Hän oli ilmoittanut sähkösanomassaan, että "keskustelemme asioista ja
teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta."
Niin he tekivätkin sinä iltana, Ralph ja hänen nuorikkonsa istuen
sohvalla lähellä toisiaan käsivarret toistensa ympärillä, vastapäätä
Ralphin äitiä.
Vanhemman rouvan huulet olivat kuivat. Silloin tällöin vapisutti
hermostunut väristys hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti. Hän ei
olisi voinut sanoa, mikä kuluneista tunneista oli sisältänyt suurimmat
järkytykset — illallisvalmistuksetko, jolloin hänen tahratonta
keittiötään oli loukattu huolimattomalla käytöksellä ja puheilla,
illallispöytäkö, jolloin pöytätavat paljastivat persoonallisuutta,
vaiko siistiminen jälkeenpäin — kun Lottien kömpelöt kädet, joiden
lyhyiden sormien kiilloitetut kynnet oli leikattu teräviksi,
latoivat kaikki astiat samalla kertaa haalealla rasvaisella vedellä
täytettyyn pesusoikkoon, kun Ralph äänekkään leikillisesti kuivasi
ne huuhtelematta ja kun he molemmat olivat yhtä tietämättömiä hänen
läsnäolostaan kuin hellasta, paitsi silloin, kun hän puhutteli heitä.
Ei sanaakaan, ei niin ainoata korostustakaan heidän puoleltaan,
joka olisi näyttänyt heidän ymmärtävän, mitä hän oli tehnyt heidän
hyväkseen, millaiseen uhrautumiseen hän oli mukautunut.
Hän oli siirtynyt toisesta kostonhaluisesta vihanpuuskasta toiseen, ja
kaikkia niitä katkeroitti se hyvin selvä tosiseikka, etteivät hänen
tunteensa merkinneet mitään Ralphille eikä Lottielle.
Kun hän vihdoin istui heitä vastapäätä arkihuoneessa, ihmetteli hän,
miksi he eivät huutaneet kauhusta katsellessaan hänen tuhkanharmaita
riutuneita kasvojaan. Hän näki itsensä kuvastimessa ja pelästyi
omaa ulkomuotoaan, koska hän näytti kiusautuneelta ja riutuneelta,
suorastaan kymmenen vuotta vanhemmalta kuin eilen syvälle painuneine
silmineen. Hän käänsi tuhotun naamionsa moittivasti noihin molempiin
päin, jotka olivat syynä siihen, ja näki, että Lottien pyöreä
käsivarsi oli kiertynyt Ralphin kaulaan ja että Ralphin huulet olivat
kerran vielä painautuneet täyteläistä, velttoa suuta vasten, jonka
kostea pehmeys vieläkin tahrasi hänen huuliaan, huolimatta kaikista
yrityksistä pyyhkiä sitä pois. Hänen kauhistunut, pelokas ilmeensä ei
järkyttänyt heitä ollenkaan, koska he eivät sitä nähneet.
Vanha tottumus toimitti vihdoin Ralphille jonkinlaisen viestin hänen
äidiltään. Hän kävi levottomaksi ja oli, kuten ennenkin, tyytymätön
äidin paheksumiseen. Sitten hän sanoi, työntäen Lottien syrjään
leikillisesti: "Kuulehan nyt, Lottie kulta, meidän pitää keskustella
asioista. Istu suorana ja ole käytännöllinen."
Lottie suoristi itsensä, pani lihavat kätensä ristiin, käänsi
kosteat tummat silmänsä kattoa kohti ja alkoi pyörittää peukaloitaan
nopeasti. Ralph tarttui häneen huudahtaen ilosta ja suuteli häntä niin
kiihkeästi, että Lottie horjahti sohvan käsinojaa vasten, nauraen ja
koettaen työntää toista pois. Jokainen heidän hurja liikkeensä toi
samaa hajuveden tuoksua rouva Bascombin nenään.
Hän oli ihan jäykkä inhosta ja sen näköinenkin. Mutta siellä ei ollut
ketään näkemässä.
"Nyt sinun pitää käyttäytyä kiltisti, Ralph!" sanoi Lottie työntäen
hänet sohvan päähän.
Ralph kääntyi äitiinsä päin jälleen, huomasi suuttuneena, että hänen
ilmeensä oli kylmä ja vakava, ja katsoi häneen samalla tavalla
paheksuvasti kuin telmivä lapsi ikävään opettajaan.
Kolme silmäparia kohtasi toisensa odottavasti. Rouva Bascomb päätti
kiihkeästi, ettei hän itse ainakaan esittäisi sitä kysymystä, mitä
Ralphin nyt oli tehtävä. Hän tahtoi odottaa, vain odottaa nähdäkseen,
mitä Ralphilla oli sanottavaa puolustuksekseen.
Nähtävästi Ralph ei tuntenut tarvetta sanoa mitään puolustuksekseen,
paitsi kärsimätöntä, kapinallista: "No niin, äiti..."
"No niin, Ralph..." kuului perin kuiva vastaus.
He katsoivat toisiinsa hyvin vihaisesti.
"Minä luulin meidän alkavan puhua asioista", sanoi Lottie näyttäen
äreältä.
Ralph katsahti häneen, unohti äitinsä, kumartui äkkiä hänen puoleensa
ja suuteli häntä korvan taakse.
Lottie pysyi yllyttävästi liikkumatta, hänen leukansa painui, ja hän
katsoi Ralphiin sivulta silmäripsiensä alitse, hymyillen ujosti. He
olivat molemmat taas unohtaneet rouva Bascombin. Heistä huokui nyt
muutakin kuin halvan hajuveden tuoksua... kuumia intohimon vihureita.
Rouva Bascomb pidätti henkeään. Hän ei aikonut sietää, että häntä
loukattiin hänen omassa talossaan. Heillä ei ollut minkäänlaista
säädyllisyyden tunnetta. Hän nousi jäykästi seisaalleen.
Hänen edessään muuttuivat nuoret heti vain pojaksi ja tytöksi,
itsetietoisiksi ja suuttuneiksi sen vuoksi, että heidät oli pakotettu
häpeämään.
"Oh, joutavia, äiti", sanoi Ralph. "Niin, kyllä me tästä selviämme. Älä
ole niin sydämetön, sillä mehän menimme naimisiin vasta eilen."
Rouva Bascomb istuutui ja koetti panna vapisevat kätensä ristiin
saadakseen ne tyyntymään.
Tällä tavalla he keskustelivat asioista kello yhdeksään saakka, johon
kellonlyöntiin päästessä oli päätetty (jos voi sanoa mitään sellaista
päätetyksi, mille oli suotu tarkkaavaisuuden jätteitä silloin tällöin),
että Lottie jäisi sinne, Ralphin liikkuessa edestakaisin yliopiston ja
kodin väliä kesäkuuhun saakka, jolloin hän luultavasti saisi diplominsa
ja olisi valmis ansaitsemaan elatuksen itselleen ja Lottielle.
Väliaikana he kaikki aikoivat tähystää jotakin edullista tointa, johon
Ralph voisi päästä heti tutkinnon suoritettuaan, aloittaen alhaalta ja
saavuttaen sitten vähitellen paremman aseman — mutta "ei sentään liian
alhaalta", sanoi Ralph, laskien puolittain leikkiä. "Naimisissa oleva
mies ei voi työskennellä konttoripoikana. Hän on saanut velvollisuuksia
hartioilleen."
Tässä hän ja Lottie vaihtoivat katseen, johon myöhemmät tapahtumat
toivat selityksen.
Ralph oli kiihkeästi torjunut kaikki väittelyt siitä suunnitelmasta,
että hänestä tulisi asianajaja. "Ei ollenkaan. Minä olen aina vihannut
sitä aietta. Olenpa suunnattomasti hyvilläni siitä, että nyt voin
pätevästä syystä sen jättää."
"Mutta, Ralph! Sinähän olet aina..." aloitti hänen äitinsä.
"Enkä ole!" keskeytti toinen reippaasti. "En milloinkaan! Sinä vain
panit minut puheillasi kovalle, siinä kaikki."
Hänen koko käytöksensä, ajatteli rouva Bascomb, oli jo muuttunut,
veltostunut, raaistunut, käynyt kursailemattomaksi kaikkea sellaista
kohtaan, mitä hänelle oli koetettu opettaa. Ei tuntunut lainkaan
mahdolliselta, että tämä oli hänen poikansa, hänen tottelevainen pieni
poikansa, joka oli aina ollut hänelle niin suureksi iloksi. Hänen
ajatellessaan sitä kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta kukaan
muu ei nähnyt niitä paitsi hän itse. Hän kuivasi ne kaikkien nähden ja
tiesi, ettei siihen ollut kiinnitetty huomiota.
"No, nyt on kaikki päätetty", sanoi Ralph reippaasti, katsoen kelloon.
"On jo aika mennä nukkumaan. Nukkumisaika pienelle Willielle, jonka
pitää matkustaa huomisaamuna junassa takaisin historian A-kursseille."
Lottie alkoi valittaa, etteivät he niin ollen saisi lainkaan viettää
kuherruskuukautta, kuten kaikki muut — että Ralph matkusti pois ja
jätti pienen tyttösensä yksikseen päiväkausiksi, ikäänkuin ei olisi...
Rouva Bascomb ei ollut kuulevinaan, nousi toisten huomaamatta ja
meni halliin. Nyt oli koittanut se hetki, jolloin oli päätettävä
makuuhuoneista yöksi. Hänen piti kestää sekin. Ralphin huoneen
vuode oli vain sotilaan makuulavan levyinen, todellisuudessa
hänen lapsuusaikainen vuoteensa, joka oli jäljellä hänen
nuorenmiehen-huoneessaan. Talon ainoa kahdenmaattava vuode oli hänen
huoneessaan, sama, jonka hän ja Ralphin isä olivat ostaneet, jossa
Ralph oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut, ja se huone oli ollut hänen
yksin kaksikolmatta vuotta.
Hän seisoi portaitten juurella kauan aikaa, ennenkuin sai niin paljon
ruumiillisia voimia, että jaksoi sanoa: "Sinun on parasta ottaa minun
huoneeni, Ralph. Se on ainoa, joka on tarpeeksi suuri kahdelle."
"Hyvä on", sanoi Ralph, "me suostumme kaikkiin ehdotuksiisi".
Sitten hän jatkoi: "Lottie, haluatko sinä jotakin syödäksesi ennen
nukkumaanmenoa?"
"Voisin juoda lasillisen olutta ja syödä juustovoileivän, jos vain joku
sitoisi käteni ja työntäisi sen suuhuni", sanoi Lottie hyväntuulisesti.
"Koira vieköön, se maistuisi hyvältä!"sanoi Ralph. "Mutta meillä ei ole
mitään sellaista kotona. Tilaamme Kahnilta huomenna korillisen olutta.
Mutta tulehan nyt sentään katsomaan, mitä meillä on."
Tämän keskustelun ("Tilaamme huomenna korillisen...") jäykistämänä
rouva Bascomb seisoi portaitten juurella kuunnellen, kuinka he
iloisesti tyhjensivät hänen jääkaappiaan. Jos hän olisi kyennyt
avaamaan suunsa, olisi hän huutanut heille: "Mitä te siellä teette?
Kuinka te kehtaatte?" Tämä oli jo liikaa. Raja täytyi olla..."
Mutta hänen huulensa olivat liian kuivat puhuakseen. Ja
silmänräpäyksessä hänelle selvisi, että vaikka hän olisi voinutkin,
ei hän olisi niin tehnyt. Ralph ja Lottie olivat käsittämättömän
monien peninkulmien päässä hänestä se näyttäisi vain pikkumaiselta
kotihirmuvallalta — hän saattoi kuulla Ralphin äänen, kun hän sanoisi:
"Hyväinen aika, äiti, emmekö voi saada hieman haukattavaa ennen
nukkumaanmenoa?"
Se, että Ralph näin unohti hänet, piittaamatta vähääkään
säädyllisyydestä, värisytti häntä, ja tuntien, kuinka toisen jalan
siirtäminen toisen eteen oli vaikeata, hän kiipesi hitaasti yläkertaan.
Hän otti lakanoita ja pieluksenpäällisiä puhtaista liinakaapeistaan
ja aukaisi huoneensa oven. Hetkiseksi ilmestyi hänen eteensä hämärään
muuan olento, joka aina, kun hän katsoi tästä ovesta huoneeseen, oli
tämän jälkeen häntä vastassa. Se paikka, missä hän ensi kerran oli
nähnyt Lottien, ei voinut milloinkaan muuttua hänelle samanlaiseksi
kuin jokin muu paikka maailmassa. Siinä jo tänä ensi iltana, kuten
kaikkina tulevina vuosinakin, seisoi Lottie... alhaisena, tyhmänä,
arkipäiväisenä... sentapaisena, jollaista rouva Bascomb halveksi...
siinä hän seisoi ja riemuitsi raa'asti äidin edessä, jonka pojan oli
viekoitellut.
Rouva Bascomb painoi nappulaa, ja sähkölampun loisto karkoitti
huoneesta haamun. Hän laittoi vuoteen kuntoon säännölliseen, siistiin
tapaansa, katsellen samalla ympärilleen kummallisesti. Sitten mentyään
vaatekomeroon hän kokosi sylinsä täyteen vaatteitaan naulakoista,
kantoi ne Ralphin huoneeseen ja heitti kasoihin lattialle, kuten ei
milloinkaan elämässään ollut käsitellyt tavaroitaan. Hän tarttui
pukupöytänsä kirjaillun liinan kaikkiin neljään nurkkaan, vieden sen
pois, sirojen, hauraiden pikku kapineiden kolistessa siinä särkyvän
lasin ja helisevän hopean keralla. Hän kohotti katseensa seiniin,
sieppasi sieltä sikstiiniläisen madonnan jäljennöksen, jonka oli saanut
tyttöaikanaan, ja heitti paperikortin kalenterin, jossa oli joka päivän
kohdalla hartaita mielilauseita ja joka aina riippui pöydän vieressä.
Huone, jolta silmänräpäyksessä oli riistetty kaikki persoonallisuus,
näytti nyt täysihoitolan makuusuojalta. Hän käsitti kylmän
raivokkaasti, etteivät Ralph ja Lottie huomaisi eivätkä välittäisi,
miltä se näytti.
Matkallaan Ralphin huoneeseen hän pysähtyi hetkiseksi ylempään halliin
kuuntelemaan ääniä alhaalta — naurua, heikkoja huutoja, kirkumisia ja
seuraavan keskustelun katkelmia:
"Sinun ei tarvitse koettaakaan..."
"Kyllä minäkin tahdon, jos vain..."
"Hyvä on, neiti rouvaseni, pidä sitten huolta itsestäsi." "Ralph,
päästä minut irti, tai minä..."
Rouva Bascomb tunsi jotakin kummallista suussaan ja huomasi äänekkäästi
purevansa hampaitaan yhteen. Tämä säikäytti häntä. "Voi, minä en
voi kestää tätä! Minä en elä kesäkuuhun saakka, kunnes he menevät
matkoihinsa."
Hän huusi portaiden juurelle jyrkällä, voimakkaalla äänellä: "Minä
menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä."
Lörpöttelevä keskustelu lakkasi hetkiseksi. Hän tiesi sen jo. Milloin
tahansa heidän tarkkaavaisuutensa pakotettiin kohdistumaan häneen, meni
heiltä aina hetkinen sen muistamiseen, että hänkin oli olemassa.
Muuan tuoli narahti. "Malta hieman, äiti!" huusi Ralph odottamatta.
Rouva Bascomb kuuli hänen tulevan alahalliin ja seisoen portaitten
yläpäässä näki hänen kääntyvän ja kiiruhtavan ylöspäin. Hallin lamppu
valaisi täydellisesti hänen kasvonsa, punastuneet, aistillisesti
kiihoittuneet kasvot, jotka eivät hänestä näyttäneet Mary Bascombin
pojan kasvoilta, vaan jonkun tavallisen naisen pauloihin joutuneen
tavallisen miehen kasvoilta. Mitä Ralphilla nyt saattoi olla mielessä,
ihmetteli hän.
Ei muuta kuin että hän kiersi käsivartensa äitinsä kaulalle ja painoi
päänsä hetkiseksi hänen rintaansa vasten, sanoen: "Kuulehan nyt, äiti,
sinun ei pidä ajatella... sinun ei tarvitse ajatella, etten minä...
Äiti, sinä olet sentään tavattoman kiltti vanha toveri."
Hän kohotti päätänsä, ja hetkisen katsoivat hänen silmänsä syvälle
äidin silmiin. Järkytyksestään huolimatta rouva Bascomb totesi, että
heidän silmänsä nyt todella ensi kerran kohtasivat toisensa hänen
palaamisensa jälkeen. Ei, kyllä siitä oli kulunut jo pitemmälti aikaa.
Milloin _olikaan_ Ralph viime kerran katsonut hänen silmiinsä? Vuosia
takaperin.
Mitä hän nyt näki pojan silmissä? Kiihoittuneen nuoren miehen kasvojen
punastuneesta aistillisesta naamiosta tuijottivat hänen pikku poikansa
silmät hetkisen pelästyneinä, avuttomina...
"Voi, Ralph, Ralph!" huudahti hän puristaen poikaa hurjasti syliinsä.
* * * * *
Mitä tahansa se lienee ollutkaan, se meni ohi. "Kyllä, Lottie!"
huudahti Ralph. "Minä tulen!"
Hän suuteli äitinsä poskea, painaen siihen tavallisen asiallisen,
poikamaisen suutelonsa, ja kiiti portaita alas takaisin.
"Hyvää yötä, mamma!" huusi Lottien ääni iloisesti.
Rouva Bascomb meni poikansa huoneeseen ja istuutui vuoteen reunalle,
laskien jalkansa omien vaatteittensa sekasortoiselle kasalle. Hän ei
nostanut niitä lattialta. Vapisevin sormin hän aukoi pukunsa hakaset,
solautti yöpuvun ylleen ja ryömi pieneen vuoteeseen.
Pian senjälkeen Lottie ja Ralph tulivat yläkertaan, mennen hänen
huoneeseensa. Ohuiden seinien läpi hän kuuli heidän liikkuvan siellä
ihan samalla tavalla kuin oli kuunnellut Ralphin liikkeitä kaikkina
kasvuvuosina. Mutta nyt hän kuuli sieltä ääniäkin. He eivät olleet
kuitenkaan niin äänekkäitä kuin äsken alakerrassa. Hiljaista kiihkeää
muminaa, joka vain silloin tällöin rikkoi pitkän, painostavan
hiljaisuuden.
Ralphin äiti makasi Ralphin vuoteessa, ruumis yhdessä sykkyrässä ja
koko hänen olentonsa vihan tiukasti jännittämänä. Hänen täydellisesti
unettoman yönsä jälkeen hänen ruumiillinen väsymyksensä oli niin suuri,
että vaikka hän ei voinut nukkaakaan, ei hän voinut oikein valvoakaan.
Hänen ajatuksensa siirtyivät mielettömästi toisesta särkyneestä kuvasta
toiseen... hänen astiansa, hänen isoäitinsä hienot vanhat porsliinit
harmaassa vedessä, jonka laidoilla oli rasvakerros... käsi, jonka
kynnet olivat kiiltävät ja terävät, pitämässä kiinni haarukkaa kuin se
olisi tikari... Toisesta huoneesta kuuluva mumina... hattunaulakko ja
siihen ripustettu halpa kirkkaan vihreä hattu ja pumpulinen sateenvarjo
alapuolella... hän ei voisi milloinkaan kestää sitä, ei milloinkaan!
Mitä hän olikaan tehnyt joutuakseen sellaiseen surkeuteen... paksu
hampputupsu, joka oli päällystetty ohuilla tekosilkkikuiduilla...
sammakkojen kurnutusta, missä hän olikaan kuunnellut sitä? Ääni
palautti kuvottavasti hänen mieleensä kirjeen herättämän tunteen, kun
hän oli vetäissyt sen esille kirjelaatikosta... hän ei voi milloinkaan
kestää kesäkuuhun saakka... hänestä tulisi mielipuoli... hiljaisuus
toisessa huoneessa.
Sitten hän nukkui kuin olisi nauttinut lääkettä ja näki unta Ralphin
silmien ilmeestä, joka oli niin hirveästi liikuttanut häntä — näki
unta, että Ralph oli avannut jonkin oven täällä hänen omassa talossaan,
oven, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, vaikka nyt tiesikin
sen aina olleen siellä... avannut sen ja paljastanut suuren, pimeän,
tyhjän huoneen... tyhjän. Ja kuitenkin hän nyt tiesi, että se oli aina
ollut siellä... tyhjänä.
Hän heräsi säpsähtäen kellon lyödessä alakerrassa kahdeksan. Hän ei
ollut nukkunut niin pitkään koulupäivinä vuosikausiin. Uni unohtui
kokonaan.
Tunnin kestävä toivoton kiire siistimättömässä talossa, joka oli
hiljainen muuten, paitsi hänen nopeita, varovaisia liikkeitään, kun
hän pukeutui ja valmisti aamiaisensa. Ja sitten samalla tavalla
kuin tuhansina muina aamuina ennen tätä ja tuhansina aamuina tämän
jälkeen hän huomasi kerran vielä astuvansa koulurakennukseen ja
jättävänsä persoonallisuutensa, oman haaksirikkoutuneen ja murskatun
persoonallisuutensa taakseen, ryhtyessään täyttämään "opettajan"
muodollisia, persoonattomia, hyödyllisiä velvollisuuksia.