III

Kun Margaret oli poistunut, jäi rouva Bascomb muutamiksi hetkiksi

paikalleen jäykin ja hajamielisin katsein. Hän katui sitä, että

oli kertonut tytölle miehestään. Johnin muisteleminen koski häneen

liiankin kovasti. Omituista, että hän kaikkien näiden vuosien jälkeen

vieläkin tunsi piston — puolittain pelosta, kuten hän oli sanonut —

ikäänkuin miesvainajan hyvin muistiin painuneessa syvässä katseessa

olisi ollut tyytymättömyyttä. Hän kohotti kätensä suojellakseen itseään

tältä katseelta, kooten nyt äkkiä puolustuksen moista selittämätöntä

moitetta vastaan. Mistä johtui sellainen tyytymättömyys? Mitä vielä

lisäksi hän olisi voinutkaan tehdä? Eikö hän ollut koettanut toimia

oikein niin pitkälle kuin se vain oli ollut hänelle mahdollista?

Eikä hän tällä "oikealla" tarkoittanut vain raamattunsa lukemista

joka ilta eikä kirkossa käyntejä — ei, hän oli kuluttanut itseään

muiden ihmisten palveluksessa; hän ei milloinkaan tehnyt sitä, mitä

olisi halunnut tehdä; hän oli laatinut elämästään yhden ainoan pitkän

itsekieltäytymisen — mistä sitten johtui, että hän, kun äkillinen, syvä

Johnin muisto tuli mieleen, alkoi aina näin säikkyen puolustaa itseään

vainajan silmiä vastaan?

Äkkiä purkautui hänen sisimmästään vilpitön, surullinen huudahdus: "Jos

John vain olisi täällä, kertoisi hän sen minulle! Jos vain John olisi

luonani!"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän ei sallinut niiden

tippua. Hän tukahdutti aina äkkiä nämä surun puuskat. Hän sanoi

itselleen siihen antautumisen olevan heikkoutta, sairaloista.

Todellisuudessa se peloitti häntä samalla tavalla kuin arka uija

joutuu kauhun valtaan tuntiessaan syvää vettä allaan. Mihin pois

hänen perinnäisistä kiinnityspaikoistaan se veisikään hänet, jos hän

päästäisi sen valloilleen?

Pitkä harjoittelu oli opettanut hänelle, kuinka hän voi paeta sitä

täyttämällä mielensä ja kätensä pienillä aineellisilla askareilla.

Nytkin hän karkoitti sen silmänräpäyksessä pinnan alle. Hän

ajatteli hyvin tyynesti talouttaan hänen käsilaukkunsa oli vielä

tarjoilupöydällä, muuan aikakauskirja ei ollut paikallaan arkihuoneen

pöydällä, eräs seinällä riippuva kuva oli hieman väärässä, hänen

sadetakkinsa riippui vielä hallin naulakossa. Hän alkoi järjestää

huoneitaan niiden tavalliseen tunnontarkkaan siisteyteen ja tunsi

tavallisten ajatustensa säännöllisen hyörinän päässään.

Niiden mukana ilmestyi hänen tavallinen alakuloisuutensakin laskeutuen

paikalleen kuin hieno pöly, sivellen harmaudella hänen jokaisen

ajatuksensa ja värjäten lievästi väsymyksellä hänen hyväksymisensä,

joka näytti yhä varmemmalta — Ralphin valinnan, joka oli osunut

Margaret Hilliin. Kaikki tuntui väsyttävän häntä nykyään, tunnin

tahi parin viettäminenkin sellaisen hiljaisen ja kiltin tytön kuin

Margaretin seurassa. Tulevaisuudenkuva elämästä Margaretin kanssa...

elämä kuinka tahansa... väsytti. Mikään ei ollut koskaan ihan oikein.

Margaret oli ehdottomasti ollut liian avomielinen näyttäessään olevansa

valmis, jos vain Ralph ojentaisi kätensä ja ottaisi hänet. Mutta tytöt

eivät näyttäneet enää olevan niin pidättyväisiä kuin ennen vanhaan. Se

ei kuitenkaan olisi miksikään vahingoksi, jos Ralphin vaimo olisikin

hieman hullaantunut mieheensä. Eivätkä Margaretin perimät rahatkaan

olisi miksikään vahingoksi. Mutta hän ei luonnollisestikaan toivoisi

Ralphin ajattelevan sitä. Ja hän tiesikin, ettei Ralph tekisi niin.

Mitä muuta Ralphista voikin sanoa, kukaan ei voinut syyttää häntä

voitonhimosta eikä arvioimisesta — kaunista, urheilevaa, isoa poikaa!

Nyt hän puolittain epäili Ralphin jääneen Harristowniin katselemaan

pitkänpallon sarjan avajaisia. Hänen tapanaan oli aina matkustaa

Harristowniin katselemaan koripalloa tahi pitkääpalloa. Kuinka

kummallinen intohimo miehillä ja pojilla olikaan kaikenlaisiin

otteluihin! Joskus tuntui rouva Bascombista siltä kuin he eivät todella

välittäisikään mistään muusta kuin kilpailuista — todella välittäisi

kiihkeästi ja intohimoisesti. Hän ei varmasti milloinkaan ollut

nähnyt kenenkään missään kiihoittuvan niin kovasti kuin hän usein oli

nähnyt miesten riehaantuvan jalkapalloilusta. Hänen mielestään se oli

lapsellisia, vaikka tuttuakin, koska hänen isänsä ja veljensä olivat

osallisia tähän heikkouteen. Ralph muistutti sukunsa äidinpuolta,

ollen juuri enonsa Georgen kaltainen. Niin, George oli ollut juuri

samanlainen kaunis, miellyttävä poika, vaikka hänestä oli tullutkin

kaljupäinen ja lihava niin pian, että oli vaikeata muistaa hänen

Ralphin ikäisenä olleen melkein yhtä paljon huomiota herättävän,

hyvännäköisen ja reippaan iloisen. Hänen ei olisi pitänyt kertoa

Margaretille mitään muuta kuin että Ralph oli Evartien eikä Bascombien

näköinen. Hän toivoi jälleen, ettei olisi viekoittunut puhelemaan tytön

kanssa Johnista. Hänenlaisellaan heikolla kiemurtelevalla köynnöksellä

ei ollut aavistustakaan siitä, millaista rakkaus voi olla... Eikä hän

milloinkaan aavistaisikaan sitä! Ralph ei ikinä...

Hän pysähtyi äkkiä tämän ajatuksen puoliväliin, kooten voimansa

karkoittamaan tuttua vihollista, koska hän ei hyväksynyt sellaisia

ajatuksia, että Ralph olisi ollut enemmän hänelle, jos hän vain olisi

ollut isänsä näköinen. Hän sanoi itselleen, ettei ollut "rehellistä

Ralphia kohtaan" antautua sellaisen tunteen valtaan. Todellisuudessa

hän pelkäsi sen tuottamaa tuskaa.

Hän karkoitti sen mielestään vihaisella eleellä ja päästyään kerran

vielä sille tasolle, jolla hän tahtoi elää, jatkoi matkaansa keittiön

vesijohtopöytää kohti, jonne hän kantoi ruokasalin sanajalat. Hän oli

ylpeä kotikasviensa muuttumattomasta kukoistavasta tilasta sekä täällä

että omassa huoneessaan koulussa. Hän halveksi aika lailla sellaisia

naisia, jotka eivät onnistuneet niiden kasvattamisessa, ja nautti

nähdessään kasvien toisissa luokkahuoneissa kuihtuvan ja kuolevan, kun

hänen omansa aina olivat tuoreen vihreitä. Se, ettei Margaret Hill

osannut hoitaa kasveja, oli ainoa asia, jota hän tytössä ei hyväksynyt.

Hänestä se näytti huonolta merkiltä.

Mutta hän ajatteli huokaisten, ettei mikään ole täydellistä. Jos oli

olemassa mitään toista vaikeampaa läksyä, jonka elämä oli opettanut

hänelle perusteellisemmin kuin toisen, oli se tämä. Hän alkoi väsyä

siihen kaikkeen. Hän oli saanut osakseen paljoa suuremman osan

vaikeuksista kuin hänelle olisi kuulunutkaan. Hänen työnsä kaikkina

näinä vuosina oli vaikuttanut häneen. Jokainen sanoi hänen rasittavan

itseään liikaa opettamisellaan ja talousaskareillaan. Ja koulussa

se johtui muustakin kuin opettamisesta. Vanhempien haastatteluista

esimerkiksi, niin mahdottomia kuin vanhemmat olivat. Entä petollinen

putkiliikekin! Niin, hän oli väsynyt luihin asti kaikkeen. Häneen

koskivat kaikki asiat liian kiihkeästi, kuten Margaret sanoi.

Jonkun tuollaisen häpeällisen tapahtuman takia hän ensimmäisessä

vihanpuuskassaan suorastaan _kiehui_. Tänä iltapäivänä oli hänen

suuttumuksensa kiihkeys tuntunut ponnahtavan häneen takaisin kuumina

aaltoina puhelinkomeron seinistä; kuulotorven pyöreä nikkelinen

suukappale oli käynyt vihaisen näköiseksi kuin olisi heijastanut hänen

vihaansa. Kukaan ei voi tuntea asioita niin kiihkeästi, olematta

jälkeenpäin väsyksissä.

Ja hän oli ainoa, jonka aina tuli pitää kaikkea silmällä. Ralph oli

niin huoleton ja ajattelematon, tosin hyvä poika, mutta ei kyllin

nopea huomaamaan äitinsä mielen muutoksia, syventynyt kun hän oli

omiin jokapäiväisiin mielitekoihinsa. Äidin oli usein pakko liioitella

ilmettään, ennenkuin poika huomasi sen. Toisaalta oli kyllä totta, että

Ralph oltuaan itsekäs ja huoleton ja pahoitettuaan hänen mieltään oli

levoton, kunnes hän suvaitsi hymyillä, antaa anteeksi ja olla iloinen

jälleen. Niin, Ralphia oli paljoa helpompi kasvattaa kuin monia muita

poikia.

Kuten hän usein teki ollessaan yksinään, veti hän nytkin pitkään

huokaisten henkeään ja jättäen pestyt sanajalat kuivamaan väänsi valon

sammuksiin. Äkillinen pimeys näytti tulevan yhtä paljon sisältä kuin

ulkoakin. Hän kuvitteli sitä lähestyvän vanhuuden heittämäksi varjoksi.

Hän tunsi olevansa vanha ja kulunut. Hänen toivonsa elää oli nykyään

kutistunut kokoon hänen herätessään aamulla; silloin hän ei voinut

ajatella mitään todellista nousun ja vielä päivän kestävän pänttäämisen

syytä. Siinä ei olisi _hänelle_ mitään sen enempää kuin kaikissa

muissakaan menneissä tyhjissä päivissä.

Nämä olivat sellaisia ajatuksia, joita hän ei koettanutkaan karkoittaa.

Ne tulivat yhä nopeammin lepattaen innoissaan mustia siipiään.

Niin, hän oli kuluttanut itsensä toisten palveluksessa, saamatta

minkäänlaista korvausta itselleen. Olla jo lopen kulunut kolmenviidettä

ikäisenä! Mutta hän olikin aina työskennellyt hyvin kovasti, kaksi

kertaa kovemmin kuin muut naiset.

Hänen täytyi jo ruveta ajattelemaan itseään. Hänen piti kuluttaa

tarmonsa jäännös rauhansa ja huolettoman elämän turvaamisessa. Olikin

jo aika. Ja pian hän saisikin tilaisuuden siihen. Aikaa myöten Ralphkin

pian pääsisi riippumattomaan asemaan. Hän näki poikansa sellaisena,

mikä hänestä tulisi, menestyksen saavuttaneena asianajajana,

kunnioitettuna, pelättynä, varakkaana ja syvästi tietoisena siitä,

mitä hän oli velkaa äidilleen. Tietysti Ralph tulisi aina huolehtimaan

hänen elämänsä välttämättömistä tarpeista. Mutta hän tahtoi silti

jotakin ihan omaa elämän pienten mukavuuksien varalta, niin että hän

voisi järjestää olonsa vihdoinkin mielensä mukaisiksi. Hän oli sen

ansainnut uhrautuvan elämänsä jälkeen. Hänellä oli niin vähän rahaa

säästöpankissa: vain tuhat dollaria. Mutta hän saattaisi pian ruveta

säästämään enemmän, kokoamaan jotakin itselleen.

Hän alkoi mielessään laskea, kuinka paljon voisi säästää vuodessa

sen jälkeen kun Ralph alkaisi ansaita oman toimeentulonsa ja kuinka

suuria tuloja se merkitsisi. Vuosikorot tuottivat aina enemmän kuin

mikään muu. Tässä ajatuksenjuoksussa toi jokin hänen mieleensä erään

sanomalehden pörssisivun, ja se taas muistutti hänelle, että hän oli

unohtanut ottaa postilaatikosta iltalehden kääntyessään lehtokujalle

Margaretin kanssa. Tähän aikaan hän oli jo vääntänyt sammuksiin talon

kaikki sähkövalot, mutta ei ollut vielä lukinnut pääovea. Hän avasi sen

ja poistui talosta käytävää pitkin postilaatikolle päin.

* * * * *

Hän loittoni kodin laatikkomaisista seinistä äärettömyyteen. Hänen

päänsä yläpuolella kaartui taivas rajattomana ja mustana. Kadun

perimmäisestä päästä, missä se yhtyi maaseutuun, kuului sammakoiden

kimeää kurnutusta, tahdikasta kuin valtimon lyönnit. Kostea ilma, joka

oli ladattu uudistuneen elämän pistävällä tuoksulla, kohosi ja laski

huokaisevin henkäyksin. Äärettömyys peitti maan.

Rouva Bascomb pisti kätensä postilaatikkoon ajatellen kiinteästi: "Minä

teen vain oikein siinä, että ryhdyn ajattelemaan hieman itseäni. Haluan

järjestää kaikki enemmän mieleni mukaiseksi. Onkin jo aika, että niin

teen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!"

Sanomalehden mukana tuli esille muuan kirjekin. Luultavasti lasku. Hän

käveli takaisin polkua pitkin. Hänen kiinteiden ajatustensa edessä

haihtui äärettömyys olemattomiin, vaikka olikin näin pimeä huhtikuun

ilta.

Hän muisti, ettei hän ollut vielä tuonut kuistille maitopulloaan.

Tultuaan halliin hän käveli varmasti pimeässä tuntien lattian jokaisen

lankun sähkölampun katkaisijaan saakka, jota hän painoi. Ah, hän näki

heti käsialasta kirjeen olevan Ralphilta! Olipa ikävää, ettei hän

ollut muistanut katsoa postilaatikkoon ennen Margaretin poistumista.

He olisivat voineet jakaa uutiset keskenään. Hän lueskeli mielellään

ääneen Ralphin kirjeitä Margaretille, jättäen erinäisiä kohtia pois ja

lukien ne itsekseen Margaretin odottaessa.

Seisoen vielä katkaisijan vieressä hän avasi kirjeen ja luki sen läpi

nopeasti.

"Rakas äiti!

Kirjoitan sinulle nyt jotakin sellaista, minkä tiedän hämmästyttävän

sinua. Äiti, minä menin naimisiin tänään iltapäivällä. Se oli tietysti

hieman liian hätäistä, mutta se näytti parhaimmalta. Charlotte Hicks

on uuden tyttäresi nimi, ja toivon, että mielelläsi haluat tyttärenkin

itsellesi. Sinähän olet aina sanonut minulle luottavasi varhaisiin

avioliittoihin. Tietysti muistan olevani hyvin nuori, mutta olen

sentään täysi-ikäinen ja valmis työskentelemään kovasti elättääkseni

vaimoni. Minun on nyt pakko luopua aikomuksesta ruveta asianajajaksi

ja hankkia itselleni jokin toimi heti tutkinnon suoritettuani. Mutta

luullakseni pidän siitä yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin niin monta

vuotta kestävistä luvuista. Lottie ei ole tottunut ylellisyyteen. Hän

on hyvin huolissaan sinun tapaamisestasi. Hänen oma äitinsä kuoli

hänen ollessaan vielä pieni tyttö, ja nyt hän odottaa saavansa jälleen

sinusta äidin itselleen. Toivon, ettet ole hyvinkään pahoillasi,

vaikkemme ole ilmoittaneet sinulle tästä ennen mitään. Emme

viettäneet mitään häitä, kutsuaksemme niihin ketään. Käväisimme vain

rauhantuomarin luona, pitämättä sen suurempaa melua koko asiasta.

Me molemmat lähetämme terveisemme.

Hänen poikansa vaimo · 第 11 / 60 题