"Hänen kuolemansa jälkeen jäljensin tämän siitä pienestä
muistikirjasta, jota hän aina piti mukanaan. Hän eli sellaista elämää.
Minä en ollut milloinkaan hänen vertaisensa. En voinut seurata häntä."
Ei Margaretkaan ollut seurannut häntä. Hän ei ollut saanut paljoakaan
selville noista ääneen lukemistaan sanoista, paitsi sitä, että ne
kuulostivat juhlallisilta ja ikäänkuin joltakin sellaiselta, mitä
sai kuulla kirkossa. Hän tunsi olevansa hämillään eikä tiennyt, mitä
hänen olisi pitänyt sanoa tämän jälkeen, peläten tekevänsä väärän
johtopäätöksen.
Hän siirsi katseensa hämmentävän syvistä vakavista silmistä ja
ivallisesta suusta pianolla sijaitsevaan suureen, puitteilla
varustettuun valokuvaan, josta Ralphin reippaat iloiset kasvot
nauroivat hänelle, ja ajatteli itsekseen, että Ralph oli neljäkymmentä
kertaa kauniimpi kuin hänen isänsä oli ollut ja näytti ulkomuodoltaan
paljoa mukavammalta elämäntoverilta. Hän ei pitänyt muistokotelon
kasvoista ollenkaan. Hän mutisi: "Niin, hän näyttää ihmeelliseltä!
Mutta olisin luullakseni pelännyt häntä hieman."
"Minäkin pelkäsin häntä melkoisesti. Ja pelkään vieläkin", sanoi
hänen leskensä, "siten kuin jokainen pelkää tunnossaan. Jos hän olisi
elänyt..."
Hän sulki muistokotelon, kiinnitti sen ketjuun ja pudotti sen poveensa
jälleen. Sitten hän katsoi ankarasti tyttöön kuin syyttäen häntä
kauan aikaa sitten tapahtuneesta kuolemasta. He olivat nyt kaukana
aikaisemman keskustelunsa suloisesta tyyneydestä. Margaret oli sanonut,
että hän olisi pelännyt herra Bascombia. Hän oli nyt sennäköinen kuin
melkein pelkäisi hänen leskeäänkin, kuin ei tuntisi hänessä sitä
naista, jonka hyväksymisestä hän oli ollut niin varma tunti sitten, kun
oli ollut puhe hajuttomasta saippuasta ja perunasoseesta.
"Minun on luullakseni parasta lähteä", sanoi hän, vaikka huomasikin
kellon näyttävän vasta puoliyhdeksää.
"Ah, on niin varhaista vielä!" sanoi hänen emäntänsä sellaisella
äänellä, joka ei viivytä vierasta.
Margaret meni nopeasti halliin etsimään päällysvaatteitaan. Mutta kun
hän palasi arkihuoneeseen kaunis vaaleansininen viitta hartioillaan,
näki hän edessään sen rouva Bascombin, jonka oli aina tuntenut; hänen
kärsivälliset kasvonsa olivat aaltoilevan, harmaanruskean tukan
ympäröimät, hänen päänsä oli hieman kallellaan toiselle puolelle, ja
hänen huulillaan väreili tavallinen lempeä hymy.
"Millaiset terveiset saan sanoa Ralphille, jos kirjoitan hänelle?"
kysyi hän.
"Ah, vain sydämelliset terveiseni!" vastasi tyttö oikein.
"Kerron hänelle sinun näyttävän suloisemmalta kuin milloinkaan ennen,
kerron sen hänelle varmasti", sanoi hänen äitinsä.
Margaret syöksähti esille, kiersi käsivartensa toisen kaulaan ja
suuteli häntä kiihkeästi.
Rouva Bascomb taputti häntä hiljaa selkään. "Sinä kultainen tyttö",
mutisi hän.