VII

Hän oli keskittänyt kaikki voimansa kyetäkseen kestämään kesäkuuhun,

Ralphin oppiarvon suorittamiseen, saakka ja huomasi piankin

tarvitsevansa kaikki voimansa ja enemmänkin kestääkseen sen, mitä oli

sälytetty hänen hartioilleen koulussa ja kotona.

Koulussa hän näki, päivä päivältä, virkatoveriensa silmistä

heidän Lottieta koskevien tietojensa lisäytymisen. Rouva Jeffries

huomautti tuhlaavalla äänenpainolla: "Ah, minä näin nuoren miniänne

rohdoskaupassa tänään! Sellainen _kaunis_ tyttö!" Rouva Bascomb

kuuli lauseen korostuksesta kaikkien nähneen samaa, mikä oli niin

selvästi ilmennyt hänen kotinsa hallissa, kun hän oli katsellut

halpaa, kiiltävää hattua ja ohuilla tekosilkkikuiduilla päällystettyä

hampputupsua.

Kun hän huomasi neiti Saundersin kumartuvan neiti Prestonin pöydän

yli silmissään selvä tyytyväisyyden ilme, joka johtuu juorujen

kuulemisesta, ja kun molemmat tytöt erkanivat toisistaan, nähdessään

hänen tulevan huoneeseen, tiesi hän neiti Prestonin harristownilaisten

serkkujen saaneen selville, mitä hän itsekin jo aikoja oli kuullut,

että Lottien isä toimi siellä kenkätehtaan yövahtina ja että Lottie

oli ollut myyjättärenä South-kadun varrella miesten vaatekaupassa. Hän

kuvitteli heidän lisäävän senkin, mitä hän oli arvannut, että Lottiesta

oli juoruttu enemmän tahi vähemmän.

Tosin koulun toiset naiset kohtelivat häntä myötätuntoisesti, mutta

siihen sekoittui sääliäkin, ja sääli tuntui hänestä sietämättömän

loukkaavalta. Hänen kokemuksensa oli sellainen, että ihmiset säälivät

vain niitä, joita he voivat halveksia. Ja ihmisten sääliminen oli

todellisuudessa halveksimista. Hän tiesi sen, koska oli itsekin

tuntenut sääliä.

Kuinka oli Ralph _voinut_ siten palata hänen luokseen kaiken sen

jälkeen, mitä oli tehty hänen hyväkseen? Hän teki itselleen tuhansia

kertoja tämän kysymyksen, saamatta siihen vastausta.

Margaret Hill ei osoittanut myötätuntoa eikä sääliä kellekään muulle

kuin itselleen, voimatta silti karttaa rouva Bascombin kostonhalua.

Tytön ensi vaikutelma oli ollut "katkenneen liljan" surua, mikä

suututti Ralphin äitiä itsekunnioittavan salaamisen täydellisellä

puutteella. Kuinka voi kukaan niin kerskailla tunteillaan julkisesti,

ajatteli hän ärtyisästi kiinnittäessään huomionsa Margaretin kalpeihin

kasvoihin ja alakuloiseen, kauniiseen päähän.

Muuan toinen kiinnitti niihin huomionsa myötätuntoisemmin kuin rouva

Bascomb. Ralph oli ollut naimisissa tuskin kuukauttakaan, kun rouva

Bascomb jo näki Margaretin kaupungin suurimman pankin kassanhoitajan,

herra Lathropin, loistavassa uudessa Buick-autossa. Herra Lathrop istui

hänen vieressään, kohdistaen häneen keski-ikäisen miehen tuntehikkaan,

tyhmän katseen, herra Lathrop, jonka keski-ikäinen vaimo oli ollut

vainajana vasta vuoden ja jonka täysikasvuiset lapset olivat Ralphin

tovereita yliopistossa. Tämä näky täytti rouva Bascombin samanlaisella

kalvavalla ärtymyksellä kuin kaikki muukin näihin aikoihin.

"Inhoittavia hölmöjä nuo molemmat!" ajatteli hän.

Hän katseli kaukaa tämän uuden suhteen nopeaa kehittymistä, sillä

Margaret ei ollut ainoastaan luopunut mieltäliikuttavasta kohtauksesta,

jota hän oli pelännyt, vaan todellisuudessa jättänyt häntä

lähestymättä. Harvat ihmiset koettivatkaan puhua hänelle luottavaisesti

tänä hänen elämänsä kautena. Eivät ainakaan useammasti kuin kerran.

Hän ilmaisi tunteitaan niin vähän kuin suinkin julkisesti, sovitteli

äänensä aina hyvin, piti kasvonsa tyyninä ja silmänsä kurissa. Ja

ihmiset toimittivat nopeasti asiansa hänen kanssaan ja poistuivat hänen

luotaan kiireesti "Minusta tuntuu kuin hän kiivastuisi kosketuksesta",

sanoi vaikutteille altis neiti Preston käytyään rouva Bascombin

luokkahuoneessa jollakin asialla.

"Niin, minä en ainakaan panisi itseäni vaaralle alttiiksi saadakseni

sen selville koskettamalla häneen", sanoi neiti Saunders.

Kaikki tämä koulussa. Mutta siinä talossa, joka oli ollut hänen

kotinsa sellaisia sanoja ei ollut olemassakaan, joilla olisi voitu

kuvailla sen talon elämää. Siellä keskittyi kaikki hänen tarmonsa sen

ehdottomaan sivuuttamiseen, mitä hän ei voinut olla näkemättä ja minkä

hän tiesi kuuluvan kaikkien heidän katunsa varrella asuvien naisten

yleisiin tietoihin. Vihaisesti ja horjumatta hän marssi eteenpäin

ylitsepääsemätöntä kiviaitaa kohti kuin tie olisi ollut auki.

Noin viikkoa ennen kesäkuun alkupäivää, jolloin hänen oli määrä päästä

vapaaksi, hän kohtasi tohtori Deweyn kotonaan, tullessaan koulusta.

Kun hän tuli sisään, kiiruhti Lottie nopeasti yläkertaan, ja tohtori

Dewey kertoi hänelle töykeällä lääketieteellisellä mongerruksellaan

kaunistelematta ja varustaen pisteillä kaikki i:t, että Lottie oli

raskaana ja että synnytys tapahtuisi luultavasti syyskuun alussa.

* * * * *

He joutuivat nyt sellaiseen vaiheeseen, jolloin koulutyön viimeiset

kuukaudet niitä muistellessa tuntuivat helpoilta ja lieviltä. Siinä

ei ollut muuta tehtävää kuin pitää Lottie luonaan lapsen syntymään

saakka. Sittenkään, kun Ralph oli saanut toimen, ei hän pienellä

aloittelijan palkalla voinut tarjota siedettäviä elämän mahdollisuuksia

vaimolleen, joka joutui äidiksi kolmen kuukauden kuluttua, erittäinkään

sellaiselle vaimolle, joka kärsi siitä niin kovasti kuin Lottie. Hän

kärsi niin paljon pahoinvoinnista, että hänen täytyi saada aamiaisensa

vuoteeseensa, ja hän makaili siinä ainakin kymmeneen saakka joka

aamu. Ja kun hän oli saanut vaatteet vaivaloisesti ylleen, kykeni hän

vain lepäilemään arkihuoneen sohvalla tai kuistin riippumatossa ja

valittelemaan vaivojaan.

Sillä hän inhosi "koko hommaa", kuten hän sitä nimitti, ja kun hän

tunsi olevansa erittäin alakuloinen, huusi hän olevansa hullu, jos

uskoisi sen kestävänsä. Hän tiesi ehdottomasti kuolevansa lapsen

syntymän jälkeen, mutta ellei niin kävisikään, niin hän ei milloinkaan

paranisi kokonaan eikä saisi takaisin kaunista ulkomuotoaan. Hän oli

vilpitön moittiessaan Ralphia ja itseäänkin siitä, että he olivat

olleet niin tyhmiä. Hän ja hänen hiljainen anoppinsa olivat vihdoinkin

päässeet yksimielisyyteen ainakin yhdestä asiasta, nimittäin siitä,

ettei kumpikaan toivottanut lasta tervetulleeksi.

"Lottien lapsi!" ajatteli rouva Bascomb halveksivasti, ommellessaan

sapekkaan nopeasti pieniä vaatekappaleita. Lottien ainoa avustus

supistui siihen vaatimukseen, että kaikki oli reunustettava pitseillä.

Kouluvuoden lopussa tapahtuneeseen rouva Bascombin kotiin palaamiseen

saakka ei talossa ollut tehty muita ompelutöitä kuin saatettu

kaikki hänen ostamansa valkoiset vaateainekset hieman suurempaan

epäjärjestykseen.

"Minä maksan sinulle takaisin myöhemmin, äiti", oli Ralph sanonut

levottomana, sattuessaan olemaan kotona silloin, kun suuri käärö

vaatetavaraa tuotiin, ja joutuessaan siten pakosta kiinnittämään

huomionsa äidin jatkuviin kustannuksiin hänen puolestaan.

Hänen äitinsä ylenkatsoi ja sääli häntä, kun hän näin puhui asiasta.

Ralphilla oli kyllä tarpeeksi omia huolia, tarvitsematta koettaakaan

maksaa menojaan, ajatteli hän ivallisesti. Sillä Lottie pakotti

niin paljon kuin suinkin hänetkin osalliseksi omiin hysteerisiin

surunpuuskiinsa. Hän vaati, että Ralphin piti rohkaista häntä, ja

kuitenkin, jos hän vain uskalsi tulla kotiin kohtuullisen tyynenä,

huusi hän, ettei Ralph välittänyt ollenkaan hänen surkeudestaan. Mutta

hän sai harvoin tilaisuuden nuhdella häntä siitä. Ralphin palaamiset

kotiin olivat kaikkea muuta kuin iloisia. Hän oli saanut toimen erään

kirjapainoliikkeen konttorissa ja tunsi yhtämittaista hämmennystä

liikemaailman kanssa tapahtuneen ensi kosketuksensa järkytyksestä. Ei

kukaan konttorissa tiennyt, että uudella miehellä oli kotona sairas

vaimo ja ankaran hiljainen äiti, eivätkä he olisi välittäneetkään

siitä, vaikka olisivat tienneetkin. Hän ei saanut hellittää, vaikka

olikin uupunut yövalvomisesta, kun Lottie ei voinut nukkua eikä antanut

hänellekään rauhaa. Hänen piti oppia uusi työnsä kokonaan eri tavalla

kuin tähän saakka oli oppinut muuta, ei suopeasta myöntymisestä niitä

henkilöitä kohtaan, joille maksettiin hänen opetuksestaan, vaan

uhmaten ihmisten töykeitä omiin asioihinsa syventymistä. Heistä oli

samantekevää, oppiko hän vaiko ei. Ellei hän oppinut, oli siellä, mistä

hänkin tuli, vielä paljon muita. Kolmena kuukautena siitä lähtien, kun

hän vaivoin suoritti tutkinnon yliopistossa, Ralphin kasvot ja ryhti

muuttuivat enemmän kuin kymmenessä vuodessa sitä ennen. Hänen äitinsä,

joka oli itsekin kiusaantunut, ei voinut muuta kuin sääliä, niin

katkerasti kuin syyttikin poikaansa.

Rouva Bascomb sulkeutui hiljaisen marttyyriuden ja kovan työn

omahyväiseen raivoon. Ensin hän oli koettanut elää kesäkuuhun asti.

Nyt hänen piti kärsiä kaikkea niin kauan, kunnes Lottie synnyttäisi ja

paranisi. Kun lapsi vain syntyisi ja Ralph saisi nostaa ensimmäisen

palkanmaksunsa, voisivat he varmasti matkustaa tiehensä ja jättää hänet

nauttimaan niistä rauhan rippeistä, joita elämällä mahdollisesti vielä

oli säilössä hänelle.

Väliaikana hän kyllä pitäisi huolta siitä, ettei hän voisi moittia

itseään mistään. Hän ei lausunut moitteen sanaakaan, eipä juuri

minkäänlaisia muitakaan sanoja pelästyneelle, järjettömälle nuorikolle,

vaan hyväksyi kalliomaisesti vaieten Lettien hirveät vaatimukset

asuintoverina. Kymmenen kertaa päivässä hän puri hampaansa yhteen ja

puhdisti Lottien jäljet, kun tämä haluttomaan, epäsiistiin tapaansa

siirtyi makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ja sieltä riippumattoon. Paitsi

rouva Bascombin välttämättömiä ostoksilla käyntejä, ei heistä kumpikaan

käynyt kaupungilla. Nämä käväisyt hän suoritti varhain aamuisin,

jolloin ei muita ihmisiä vielä ollut liikkeellä. Hän ei halunnut

tavata siveitä tuttaviaan, ennenkuin Lottie ja Ralph olivat poistuneet

talosta. Nuori pari ei ehkä kiinnittänyt huomiota siihenkään, että

lapsi oli tulossa vain viiden kuukauden kuluttua heidän äkillisestä

naimisiinmenostaan, mutta Ralphin äiti muisti sen aina.

Se uskomaton tapa, kuinka he vähäksyivät tätä huutavaa tosiseikkaa,

tuntui rouva Bascombin mielestä toistavan pääkohdiltaan koko

tilanteen mahdottomuuden. He eivät olleet alusta alkaen näyttäneet

merkkiäkään siitä, että he antoivat arvoa sille, mitä hän teki

heidän hyväkseen, eivätkä nyt teeskennelleetkään olevansa pahoillaan

hänelle tuottamastaan häpeästä. Rouva Bascombia järkytti alituisesti

heidän paatumuksensa hänen kärsimyksiään kohtaan, heidän itsekäs

syventymisensä omiin ohimeneviin tunnelmiinsa, Ralphin inhoittava toimi

ja Lottien tyytymättömyys.

Heidän elämää vastaan kohdistetut katkerat valituksensa täyttivät

pienen talon räystäitä myöten kuumina pitkinä päivinä. Heillä ei

ollut aikaa keskittää huomiotaan uuteen inhimilliseen olentoon,

joka hitaasti kehittyi. Lottien valitukset olivat kuitenkin ainoat,

jotka tulivat kuuluville. Siihen aikaan, kun Ralph oli ponnistellut

päiväntyönsä läpi, hän oli niin uupunut, ettei hänellä ollut tarmoa

olla harmissaan kotioloista, vaikka hän olisi uskaltanutkin esittää

jonkun oman vaatimuksensa Lottien vaatimuksia vastaan. Hän taivutti

päänsä kumaraan mykkänä kaiken sen edessä, kuten suojaton mies kääntää

selkänsä sateelle kyyristäen hartiansa ja ottaen sen järkkymättömän

tyynesti vastaan, koska ei voi tehdä muutakaan. Hänen äitinsä

ei puhunut sen enempää tunteistaan kuin hänkään; hänestä tuntui

äärettömän mieluiselta oikeutetun suuttumuksensa kahlehtiminen — kuinka

ylenpalttisen oikeutettu se olikaan! — ilman pitävästi sinetöidyn

halveksivan, arvokkaisuuden alle. Lottien valitusten kuunteleminen

raivoisan vaiteliaana tuotti hänelle nurinkurista tyydytystä. Se

täytti tulvilleen hänen vakaumuksensa, että hänellä oli kaikki oikeus

puolellaan. Sen maljan sisällyksestä, jonka hän oli tuntenut koko

elämänsä ajan, hän joi nyt syvempiä ja suurempia kulauksia kuin

milloinkaan oli uneksinut mahdolliseksi. Kuinka voivat Ralph ja Lottie

jatkaa kaiken vääryyden pinoamista omalle puolelleen!

Rouva Bascombin säädyllinen perhetunne esti häntä kertomasta asioiden

tilaa kellekään sivulliselle (hän eli todella tähän aikaan kokonaan

erossa vanhoista ystävistään tämän välttämättömän vaikenemisen

pakosta). Mutta se, että hän tiesi voivansa olla varma myötätunnosta

itseään kohtaan, jos vain joku saisi sen joskus tietää, korvasi hänelle

ylenpalttisesti kaikki. Sellaisen hänen töittensä kuvitellun katselijan

hyväksyminen, harmistunut hyväksyminen, oli hänen vanhurskautensa

huumauksen tärkeimpiä aiheita. Se piti häntä jännitettynä koko kesän

yliluonnolliseen kestävyyteen saakka. Hän ei ollut milloinkaan

työskennellyt niin kovasti kuin näinä lomapäivinä, jotka ennen vanhaan

oli aina omistettu oikeudenmukaiselle, hemmoittelevalle tointumiselle

kouluvuoden väsymyksestä. Kaikki ne askareet, jotka Lottien olisi

pitänyt tehdä, mutta häpeällisesti jätti sikseen, rouva Bascomb teki

itse vanhurskauden riemussa.

Tänä kautena hän ei tavannut melkein ketään tuttua osaksi senvuoksi,

että hän karttoi heitä, ja osaksi siksi, että koulujen, kirkkojen

ja kerhojen toiminta oli keskeytetty kesän kuumimmaksi ajaksi ja

useimmat hänen opettajatoverinsa olivat matkustaneet jonnekin

viettämään lomaansa. Hän oli äärettömästi kiitollinen näiden ihmisten

väliaikaisesta poissaolosta. Hän toivoi lapsen syntyvän, Lottien

paranevan ja kaikkien kolmen olevan poissa ennen ystäviensä palaamista

kaupunkiin. Lottie oli keskittänyt ajatuksensa samoin kuin hänkin

tuohon synnyttämispäivään syyskuussa.

Se päivä meni samalla tavalla kuin sellaiset päivät yleensä,

kiihkeästi, nopeasti, ei ollenkaan siten kuin oli suunniteltu, koska

asioita laiminlyötiin valmistuksista huolimatta, lääkärin tullessa ja

poistuessa ja valkoisiin pukeutuneen kallispalkkaisen hoitajattaren

komennellessa rouva Bascombia. Ralph ei mennyt konttoriin sinä

päivänä. Hän käveli edestakaisin kalpeana huoneissa tai istui Lottien

vuoteen reunalla, pitäen hänen kättään omassaan ja ollen melkein

pyörtymäisillään Lottien kärsimystä ilmaisevien huutojen tuottamasta

kauhusta.

Niillä oli melko erilainen vaikutus hoitajattareen. Kun hän ja

rouva Bascomb pysähtyivät hetkiseksi halliin, sanoi hän hieman

kärsimättömästi: "Hyväinen aika, kuinka hän juonittelee! Synnytys

edistyy kaikkien sääntöjen mukaan. Mitä muuta hän voisi odottaakaan?"

Rouva Bascomb ei vastannut. Se olisi alentanut hänen arvoaan, jos hän

olisi ruvennut selittelemään Ralphin vaimon tilaa vieraalle ihmiselle.

Ja mitä hän sitäpaitsi olisi voinutkaan sanoa? Hänellä ei ollut sanoja,

joilla olisi voinut kuvailla omia tunteitaan itselleenkään. Siitä

alkaen, kun hän oli nähnyt ensimmäisen vilahduksen Lottiesta, hän

oli sulkeutunut painajaisen epätodelliseen mykkyyteen. Kun hän nousi

tai meni nukkumaan, tunsi hän usein pikemminkin olevansa pitkässä

painajaisunessa kuin elävänsä omassa talossaan. Hän ei ollut kyennyt

herättämään itseään siitä Lottien antaman suutelon jälkeen.

Tämä päivä oli painajaisen huippukohta. Hänen kotinsa, hänen hellitty

tahraton kotinsa, hirveässä epäjärjestyksessä, tahrattuna, liattuna,

lemuten antiseptisiltä aineilta, hänen tunteellinen, vaikutuksille

altis persoonansa muiden valtaamana ja pakotettuna työskentelemään

kuin sairaalan pesuakka. Ja kaikki kuin itsestään selvänä. Tämä

viimeinen seikka oli uskomattomuuden unimainen puoli. Ei ihailua, ei

hämmästystä, ei kiitollisuutta kenenkään puolelta; ei edes mitään

ymmärtämyksen merkkiäkään siitä, kuinka häntä kohdeltiin. Kukaan ei

todella kiinnittänyt häneen huomiota, paitsi että hänen käsiään ja

jalkojaan pidettiin komennettavina. Kun hän riensi portaita ylös ja

alas toimitellen hoitajattaren loppumattomia asioita, sekautui hänen

hämmästyneeseen harmiinsa kylmää ylenkatsetta "koko hommaa" kohtaan,

jonka hän oli koko ajan jakanut Lottien kanssa. "Kaikki tämä vain

senvuoksi, ettei poika ollut voinut hillitä itseään. Tällä tavalla

kansoitetaan maailma juuri tuollaisilla Lottie-pahasilla."

Ja kuitenkin oli riemun hetkiäkin, kun hän ajatteli: "Tämä on loppu!

Vihdoinkin tulen täyttäneeksi velvollisuuteni viimeiseen saakka. Jos

vain jaksan kärsiä tämän, haihtuu painajainenkin."

Kymmenen aikaan sinä iltana hoitajatar soitti lääkärille, että hän

tulisi heti, ja kun rouva Bascomb seisoi keskiyöllä sairaan huoneen

ovella, ojensi lääkäri hänelle huopapeitteisen käärön, sanoen

huolettomasti: "Kaunis pieni tyttö. Kuunnelkaa hänen kuherrustaan.

Ottakaa se haltuunne minuutiksi tahi pariksi, että hoitajatar ja minä

voimme auttaa äitiä." Sitten hän lisäsi, vaikka rouva Bascomb ei ollut

kysynytkään mitään Lottiesta: "Täydellisesti normaalinen synnytys. Hän

ei ole ollenkaan vahingoittunut."

Mutta sisällä huoneessa sanoi Lottie heikolla, kauhusta vapisevalla

äänellä: "Ei milloinkaan enää yhtään, Ralph. _Ei milloinkaan enää!_"

Ja Ralph, hien virratessa kalpeille poskille, vastasi nyyhkyttäen: "Ah

ei, Lottie! Ei milloinkaan enää."

Lääkäri ja hoitajatar katsoivat toisiinsa kyynillisesti hymyillen.

Isoäiti kääntyi pois kantaen tätä maailman uutta asukasta, johon sen

vanhemmat eivät olleet edes katsahtaneet. Hän meni kylpyhuoneeseen

ja istuutui kääntöjalustan varassa riippuvan pienen kylpyammeen

viereiselle tuolille. Hän oli elämänkyllästyksen alhaisimmassa tilassa.

Lottie ei ollut ainoa nainen, jota synnyttämisen hirveät yksityiskohdat

olivat kauhistuttaneet. Kuinka oli kaikkien ihmisten joukosta pakotettu

alistumaan tähän hirvittävään kokemukseen, hänet, joka ei voinut verta

sietää eikä kuunnella ihmisten tuskanhuutoja. Se oli kauheata.

Huopapeitteinen käärö liikahteli ja äännähteli hänen sylissään. Hän

siirsi syrjään peitteen laitaa ja katsoi kylmästi kotinsa uutta

asukasta.

Pienokainen makasi selällään, kasvot niin tyyninä kuin Buddhalla,

silmät auki ja katse jäykkänä. Kun heidän katseensa sattuivat yhteen,

heräsi John Bascombin leski painajaisestaan.

Silmät olivat John Bascombin kulmien alta tuijottavat John Bascombin

silmät.