"Eivätkä ole", sanoi hoitajatar, paljastaen vakavana hieman
ammattitietojaan. "Ei, herra tohtori, te olette ihan väärässä. Kun ne
ovat ihan uusia ensimmäisenä tuntina, ovat ne enemmän sennäköisiä,
jollaisia heistä tulee, kuin myöhemmin, ollessaan tavallisia pikku
vauvoja."
"No niin, minä en tiedä muuta kuin että ne ovat samanlaisia", toisti
lääkäri osoittaen niin vähäistä harrastusta kuin suinkin. "Mutta
kun satuitte mainitsemaan siitä, tuntuu minusta sentään kuin olisin
huomannut perhepiirteitä vastasyntyneissä lapsissa enemmän kuin
vanhemmissa. Kuinka sen laita oikeastaan on, rouva Bascomb?" sanoi hän
kääntyen isoäidin puoleen, jonka hahmo näkyi epäselvästi kylpyhuoneen
nurkasta. "Oletteko tuntenut ketään, jota uusi lapsenlapsenne
muistuttaa?""
Hetkisen kuluttua varjo liikahti ja mumisi: "Minä en todellakaan ole
vielä ehtinyt oikein tarkastella."
"Teillä tulee ehkä olemaan paljonkin aikaa siihen ensimmäisinä
kymmenenä päivänä", oletti lääkäri. "Hoitajattarella on silloin
tarpeeksi tekemistä äidinkin kanssa. Älkää salliko hänen vaivata teitä
liikaa, hoitajatar. Hän on mainiossa kunnossa, terve kuin pähkinä. Hän
voisi nousta jo huomenna pyykinpesuun, jos hänen vain olisi pakko."
Sitten hän lisäsi: "Minä en luullakseni tule takaisin lainkaan, ellette
kutsu minua. Alan jo käydä vanhaksi ja töykeäksi ja menetän pian
malttini. Voisin ehkä raivostua ja sanoa jotakin sellaista, mitä saisin
katua."
"Kyllä minä suoriudun tästä yksinänikin", vastasi hoitajatar. "Me
kaikki olemme unen helmassa jo puolen tunnin kuluttua."
Rouva Bascomb livahti esille hämärästä nurkastaan ja seurasi lääkäriä
alakertaan, päästääkseen hänet ulos talosta. Siellä lääkäri puristi
muodollisesti hänen kättään. "Onnittelen teitä uuden arvonne johdosta",
sanoi hän. Hän ei keksinyt mitään muuta ilmaistakseen myötätuntonsa.
Rouva ei ollut hänen suosikkejaan, ei naisena eikä potilaana, mutta
hän oli mielestään velvollinen jotakin lausumaan, koska rouva oli
käyttäytynyt tavattoman hyvin poikansa tyhmästä avioliitosta johtuneen
kiusallisen tilanteen aikana.
Huh, millaisen tytön Ralph oli saanut käsiinsä. Tohtori ei ollut
milloinkaan pitänyt Ralphia minkään arvoisena. Siitä tavasta, kuinka
vanhat naiset yhä uudestaan olivat hänen kuultensa puhuneet rouva
Bascombista ja Ralphista, sopi päätellä, että tämä nuori mies oli joko
kurja raukka tahi viekas kuin kissa. Mutta sittenkin hänen oli nyt
melkein sääli poika-raukkaa. Millaisen sekasotkun moiset äidin lemmikit
saivatkaan aikaan mennessään naimisiin! Se oli kaiketi ollut hirmuinen
isku hänen äidilleen, mutta tämä oli topakampi kuin hän oli osannut
arvata, kaikissa tapauksissa melko hyvää ainesta.
"Te olette ollut meille hyvin suureksi avuksi tänään", sanoi tohtori
pontevasti koettaen ilmaista äänellään enemmän kuin sanoillaan. Hän oli
ennenkin huomannut, että rouva Bascombin kaipuu saada ponnistuksistaan
hyväksymistä oli kiihkeä, eikä tällä kertaa pitänyt sitä kohtuuttomana.
Mutta rouva Bascomb ei vastannut, tuskin näytti kuulevankaan, mitä
sanottiin, ja kun hän seisoi siinä käsi ovenrivalla, sattui jokin
hänen kasvojensa ilmeessä kiinnittämään lääkärin ammattikatseen. Käsi
puolittain kohotettuna päätä kohti pannakseen hatun päähänsä ja jalka
valmiina astumaan ulos ovesta hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan rouvaan
tiukasti lääketieteellisen vaistonsa pakottamana. Pitkän kokemuksensa
aikana samojen hoidokkien parissa hän oli usein huomannut jonkun
potilaan kasvoissa, jonka ulkomuoto oli hänelle hyvin tuttu, ilmeen
kuvaamattoman muutoksen ilmoittavan uhkaavasta terveyden muutoksesta.
Mutta vaikka hän olisikin katsonut rouva Bascombiin niin tiukasti kuin
suinkin, ei hän olisi voinut määritellä hänen kasvojensa muutosta. Ehkä
hän olikin vain kuvitellut sitä. Hän oli perin väsynyt ja hermostunut.
Tällaiset tempoilevien, huutavien naisten synnytykset kuluttivat
kovasti lääkärin hermostoa. Hänen pitäisi luovuttaa ne nuoremmille
miehille. Ehkä rouva Bascombkin alkoi vanheta. Niin, siitä se
johtuikin, päätteli hän ja suoritti aloittamansa eri liikkeet loppuun,
painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Niin, rouva oli juuri sivuuttanut
rajan ja alkanut ensi kerran "näyttää ikäänsä".
"Hyvää yötä!" sanoi hän olkansa yli, kävellen julkipuolen polkua pitkin
pimeään.
"Hyvää yötä!" vastasi rouva Bascomb seisoen avonaisella ovella ja
katsoen hänen jälkeensä.
Kun lääkärin askeleet olivat lakanneet kuulumasta hiljaiselta kadulta,
liikahti hän ja lähti kuistin kautta ulkoilmaan.
Hän käveli eteenpäin, ilman päämäärää, tuntien äärettömyyden leviävän
ympärillään. Mutta se ei painanut häntä kokoon, vaan suurensi häntä.
Hän pääsi siitä osalliseksi.
Hän kohotti katseensa, tähtiin ja sitten, yksinään pimeässä, ojensi
käsivartensa niitä kohti.
John oli palannut hänen luokseen, katsonut häneen elävistä silmistä.
Vainaja ei ollut hävinnyt tyhjyyteen, vaan ollut koko ajan
odottamassa... jossakin... jossakin tuolla tähtien täplittämässä
avaruudessa.
* * * * *
Hän näki jälleen vastasyntyneen lapsen juhlallisen tuijottavan katseen
ja alkoi vapista ja itkeä.
"Rouva Bascomb!" kutsui hoitajatar hiljaa portaitten yläpäästä.
Hän riensi takaisin kotiin, lukitsi oven ja kysyi huohottaen: "Mitä
nyt?"
"Oletteko ehkä valmis ottamaan pienokaisen luoksenne nyt..." tiedusti
väsynyt hoitajatar hienotunteisesti.
"Kyllä, ah, kyllä!" huudahti rouva Bascomb hellästi, rientäen
portaitten yläpäähän, kädet levitettyinä. "Kyllä minä olen valmis
ottamaan pienokaisen luokseni."