Sitten seurasi nopeasti töherretty jälkikirjoitus: "Äiti, Lottie ei ole
sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."
* * * * *
Sen naisen ensimmäinen liike, joka luki tämän kirjeen, supistui
ympärille luotuun hurjaan katseeseen, ikäänkuin hän olisi halunnut
saada varmuuden siitä, ettei kukaan voinut nähdä häntä, ettei kukaan
ollut nähnyt kirjeen sisältämää uutista.
Ei ketään ollut lähellä. Mutta kaikki esineet hänen ympärillään
katsoivat häneen vihaisesti, pahansuovasti. Siitä hetkestä, jolloin
hän oli suunnannut silmänsä kirjeeseen, siihen asti, jolloin hän
oli kohottanut ne siitä katsellakseen jälleen maailmaa, oli kaikki
muuttunut. Tuttu kalusto tuijotti häneen uhkaavasti kuin kyyristyvät,
vihasta paisuneet pahat henget. Hän huudahti kauhusta huomatessaan sen
ja väänsi ensi hädässään valon sammuksiin.
Pimeys vaikutti kuin happi tukehtumaisillaan olevaan ihmiseen. Se
tuntui pelastavan hänen henkensä, hänen ruumiillisen elämänsä.
Mutta hetkisen hän oli ihan suunniltaan pimeässä. Hän arvaili
kiihkeästi, kuka hän oli, mikä nainen voi seisoa tässä vihan
täyttämässä vieraassa talossa. Hänen piti päästä pois jostakin
kauhistuttavasta vaarasta, joka uhkasi häntä. Paperi ritisi hänen
kädessään pahaenteisellä äänellä, ja pelästyneempänä kuin milloinkaan
ennen hän painoi nappulaa hurjasti saadakseen huoneen taas valoisaksi.
Näky, joka oli seurannut hänen hetkellistä mielettömyyttään, oli
haihtunut. Siellä ei ollut mitään muuta kuin hänen oma kotinsa, hänen
omat huonekalunsa, hänen oma kallis omaisuutensa, kaikessa rauhassa.
Hän vaipui tuolille istumaan, tuntien itsensä sairaaksi. Mikä häntä
oikeastaan vaivasi? Hänen päähänsä oli pälkähtänyt jotakin niin
luonnotonta, että Ralph oli kirjoittanut ilmoittaakseen hänelle, että...
Hänen silmänsä sattuivat siihen paperipalaseen, jonka hän oli
puristanut kouraansa, ja samalla kun hän jäykistyi, seurasi hänen
silmänsä sanoja. Hän huomasi kerran ajattelevansa tähän tapaan:
"Jälkikirjoitus ei ole muun kirjoituksen näköistä. Se nainen kurotti
itseään varmaankin hänen olkapäänsä yli, kun hän kirjoitti, ja kaiken
sen, mitä hän todella voi itse sanoa, hän töhersi loppuun naisen
katsoessa muualle."
Joka kerta, kun sana "nainen" juolahti hänen mieleensä, hän tunsi
jonkun uhkaavan, synkän olennon olevan takanaan ja täyttävän huoneen
vaaralla. Mutta hän ei voinut kääntää päätänsä.
Paitsi tätä jälkikirjoitukseen kohdistuvaa ajatusta, ei mitään
juolahtanut hänen mieleensä, vaikka hän koneellisesti lukikin kirjeen
yhä uudestaan lukemattomia kertoja, tuhansia kertoja mielestään,
päästen loppuun ja aloittaen jälleen alusta, voimatta hillitä itseään.
Ja aina tuntui vasta nopeassa töherryksessä Ralphin oma ääni, kun siinä
sanottiin: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole
mitään vikaa. Ralph."
Jonkun ajan kuluttua rouva Bascomb huomasi tuntevansa kovia tuskia
ja uskoi sen johtuvan pitkällisestä alallaan istumisesta. Hän luuli
saavansa huojennusta, jos vain jaksaisi liikkua. Mutta hän ei voinut
liikkua.
Ja kuitenkin, kun hän kuuli äkillistä koputusta, hän ponnahti
jaloilleen ja rientäen ovelle horjahti sitä vasten. Hän lukitsi sen
kiireesti ensin yhteen ja sitten vielä toiseen kertaan.
"Älkää pelästykö, rouva Bascomb", sanoi Margaret Hillin ääni
ulkopuolelta; "minä täällä vain olen. Unohdin tänne käsilaukkuni. Ja
koska vielä on niin aikaista, ajattelin tekeväni oikein palatessani
hakemaan sitä tänä iltana."
"Ah!" sanoi rouva Bascomb. Hän ei tuntenut omaa ääntään. Tuntui
kuluneen vuosikausia siitä, kun hän oli sen kuullut.
Kello löi yhdeksän hänen takanaan. Kun viimeinen lyönti kajahti, kuuli
hän kellon tikutusta jälleen. Tietysti piti aukaista ovi. Heti. Ellei
hän niin tekisi, epäilisi Margaret jotakin tapahtuneen.
Hän ei ollut ikänä voinut kuvitellakaan siihen ponnistukseen
verrattavaa jännitystä, jolla hän nyt raivasi itselleen tien sisäisen
sekasortonsa monien kehien läpi niin pitkälle, että tunsi kykenevänsä
kiertämään avainta lukossa.
Margaret Hill ei ollut huomannut väliaikaa sen pitemmäksi kuin oli
luonnollista rouva Bascombin laiselle aralle naiselliselle olennolle.
Kun ovi aukeni ja hän astui sisään, näki hän rouva Bascombin takaapäin,
kun tämä käveli keittiötä kohti.
"Mihin sinä luulet jättäneesi sen?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli,
hävitessään näkyvistä keittiöön.
"Muistan kyllä tarkasti, minne! Kylpyhuoneeseen. Minä vein sen mukanani
sinne, kun jauhehuiskuni oli siinä."
Hän riensi nopeasti yläkertaan. Kun hän laskeutui alas, tuli
rouva Bascomb juuri keittiöstä kantaen sanajalkamaljakkoa, jossa
kasvavan kasvin lehtien vihreys oli nyt raikkaan kiiltävä vedestä.
Margaret huomasi häirinneensä rouva Bascombia joka ilta tapahtuvissa
sanajalkojen kasteluhommissa. Kuinka hän touhusikaan noiden kukkiensa
kanssa! Tämä oli jotakin sellaista, minkä vuoksi Margaret tunsi
olevansa hieman ärtyinen Ralphin äitiä kohtaan.
"Kuinka kauniilta teidän sanajalkanne näyttävätkään!" sanoi hän
innostuneesti.
"Minusta on tällainen neidontukka aina näyttänyt hieman hienommalta
kuin tavallinen bostonilainen sanajalka", sanoi rouva Bascomb, pannen
sen pöydälle.
"No niin, hyvää yötä jälleen", sanoi Margaret. "Minä olen niin
pahoillani, että oli pakko vaivata teitä."
"Hyvää yötä", sanoi rouva Bascomb kävellen ikkunan luo ja nousten
varpailleen vetääkseen kaihtimen alas.
Margaretin mielestä hän käveli hieman jäykästi. Kaikissa
tapauksissa rouva Bascomb ei todellakaan ollut enää nuori, ajatteli
kaksikymmenvuotias tyttö. Kun hän kiiruhti kuistin portaita pitkin
alas, kuuli hän jälleen pääoven kiertyvän avaimen äänen.