Rouva Bascomb pysähtyi hallin puoliväliin. "Ah, en saa unhottaa
Hammond ja Babcockin muistuttamista! He lähettävät miehen korjaamaan
kylpyhuoneeni lyijyputkea tänään iltapäivällä. Minun piti soittaa
heille lähtiessäni kotiin, niin että he tietäisivät minun olevan siellä
päästääkseni miehen sisään."
Hän katosi konttorin komeroon, jättäen Margaretin seisomaan ikkunan luo
ja katselemaan mustien koppakuoriaisten näköisiä autoja, jotka olivat
kokoontuneet pirssiin Main-kadulle pari kerrosta häntä alemmaksi.
Huolimatta komeron vaimentavista kaksoisovista alkoi pian kuulua
suuttuneita huomautuksia, niin että tytöllä oli myötätuntonsa valmiina,
kun ovi lennähti auki ja rouva Bascomb astui esille levottomana ja
vihaisena.
"He sanoivat, etteivät he voi lähettää miestä tänään iltapäivällä",
ilmoitti hän matkien vihaisesti linjan toisesta päästä kuulunutta
julkeaa korostusta. "Juuri sellaista se oli! Ei anteeksipyyntöjä! Ei
puolustuksia! Vaikka he lupasivat ja lupasivat lähettää jonkun!"
Margaret menetti rohkeutensa rouva Bascombin synkän katseen edessä.
Hänellä ei tietysti ollut mitään tekemistä kaivatun putkityöläisen
kanssa, mutta hänen varmuutensa siitä ei riittänyt suojelemaan häntä
siltä vastuunalaisuudelta, johon maailma yleensä ja sen hutiloiminen
erikseen olivat nyt syypäät ja josta rouva Bascombin silmät syyttivät.
"Se on yksinkertaisesti kauheata!" Hän lausui kiireesti korostavimman
sanan, mitä suinkin voi ajatella. "Se on yksinkertaisesti kauheata,
kuinka he voivat rikkoa lupauksensa."
Mutta hän ei ollut tarpeeksi korostanut. "Kauhea ei riitä ilmaisemaan
sitä", sanoi rouva Bascomb ankarasti moittien häntä lievyydestä.
"Ihmisillä ei ole nykyään mitään omaatuntoa. He voivat sanoa _mitä
tahansa_!"
"Onko putkijohto joutunut kovinkin pahasti epäkuntoon?" kysyi Margaret
hakien oikeata sanamuotoa. Hän huomasi kuitenkin heti turvautuneensa
väärään. Rouva Bascomb kääntyi pois vastaamatta, ikäänkuin kysymys
olisi ollut liian jokapäiväinen punnittavaksi.
Margaret seurasi häntä ulos nöyrästi ja käveli hallin läpi hänen
jäljessään, koettaen arvata hänen selkänsä liikkeistä, oliko hänen
suuttumuksensa jo lauhtunut tarpeeksi uuden keskusteluaiheen
turvalliselle aloittamiselle. Heidän askeleensa kajahtelivat hallissa
kumeasti, kuten ainakin koulutuntien jälkeisessä autiudessa. Portaitten
yläpäässä Margaret pitensi askeliaan ja tavoitti toverinsa katsahtaen
varovan kysyvästi hänen kasvoihinsa. Hän ei huomannut niissä nyt
muuta kuin tavallisen väsyneen alistumisen ja uskalsi lausua ujosti:
"Oletteko saanut mitään tietoja Ralphilta? Minä en ole kuullut hänestä
mitään... en ole edes saanut koomillista postikorttiakaan, jonka hän
uhkasi lähettää minulle tänne kouluun, järkyttääkseen neiti Lathamia."
Samalla hetkellä, kun hän mainitsi koomillisen postikortin, hän
tuli pahoilleen. Rouva Bascomb ei pitänyt sukkeluuksista, ja hänen
kärsivällinen tapansa kuunnella hauskoja juttuja riisti niiltä kaiken
mehun. Margaret toivoi, ettei hän kysyisi: "Minkä koomillisen kortin?"
Hän ei kysynyt, vaan mukautui ääneti siihenkin, että aihetta
vaihdettiin, ja salli petollisen putkityöläisen hävitä näkyvistä.
"Ei, en minäkään ole kuullut Ralphista mitään", sanoi hän napsauttaen
toisen sormikkaansa rannenapin kiinni ja alkaen vetää toista käteensä.
"Koska hän tulee pian takaisin, ajattelee hän luultavasti, ettei
hänen kannata kirjoittaa. Hän oli päättänyt, että jollei hän saa
puhelinyhtiön lupaamaa tointa täksi kesäksi, hän ei jää Harristowniin
hakemaan muutakaan. Hänen luentonsa yliopistossa alkavat jälleen
maanantaina."
"Ah, minä en oikeastaan _odottanutkaan_ hänen kirjoittavan", sanoi
Margaret, tunnustamatta asiaa suoraan. Pari kerrosta heitä alempana
lennähti kellarikerroksen muuan ovi äkkiä auki kolahtaen, ja heidän
korviinsa kantautui hämmentyneitä ääniä, joihin sekoittui kovaa
hillitöntä itkua.
"Ah, hyväinen aika!" huudahti rouva Bascomb pysähtyen heti ja näyttäen
järkkyneeltä. "Mitä sinä luulet nyt tapahtuneen? Minä en voi sietää
enää mitään _muuta_!"
Joku tuli hyppien kellarikerroksen portaita pitkin ylös, ponnahtaen
kolme askelmaa kerrallaan. Tulija osoittautui pitkäksi, luisevaksi,
hurjasilmäiseksi pojaksi, joka kuultuaan heidän liikkeensä
yläpuoleltaan, pysähtyi, nojautui kaiteen yli ja tuijotti ylös
nähdäkseen, keitä he olivat.
Kun hän tunsi rouva Bascombin, huusi hän kovasti vapisevalla äänellä:
"Kuulkaa, onko koulurakennuksessa enää jäljellä ainoatakaan opettajaa?
Onko neiti Plummer tai rouva Jeffries siellä? May Monaghan on juuri
kuullut, että hänen äitinsä viedään sairaalaan tänään iltapäivällä, ja
riehuu hirvittävästi. Me emme tiedä, mitä hänelle tekisimme."
Rouva Bascomb näytti huojentuneelta. "Kyllä, kyllä, minä olen varma
siitä, että neiti Plummer on vielä huoneessaan", sanoi hän, kiireesti
alkaen laskeutua portaita pitkin alas. "Minä näin hänet siellä suuren
lapsilauman keskellä juuri äsken tullessamme ohitse."
Poika kiiruhti ylös heidän sivuitseen kasvot kalpeina, silmien
kiitäessä hänen jalkojensa edelle. Alhaalta kohosivat hysteeriset
huudot yhä kovempina.
Molemmat naiset riensivät portaitten juurelle ja sitten kadulle,
sulkien rakennuksen oven takanaan.
"Minun olisi luullakseni itseni pitänyt mennä sinne rauhoittamaan
häntä", sanoi rouva Bascomb näyttäen levottomalta, "ja ellei siellä
olisi ollut ketään toista, olisin tietysti mennytkin. Mutta näyttää
siltä kuin olisin saanut jo tarpeekseni tänään iltapäivällä kaikesta,
semminkin kun vanha rouva Malone huusi ja pani toimeen sellaisen
hälinän. Ja neiti Plummer osaa niin taitavasti käsitellä tuollaisia
tapauksia. Asiat eivät näytä vaikuttavan häneen niinkuin minuun. Minua
ihan vapisuttaa, kun joudun sellaisten ihmisten pariin, jotka ovat
menettäneet malttinsa, kuten nuo suuret irlantilaiset tytöt tekevät
huutaessaan ja pahastuessaan. Eikä hänelle missään tapauksessa voi
kukaan tehdä mitään. Neiti Plummer saa kyllä..."
Tyttö keskeytti, nojautuen häneen hellästi: "Muiden pitäisi aina
suojella teitä sellaiselta", sanoi hän. "Sellaisten ihmisten, jotka
eivät ole niin tunteellisia kuin te, pitäisi..."
"Minä tiedän sen luonteen heikkoudeksi", sanoi rouva Bascomb
huokaisten, "mutta minä olen luotu sellaiseksi. Minä en voi sille niin
mitään." Hän huomasi heidän kävellessään kuvansa eräässä ikkunassa ja
työnsi hattunsa hieman enemmän otsalle.
Tyttö kysyi kiihkeän myötätuntoisesti: "Kuinka te oikeastaan olette
voinut näinä päivinä, rouva Bascomb? Minua ovat huolestuttaneet
unettomat yönne."
"Unettomuus ei vaivaa minua niin _paljon_ enää." Rouva Bascomb punnitsi
sanojaan sellaisen tiedemiehen huolelliseen tapaan, joka tekee tarkan
ilmoituksen joistakin tärkeistä luonnonilmiöistä. "Mutta minulla ei
koskaan olekaan oikein hyvää yötä. Viime aikoina minua on vaivannut
muuan toinen asia. Se alkaa painostavalla tunteella _täällä_" — hän
painoi sormikkaaseen pistetyllä kädellään oikeata kylkeään — "ja sitten
seuraa pistäviä tuskia, jotka ulottuvat pitkin ruumistani hartioihin
saakka. Joskus herätessäni aamulla minulla on tuskin niin paljon voimia
jäljellä, että voin ryömiä pois vuoteestani. Mutta tietysti..."
He olivat kääntymässä pois Main-kadulta, kun hän aloitti tämän
selostuksensa, ja ehtivät monta korttelia tuonnemmaksi melkein hänen
omalle kadulleen saakka, kun hän lopetti sen sanoen urhoollisesti:
"Mutta se ei ole luullakseni mitään niin erittäin vakavaa. Vain jotakin
uutta minulle kestettäväksi."
"Minä neuvottelisin varmasti jonkun lääkärin kanssa", sanoi Margaret.
"Ah, tohtori Dewey ei ryhdy mihinkään, ellei potilas ole edes
katkaissut jalkaansa!"
"Mutta tehän voisitte kysyä neuvoa uudelta luonnonparantajalta."
"Minä en ole kuullut hänestä mitään. Kuka hän on?"
"Muuan nuorehko mies. Tohtori Pell. Hän on juuri muuttanut Cheneyn
taloon. He sanovat häntä ihmeelliseksi. Uudet nykyaikaiset
käsittelytavat, nähkääs. Vain paremmat. Osaksi luuvikoja ja osaksi
mutkallisempiakin tapauksia."
"Pellkö?" kysyi rouva Bascomb. "Sanoitko sinä Pell? Mitkä hänen
nimikirjaimensa ovat?"
"En muista niitä. Ah, kyllä! Tohtori M. Buckingham Pell."
"Hyväinen aika, hänen täytyy olla se pieni Maurice Pell -niminen
katupoika, joka tuotti minulle niin paljon vaivaa vuosia takaperin, kun
olin neljännen luokan opettajana."
Tyttö hylkäsi tohtori Pellin heti. "Kuinka ihmeellinen te olettekaan!"
huudahti hän. "Jokainen sanoo aina, ettei teille voida valehdella
mitään kaupunkimme asukkaista. Te olette opettanut heitä kaikkia
koulussanne. Ja kun muistinne..."
"Minä en todennäköisesti unohda milloinkaan tätä kunnotonta pikku
valehtelijaa. En ole milloinkaan tavannut niin petollista lasta. Sana
totuus oli tuntematon hänelle."
Margaret ei ollenkaan välittänyt tohtori Pellistä; tämä tosiseikka
tuli nyt väkistenkin esille huolimatta hänen ponnistuksistaan jatkaa
tunnollista harrastusta kaikkea sitä kohtaan, mitä Ralphin äiti voi
sanoa.
"Minä toivon todella teidän saavan käsiinne _jonkun_ lääkärin, joka voi
auttaa teitä", mutisi hän.
"Ah, kyllä minä tulen toimeen!" sanoi rouva Bascomb ajatellen
nähtävästi jotakin muuta.
Seurasi pitkä hiljaisuus, ja sen kestäessä tyttö tunsi vanhan rouvan
etsivän itselleen pääsyä joidenkin aateyhdistelmien läpi kokonaan
toiselle tasolle siltä, jolla he olivat keskustelleet, aavistaen
jotakin vakavaa, syvää ja vierasta tässä äänettömyydessä. Katsoen
arasti sivulleen hän tajusi rouva Bascombin muistelevan miestään.
Margaret oli nähnyt ennenkin saman miettiväisen tyyneyden vanhemman
naisen kasvoissa ja tiesi, ettei mikään muu voinut levittää sitä niihin
kuin sen miehen muisto, joka oli kuollut niin kauan aikaa sitten, mutta
jota ei ollut unohdettu ja joka oli ollut Ralphin isä.
Tyttöä värisytti, ja hän olisi suonut uskaltavansa kysyä rouva
Bascombilta hänen miehestään, taivuttaa hänet puhumaan vapaasti
lyhyestä menetetystä onnestaan ja pitkästä surustaan. Hän tiesi,
että sellainen keskustelu olisi lääkettä hänen omalle janoiselle
sydämelleen. Elämän pienet pinnalliset asiat tuntuivat hänestä nyt niin
kuivilta ja jokapäiväisiltä, kun hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja
epäilystä.
Hän tunsi sisäistä vavistusta ja hetkisen kuluttua tiesi, että
jotakin hänen mielenliikutuksestaan virtasi toiseen naiseen hänen
vaikenemisensa välityksellä. Kun he kääntyivät kauniille, hyvin
hoidetulle pihalle valkoisen, vihreäluukkuisen huvilan edustalla, otti
rouva Bascomb tytön käden omaansa hetkiseksi.
Mutta kun he riisuivat hattunsa ja alkoivat valmistaa illallista,
juttelivat he vain elämän pienistä ylimalkaisista asioista.
Sinisenvalkoisen ruokasalin, missä Margaret kattoi pöytää kahdelle,
ja valkoisen emaljoidun keittiön välillä, missä rouva Bascomb,
puhdas kretonkiesiliina vyöllään, hoiteli öljykeittiötä ja tuletonta
kuumentajaa, vaihdettiin maltillisia emännöitsijämäisiä sanoja.
"Sinä löydät haarukat vasemmasta ylälaatikosta, Margaret."
"Ah, rouva Bascomb, kuinka äärettömän miellyttävältä tuo laatikkoarkku
näyttääkään! Se on kuin kuva! Kaikki haarukat ovat vierekkäin ja
lusikat poski poskessa kiinni."
"Niin, minä ajattelen, että oikean järjestyksen aikaansaamiseen
kulutettu ylimääräinen hetki on hyvin käytetty. Syötkö sinä mieluummin
perunat soseena vai paistettuina?"
"Ah, soseena!"
"Minä olen iloinen kuullessani sinun sanovan niin. Aina olen sanonut,
että me amerikkalaiset syömme liian paljon paistettuja ruokia."
"Mistä löydän suolakupit, rouva Bascomb? Ah, niin, nyt näenkin nuo
pienet vanhat lemmikit! Kuinka te raskitte käyttää tällaisia arvokkaita
muinaisesineitä?"
"Siitä nähdään se hyöty, että kukin tekee omat työnsä, sanon minä
aina. Jokainen _raskii_ silloin käyttää omia sieviä esineitään.
Nuo suolakupit kuuluivat isoäitini häälahjoihin. Hän oli
massachusettsilainen Peabody. Tuo kaappi kuuluu niihin huonekaluihin,
jotka perin hänen perheeltään. Oletko sinä jo lopettanut, Margaret?
Sinun pitää näet kiiruhtaa kylpyhuoneeseen ja pestä kätesi, ennenkuin
alan tarjoilla. Avaa vasemman seinän pienet valkoiset ovet, niin löydät
puhtaat pyyheliinat. Toivoakseni sinä et välitä siitä, että saippua on
aivan hajutonta."
"Ah, rouva Bascomb, minä inhoan hajusaippuaa!"
* * * * *
Ja kuitenkin, kun he sijoittivat hienot olemuksensa sievästi katetun
pöydän kumpaankin päähän, hymyilivät he tuttavallisesti sen yli
toisilleen kuin olisivat vaihtaneet läheistä luottamusta ilmaisevia
sanoja.
He jatkoivat jutteluaan hyväntuulisesti rouva Bascombin tavalliseen
tapaan siitä, kuinka koulun vahtimestari öljysi lattioita, kuinka
Margaretin aloitteleva työ menestyi ensimmäisen luokan huoneessa,
omituisesta vanhasta neiti Plummerista ja hänen hirvittävistä
hatuistaan ("meidän pitää aina muistaa, ja olen sanonutkin sen
kaikille, että hän on silti perin hyväsydäminen"); kuinka Margaretista
tuntui vaikealta käsitellä vanhempia ("rakas tyttöseni, muista sinä
vain se, että kaikki vanhemmat pelkäävät opettajan kohtelevan ankarasti
juuri heidän lastaan; sinun pitää vain pakottaa heidät tuntemaan se
pari kolme kertaa eikä sinun sitten enää tarvitse olla huolissasi
vanhempien vuoksi"); eräästä uudesta murtolukujen opetusmenetelmästä,
jota oli koeteltu Newarkissa; erään Margaretin koulutoverin
kihlauksesta ja niistä tavaroista, joita hän alkoi koota; muutamasta
kevätluentokurssista, jonka Seurakunnan kerho aikoi järjestää, koska
talvikurssit olivat onnistuneet niin hyvin. Rouva Bascomb kysyi,
oliko Margaret kuullut, koskisiko tämä uusi sarja kotien kaunistusta
vaiko kunnallishallinnon eri muotoja? Hän oli kuullut neuvoteltavan
molemmista aiheista. Siitä tulisi varmasti suurenmoinen kurssi joka
tapauksessa, koska Seurakunnan kerhoon kuului niin hyviä puhujia. "Minä
en laiminlyö ainoatakaan kertaa", sanoi rouva Bascomb.
He juttelivat myös elävistäkuvista, ja rouva Bascomb tunnusti
heikkoutensa niitä kohtaan. "Mutta luullakseni opettajan onkin hyvä
olla ulkosalla niin paljon kuin suinkin iltaisin", sanoi hän. "Elämässä
on niin paljon surullista, että ihmisen pitää unohtaa se kaikki joskus.
Ja sellaisen ihmisen elämä, joka on jo yli neljänkymmenen, tuntuu usein
hyvin tyhjältä. Minä koetan aina päästä ulos kolmena iltana viikossa
periaatteellisista syistä silloinkin, kun olen väsynyt. Se pysyttää
ihmistä ajan tasalla."
Margaret puhui soitosta, eräästä suunnitellusta konserttisarjasta, ja
rouva Bascomb myönsi: "Ah, niin! Minäkin pidän luonnollisesti soitosta.
Hyvinkin paljon. Se on niin miellyttävää iltaisin erittäinkin silloin,
kun ystävämme harjoittavat sitä kotona. Minä sanon usein pitäväni siitä
enemmän kuin korteista. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että pidän
paljon hauskasta bridge-erästäkin."
* * * * *
Mutta Margaret tunsi heidän käyttävän tätä juttelutapaa samasta syystä
kuin joku poika yhä pyörittää linkoaan päänsä ympäri saadakseen kiven
paremmin lentämään. Kun ateria oli syöty, astiat sijoitettu kaappiin
ja sanajalkamaljakko asetettu takaisin ruokasalin pöydän kiillotetulle
vanhalle mahongille, tiesi hän oikean hetken koittaneen vihdoinkin.
Vaikka vielä olikin huhtikuun alkupuoli, oli ilma kuitenkin tarpeeksi
lämmin, että he voivat istua hetkisen kuistilla, missä rouva Bascomb
vaipui keinutuoliin ja Margaret kiertyi kokoon pielukselle, nojaten
käsivartensa toisen naisen polviin.
"Kuinka tavattoman _sopusuhtainen_ tämä kuisti ja sen kalusto
ovatkaan!" sanoi hän. "Se on niin teidän kaltaisenne, kuten koko
rakennuskin."
"Niin, tämä on ollut miellyttävä pieni talo Ralphille ja minulle,
persoonallisuutemme todellinen ilmaisu. Kodin pitää ollakin sellainen.
Kodin jokainen pieninkin esine on kallis, kun se on osa asukkaiden
menneisyydestä."
"Niin, niin", mumisi tyttö myöntyen täydellisesti, vaikkakin hieman
hajamielisesti kaikkeen siihen, mitä rouva Bascomb voi sanoa. Hän ei
ajatellut taloa ollenkaan.
Mutta rouva Bascomb ajatteli. Hän jatkoi: "Ja kun ihminen on taistellut
sen puolesta... Me olimme maksaneet sen vain osaksi, kun minut
jätettiin yksin. Jokainen luuli minua tyhmäksi, kun koetin pitää
sitä hallussani kiinnityksestä huolimatta. Ja Ralphin kasvatuskin
oli uskottu minulle. Mutta en voinut luopua siitä, Ralphin isä oli
valinnut sen. Minä tulin tänne morsiamena. Ralph syntyi täällä. Se oli
minulle pyhä. Ralph oli jo kymmenvuotias, ennenkuin sain kiinnityksen
maksetuksi. Mutta hänellä on aina ollut koti."