Kun Margaret oli poistunut, jäi rouva Bascomb muutamiksi hetkiksi
paikalleen jäykin ja hajamielisin katsein. Hän katui sitä, että
oli kertonut tytölle miehestään. Johnin muisteleminen koski häneen
liiankin kovasti. Omituista, että hän kaikkien näiden vuosien jälkeen
vieläkin tunsi piston — puolittain pelosta, kuten hän oli sanonut —
ikäänkuin miesvainajan hyvin muistiin painuneessa syvässä katseessa
olisi ollut tyytymättömyyttä. Hän kohotti kätensä suojellakseen itseään
tältä katseelta, kooten nyt äkkiä puolustuksen moista selittämätöntä
moitetta vastaan. Mistä johtui sellainen tyytymättömyys? Mitä vielä
lisäksi hän olisi voinutkaan tehdä? Eikö hän ollut koettanut toimia
oikein niin pitkälle kuin se vain oli ollut hänelle mahdollista?
Eikä hän tällä "oikealla" tarkoittanut vain raamattunsa lukemista
joka ilta eikä kirkossa käyntejä — ei, hän oli kuluttanut itseään
muiden ihmisten palveluksessa; hän ei milloinkaan tehnyt sitä, mitä
olisi halunnut tehdä; hän oli laatinut elämästään yhden ainoan pitkän
itsekieltäytymisen — mistä sitten johtui, että hän, kun äkillinen, syvä
Johnin muisto tuli mieleen, alkoi aina näin säikkyen puolustaa itseään
vainajan silmiä vastaan?
Äkkiä purkautui hänen sisimmästään vilpitön, surullinen huudahdus: "Jos
John vain olisi täällä, kertoisi hän sen minulle! Jos vain John olisi
luonani!"
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän ei sallinut niiden
tippua. Hän tukahdutti aina äkkiä nämä surun puuskat. Hän sanoi
itselleen siihen antautumisen olevan heikkoutta, sairaloista.
Todellisuudessa se peloitti häntä samalla tavalla kuin arka uija
joutuu kauhun valtaan tuntiessaan syvää vettä allaan. Mihin pois
hänen perinnäisistä kiinnityspaikoistaan se veisikään hänet, jos hän
päästäisi sen valloilleen?
Pitkä harjoittelu oli opettanut hänelle, kuinka hän voi paeta sitä
täyttämällä mielensä ja kätensä pienillä aineellisilla askareilla.
Nytkin hän karkoitti sen silmänräpäyksessä pinnan alle. Hän
ajatteli hyvin tyynesti talouttaan hänen käsilaukkunsa oli vielä
tarjoilupöydällä, muuan aikakauskirja ei ollut paikallaan arkihuoneen
pöydällä, eräs seinällä riippuva kuva oli hieman väärässä, hänen
sadetakkinsa riippui vielä hallin naulakossa. Hän alkoi järjestää
huoneitaan niiden tavalliseen tunnontarkkaan siisteyteen ja tunsi
tavallisten ajatustensa säännöllisen hyörinän päässään.
Niiden mukana ilmestyi hänen tavallinen alakuloisuutensakin laskeutuen
paikalleen kuin hieno pöly, sivellen harmaudella hänen jokaisen
ajatuksensa ja värjäten lievästi väsymyksellä hänen hyväksymisensä,
joka näytti yhä varmemmalta — Ralphin valinnan, joka oli osunut
Margaret Hilliin. Kaikki tuntui väsyttävän häntä nykyään, tunnin
tahi parin viettäminenkin sellaisen hiljaisen ja kiltin tytön kuin
Margaretin seurassa. Tulevaisuudenkuva elämästä Margaretin kanssa...
elämä kuinka tahansa... väsytti. Mikään ei ollut koskaan ihan oikein.
Margaret oli ehdottomasti ollut liian avomielinen näyttäessään olevansa
valmis, jos vain Ralph ojentaisi kätensä ja ottaisi hänet. Mutta tytöt
eivät näyttäneet enää olevan niin pidättyväisiä kuin ennen vanhaan. Se
ei kuitenkaan olisi miksikään vahingoksi, jos Ralphin vaimo olisikin
hieman hullaantunut mieheensä. Eivätkä Margaretin perimät rahatkaan
olisi miksikään vahingoksi. Mutta hän ei luonnollisestikaan toivoisi
Ralphin ajattelevan sitä. Ja hän tiesikin, ettei Ralph tekisi niin.
Mitä muuta Ralphista voikin sanoa, kukaan ei voinut syyttää häntä
voitonhimosta eikä arvioimisesta — kaunista, urheilevaa, isoa poikaa!
Nyt hän puolittain epäili Ralphin jääneen Harristowniin katselemaan
pitkänpallon sarjan avajaisia. Hänen tapanaan oli aina matkustaa
Harristowniin katselemaan koripalloa tahi pitkääpalloa. Kuinka
kummallinen intohimo miehillä ja pojilla olikaan kaikenlaisiin
otteluihin! Joskus tuntui rouva Bascombista siltä kuin he eivät todella
välittäisikään mistään muusta kuin kilpailuista — todella välittäisi
kiihkeästi ja intohimoisesti. Hän ei varmasti milloinkaan ollut
nähnyt kenenkään missään kiihoittuvan niin kovasti kuin hän usein oli
nähnyt miesten riehaantuvan jalkapalloilusta. Hänen mielestään se oli
lapsellisia, vaikka tuttuakin, koska hänen isänsä ja veljensä olivat
osallisia tähän heikkouteen. Ralph muistutti sukunsa äidinpuolta,
ollen juuri enonsa Georgen kaltainen. Niin, George oli ollut juuri
samanlainen kaunis, miellyttävä poika, vaikka hänestä oli tullutkin
kaljupäinen ja lihava niin pian, että oli vaikeata muistaa hänen
Ralphin ikäisenä olleen melkein yhtä paljon huomiota herättävän,
hyvännäköisen ja reippaan iloisen. Hänen ei olisi pitänyt kertoa
Margaretille mitään muuta kuin että Ralph oli Evartien eikä Bascombien
näköinen. Hän toivoi jälleen, ettei olisi viekoittunut puhelemaan tytön
kanssa Johnista. Hänenlaisellaan heikolla kiemurtelevalla köynnöksellä
ei ollut aavistustakaan siitä, millaista rakkaus voi olla... Eikä hän
milloinkaan aavistaisikaan sitä! Ralph ei ikinä...
Hän pysähtyi äkkiä tämän ajatuksen puoliväliin, kooten voimansa
karkoittamaan tuttua vihollista, koska hän ei hyväksynyt sellaisia
ajatuksia, että Ralph olisi ollut enemmän hänelle, jos hän vain olisi
ollut isänsä näköinen. Hän sanoi itselleen, ettei ollut "rehellistä
Ralphia kohtaan" antautua sellaisen tunteen valtaan. Todellisuudessa
hän pelkäsi sen tuottamaa tuskaa.
Hän karkoitti sen mielestään vihaisella eleellä ja päästyään kerran
vielä sille tasolle, jolla hän tahtoi elää, jatkoi matkaansa keittiön
vesijohtopöytää kohti, jonne hän kantoi ruokasalin sanajalat. Hän oli
ylpeä kotikasviensa muuttumattomasta kukoistavasta tilasta sekä täällä
että omassa huoneessaan koulussa. Hän halveksi aika lailla sellaisia
naisia, jotka eivät onnistuneet niiden kasvattamisessa, ja nautti
nähdessään kasvien toisissa luokkahuoneissa kuihtuvan ja kuolevan, kun
hänen omansa aina olivat tuoreen vihreitä. Se, ettei Margaret Hill
osannut hoitaa kasveja, oli ainoa asia, jota hän tytössä ei hyväksynyt.
Hänestä se näytti huonolta merkiltä.
Mutta hän ajatteli huokaisten, ettei mikään ole täydellistä. Jos oli
olemassa mitään toista vaikeampaa läksyä, jonka elämä oli opettanut
hänelle perusteellisemmin kuin toisen, oli se tämä. Hän alkoi väsyä
siihen kaikkeen. Hän oli saanut osakseen paljoa suuremman osan
vaikeuksista kuin hänelle olisi kuulunutkaan. Hänen työnsä kaikkina
näinä vuosina oli vaikuttanut häneen. Jokainen sanoi hänen rasittavan
itseään liikaa opettamisellaan ja talousaskareillaan. Ja koulussa
se johtui muustakin kuin opettamisesta. Vanhempien haastatteluista
esimerkiksi, niin mahdottomia kuin vanhemmat olivat. Entä petollinen
putkiliikekin! Niin, hän oli väsynyt luihin asti kaikkeen. Häneen
koskivat kaikki asiat liian kiihkeästi, kuten Margaret sanoi.
Jonkun tuollaisen häpeällisen tapahtuman takia hän ensimmäisessä
vihanpuuskassaan suorastaan _kiehui_. Tänä iltapäivänä oli hänen
suuttumuksensa kiihkeys tuntunut ponnahtavan häneen takaisin kuumina
aaltoina puhelinkomeron seinistä; kuulotorven pyöreä nikkelinen
suukappale oli käynyt vihaisen näköiseksi kuin olisi heijastanut hänen
vihaansa. Kukaan ei voi tuntea asioita niin kiihkeästi, olematta
jälkeenpäin väsyksissä.
Ja hän oli ainoa, jonka aina tuli pitää kaikkea silmällä. Ralph oli
niin huoleton ja ajattelematon, tosin hyvä poika, mutta ei kyllin
nopea huomaamaan äitinsä mielen muutoksia, syventynyt kun hän oli
omiin jokapäiväisiin mielitekoihinsa. Äidin oli usein pakko liioitella
ilmettään, ennenkuin poika huomasi sen. Toisaalta oli kyllä totta, että
Ralph oltuaan itsekäs ja huoleton ja pahoitettuaan hänen mieltään oli
levoton, kunnes hän suvaitsi hymyillä, antaa anteeksi ja olla iloinen
jälleen. Niin, Ralphia oli paljoa helpompi kasvattaa kuin monia muita
poikia.
Kuten hän usein teki ollessaan yksinään, veti hän nytkin pitkään
huokaisten henkeään ja jättäen pestyt sanajalat kuivamaan väänsi valon
sammuksiin. Äkillinen pimeys näytti tulevan yhtä paljon sisältä kuin
ulkoakin. Hän kuvitteli sitä lähestyvän vanhuuden heittämäksi varjoksi.
Hän tunsi olevansa vanha ja kulunut. Hänen toivonsa elää oli nykyään
kutistunut kokoon hänen herätessään aamulla; silloin hän ei voinut
ajatella mitään todellista nousun ja vielä päivän kestävän pänttäämisen
syytä. Siinä ei olisi _hänelle_ mitään sen enempää kuin kaikissa
muissakaan menneissä tyhjissä päivissä.
Nämä olivat sellaisia ajatuksia, joita hän ei koettanutkaan karkoittaa.
Ne tulivat yhä nopeammin lepattaen innoissaan mustia siipiään.
Niin, hän oli kuluttanut itsensä toisten palveluksessa, saamatta
minkäänlaista korvausta itselleen. Olla jo lopen kulunut kolmenviidettä
ikäisenä! Mutta hän olikin aina työskennellyt hyvin kovasti, kaksi
kertaa kovemmin kuin muut naiset.
Hänen täytyi jo ruveta ajattelemaan itseään. Hänen piti kuluttaa
tarmonsa jäännös rauhansa ja huolettoman elämän turvaamisessa. Olikin
jo aika. Ja pian hän saisikin tilaisuuden siihen. Aikaa myöten Ralphkin
pian pääsisi riippumattomaan asemaan. Hän näki poikansa sellaisena,
mikä hänestä tulisi, menestyksen saavuttaneena asianajajana,
kunnioitettuna, pelättynä, varakkaana ja syvästi tietoisena siitä,
mitä hän oli velkaa äidilleen. Tietysti Ralph tulisi aina huolehtimaan
hänen elämänsä välttämättömistä tarpeista. Mutta hän tahtoi silti
jotakin ihan omaa elämän pienten mukavuuksien varalta, niin että hän
voisi järjestää olonsa vihdoinkin mielensä mukaisiksi. Hän oli sen
ansainnut uhrautuvan elämänsä jälkeen. Hänellä oli niin vähän rahaa
säästöpankissa: vain tuhat dollaria. Mutta hän saattaisi pian ruveta
säästämään enemmän, kokoamaan jotakin itselleen.
Hän alkoi mielessään laskea, kuinka paljon voisi säästää vuodessa
sen jälkeen kun Ralph alkaisi ansaita oman toimeentulonsa ja kuinka
suuria tuloja se merkitsisi. Vuosikorot tuottivat aina enemmän kuin
mikään muu. Tässä ajatuksenjuoksussa toi jokin hänen mieleensä erään
sanomalehden pörssisivun, ja se taas muistutti hänelle, että hän oli
unohtanut ottaa postilaatikosta iltalehden kääntyessään lehtokujalle
Margaretin kanssa. Tähän aikaan hän oli jo vääntänyt sammuksiin talon
kaikki sähkövalot, mutta ei ollut vielä lukinnut pääovea. Hän avasi sen
ja poistui talosta käytävää pitkin postilaatikolle päin.
* * * * *
Hän loittoni kodin laatikkomaisista seinistä äärettömyyteen. Hänen
päänsä yläpuolella kaartui taivas rajattomana ja mustana. Kadun
perimmäisestä päästä, missä se yhtyi maaseutuun, kuului sammakoiden
kimeää kurnutusta, tahdikasta kuin valtimon lyönnit. Kostea ilma, joka
oli ladattu uudistuneen elämän pistävällä tuoksulla, kohosi ja laski
huokaisevin henkäyksin. Äärettömyys peitti maan.
Rouva Bascomb pisti kätensä postilaatikkoon ajatellen kiinteästi: "Minä
teen vain oikein siinä, että ryhdyn ajattelemaan hieman itseäni. Haluan
järjestää kaikki enemmän mieleni mukaiseksi. Onkin jo aika, että niin
teen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!"
Sanomalehden mukana tuli esille muuan kirjekin. Luultavasti lasku. Hän
käveli takaisin polkua pitkin. Hänen kiinteiden ajatustensa edessä
haihtui äärettömyys olemattomiin, vaikka olikin näin pimeä huhtikuun
ilta.
Hän muisti, ettei hän ollut vielä tuonut kuistille maitopulloaan.
Tultuaan halliin hän käveli varmasti pimeässä tuntien lattian jokaisen
lankun sähkölampun katkaisijaan saakka, jota hän painoi. Ah, hän näki
heti käsialasta kirjeen olevan Ralphilta! Olipa ikävää, ettei hän
ollut muistanut katsoa postilaatikkoon ennen Margaretin poistumista.
He olisivat voineet jakaa uutiset keskenään. Hän lueskeli mielellään
ääneen Ralphin kirjeitä Margaretille, jättäen erinäisiä kohtia pois ja
lukien ne itsekseen Margaretin odottaessa.
Seisoen vielä katkaisijan vieressä hän avasi kirjeen ja luki sen läpi
nopeasti.
"Rakas äiti!
Kirjoitan sinulle nyt jotakin sellaista, minkä tiedän hämmästyttävän
sinua. Äiti, minä menin naimisiin tänään iltapäivällä. Se oli tietysti
hieman liian hätäistä, mutta se näytti parhaimmalta. Charlotte Hicks
on uuden tyttäresi nimi, ja toivon, että mielelläsi haluat tyttärenkin
itsellesi. Sinähän olet aina sanonut minulle luottavasi varhaisiin
avioliittoihin. Tietysti muistan olevani hyvin nuori, mutta olen
sentään täysi-ikäinen ja valmis työskentelemään kovasti elättääkseni
vaimoni. Minun on nyt pakko luopua aikomuksesta ruveta asianajajaksi
ja hankkia itselleni jokin toimi heti tutkinnon suoritettuani. Mutta
luullakseni pidän siitä yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin niin monta
vuotta kestävistä luvuista. Lottie ei ole tottunut ylellisyyteen. Hän
on hyvin huolissaan sinun tapaamisestasi. Hänen oma äitinsä kuoli
hänen ollessaan vielä pieni tyttö, ja nyt hän odottaa saavansa jälleen
sinusta äidin itselleen. Toivon, ettet ole hyvinkään pahoillasi,
vaikkemme ole ilmoittaneet sinulle tästä ennen mitään. Emme
viettäneet mitään häitä, kutsuaksemme niihin ketään. Käväisimme vain
rauhantuomarin luona, pitämättä sen suurempaa melua koko asiasta.
Me molemmat lähetämme terveisemme.