"Niin, Ralph on aina ollut kiltti poika", sanoi rouva Bascomb, vastaten
siihen, mitä hän luuli tytön aikovan varmasti sanoa, "oikea lohtu.
Hän ei ole milloinkaan tehnyt äitiään minuutiksikaan levottomaksi,
sen tahdon sanoa hänen kunniakseen. Ja voidaanko nuoresta miehestä
sanoakaan enempää? Minä olen kasvattaessani häntä vedonnut aina hänen
hellyyteensä. Surullinen tahi huolestunut katseeni riitti."
"Kaikki kertovat aina siitä, kuinka täydellinen teidän suhteenne
Ralphiin on aina ollut", mutisi tyttö.
"Pojan kasvattaminen on hyvin vastuunalaista hommaa. Minusta on aina
tuntunut parhaalta keinolta hänen luottamuksensa saavuttaminen. Hän on
aina kertonut minulle kaikki."
Vaiettiin hetkiseksi. Molemmat naiset katselivat pimeään tyynin ja
haaveilevin kasvoin. Sitten rouva Bascomb huomautti: "Se ei tunnu
lainkaan mahdolliselta, että pieni poikani on nyt mies. Ajattelehan
sitä, että hän on jo sivuuttanut yhdennenkolmatta syntymäpäivänsä."
Hän veti syvään henkeään ja sanoi sellaisella korostuksella, joka sopi
sanoihin: "Mutta vanhan äitinsä silmissä hän tulee aina vain jäämään
rakkaaksi pieneksi pojaksi."
Tyttö ojentautui ylemmäksi, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
myötätuntoisesti. Sitten hän hengittäen syvään laski päänsä toisen
naisen syliin. Teko oli ujon avomielinen. Rouva Bascomb kumartui
sileän, hyvin harjatun, vaalean tukan puoleen ja siveli sitä hiljaa.
Hän jatkoi nyt kuin sellaiselle, jolla on oikeus tietää. "On ollut
hyvin vaikeata auttaa Ralphia valitsemaan elämäntehtävänsä. Tietysti
olen suonut hänelle _täydellisen_ vapauden seurata omia taipumuksiaan.
Mutta olen hyvin tyytyväinen siihen, että hän on valinnut lakimiesalan.
Isäni ja isoisäni olivat asianajajia. Sama ala tuntuu minusta hyvin
sopivalta pojallenikin."
Margaret sanoi: "Minä tiedän ihan varmasti hänen olevan huolissaan
siitä, että hän tuottaa teille kuluja lukuaikanaan. Mutta hän aikoo
työskennellä kovasti lomakuukausinaankin ja säästää niin paljon
kustannuksista kuin suinkin."
"Ah, se ei nyt merkitse mitään!" sanoi hänen äitinsä kauniisti. "Minä
uhraisin mielelläni henkeni Ralphin puolesta ja tulen aina olemaan
kiitollinen saadessani tehdä mitä tahansa hänen hyväkseen. Jokainen
äiti tuntisi niin."
Hän jatkoi: "Ihminen tuntee voivansa _empimättä_ tehdä uhrauksia
sellaisen pojan hyväksi, joka on hänelle kunniaksi. Ja Ralph on aina
ollut sellainen. Minä olen aina ollut ylpeä saadessani näytellä
Ralphia ystävilleni." Hetkisen kuluttua hän lisäsi: "Luonnollisesti
pitkäaikainen valmistautuminen jollekin uralle merkitsee joskus melko
myöhäistä avioliittoa. Mutta minä en hyväksy sellaisia avioliittoja. En
kuulu niihin ahneihin äiteihin, jotka tahtovat pitää lapsensa luonaan.
Mutta Ralphista luopuminen tulee tietysti tuntumaan kauhistuttavalta
menetykseltä. Hän on aina ollut niin kokonaan minun."
"Mutta, rouva Bascomb, ei suinkaan kukaan Ralphin arvoinen tyttö voi
_vaatiakaan_ teiltä sellaista uhrausta. Luonnollisesti hän aina kuuluu
teille."
Rouva Bascomb puristi hänen kättään ja sanoi: "Sinä teit hyvin
kauniisti sanoessasi niin, rakkaani." Mutta hänen äänestään päättäen
hän piti sitä niin luonnostaan selvänä asiana kuin se olisi ollut
vähin, mitä Margaret voisi vakuuttaa. "Ja mitä nuorena naimisiin
menon rahallisiin vaikeuksiin tulee, niin jos Ralph menisi naimisiin
sellaisen tytön kanssa, jolla on oma ammattinsa, voisi tyttö auttaa
häntä ensimmäisinä vuosina."
"Niin, tietysti, tietysti", myönsi Margaret itsetietoisesti.
"Minä olen aina ollut sitä mieltä, etteivät pienet puutteet avioliiton
alussa ole miksikään vahingoksi nuorille ihmisille. Kun Ralphin isä ja
minä menimme naimisiin, olimme todella köyhiä. Talo ei ollut lainkaan
tällaisessa kunnossa kuin nyt. Vain paljas pieni kuori, rakennettu
myytäväksi, kuten Ralphin isän oli tapana sanoa. Minä olen vain
toteuttanut sen, mistä olimme keskustelleet."
Margaret katsoi häneen, epäröi ja lopulta uskalsi arasti: "Onko... onko
Ralph hyvin isänsä näköinen?"
"Ei ollenkaan, ei _vähintäkään_!" vastasi rouva Bascomb, vastauksen
syöksyessä esille niin tehokkaasti kuin jokin sellainen lausunto, jota
hän ei ollut ehtinyt ajatella. Hän tunsi tytön hämmästyksen ja lisäsi
vapisevalla äänellä: "Tietysti ei kukaan maailmassa näytä minusta
mieheni näköiseltä."
Margaret ei ollut milloinkaan kuullut hänen käyttävän muuta puhetapaa
kuin "Ralphin isä". "Hän oli varmaankin ihmeellinen", sanoi hän
hiljaisella häpeilevällä äänellä.
Rouva Bascomb oli vaiti. Sitten, ikäänkuin päättäen jotakin: "Olenko
milloinkaan näyttänyt sinulle hänen kuvaansa?" kysyi hän.
"Ah, ette!" virkkoi tyttö hyvin liikutettuna.
Rouva Bascomb otti kaulansa ympäriltä ohuen kultaketjun ja irroitti
siitä pienen soikean muistokotelon. "Vie se mukanasi johonkin
valaistuun huoneeseen", sanoi hän. "Minä istun täällä."
Mutta ennenkuin tyttö ehti vääntää pöytälampun katkaisijaa huoneessa,
oli rouva hänen vieressään ja otti jälleen muistokotelon käteensä.
"Minä aukaisen sen sinulle", sanoi hän.
Molemmat tuijottivat ääneti kasvoihin, jotka katsoivat heihin
kultaisesta soikiosta. "Ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Margaret; "hän
ei ole ollenkaan Ralphin näköinen. Silmät..."
"Hänellä oli maailman kauneimmat silmät", sanoi hänen leskensä
tiukasti, ikäänkuin tyttö olisi arvostellut niitä. "Kun hän katsoi
johonkuhun, teki mieli... teki mieli..." Hänen äänensä heikkeni
kuulumattomaksi, kuin hän olisi unohtanut tytön läsnäolon. Hän piti
muistokoteloa kourassaan katsellen sitä vakavasti. Margaret katsoi
hänen kanssaan ja näki lasin alla muistokotelon toisessa puoliskossa
palasen paperia, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Rouva Bascomb
käänsi kättään, niin että ne voitiin lukea.
"Lue ne ääneen", sanoi hän.