Rouva Bascomb istui jäykkänä ruokasalin tuolilla, pitäen polviaan
pöydän alla kuin odottamassa, että hänelle tarjoiltaisiin ruokaa.
Hän ei näyttänyt tietävän, että hän oleskeli siellä mieluummin kuin
missään muualla, koska hänen kykynsä tuntea jotakin oli keskittynyt
siihen tietoon, että Ralph oli naimisissa, mennyt naimisiin hänen
tietämättään, jatkanut jotakin luvatonta rakkaussuhdetta, kuiskaamatta
siitä hänelle sanaakaan, valehdellut hänelle ehkä jo kuukausia sitten
— Ralph, jonka puolesta hän oli tehnyt kaikki, mitä äiti voi tehdä
lapsensa hyväksi.
Margaretin tulo oli järkyttänyt hänet takaisin täydelliseen
tietoisuuteen. Kaikki hänen aistinsa olivat nyt hereillään — haihtunut
oli se mieletön näky, että kaikki tuijotti häneen vihaisesti, haihtunut
se halpaannuttava kykenemättömyyskin, ettei hän ollut jaksanut nousta
istumasta. Nyt hän tunsi peloittavaa, rajatonta tarmoa, tunsi, että hän
olisi voinut nousta ja kävellä neljäkymmentä kertaa maailman ympäri,
jos se vain olisi voinut tehdä Ralphin naimattomaksi ja luovuttanut
hänet takaisin, niinkuin hän oli ollut hänen omansa ennen... niinkuin
hän oli luullut omistavansa.
Mutta mikään ei voinut luovuttaa hänelle takaisin Ralphia. Juuri tätä
kuolettavaa varmuutta tarjoiltiin hänelle nyt hänen istuessaan suorana
suoraselkäisellä tuolilla, nojaten käsivarsiaan hyvin kiilloitettuun
ruokasalin pöytään.
Hän tunsi tämän varmuuden kuolettavan myrkyn täyttävän koko ruumiin.
Mutta hän ei kuollut. Siinä hän istui, Mary Bascomb, jonka täytyi
jatkaa elämäänsä. Seuraavan aamun kello yhdeksäksi piti hänen keksiä
jokin tapa jatkaa elämäänsä.
Hän ei ollut kertonut mitään Margaret Hillille. Ei, yhtä vaistomaisesti
kuin hän olisi peräytynyt kuilun reunalta, hän oli kavahtanut
Margaretille kertomista. Mutta huomenaamulla koulun avaamishetkenä
hänen piti pudottautua jyrkänteeltä avoimin silmin, koska sen
salaamisesta ei olisi mitään hyötyä. Se julkaistaisiin sanomalehdissä.
Jokainen saisi tietää, että rouva Bascomb, joka aina oli kehunut
omistavansa poikansa täydellisen luottamuksen...
Hän hätkähti tästä ajatuksesta ja alkoi raivoisasti ivailla Margaret
Hilliä. Millainen heikko, kylmä kala tuo tyttö olikaan, ajatteli
hän, kun ei ollut voinut vangita Ralphia kaikista saamistaan
mainioista tilaisuuksista huolimatta! Nykyaikaisilla tytöillä ei
ollut minkäänlaista verta suonissaan. Hän oli aina pitänyt Margaretia
saamattomana tyttöraukkana, ja nyt hän sen tiesi. Ja kuitenkin tyttö
nostaisi aikamoisen hälinän kuultuaan uutisen, itkisi ja tuntisi
itsensä loukatuksi ja toivoisi ehkä Ralphin äidin myötätuntoa
puolelleen. Rouva Bascombin suuttumus kuohahti yli laitojen hänen
ajatellessaan, että hänet voitaisiin vaatia teeskentelemään jotakin
sellaista, että hän tiesi erään toisenkin kärsivän yhtä paljon kuin
hänkin. Häntä inhotti jo edeltäpäin se syvästi liikuttava ilme, jonka
hän tiesi Margaretin omaksuvan. Hänen oli nyt jo melko myöhä näyttää
syvästi liikuttavalta.
Hän lakkasi äkkiä ajattelemasta Margaretia. Hänellä oli muutakin
tuumimista. Mitä hänen itsensä piti tehdä? Mitä ihmettä Ralph toivoi
hänen tekevän? Ilman penniäkään taskussaan, paitsi sitä, mitä hänellä
oli jäljellä äidiltään saamastaan viikottaisesta avustuksesta. Vieläpä
pari kuukautta kestävä oppikurssikin hänen ja diploomin välissä. Sehän
oli mieletöntä. Siinä ei voinut mitään tehdä.
Mutta jotakin oli sentään tehtävä. Ja ennen seuraavan aamun kello
yhdeksää, jolloin hänen piti uhmata maailmaansa ja asettua kannalleen.
Hän koetti kuvitella sitä, ilmestymistään koulusaliin aamuharjoituksiin
ja sitten tuloaan muihin saleihin ja ruokasaliin keskipäivällä. Hän
ei voinut kuvitella itseään sinne avuttomaksi kaikille vaaniville
silmille, jotka olivat täynnä niinsanottua sääliä, mutta oikeastaan se
oli vain tyytyväisyyttä sen johdosta, että rouva Bascombin ihmeellinen
Ralph oli sittenkin...
Hän istui siinä jäykkänä tuntikausia nauttien tätä sappea ja myrkkyä,
jota hänelle tarjoiltiin.
Joskus hän kokosi tarmonsa ja koetti miettiä käytännöllisiä keinoja ja
tapoja. Maltapas... mitä hän tekisikään? Jotakin oli tehtävä ihan heti.
Jos Ralph ja tuo... jos nuo molemmat voisivat hävitä heti näkyvistä...
matkustaa Kaliforniaan, Kanadaan... Mutta kuinka he tulisivat siellä
toimeen? Ralphilla ei ollut rahaa eikä ammattia, ja hän oli vain
poika. Kunpa edes tytöllä olisi rahaa! Hän voisi kiinnittää talonsa...
myydäkin sen.
Tällaisten hurjien taistelujen jälkeen hän palasi tyynempiin ajatuksiin
oman kohtuuttomuutensa huojentamana. Sehän voisi sittenkin olla oikein.
Huolimatta tuosta jälkikirjoituksesta, josta nähtiin Ralphin häpeävän
lemmittyään, tämä saattoi olla hyvinkin kunnioitettava tahi hänet
voitaisiin ehkä saada sellaiseksi, kun sitävastoin Ralphin katoaminen
pakottaisi jokaisen ajattelemaan, että hänen avioliittoonsa liittyi
jotakin häpeällistä. Niin, se oli ollut mieletön suunnitelma. Hän
kumosi sen ja koetti miettiä toista. Olihan Ralph sentään sanonut,
ettei tytössä ollut mitään vikaa.
Kello tikitti synkän itsepintaisesti, ilmaisten lyönneillään
säännöllisten väliaikojen kuluttua uuden tunnin kuluneeksi.
Hän nousi seisaalleen puoli kuusi, vapisten heikkoudesta, valmisti
itselleen kupillisen voimakasta mustaa kahvia, joi sen kuumana
ja käveli kuunnellen tirskuttavien lintujen huhtikuunkonserttia
rautatieaseman sähkösanomakonttoriin.
Nuori yösähköttäjä oli vielä oven takana kalpeana, unettomuudesta
pöhöttynein silmin. Rouva Bascomb tunsi hänet erääksi noin Ralphin
ikäiseksi pojaksi, joka oli ollut hänen koulussaan ja Ralphin luokalla
korkeakoulussa. "Mitä kuuluu, Jimmy?" sanoi hän. "Enpä tiennyt sinun
työskentelevän täällä."
"Hyvää huomenta, rouva Bascomb", vastasi toinen hämmästyneenä
nähdessään entisen opettajansa tällaiseen aikaan liikkeellä.
"Saisinko lomakkeen?" kysyi rouva Bascomb ja otti esille täytekynän
käsilaukustaan.
Hän kirjoitti: "Saanut kirjeesi. Äidin koti aina sinunkin. Tuo
Charlotte kotiin, keskustelemme asioista, teemme suunnitelmia
tulevaisuuden varalta. Jos tulette iltapäivän junassa, avain
tavallisessa paikassa. Menkää sisään, kotiutukaa. Terveiseni. Äiti."
Lukiessaan tätä sähköttäjä ei voinut salata hämmästystään. Rouva
Bascomb oli karaissut itsensä sitä varten ja vastasi hiljaa:
"Niin, poikani on mennyt naimisiin. Mutta paljon aikaisemmin kuin
olin ajatellut. Minä olen kuitenkin aina luottanut varhaisiin
avioliittoihin." (Hän uskoi mahdolliseksi, että nuori mies oli jo
ennenkin kuullut hänen lausuvan tämän mielipiteen.)
Yksitoikkoisen, tyhjän yön jälkeen tuntuivat sähköttäjästä uutiset
tervetulleilta. "Kummallista!" ajatteli hän. "Minä olen ollut siinä
luulossa, että Ralph Bascomb hakkaili sitä Hillin tyttöä melko paljon.
Mutta hänen oikean tyttönsä on täytynyt asua Harristownissa. Vai
se hänellä on ollutkin mielessä matkustellessaan sinne alituisesti
koripallokilpailuihin."
Hän luki sähkösanoman jälleen, laskien kynä kädessään sanat, ja
ajatteli: "Niin Ralphin tapaista tehdä kaikki tämä salaa. Nuo
kauniit sulosuiset pojat, joihin vanhat naiset mieltyvät, kaipaavat
silmälläpitoa. Uskallanpa lyödä vaikka vetoakin siitä, että Ralphin
äitiä hämmästyttäisivät kaikki ne kepposet, joita hän on keksinyt
lähdettyään kotoa yliopistoon."
Rouva Bascombille hän sanoi: "No niin, sanoakseni suoraan, tämä on
tavattoman lempeä sanoma pojalle, joka on niin hätiköinyt. Eikä joka
äiti voisi käsitellä asiaa niin lempeästi. Seitsemänkymmentäkuusi
senttiä, olkaa niin hyvä? Rouva hymyili heikosti, laskien pöydälle
dollarin setelin.
Hakiessaan vaihtorahaa laatikosta sähköttäjä ajatteli suvaitsevaisesti:
"Ah, no niin, pötyä! Kukapa voisi moittia häntä siitä? Miehen Pitää
saada nauttia hieman elämästäänkin, enemmän kuin rouva Bascombin
ompeluseuranaiset sallivat. Ralph on poikanen vielä, lisäksi melko
kevytmielinen poikanen. Hänessä ei ole mitään todellista vikaa."
Laskiessaan vaihtorahoja hän huomautti ääneen: "Charlotte. Minä olen
jollakin tavalla aina pitänyt siitä nimestä."
"Niinkö?" sanoi rouva Bascomb, poimien hopearahat kouraansa. "Se onkin
melko kaunis nimi."
Hän palasi kotiinsa, vei keittiöön maitopullon ja istuen suorana
ruokasalin pöydän ääressä söi annoksen kaurajauhoja ja kermaa. Sitten
hän vielä istui tyhjän lautasen vieressä hiljaisessa huoneessa, joka
tuntui odottavan jotakin ääntä.
Hetkisen kuluttua kello alkoi lyödä seitsemää hänen takanaan, ja
ikäänkuin se olisi ollut se ääni, jota hän oli odottanut, hän kumartui
eteenpäin kuin saatuaan töykeän iskun rintaansa ja purskahti kovaan
itkuun.
V
Sähköttäjä Jimmy Walton asui samassa talossa neiti Saundersin, toisen
luokan opettajan, ja johtajan sihteerin, neiti Prestonin, kanssa.
Kuullessaan toisten aamiaispöydässä lausuvan mielipiteensä aamulehdissä
luettavasta hämmästyttävästä uutisesta hän ilmoitti tavanneensa rouva
Bascombin ja nähneensä hänen lähettämänsä sähkösanoman. Hän ei tietysti
kertonut heille tarkasti, mitä rouva oli sähköttänyt, koska hän siten
olisi rikkonut ammattitapoja vastaan. Mutta kävellessään yhdessä
raitiovaunuun nämä nuoret opettajattaret eivät kuitenkaan erehtyneet
huomauttaessaan: "Vallan hyvin voi ymmärtää, mitä rouva Bascomb on
tehnyt. Hän on empimättä antanut anteeksi nuorille rakastavaisille ja
ottanut heidät hoiviinsa."
"Niinpä tietenkin", sanoi neiti Preston, joka oli ahkera romaanien
lukija. "Hän on ihmeellinen äiti. Hän on uhrannut koko elämänsä sille
pojalle."
"Ihmettelenpä, kuka se tyttö on?" kysyi neiti Saunders.
"Oletko sinä milloinkaan kuullut Harristownin serkkujesi puhuvan
Hicksin perheestä?"
"Siellä on joitakin Dickejä, jotka omistavat suuren huonekalutehtaan
East Harristownissa", sanoi neiti Preston lopettaen lauseen äkkiä,
koska he näkivät raitiovaunun lähestyvän jonkun matkan päässä ja
tarttuivat siihen verukkeeseen saadakseen ponnistaa nuoret ketterät
jalkansa juoksuun. Nyt olikin niin ihana kevätilma. Se houkutteli
ihmistä huutamaan, tekemään kuperkeikkoja tahi karkaamaan ja menemään
naimisiin.
"Hyväinen aika, kuinka nyt onkaan ihana päivä!" sanoi toinen toiselle,
heidän sijoittuessaan paikoilleen. Heidän nuorten poskiensa puhdas iho
oli hienosti punainen kuin kukan terälehdet. "Uskallan lyödä vaikka
vetoakin siitä, että sinivuokot ovat puhjenneet. Lähdetäänkö hakemaan
niitä Pearsonin metsästä tänään iltapäivällä, vai mitä?"
He olivat molemmat unohtaneet rouva Bascombin ja hänen uuden
miniänsä. Ainakaan ei rouva Bascomb ollut millään tavalla heidän
maailmankaikkeutensa keskus.
Mutta kun he saapuivat koulurakennukseen ja erosivat mennäkseen
eri kerroksiin, huomasivat he jokaisen puhuvan tuosta sanomalehden
syntymä-, kuolin- ja avioliittoilmoitusten joukossa olleesta uutisesta.
Koska he tiesivät asiasta enemmän kuin muut, puhuivat hekin, mistä
johtui, että puolenpäivän aikaan jokainen Main-kadun koulussa
tiesi Ralph Bascombin karanneen erään varakkaan tehtailijan ainoan
tyttären kanssa (hän oli niin kaunis poika, että joku tyttö aina oli
hullaantunut häneen) ja että rouva Bascomb oli nähtävästi tiennyt
siitä jo edeltäkäsin, koska oli mennyt suoraan asemalle sähköttämään
heille onnittelunsa ja ilmoittamaan heille, että heidän piti tulla
suoraan kotiin hänen luokseen. Rouva Bascombia arvosteltiin hieman
senvuoksi, että hän oli sallinut Margaret Hillin pettää itseään
väärillä toiveilla, mutta yleinen mielipide oli sellainen, että
Margaret oli liian avoimesti ahdistellut Ralphia ja tyrkyttänyt itseään
rouva Bascombille. Margaret ei ilmestynyt kouluun sinä päivänä eikä
koko loppuviikollakaan, vaan lähetti sanan, että hänellä oli hieman
influenssaa eikä hän voinut poistua makuuhuoneestaan. Muutamat nuoret
opettajat säälivät Margaretia, ollen samalla hieman ivallisia.
Kun siis rouva Bascomb meni ruokasaliin puolenpäivän aikana, oli
jalusta jo valmis. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua sille... astua
todellakin toiselta toiselle.
Siihen aikaan hänen oma sisäinen heilurinsa oli lähtenyt takaisin
päin, heilahdettuaan niin kauas kuin suinkin toiselle suunnalle. Hän
oli pelännyt äärettömästi koulumaailmaan palaamista, mutta sillä oli
ollut tavallinen rauhoittava vaikutuksensa. Samalla hetkellä, kun hän
oli astunut rakennukseen, oli hänen mieleensä juolahtanut tuhansia
tyynnyttäviä ammattimaisia mielleyhtymiä. Hänen persoonallisuutensa
vakavuuden keskusta oli siirtynyt samalla tavalla kuin muinakin
tuhansina aamuina, kun hän luokkahuoneensa kynnyksellä oli jättänyt
taakseen Mary Bascombin, John Bascombin lesken, Ralph Bascombin
äidin, jolle hänen oma persoonallinen elämänsä oli maailmankaikkeus
ja joka oli luonnostaan tämän maailmankaikkeuden edeltäpäin määrätty
keskus. Kun hän ripusti päällysvaatteensa eteiseen, tuli hänestä
samanlainen "opettaja" kuin monista muista hänen kaltaisistaan, sen
naisen asemesta, jolle kaikki persoonallisesti koskeva oli tavattoman
tärkeää. Ja "opettajaa" arvosteltiin yksinomaan sen perusteella,
kuinka hän kykeni siirtämään kymmeniin pieniin aivoihin monia
persoonattomia tiedoneriä, sellaisia, kuinka murtolukuja jaettiin
ja miksi satamakaupungit olivat sisämaan kaupunkeja edullisemmassa
asemassa. Näiden tuntien pelkkä kuluminen, jotka oli ahdettu täyteen
ankarasti järjestettyä toimintaa, pakotti hänen tunteellisen elämänsä
hetkelliseen pelastavaan turtumukseen.
Hän oli yhä uudestaan kokenut, usein tahtomattaan ja aina avuttomasti,
tämän omien asioittensa siirtymisen syrjään arkipäiväisten
koulutehtävien tieltä... laskentoa 9:15 — 9:45; sisälukua 9:45 —
10:15... ja loput vielä lisäksi. Siinä maailmassa ei hänen onnensa
tahi hätänsä merkinnyt mitään. Vain se merkitsi jotakin, että
kesäkuuhun mennessä kaikkien hänen edessään kohoavien neljänkymmenen
pienen kallon piti imeä itseensä kaikki se, mitä niiltä kuulusteltiin
valtion määräämissä tutkinnoissa. Tämän vaatimuksen ankaruus lievensi
persoonallisten suhteitten tuskia. Tällä haavaa siirrettiin ne
keskuksesta syrjään, vaikka ne olisivat melunneet kuinka paljon tahansa.
Mutta ei ainoastaan yksi luokkahuone vapauttanut täten yhtä naista
hänen omien asioittensa peloittavasta, iänikuisesta, perinnäisestä,
pakottavasta tärkeydestä, vaan jokainen huone koko rakennuksessa. Se
varmuus, että monet muutkin olivat samassa pulassa, teki muutoksen
säälimättömän töykeyden siedettävämmäksi. Jo pelkkä rakennuksen
ulkomuotokin kaukaa, kouluilman haju, kalkkitomu, lattiaöljy, kuumat
höyrytorvet, ikkunakukat; kaikkialta kuuluva melu, sitten hiljaisuus,
jonka suljettujen ovien takana mumisevat nuoret äänet rikkoivat —
kaikki tämä ulotti opettaviin naisiin rauhoittavan vaikutuksensa,
jollaista ei kukaan talousaskareihin syventynyt nainen saanut
milloinkaan kokea — hän kun oli joutunut alttiiksi kotiesineiden
kuperien kuvastimien heijastuksille, jotka eivät näyttäneet hänelle
muuta kuin aina suurennettuja kuvia hänestä itsestään.
Mary Bascomb, arkana ja vapisten vihasta ja mielipahasta ja pelosta,
astui luokkahuoneeseensa ja tunsi jääkylmän maailman, joka selvästi
kulki omaa tietään hoitaen asioitaan omaan tapaansa ja työntäen
hänen persoonallisuutensa syrjään. Se soi hänelle hengitysaikaa
puoleenpäivään saakka.
Ja puolenpäivän aikana hän kuuli sen, mitä kaikki muutkin olivat
kuulleet, että Ralph Bascomb oli karannut erään varakkaan tehtailijan
ainoan tyttären kanssa ja että rouva Bascomb, ihmeellisesti uhraten
itsensä hänelle ainaiseen tapaansa, oli ottanut nuoret kotiinsa,
sanomatta moitteen sanaakaan.
Kun hän ruokasalissa otti käteensä kulhon tomaattilientä, ihmetteli
hän painuneitten, liikkumattomien silmäluomiensa takana, miksi
hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta ennen, miksi hän oli
jättänyt Ralphin puhetavan "ei sinun kaltaisesi" melkein huomaamatta,
miksi ei ollut juolahtanut hänen mieleensä, että Ralph oli voinut
tarkoittaa kevytmielisesti ja uudenaikaisesti kasvatettua naista. Nyt
hänessä tapahtui sitä jyrkempi vastavaikutus. Hänen pitkän valvotun
painajaisyönsä jälkeen tämä uusi mahdollisuus tuntui enemmän kuin
siedettävältä.
Puoliviisi, kun hän kääntyi kotiin päin, hän tunsi olevansa paljoa
enemmän oma itsensä kuin aamunkoitteessa oli luullut mahdolliseksi. Hän
oli hyvin väsynyt, kuten oli luonnollistakin niin pitkän valvomisen
jälkeen, mutta ei ollut kuumeinen, turtunut eikä pahoinvoipa, kuten
ajoittain koko viime yön. Hän oli jälleen Mary Bascomb ja valmis, kuten
hän aina oli, täyttämään velvollisuutensa.
Se ei ehkä sittenkään kävisi niin vaikeaksi. Melko miellyttävä
kuva tilanteesta hahmottui hänen sisäisen katseensa eteen — hänen
maailmaansa oli nyt ilmestynyt uusi henkilö, Charlotte, hyvin nuori
ehkä, tuollainen iloinen pieni täysihoitolassa kasvanut, mutta vieläkin
kehityskaudessaan, ujo, arka, hirmuisen huolissaan siitä, mitä Ralphin
ihmeellinen äiti voisi hänestä ajatella (Ralph oli luonnollisesti
kertonut paljonkin äidistään); siellä oli Ralphkin, liikutettuna,
kiitollisena äitinsä ylevästä näkökannasta, äärettömästi huojentuneena
senvuoksi, ettei siitä lainkaan tulisi rettelöä (hän tunsi Ralphin!),
ja siellä oli hän itsekin, jalomielisesti tietämätönnä siitä
laiminlyönnistä, jota he olivat osoittaneet hänelle, auttavaisena ja
Charlotten omaisten ihailemana samalla tavalla kuin sellaiset varakkaat
perheet häntä aina ihailivat. Perheneuvotteluja... hän näki heidät...
"Nuo ajattelemattomat lapset! Mutta meidän pitää silti tehdä niin
paljon kuin suinkin heidän hyväkseen... nuoruus on aina nuoruutta!"
Hän muisti inhoten viimeöisen raivoisan mielenliikutuksensa. Hän
ajatteli jälleen, kuten oli ajatellut niin monesti ennenkin elämässään,
että itsehillinnän menettäminen ei soveltunut hänelle laisinkaan. Hän
ei uskonut siihen, eikä kenenkään pitäisi uskoa.
Mutta hänen polvensa horjuivat anteeksiannettavasta ruumiillisesta
heikkoudesta, kun hän nousi talonsa portaita ovelle ja pisti avaimen
reikään. Ennenkuin hän väänsi sitä, veti hän pitkään henkeään ja teki
sellaisen päätöksen, että tulkoonpa mitä tahansa, hän ei milloinkaan
riitelisi Ralphin vaimon kanssa. Hän halveksi sellaisia naisia,
jotka eivät voineet sopia miniöittensä kanssa. Muuan niistä monista
selviöistä, jonka hän oli aina toistanut vilpittömässä vakaumuksessa,
oli seuraava: "Riitaan tarvitaan kaksi ihmistä." Kun hän aukaisi
kotinsa oven, painoi hän sen mieleensä kuin edeltäpäin tehdyn
päätöksen, ettei hänestä milloinkaan tulisi riitakumppania. Tavatessaan
vieraan tytön ensi kerran hän aikoi asettua sille kannalle, jolla
tahtoi pysyäkin, aikoi olla ystävällinen ja äidillisen luja.
Hän astui halliin ja näki naulakossa riippuvan kirkkaanvihreän,
kummallisen muotoisen hatun, joka oli valmistettu hyvin kimaltelevista,
vernissoiduista, huolimattomasti palmikoiduista oljista, tuntien sen
erääksi sen kevätkauden halvaksi malliksi. Sen alapuolella, nojaten
seinään, oli kirkkaanvihreä pumpulinen auringonvarjostin kädensijasta
riippuvine paksuine kirkkaanvihreine tupsuineen. Rouva Bascomb huomasi,
tuijottaessaan siihen, valesilkin ohuiden kuitujen kuluneen eri
kohdista niin, että karheat hamppulangat, joista se oli valmistettu,
näkyivät. Ilma oli ummehtunut hajuvedestä... sellaisesta hajuvedestä,
joka mainiosti sopi tuohon hattuun.
Rouva Bascombin mielipide poikansa vaimosta vakiintui koneellisesti,
leppymättömästi.
Mitä nuo tyhmät puheet koulussa olivatkaan olleet, että hän muka oli
varakkaan tehtailijan tytär!
Siitä, mitä sellaiset puheet olivat viekoitelleet hänet toivomaan, tuli
nyt vastavaikutuksena suorastaan pahoinvointia. Hän meni keittiöön
ja näki emaljoidulla pöydällään niin paljon likaisia astioita
ja ruoanjätteitä, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mokomaa.
Muuan paistinpannu, joka oli keltainen särjetyistä munista, oli
öljykeittiöllä.
Ei kuulunut mitään ääniä. He eivät siis olleet kotona. Heillä ei ollut
edes sen vertaa tavallista säädyllisyyttäkään, että he olisivat jääneet
odottamaan hänen tuloaan. He olivat tulleet tänne, käyttäneet kaikkea
hyväkseen ja lähteneet sitten huvittelemaan, jättäen hänet likaisten
astioiden tervehdittäväksi.
Hän seisoi epäjärjestykseen saatetussa keittiössä tuijottaen rasvaiseen
ja astioiden täyttämään pöytään, kunnes kaiken hirveys tuntui
suunnattomalta.
Hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa kuin pakopaikkaan ja tunsi
senkin tuoksuvan samalta hirveällä hajuvedeltä. Hänen pukupöydällään
oli valkoisia ihojauhekasoja. _Hän_ oli siis käynyt jo täälläkin. Talo
oli tukahduttavan täynnä outoa miniää.
Rouva Bascomb oli syöksähtänyt ikkunaa kohti saadakseen raitista ilmaa,
kun hän kuuli alemman kerroksen pääoven aukenevan ja paukahtavan sitten
kiinni. Portailta kuului nopeita, kiirehtiviä askelia. Nuoria ääniä.
Naurua.
Hän jäykistyi paikalleen eikä olisi voinut kääntää päätäänkään.
Ovi lennähti auki, ja Ralphin ääni kuului iloisena, pirteänä. "_Hän_
voitti siinä! Kelloni _oli_ jäljessä!"
Ralphin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen takaapäin, ja hänen
päänsä väännettiin syrjään, niin että hänelle voitiin antaa pitkä,
rutistava suudelma. Hänen hattunsa lähti puolittain irti poikamaisen
vallattomuuden vuoksi, ja hän kuvitteli varmaankin näyttävänsä
naurettavalta sen ollessa toisella korvallisella...
"Täällä me nyt ollaan, äiti! Ja sinun pitää heti uskoa, että kiitin
nöyrästi ja sydämellisesti sähkösanomastasi. Me olimme suunniltamme
levottomuudesta, kunnes se saapui. Mutta minä tiesin sinun mukautuvan
siihen kuin kunnon toverin ainakin ja niin sanoinkin Lottielle."
Hänen puhellessaan rouva Bascomb ajatteli heti kun katsoi hänen
kiihkeihin kasvoihinsa, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, että
Ralph oli juovuksissa. Mutta pojan silmät eivät olleet milloinkaan
olleet kirkkaammat eikä hänen nuori hipiänsä kukoistavampi. Hänen
henkäyksensä oli yhtä puhdas kuin kissanpoikasen. Ja silloin äiti
muisti... ei, Ralph ei ollut sennäköinen kuin olisi juovuksissa, vaan
samanlainen kuin tullessaan kotiin ääni käheänä huudoista kotijoukkueen
hyväksi ja kireän ottelun kiihoittamana.
Ralph kääntyi nyt, pitäen toista käsivarttaan hänen vyötäreillään ja
vetäisten luokseen toiselle puolelleen...
Tuo siis oli Lottie.
Rouva Bascomb, joka koetti toisella kädellään suoristaa hattuaan,
taivuttaessaan pitkää ruumistaan, jotta voisi suudella häneen päin
kurkotettuja, jauheen peittämiä kasvoja, näki, että Lottie oli hyvin
pieni, hyvin sievä ja hirvittävästi tuoksuva äsken tuntuneelta
hajuvedeltä. Hän huomasi vielä muutakin. Rouva Bascombin tarkkaan
nenään tunkeutui jotakin katkeraa leyhkää, joka ilmoitti hänelle, että
Lottien runsas, liiaksi käherretty musta tukka oli pesun tarpeessa.
Kaiken odottamattomuus, vastakohta hyvin järjestetyn kohtaamisen,
johon hän oli valmistautunut, ja tämän välillä kauhistutti häntä.
Hänen uusien vaikutelmiensa katkera sisäinen vuoksi törmäsi hänen
toiveittensa kiitävään ulkonaiseen luoteeseen. Ne molemmat hyökkäsivät
yhteen hänen sydämessään ja alkoivat kiehua hämmentävän kiihkeästi.
Niiden pauhussa hän oli vähän aikaa kuuro.
Hänessä ei ollut muuta liikevoimaa kuin mitä oli jäljellä entisestä
mielialan ponnistuksesta. Hän sanoi koneellisesti juuri sen, mitä oli
päättänytkin sanoa: "Minä olen iloinen saadessani toivottaa miniäni
tervetulleeksi poikani kotiin."
Siihen Lottie, suudellen häntä hyvin tarmokkaasti kosteilla pehmeillä
huulillaan, vastasi lauseella, jonka hän selvästi oli suunnitellut
edeltäpäin: "Minä toivun teidän sallivan minun nimittää teitä mammaksi."