän alkoi valmistaa
ateriaa. Hän oli vihainen siitä, ettei Lottie tullut auttamaan, ja
äärettömästi huojentunut, ettei hän ollut keittiössä kolistelemassa ja
pudottelemassa särkyviä esineitä, jättämässä kaasua pienentämättömänä
palamaan tyhjän kattilan alle, ripottamassa jauhoja lattialle,
kuivaamassa rasvaista paistinpannua hienolla pellavapyyhkeellä,
polttamassa reikää esiliinaansa käyttämällä sitä pitimenä (reikää,
jota ei milloinkaan korjattaisi, ennenkuin rouva Bascomb tarttuisi
neulaansa), tekemässä kaikkea päin seiniä ja nostamassa harjaksiaan
pystyyn päästä jalkoihin asti uhmasta, kuullessaan hyvinkin
varovaisesti lausutun huomautuksen tahi neuvon.
Kuinka kauhistuttavia olivatkaan kohtaukset, jolloin Ralph niin usein
oli avannut oven ja nähnyt vaimonsa puolittain itkevänä ja puolittain
raivoissaan, punastuneena hiusmartoa myöten, ja äitinsä tyynenä ja
kalpeahuulisena ja vapisevana hiljaisesta vihasta!
"Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?"" kuului hänen tavallinen
huomautuksensa lausuttuna sellaisen väsyneen miehen perinnäiseen
tapaan, joka on palannut järjettömien, riitelevien naisten luo.
Lottie oli aina oikeassa ja hänen äitinsä aina väärässä. Luonnollisesti
oli Lottie aina oikeassa, hän, joka puristi nuoren sykähtelevän
ruumiinsa Ralphia vasten, kiersi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa
ja painoi hänen nuorelle suulleen huuliensa kostean, sulattavan
pehmeyden.
"Minä käytin pyhää hopeahaarukkaa perunain hämmentämiseen!" saattoi hän
huutaa, ja Ralph katsoi äitiinsä olkansa yli moittivasti, hämmästyneenä
sellaisesta pikkumaisuudesta.
"Kuulehan nyt, äiti, etkö sinä voisi olla talouspuuhissasi hieman
tyynempi?"
Rouva Bascombia hämmästytti alituisesti se, että henkilö, joka oli aina
oikeassa hänen tapaansa, voitiin niin usein panna näyttämään siltä kuin
olisi väärässä.
Niin, vaikka hän siten saikin kaikki työt osalleen, oli silti paljoa
parempi, että Lottie pysyi yläkerrassa puuteroimassa ja voitelemassa
hajuvesillä korvanlehtiään ja silmäluomiaan ja järjestämässä uudestaan
tukkaansa tuhansia kertoja ja vaihtamassa läpinäkyviä silkkisukkiaan
toisesta jalasta toiseen, niin ettei kantapään reikä näkyisi niin
selvästi. Lottien anoppi järjesti pieluksista pesän lapselle
arkihuoneen sohvalle ja kiiruhtaen nyt niin paljon kuin suinkin
hyppäsi edestakaisin ruokasalin ja keittiön väliä. Seurakunnan kerhon
luentokurssien oli määrä alkaa sinä iltana, eikä hän halunnut niistä
myöhästyä. Hän oli käynyt niillä säännöllisesti kymmenenä vuonna.
Ralph tuli kotiin puolikuuden aikana, avaten oven varovasti ja kysyen
heti: "Missä Lottie on?"
Hänen äitinsä ilmoitti hänelle hyvin asiallisesti, ettei Lottie ollut
vielä tullut alakertaan. "Hän pukeutuu parhaillaan." Tämän toteamisen
suoma tyydytys perustui siihen, ettei Lottie ollut suvainnut auttaa
häntä ruuan valmistuksissa. Hän luuli Ralphinkin huomaavan sen. Mutta
se näytti merkitsevän hänelle jotakin muuta. Hänen kapeat hartiansa
menivät kumaraan väsymyksestä, kun hän jäi hetkiseksi seisomaan
äitinsä eteen. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat tahrautuneet konttorin
ja kadun liasta. "Sanoiko hän mitään siitä, että hän haluaa mennä
eläviinkuviin?" kysyi hän.
Hänen äitinsä säpsähti. Hän oli monta kertaa puhunut Ralphille ja
Lottielle noista luennoista ja ilmoittanut heille, kuinka kiihkeästi
hän niitä odotti. "Ei, hän ei puhunut mitään siitä", vastasi hän.
Oliko mahdollisia, ajatteli hän, että he noin vain jättäisivät luennon
huomioon ottamatta ja eristäisivät hänet siitä ainoasta huvista, joka
hänellä oli jäljellä?
Ralph ripusti ääneti hattunsa naulaan. Hänen ja hänen äitinsä välinen
keskustelu supistui nykyään siihen, että he antoivat toisilleen tietoja
jokapäiväisen elämän pikku asioista, pitäen jyrkästi salassa, mitä
heillä oikeastaan oli mielessä.
"Minä menen luullakseni peseytymään", sanoi Ralph. Lottie kertoi
alituisesti niiden miesystävien hyvin hoidetuista käsistä, joita
hänellä oli ollut Harristownissa.
"Minä olen valmis tarjoilemaan muutamien minuuttien kuluttua", sanoi
hänen äitinsä. "Sinä saat ilmoittaa sen Lottielle." Sitten hän lisäsi,
vaikka Ralph ei ollut kysynytkään: "Toin lapsen mukanani alakertaan, ja
se nukkuu nyt ruokasalin sohvalla."
Ralph kiipesi laahustavin askelin yläkertaan.
Rouva Bascomb otti perunat uunista, ammensi herneet vatiin ja
kaasi vispilöidyt munat munakaspannuun. Hän koetti sulkea korvansa
yläkerrasta kuuluvalle muminalle, joka oli alkanut samalla, kun Ralph
oli avannut makuuhuoneen oven, hiljaiselle, puolittain tunteelliselle,
puolittain aistilliselle muminalle, jota hän sai kuunnella joka yö
makuuhuoneessaan. Hän muuttui hyvin ankaran näköiseksi ja käänsi
munakkaan kätevästi kuumennetulle vadille.
"Ruoka on valmis!" huusi hän portaitten yläpäähän, ja hänen tiukka
korostuksensa lopetti heti muminan.
Ralph ja Lottie tulivat alakertaan. Ralphin vastapestyt,
hienopiirteiset kasvot olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärystät
tummat, huolimatta saippuasta ja vedestä. Lottie oikein kukoisti
nuoruudesta ja kaunistusaineista. Hänen ruskeat silmänsä olivat yhtä
kirkkaat ja kosteat kuin oravan. Hänen pyöreät käsivartensa olivat
maidonvalkoiset, ja niskan hipiä oli kuin hienointa valkoista samettia.
Kun rouva Bascomb kantoi sisään perunat, näki hän vilahdukselta omat
kasvonsa kuvastimessa, vakavat keski-ikäiset kasvonsa ja kuihtuneen,
kellastuvan ihon. Hän oli ainoa henkilö, joka sen huomasi.
Lottie näki pieluskasan sohvalla ja hyökkäsi sitä kohti.
"Varo! Minä luulen pienokaisen nukkuvan", varoitti rouva Bascomb
tiukasti.
Lottie kohotti pienen siniseen flanellikolttuun puetun käärön korkealle
päänsä yläpuolelle. "Äidin pieni kulta!" sanoi hän. "Minä uskallan
lyödä vaikka vetoakin siitä, ettei isä ole vielä katsonutkaan pientä
tyttöstään. Tule tänne, ilkeä isä!"
Pienokainen, herännyt kun oli syvästä unesta, vääristi hullunkurisesti
pieniä kasvojaan, venytteli ja haukotteli niin hämmästyttävän
inhimillisesti kuin vauvojen on tapa ja kohotti kulmiaan, koomillisesti
esittäen maailmantuskan tuottamaa väsymystä. Nuoret vanhemmat nauroivat
hillittömästi ja alkoivat leikkiä hänen kanssaan kuin lapset jollakin
lelulla. "Eikö hän näytä kuvaamattoman suloiselta tässä sinisessä
koltussaan?" huudahti Lottie. "Minä luulen sinisestä tulevan hänen
mielivärinsä — etkö sinäkin luule samaa, Ralph?"
"Ruoka on pöydällä", sanoi isoäiti melkein kiivaasti. (Kuka olikaan
löytänyt sinisen koltun ja pukenut lapsen siihen?)
Nuoret katsoivat toisiinsa, ja heidän silmiensä ilmeestä rouva Bascomb
huomasi vielä kerran olevansa kuiva ja töykeä Gorgon.
"Hänkin tulee illalliselle kanssamme, tulee ihan varmasti!" sanoi
Lottie, tuoden lapsen mukanaan pöytään.
He istuutuivat, Lottien pitäessä lasta sylissään ja koettaessa tulla
toimeen toisella kädellään. Mutta hänen oli mahdotonta juoda teetä
sillä tavalla.
"Hyväinen aika!" huudahti hän heti, koettaessaan hoidella kuppiaan ja
kumartuessaan kömpelösti lapsen pään yli. "Ei, tämä ei kelpaa! Minähän
en saa mitään suuhuni."
Hän työnsi tuolinsa takaisin ja vei lapsen pieluskasalle sohvalle.
Sieltä alkoi heti kuulua itkua, joka yhä kiihtyi.
Isoäiti nousi puolittain pöydän äärestä ja laski lautasliinansa
pöydälle. "Minä pitelen häntä", sanoi hän nopeasti.
"Ei, minä en halua juurruttaa hänen sellaista ajatusta, että hänen
pitää aina päästä tahtonsa perille", sanoi Lottie ratkaisevasti; "hänen
pitää oppia lepäämän hiljaa, kun ei ole mitään hätää. Huutaminen ei
vahingoita häntä ollenkaan." Hän katsoi anoppiinsa tiukasti ja toisti
harkitulla äänellä, pysähtyen hetkiseksi jokaisen sanan välillä: "Minä
tahdon, että hänet jätetään sinne."
Pienokainen huusi yhä pahemmin. Lottie korotti äänensä ja puheli
vilkkaasti. Hän oli saanut kirjeen eräältä naimisissa olevalta
serkultaan, jonka mies työskenteli Fordin tehtaassa Detroitissa. Hän
sanoi: "Marie sanoo, että Tomin esimies käy vain yhä ilkeämmäksi,
eikä hän tiedä muuta kuin että Tomin täytyy ehkä lopettaa työnsä.
Hänen esimiehensä vaimo ja Marie ovat jollakin tavalla riitautuneet,
ja Marie sanoo häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka aina hakee
selkkauksia, ja sittenkun hänen veljensä oli saanut jonkunlaisen toimen
kaupungintalolla — ei, se ei ollutkaan muistaakseni hänen veljensä,
vaan hänen miehensä veli. Minä tiedän heistä kaikki, kun he asuivat
ihan meidän vieressämme jonkun aikaa. Eikö se ollutkin naurettavaa,
että hekin muuttivat Detroitiin niinkuin Marie ja Tom? Minä muistan
hänen kerran koulussa kannelleen opettajalle, että muutamat meistä
vaihtoivat kirjeitä, ja siitä tuli hyvin ilkeä hälinä..."
Lapsi huusi yhä. Rouva Bascomb ei syönyt palastakaan. Ralph söi
nopeasti ja hermostuneesti, hartiat kumarassa.
"Vain senvuoksi", sanoi Lottie, "ettei kukaan pojista antanut hänelle
yhtään kirjettä. Mutta me kuittasimme sen hänelle täydellisesti. Muuan
poika kirjoitti hänelle kujeilevan kirjeen kuin olisi ihan hullusti
pihkaantunut häneen, ja kun hän vastasi siihen, pudotti hän kirjeen
sellaiseen paikkaan, mistä opettaja voi löytää sen, ja..."
Pienokaisen itku muuttui nyt kirkunaksi.
"Hitto vie, minä en kestä tätä!" huusi Ralph. "Minä otan nyt lapsen
syliini."
"Tee niin, jos sinua haluttaa", myönsi Lottie kuin olisi antanut jonkin
oikeuden. "Mutta en ymmärrä, että sinun tarvitsee senvuoksi kiroilla."
Räpytellen silmiään ja tuhautellen nenäänsä istuessaan isänsä
tottumattomilla käsivarsilla lapsi hieroi kasvojaan unisesti
nyrkeillään, kallistui toisesta epämukavasta asennosta toiseen, mutta
ei itkenyt, tuijotti vain jäykästi kirkkaaseen sähkövaloon. Ralph
söi, mitä voi lapsen yli ja ympäri ja lopetti ateriansa melkein
samalla kuin Lottie kertomuksensa. Vihdoin Lottie keskeytti puhelunsa
sanoakseen kellon lyödessä seitsemää: "Hyväinen aika, kuka olisi voinut
luullakaan, että on jo näin myöhä!"
Hänen korostuksensa oli erikoinen. Hän odotti toivovasti.
Hetkisen kuluttua koetettuaan olla sanomatta mitään Ralph kysyi: "No
niin, haluatko mennä jonnekin tänä iltana?"
Lottie tiuskasi hänelle kiivaasti: "No, mitä sinä ajattelet? Minä
puolestani luulisin sinun tahtovan mennä jonnekin tai tehdä jotakin,
jos olisit saanut olla kotona koko päivän raatamassa kuin neekeri ja
hoitamassa lasta ilman puhetoveria, kunnes on tulemaisillaan hulluksi.
Mistä sinä luulet, että minut on luotu?"
Rouva Bascomb nousi ja meni nopeasti keittiöön, kuullen kuitenkin
mennessään: "Sinulla ja äidilläsi ei ole mitään valittamista. Te
pukeudutte joka aamu ja saatte sitten seurustella ihmisten kanssa koko
päivän. Sinä et voi aavistaakaan, millaista täällä kotona on. Minä
tahdon mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Miksi en tahtoisi?"
Keittiössä hänen anoppinsa kuivaili kylmiä vapisevia käsiään
käärepyyhkeeseen yhä uudestaan, vaikka ne olivatkin ihan kuivat. Hän
oli purrut alahuulensa lujasti hampaitten väliin, mutta hänen leukansa
vapisi niin, että se joskus pääsi irti. "Minä en voi sietää tätä. Minä
en voi kestää minuuttiakaan enää!" sanoi hän itsekseen jäykkänä vihasta.
Hän katsoi käärepyyhkeen ruttuisen pinnan läpi ja näki seurakuntatalon
kirkkaasti valaistun iloisen luentosalin ja mukavilla istuimilla
tuttuja ihmisiä, jotka olivat hänen kaltaisiaan keski-ikäisiä,
kauniisti puettuja, hienostuneita, hyviä kansalaisia ja hänen tapaansa
harrastivat henkistä sivistystä. Luennon aiheena oli "moraalinen
kasvatus", ja Harristownin N.M.K.Y:n sihteeri, herra Bancroft, puhuisi
siitä. Hän oli aina niin innoittava. Ja kaikki hänen tuttavansa
olisivat siellä.
Ruokasalista kuului Lottien itkua ja Ralphin liikutettua, uhmaavaa ja
anteeksi pyytävää puhetta. Hänen äitinsä vapisi halveksimisesta pojan
heikkoutta ja vihasta miniää kohtaan.
"Minä puen vain ylleni ja menen!" sanoi hän itsekseen päättävästi,
kääntyen ovea kohti. "Minä jätän heidät kärventymään omaan rovioonsa."
Hän ei ollut tiennyt tuntevansa sellaisia raakoja puhetapoja, joita
näinä päivinä alituisesti juolahti hänen mieleensä.
X
Hän ei ehtinyt vielä poistua askeltakaan käärepyyhkeen luota, kun uusi
ajatus pyyhkäisi kaikki pois hänen mielestään — hän muisti pienokaisen
likaiset vaatteet, jotka piti pestä. "Jos vain saisin talon kokonaan
haltuuni, voisin pestä, silittää ja panna talteen kaikki hänen pienet
vaatteensa, ennenkuin he palaavat elävistäkuvista. Lottie ei ehkä
huomaisi sitä, ja jos huomaisikin, olisi hänen pahantuulisuutensa
haihtunut palatessani kotiin koulusta huomenna." Lottie ei voinut
milloinkaan kiinnittää mieltään mihinkään, ei edes suuttumukseensa.
Hän saisi kaikki kuntoon. Hänen kuvittelunsa hypähti eteenpäin — hän
oli näkevinään pienokaisen pyöreät kasvot pilkistämässä esille viileän
puhtaalta tuoksuvasta valkoisesta koltusta, jollaista se ei ollut
saanut pitää päiväkausiin, pikku jalat puhtaissa punaisissa sukissa ja
pienen kudotun peitteen, joka nyt lojui likaisena ja ilkeältä lemuavana
yläkerran lipaston laatikossa, puhtaana ja untuvanpehmeänä pienen
ruumiin ympärillä. Hän nautti tästä kuvitelmasta kuin herkullisesta
ruoasta.
Niin, hän voisi sen tehdä, jos he vain jättäisivät hänet yksikseen.
Hänellä olisi kyllin aikaa. Ralph ja Lottie viipyivät aina myöhään
kaupungilla. Lottie halusi pistäytyä johonkin tanssisaliin voidakseen
pyörähtää siellä pari kierrosta ennen palaamistaan kotiin. Aikaa olisi
kyllä tarpeeksi. Hän tunsi lämpenevänsä, taipuvansa ja kiihoittuvansa.
Hän huusi keittiöstä ruokasaliin: "Älkää jääkö kotiin minun vuokseni.
Minä en luullakseni haluakaan lähteä luennolle."
Hetkisen kestävä syvä hiljaisuus ilmaisi hänelle, että heidän oli
pakko ensin muistella, mistä hän oli maininnut. Ah, he olivat kokonaan
unohtaneet hänen halunsa mennä luennolle! Mikä lienee ollutkaan heidän
kaupungille lähtönsä esteenä, ei se ainakaan ollut johtunut siitä,
että he ajattelivat häntä, kuten hän oli luullut. Tässä oli taas
yksi niistä alituisesti uudistuvista pistoista, joilla he näyttivät,
kuinka täydellisesti he laiminlöivät hänet. Mutta tämä ei tunkeutunut
värisevään, arkaan kohtaan, kuten useimmat muut. Hän oli loukkautunut,
mutta vain epämääräisesti — hän käsitti heikosti tämän täydellisen
väärinkäsityksensä leikillisenkin puolen — ensimmäisen kerran keksien
itsessään jotakin huvittavaa.
"Sepä se!" sanoi Lottie Ralphille, tointuen ensin. "Siinä sen nyt näit.
Sen pitäisi jo ratkaista asia. Ellei mamma tarvitse meitä täällä,
riennän yläkertaan ja otan päällystakin ylleni. Me tulemme kyllä hieman
liian varhain, mutta mehän voimme mennä Grahamille juomaan soodaa."
Sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi Lottien menoa yläkertaan,
rouva Bascomb ajatteli heitä sellaisina kuin oli nähnyt heidät usein
heidän avioliittonsa ensi kuukausina istumassa Grahamin rohdoskaupan
perällä pyöreän marmoripöydän ääressä. Lottie sai soodansa riittämään
pitkäksi ajaksi imien sitä hitaasti olkipillin läpi ja tuijottaen
kaikkiin kauppaan tulleihin ja sieltä poistuviin henkilöihin, tirskuen
ja tehden huomautuksia naisten vaatteista Ralphin korvaan. Kun sinne
tuli joku mies ostoksille tahi juomaan lasillisen soodaa, muuttui
hänen käytöksensä kokonaan. Hänen silmänsä tarkastelivat vierasta
tutkien. Jos mies oli nuori, yksinäinen ja hyvin puettu, katsoi hän
mieheen niin kauan aikaa, että miehenkin katse suuntautui häneen,
jolloin hän vangitsi sen niin pitkäksi ajaksi, kunnes miehen silmät
alkoivat kiilua määrätyllä tavalla ja kasvoihin ilmestyi määrätty ilme,
hänen tuijottaessaan häpeämättömästi takaisin. Heti, kun se tapahtui,
keikautti Lottie päätänsä, katsoen ylpeästi syrjään, tai laski kätensä
mielenosoituksellisesti Ralphin käsivarrelle, siirtyen lähemmäksi häntä
ja alkaen puhella hänelle liioitellun kiihkeästi. Joskus sellaisina
hetkinä hän ei voinut hillitä kiihkeän riemun vaikuttamaa omituista
pientä hirnuvaa naurahdusta. Se ei ollut ilveilyn onnistumisesta
johtunutta hauskaa naurua eikä oikein todellistakaan, vaan sellaista,
mikä pakotti jokaisen kaupassa olevan miehen kääntämään päätään,
katsomaan häneen ja sitten tuijottamaan hetkisen.
Ah niin, rouva Bascomb tiesi mainiosti, miksi Lottie halusi lähteä
aikaisin ja juoda soodansa Grahamin kaupassa. Hän oli huomannut
koulunsa vanhahkon johtajan katsovan Lottieta, kuten kaikki kokeneet
opettajat katsovat erityiseen lajiin kuuluvia tyttöjä. Hän tiesi
hyvin, mitä ihmiset ajattelivat Ralphista ja Lottiesta, tiesi, kuinka
se maine, jonka hän oli vakiinnuttanut vuosikausia kestäneellä
tahrattomalla elämällään, oli vedetty lokaan.
Hän kuuli Ralphin tulevan keittiötä kohti ja ajatteli: "Kuinka hän
kehtaa katsoa minua silmiin sellaisen paluun jälkeen, jolla hän on
korvannut minulle kaikki hänen hyväkseen tekemäni uhraukset?"
Ralph tuli sisään. Lapsi oli vieläkin hänen sylissään, vieläkin
hereillä, vaikkakin surkuteltavasti väsyneenä. Se haukotteli hieroen
litteää nenäänsä edestakaisin kömpelön käsivartensa oikullisilla
liikkeillä ja sätkytteli levottomasti, mutta oli liian uninen
itkeäkseen ääneen. Hänen isänsä taitamattomasti pidellessä oli pieni
luuton ruumis vaipunut raskaasti kokoon auttamattoman epämukavaan
asentoon.
Rouva Bascomb riensi hänen luokseen ja sieppasi lapsen hänen sylistään.
Hänen omaa selkäänsäkin pakotti, kun hän näki, kuinka lapsen selkä oli
taipunut ja käyristynyt. Pienokainen saattoi tuskin hengittää.
Isoäiti sovitti lapsen olkapäätään vasten ja taputteli pientä selkää,
tuntien käpristyneen pikku ruumiin suoristautuvan ja höltyvän ja
itsekin nauttien suloisesta helpotuksesta. Entä sitten, kun lemmikki
olisi puhdas päästä jalkoihin asti!
Ralph puhui hänelle jotakin. Ah niin, siitä vain, että hän oli luopunut
luennolle menostaan. Hän oli unohtanut koko luennon.
Lottie tuli alakertaan ja hänen samettinen mallihattunsa oli veikeästi
vinossa. "Minä luulen, että koulutyön jälkeen tunnette itsenne liian
väsyneeksi mennäksenne ulos", sanoi hän ystävällisesti anopilleen
keittiön ovelta.
Hänen takanaan oli epäjärjestykseen saatettu ruokapöytä, ja hänen
edessään oli samanlaisessa kunnossa oleva keittiö.
"Se tekee teille ehkä hyvääkin, että saatte viettää tyynen, rauhallisen
illan ihan yksinänne", jatkoi hän vetäisten muutaman kiharan otsalleen,
"Tule nyt, Ralph! Minä kaipaan niin hurjasti päästä pois tästä talosta
katselemaan jotakin vilkkaampaa."
Pääovi sulkeutui heidän takanaan.
Rouva Bascomb tunsi vapisevansa raivosta kuin myrskyn vihurit olisivat
hyökänneet hänen kimppuunsa kaikilta suunnilta yhtaikaa. "Tyynen,
rauhallisen illan...!"
Lapsi kirkaisi hänen sylissään ja huohotti, ja hän huomasi käsivartensa
puristautuneen hermostuneesti, niin että pieni raukka tuskin jaksoi
hengittää. Hän kauhistui, kun pelkäsi tehneensä pahaa lemmikilleen,
ja muutti lapsen asentoa, kumartuen katuvaisesti hänen puoleensa.
Vetäen syvään henkeään kapaloitu pienokainen suoristautui uudelleen, ja
epämääräiset piirteet silisivät jälleen tyyneksi Buddha-ilmeeksi.
Isoäiti tuijotti jäykästi tyyniin, nukkuviin kasvoihin, tähän ulvovan
myrskyn keskelle joutuneeseen suloisen rauhan hiukkaseen. Hän ei voinut
siirtää katsettaan muualle... ummistuneiden luomien rauhallisuudesta,
kukkanupun tapaan sulkeutuneen suun viehkeydestä, pienistä ylöspäin
kääntyneistä hervottomista ja pehmoisista käsistä. Raivon puuskaiset
vihurit tyyntyivät samalla kuin hänen suoniensa rajut sykähdykset. Hän
tunsi niiden tahdin hidastuvan ja vakaantuvan... se muuttui syväksi,
poljennolliseksi, tullen ja mennen kuin voimakas vuoksi hänen ja
sylissä lepäävän pienen ruumiin läpi, ikäänkuin he olisivat kuuluneet
yhteen. Hän oli nyt lähellä rauhallisuuden sisintä olemusta.
Hän oli unohtanut hengittää ja veti nyt ilmaa keuhkoihinsa syvään
huokaisten, mikä kohotti hänen rintaansa. Kirkas sumu suli hänen
silmiensä edestä. Hän räpytteli silmiään hieman, kumartui ja suuteli
lapsen poskea niin hellävaroen kuin olisi koskenut siihen perhosen
siiven kärjellä.
Nyt hän tunsi olevansa voimakas ja innokas toimimaan. Hänen
suunnitelmansa illan kuluttamiseksi juolahtivat hänen mieleensä, suoden
hänelle kiihkeää edeltäpäin aavistettua nautintoa. Niin, hän muisti
suunnitelleensa, että hän aloittaisi työn pesemällä kaikki pienet
vaatekappaleet ensin ja suorittamalla talousaskareet sitten jälkeenpäin
niiden kuivaessa.
Hän laski pienokaisen sohvalle nukkumaan ja riensi yläkertaan
valkoisen lipaston luo, jonka sisällön hän tyhjensi pienokaisen
kehdosta ottamaansa likaiseen lakanaan. Sitten hän meni varovasti
etusivun huoneeseen, kääntäen silmänsä pois Lottien haamusta, joka
aina seisoi siellä raa'assa riemussaan, ja kokosi sieltä täältä lapsen
vaatteita kaiken suunnattoman epäjärjestyksen keskeltä. Hän tarkasti
kylpyhuoneenkin, kooten myös sieltä kaikenlaista lapsen jäljiltä
jäänyttä tavaraa, kuten märkiä yhteen kasaan heitettyjä vaatteita ja
pullon, jonka imuke oli täynnä kuivunutta maitoa. Lottie antoi näet
nykyään lapselle useita pullollisia maitoa päivässä senvuoksi, että
saisi vapaasti lähteä kaupungille iltaisin ja ettei hänen yölepoaan
mitenkään häirittäisi. Pienen kehdon paikka oli vieläkin isoäidin
vuoteen vieressä, ja hänen piti aina herätä kello kolmen aikaan aamulla
syöttämään lasta.
Rouva Bascomb katsahti kelloon kiiruhtaessaan portaita pitkin
alakertaan. Hän ei saanut tuhlata hetkistäkään. Hän avasi kiinteiden
ammeiden kannet ja aloitti reippaasti pyykinpesun, tarkaten yhä
uudestaan toisella silmällä kelloa, ja oli iloinen nähdessään, kuinka
nopeasti työ edistyi — tällaisten pienten vaatteiden peseminen ei
tuntunut juuri miltään hommalta. Kas niin, nyt hänellä oli kaikki
valkoiset vaatekappaleet valmiina pantaviksi kuumaan veteen. Ja sitten
käsiksi flanelleihin. Kello oli neljännestä vailla kahdeksan, kun
nekin oli pesty. Jäljellä olivat enää vain peitteet. Viisi minuuttia
vailla kahdeksan oli kaikki villaisetkin kappaleet pesty ja ripustettu
kuivamaan.
Pöytä oli tyhjennettävä — nopea poikkeaminen nukkuvan lapsen luo, joka
sai toisen perhosmaisen suukkosen.
Kello kahdeksan — aika huuhdella ja ripustaa valkoiset vaatteet
kuivamaan. Suurenmoista! Elävätkuvatkaan eivät ala ennenkuin
neljännestä yli. Hän kiiti höyryävän keittiön ja ruokasalin väliä,
kantaen ruokia ja astioita, ensin likaisia ja sitten puhtaita.
Puoliyhdeksän hänen nopeat jalkansa pysähtyivät, hänen suunnitellessaan
seuraavia tehtäviä. Hänen piti nyt sytyttää tuli uuniin, niin ettei
olisi pakko keskeyttää lapsen kylpyä. Hänen täytyi viedä peitteet
tuulettumaan yläkertaan nuoralle, laittaa maitopullo kuntoon kylvyn
jälkeistä ateriaa varten ja panna pyyhkeet lämpöpatterille lämpiämään.
Kuin pätevä sotapäällikkö hän lähetteli näitä määräyksiä itselleen
ja niiden lopussa oli käsky: "Eteenpäin, mars!" mikä pani hänet
kiiruhtamaan kellarin portaita pitkin alas kohentelemaan uunia.
Hän ei viivytellyt kauan iltakylvyssä, niin paljon kuin pitikin tästä
päivän hetkestä. Heille oli tullut tavaksi kylvettää lapsi iltaisin
senvuoksi, että, kuten Lottie sanoi vieraille, "mamma on niin hurjasti
kiintynyt lapseen, että olisi halpamaista kylvettää hänet aamuisin,
jolloin mamma ei voi olla kotona".
Tämä oli raivostuttanut rouva Bascombia — se oli muuan niistä
tuhansista asioista, jotka raivostuttivat häntä. Mutta hänkin piti
iltakylvystä liian paljon, voidakseen vastustaa sitä avoimesti.
Tänä iltana hänellä ei ollut aikaa leikkiä alastoman pienokaisen
kanssa, kuten hän usein teki. "Ammeeseen vain, pieni lemmikkini, hieman
potkimaan pienillä jaloillasi, joiden pohjat ovat vielä kääntyneet
sisään päin kuin apinoiden, pikku kätesi puristaessa heikosti paljasta
käsivartta allasi..."
Kuinka suurelta ja tanakalta isoäidin solakka kyynärvarsi näyttikään
pienen ruumiin rinnalla!
"Saippuaako räiskähti? Viis siitä! Ole nyt kiltti tyttö. Pois sieltä
nyt. Isoäidin syliin, lämpimiin kuiviin pyyhkeihin. Sinä pieni
raukka! Sinä pienen pieni raukka! Kuinka tyhmästi sinä huidotkaan
käsivarsillasi! Tulevatko nämä pienet hervottomat sormet milloinkaan
pitelemään kirjaa? Entä kynää?"
Silloin hänen mieleensä tuli muuan ajatus kuin lyönti silmien
väliin... "Mitä nämä pienet sormet tekevät kehityttyään voimakkaiksi?
Lottien ollessa hänen äitinsä! Lemmikkini ei pian olekaan enää pieni
leikkikalu, joka on turvassa toisen polvilla. Mitä hän saa nähdä? Mitä
hän joutuu kuulemaan? Mikä hänestä tulee?"
Tänä iltana ei ollut aikaa mietiskelyyn tai vapisemiseen, Vain aikaa
sen varmuuden toteamiseen, että isoäiti aina olisi täällä, keksisi
kyllä aina jonkun keinon lemmikkinsä suojelemiseksi, aina työskentelisi
hänen hyväkseen, kuten nytkin, ja aina taistelisi hänen puolestaan.
Puoli kymmenen. Oliko pullo tarpeeksi lämmin? Kyllä oli. "Kas tuosta
saat, pieni nasu, lemmikkini, kultainen pikku nasuni — eikö se olekin
hyvää?"
Kymmenen minuuttia pakollista lepoa ja ajattelemista sillä aikaa kun
lapsi söi illallistaan. Kuinka naurettavaa oli nimittää häntä yhä
"lapseksi"! Miksi he eivät voineet päättää, että hänelle annettaisiin
jokin nimi ja kastettaisiin hänet kuin ainakin kristitty? Ehkä he
aikoivat valmistaa isoäidille mieluisan yllätyksen nimittämällä lapsen
hänen mukaansa "Maryksi". Tai "Joannaksi — isoisän mukaan. Kuinka
kauniilta se kuulostaisikaan, jos hänet nimitettäisiin Joannaksi! Joka
kerta, kun isoäiti puhuisi hänelle, olisi tuo nimi kuin hunajaa hänen
kielelleen, muistuttaisi hänelle sitä ensi hetkeä, jolloin heidän
katseensa yhtyivät ja jolloin hän oli nähnyt, että lapsi oli Joanna.
Jaha, nyt loppui viimeinenkin maitotippa. Lapsi vaipui uneen. Joanna
nukkui. Kuinka ihailtavan terve hän olikaan! Sellaisessa terveydessä
oli jotakin suurenmoista. Se säteili lämpöä ympärilleen kuin
auringonpaistetta. Nyt pieneen kehtoon isoäidin vuoteen viereen.
Ja sitten nopeasti takaisin keittiöön. Olivatko raudat jo kuumat?
Olivatko hellan viereen ripustetut vaatteet jo liian kuivat?
Melkein kymmenen. He palaisivat elävistäkuvista puoliyhdentoista
aikaan tai vähän myöhemmin. Häneltä ei jäisi aikaa flanellien, kuten
liinavaatteiden, silittämiseen. Mutta ne olivat vihdoinkin puhtaat.
Puoliyksitoista. Kaikki tehty. Laatikot täynnä puhtaita, silitettyjä,
huolellisesti taitettuja pikku vaatteita. Keittiössä ei minkäänlaisia
merkkejä illan toiminnasta, paitsi saippuan hajua ilmassa. Se oli
kuitenkin parempaa kuin talon tavallinen ilma.
Mutta kuinka hänen jalkojaan pakottikaan! Niiden pohjat olivat kuin
paiseita täynnä. Hän ottaisi kuuman kylvyn ja menisi vuoteeseen.
Ah, sitä kylpyhuonetta! Hän hapuili sinne sisälle pahoinvoipana ja
raivoissaan. Ammeen ympäri sisäpuolella oli musta rengas, kosteita
pyyhkeitä oli heitetty kaikkialle, likaisen pesualtaan yläpuolelle
kiinnitetyllä lasihyllyllä oli talkkia ja kierrettyjä hiustukkoja, ja
ilma oli ummehtunutta hiestä, hajuvesistä ja lapsen rievuista. Kuinka
rouva Bascomb inhosikaan Lottieta!
Hänen tuntemansa inho vaikutti samalla tavalla kuin häntä olisi
sivallettu piiskalla kasvoihin. Hän unohti pakottavat jalkansa. Hän
järjesti huoneen sellaiseen kuntoon kuin voi antaessaan veden virrata
ammeeseen.
Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hän palasi halliin, vaippa yöpukunsa
lisänä, hän kuuli pääoven aukenevan. He tulivat juuri kotiin. Jos hän
kävelisi äänettömästi, voisi hän ehkä päästä vuoteeseensa tarvitsematta
puhua heille. Mutta he olivat nähneet valoa hallissa, ja Lottien ääni
(hänen iloinen äänensä, se, jota hän käytti oltuaan kaupungilla jonakin
iltana) sanoi: "Ah, mamma, vieläkö valveilla?"
Rouva Bascomb ei vastannut, siirtyi vain varpaisillaan avonaiselle
ovelleen.
"Me olemme ajatelleet nimeä lapselle", jatkoi Lottie, "ja keksineet
oikein sievän. Se oli sankarittaren nimenä tämäniltaisessa kappaleessa.
Minä olen aina pitänyt siitä. Gladys."
Ei mitään vastausta ylhäältä. "Kuuliko hän, vai mitä luulet?" kysyi
Lottie kääntyen Ralphin puoleen.
Ralph riensi portaita ylös. Ylähalli oli tyhjä ja sen pienen huoneen
ovi kiinni, joka oli ollut hänen, mutta nyt oli hänen äitinsä hallussa.
"Siellä ei ole ketään", sanoi hän tullen taas alas. "Hän on varmaankin
mennyt nukkumaan ja jättänyt hallin lampun palamaan."
"No niin, voimmehan kertoa sen hänelle yhtä hyvin aamulla", sanoi
Lottie huolettomasti ja suopeasti. "Eikö se viimeinen tanssi ollutkin
hieno? "
* * * * *
Sisällä pienessä huoneessa ojennettiin hyvin väsyneet jalat lepoon.
Mutta loukkaantunut, vihainen sydän jatkoi sykintäänsä väsyneesti.
"Gladys! Minä en salli milloinkaan huulieni lausua niin hirveätä nimeä."
Kuinka toivottoman väsynyt hän olikaan! Hänen silmäluomensa vaipuivat
umpeen kuin olisivat lyijyä. Sekavia, mahdottomia ajatuksia vilisi
hänen päässään — mutta ei mikään voinut pysyttää hereillä niin
väsynyttä ihmistä kuin hän oli.
Ristiriitaiset ajatukset tulivat ja menivät hämärästi kuin paksussa
sumussa liikkuvat esineet — pitkien väliaikojen kuluttua, kun hän
torkkui. Gladys! Millainen nimi! Mihin sellaista nimeä voitiin käyttää?
Gladys!
Mutta ainakin lapsen vaatteet olivat puhtaat.
Huh, hitto! Hän oli pessyt Lottien likaiset astiat jälleen!
Kuinka taivaallisen suloiselta tämä makaaminen, tämä lepääminen
tuntuikaan! Se kohotti kyyneleet lepääjän silmiin huojennuksesta.
Kuinka suloiselta kuolema voineekaan tuntua! Mutta nyt hän ei
uskaltanut kuolla. Mitä hänen lemmikilleen silloin tapahtuisi?
Oliko hän sanonut "hitto"? Hän, Mary Bascomb! No niin, mitä sillä oli
väliä! Kaikki oli yhdentekevää, kaikki paitsi...
Millä sitten oli väliä? Hän ei voinut muistaa. Mutta jotakin se oli.
Puolittain nukkuneena väsymykseen, vähemmän kuin puolittain hereillä
hän ojensi käsivartensa vuoteestaan laskien sen poikittain pienelle
kehdolle, niin että hänen kätensä lepäsi lapsen kylkeä vasten. Hän
tunsi nukkuvan lapsen kevyen, tasaisen, terveellisen hengityksen. Hän
itsekin hengitti nyt kevyesti ja tasaisesti ja nukahti. Hänkin nukkui
nyt yhtä sikeästi kuin lapsi hänen rinnallaan.