Pienen pojan ääni anteeksipyytävänä, häpeilevänä.
Sitten vanha nainen, kumartuen eteenpäin, puhuen vielä hiljaisemmalla
äänellä, koetti ilmoittaa jotakin, sanomatta sitä. Pienen pojan
jalkojen hämmentynyttä laahustamista.
Rouva Bascombin ääni täyteläisenä ja täynnä moitetta: "Mutta missä
Michaelin äiti on?"
Vanha nainen nojautui vielä enemmän pöydän yli ja laski vapisevan,
kuihtuneen kätensä sen laidalla olevalle kirjapinkalle. Pieni poika
painoi päänsä melko kumaraan. Nuo pari vaikenevaa naista, jotka olivat
jääneet seisomaan käytävään, ilmaisivat ymmärtämyksensä. He katsoivat
lattiaan ja syrjään kuin näyttääkseen, etteivät he kuunnelleet.
Rouva Bascombin ääni vakavana ja täyteläisenä: "Mutta, rouva Malone,
naisen paikka on aina miehensä luona. Avioliitto on pyhä asia. Ihminen
ei voi ratkaista pulmia pakenemalla niitä. Kun ihmiset menevät
naimisiin, ottavat he hartioilleen määrätyn vastuunalaisuuden, ja
vaikka olosuhteet osoittautuisivatkin vaikeammiksi kuin he ovat
ajatelleet, ei heillä ole oikeutta..."
Vanhan naisen ääni totesi hyvin hiljaa jotakin.
Rouva Bascombin ääni jälleen järkytettynä: "Ah, hän oli liian nuori
mennäkseen naimisiin! Mikä panee vanhemmat suostumaan sellaisiin
avioliittoihin? Mutta siinäkin tapauksessa voidaan asiat jollakin
tavalla järjestää, jos vain asianomaiset henkilöt todella koettavat."
Nyt vanhan naisen selkä alkoi liikahdella, ja vaikka se olikin melko
paljon kumarassa, ei se enää ollut niin kunnioittava. Sitä vapisutti
sen tarmo, mitä hän nyt aikoi sanoa. Hänen äänensä kantautui huoneen
perälle katkonaisina lauseina, kuvauksen palasina... "Tarttui
hiilihankoon ja hyökkäsi hänen kimppuunsa... Karkoitti hänet kotoa
kello yhden aikaan ulos yöhön ja lumeen... Naapurien oli pakko tulla
sisään ja... Vähemmän kuin kolmen viikon kuluttua syntyi Michael, vai
eikö..."
Hänen äänensä oli kimeä, hänen korostuksensa raaka — sellaisen henkilön
korostus, joka on tottunut raakoihin sanoihin. Hän iski kirjapinkkaan
kyhmyisillä vanhoilla käsillään.
Pienen pojan riippuvat sormet koukistuivat hermostuneesti, hänen
veltostuneet hartiansa ja polvensa panivat hänet näyttämään lyhyemmältä
ja pienemmältä kuin milloinkaan ennen. Käytävään jääneet naiset
kuuntelivat nyt ahneesti, inhimillisesti.
Rouva Bascomb peräytyi. Tarmon ilme ilmestyi hänen kasvoihinsa,
jotka eivät tällä hetkellä näyttäneet ollenkaan miettiväisiltä, vaan
itsevaltaisilta. Hän koputti komentavasti pöytäänsä. "Sillä ei voiteta
mitään, että mennään vastenmielisiin yksityiskohtiin julkisesti, rouva
Malone. Mikään ei tästä liikuta minua. Tahdoin vain yksinkertaisesti
ilmoittaa teille, että teidän pitää hankkia Michaelille jokin
rauhallinen kolkka, missä hän voi tehdä kotityönsä, sillä jollei
hän tee siistimpää työtä kuin viime aikoina, on minun pakko siirtää
hänet luokkaa alemmaksi." Hän keskeytti antaakseen uhkauksensa
vaikuttaa ja jatkoi sitten ratkaisevasti: "Minä ajattelin vain olevan
ystävällisempää, että varoitan teitä edeltäpäin ja annan teille
tilaisuuden asian korjaamiseen."
Lauseensa käänteellä, kokoamalla yhteen muutamia irtonaisia papereita
pöydältään, siirtymällä tuolissaan ja katsomalla kiihoittuneen vanhan
naisen ohi seuraavaan rivissä, määrätyllä suunsa ja leukansa ilmeellä
hän ilmaisi kuin tyrkkäämällä rouva Malonea selkään, että hänen
haastattelunsa oli lopussa.
Vanha nainen keskeytti äkkiä, liikuttaen vielä huuliaan. Hän veti
henkeään, hapuili hetkisen kiinnittäessään päällystakkinsa hakasia,
katsoi epämääräisesti ympärilleen, silmäsi vielä kerran pojanpoikansa
opettajaan ja tarttuen hänen käteensä meni ovelle laahustaen. Kun he
astuivat ulkopuolelle halliin, voitiin kuulla pienen pojan pidätettyä
itkua.
Rouva Bascomb katsoi nuoreen tyttöön ja pudisti päätänsä alistuvaisesti.
Seuraava nainen rivissä, muuan paksuvartaloinen valkoverikkö, jolla
oli pellavatukkainen pieni tyttö vierellään, tuli lähemmäksi, mutta
kun hän avasi suunsa puhuakseen, työnnettiin ovi raolleen, ja kaunis,
samettiseen päällystakkiin pukeutunut nainen tuli kahisten huoneeseen.
"Ah, kuinka iloinen olenkaan, että te olette vielä täällä, rouva
Bascomb!" sanoi hän riemuiten. "Minä pelkäsin niin kovin, että
myöhästyisin. Miten voitte? Minä en ole nähnytkään teitä sitten viime
bridgekerhon illatsun jälkeen. Kuinka komealta nyt näytättekään! Mutta
tehän olette aina samanlainen. Mieheni sanoo usein minulle tuntuvan
mahdottomalta, että sekä hän että minä olemme käyneet koulua teidän
johdollanne, koska te vielä olette ihan samanlainen kuin silloinkin.
Minä uskallan vaikka vannoakin, että minulla on nyt enemmän ryppyjä
kasvoissani kuin teillä. Mutta niistä saan kiittää vaikeuksiani. Minä
olen niin huolissani Freddien vuoksi. Freddien laskutaito. Juuri
senvuoksi halusinkin puhutella teitä tänään. Jos me..."
Kun hän puhui, oli hänen katseensa harhaillut puolueettomasti ja
näkemättä mitään pöytien ja tuolien ja seinien ja odottavien naisten
ohi. Mutta nyt hän huomasi huoneen perällä istuvan tytön ja tunnusti
näkevänsä tämän toisenkin henkilön. "Ah, hei siellä, Margaret Hill!
Mitä on ensimmäisen luokan opettajalla tekemistä tässä kerroksessa?"
huudahti hän iloisesti.
Hänen puhuessaankin väritti hänen kasvojaan ja ääntään tytön täälläolon
mahdollisen syyn muistaminen. Se pani hänet näyttämään hyväntuulisen
vallattomalta, mikä pakotti tytönkin punastumaan, mutta ei harmista.
Hän vastasi tyynesti, mutta hieman itsetietoisesti: "Kuinka voitte,
rouva Marvin?"
Rouva Bascomb hymyili heikosti, loukkautumatta siitä lausumattomasta
johtopäätöksestä, joka oli vireillä molempien naisten välillä.
"Minä saan nyt olla yksinäni muutamia päiviä. Ralph on matkustanut
Harristowniin hankkimaan itselleen jotakin työtä kesälomakseen. Ja minä
pyysin Margaretia illalliselle luokseni."
"Ah niin, minä _ymmärrän_", sanoi rouva Marvin katsoen veitikkamaisesti
Margaretiin. "Teidän Ralphinne saa kai päästötodistuksen yliopistosta
ensi kesäkuussa? Siunatkoon, kuinka aika rientää! Se ei tunnu lainkaan
mahdolliselta, että hän on tarpeeksi vanha oppiarvon suorittamiseen.
Mutta luonnollisesti, kunhan vain lasketaan oikein — muistan
olleeni kahdeksannella luokalla, kun hän oli kekseliäs pieni vekara
ensimmäisellä."
"Ralph syntyi vuonna 87", sanoi hänen äitinsä. "Hän oli vain
kolmivuotias silloin. Hän oli liian nuori tullakseen kouluun ollenkaan.
Mutta minulla ei luonnollisestikaan ollut kotona ketään, jonka hoiviin
olisin voinut jättää hänet."
Tämä lause sanottiin vaatimattomalla äänenpainolla, mihin rouva Marvin
vastasi myötämielisesti: "Niin, nyt kun minulla on omiakin lapsia,
ihmettelen usein, kuinka te ollenkaan voitte tulla toimeen yksinänne,
kun Ralph oli pieni. Herrainen aika! Minä en voi muuta tehdäkään kuin
pitää silmällä omiani, vaikka minulla ei olekaan muuta tekemistä ja
vaikka minulla on vielä miehenikin apunani. Kuinka te voitte pitää
huolta Ralphista ja ansaita elatuksenne sitäpaitsi? Mutta Ralph oli
luonnollisesti aina sellainen suloinen pikkumies. Hän ei luullakseni
tuottanut teille milloinkaan huolia. Luulen sen kuitenkin johtuneen
siitä, että te osaatte hoitaa häntä niin, ettei hän halunnutkaan olla
vallaton. Minun täytyy tunnustaa, etten itse ole niin taitava. En voi
milloinkaan saada Freddietä tottelemaan, niinkuin Ralph aina totteli
teitä... teidänhän ei ikinä tarvinnut tehdä muuta kuin katsoa oikein
vakavasti häneen. Hyväinen aika! Minä sanon usein Freddien isälle,
että vaikka tuijottaisinkin Freddiehen kuinka tiukasti tahansa, ei hän
sitä edes huomaisikaan. Ralph suuntasi tavallisesti katseensa teidän
kasvoihinne tahtoen tietää, mitä vaaditte häntä tekemään. Kuinka
viehättävästi hänen tukkansakin tavallisesti kihartui! Toivoisin, että
Freddiellämmekin olisi samanlainen tukka. Mutta hänen tukkansa on ihan
suora, vieläpä hyvin karheakin. Eikä ole väliä, millä sitä voitelen."
Tämän kaiken kuunteleminen ei ollut tuottanut rouva Bascombille
minkäänlaisia ponnistuksia, ja ollen nyt hyvin lempeästi suosiollinen
Freddietä ja hänen laskutaitoaan kohtaan hän sanoi kehoittavasti:
"Oliko jotakin, mitä voisin tehdä puolestanne?"
Kuultuaan tämän se lihavahko nainen pienen tyttärensä kanssa, joka
oli alistuvaisesti odottanut, peräytyi ja katosi näkyvistä, kunnes
Freddien laskutaidosta oli väitelty yksityiskohtaisesti ja lopullisesti
ja kunnes rouva Marvin oli lausunut viimeiset iloiset runsassanaiset
jäähyväisensä.
Kun ovi vihdoinkin sulkeutui, tuli odottava nainen kerran vieläkin
näkyviin ja sijoittui taas paikalleen opettajan pöydän viereen. Rouva
Bascomb katsoi hänen päänsä yli kelloa, mutta hänen äänensä oli
huolellisen kärsivällinen, kun hän kysyi: "Mitä se olikaan, rouva
Langwetter?"
Rouva Langwetter pyysi mumisten jotakin pöydän ääressä istuvalta
naiselta, joka punnitsi sitä, katsellen valkoisia käsiään. Sitten
lempeästi: "No niin, rouva Langwetter, minä luulen voivani suostua
siihen, jos vain Greta varmasti tuo minulle kaikki kirjoitustehtävänsä."
Rouva Langwetter lausui hämmentyneenä kiitoksensa ja poistui.
Rouva Bascomb käänsi katseensa viimeiseen naiseen, joka oli odottanut
alusta alkaen. "Rouva Armstrong, ettekö voisi yhtä hyvin tulla jonakin
toisena päivänä?" kysyi hän taivuttavasti. "Minulla on teille hyvin
paljon puhuttavaa. Jamesin kirjoitustyö kaipaa silmälläpitoa ja hänen
lukemisensa myös. Minä tahtoisin, että hän lukisi ääneen kotonaan
iltaisin. Kaiken selittäminen vie kuitenkin melkoisesti aikaa, ja minua
on niin paljon viivytetty tänä iltapäivänä. Minä tunnen olevani melko
väsynyt enkä ole kovinkaan voimakas." Sitten hän lisäsi kuin olisi
jättänyt asian kokonaan toisen päätettäväksi: "Luonnollisesti vain
siinä tapauksessa, että se sopii _teille_ yhtä hyvin."
Rouva Armstrong kiiruhti sanomaan, että hän yhtä hyvin voi tulla
jonakin toisenakin päivänä; ettei siitä ollut mitään vaivaa; että
hän _niin_ kiihkeästi halusi, että Jamie edistyisi hyvin koulussa,
mitä hänen isänsäkin tahtoi; että he olivat niin kiitollisia rouva
Bascombille siitä harrastuksesta, jota hän osoitti pojalle; ja
tietysti, jos vain oli jotakin sellaista, mitä he voivat tehdä
kotonaankin...
Rouva Bascomb vilkaisi sivumennen hänen päänsä yli kelloon. Rouva
Armstrong eksyi pois ladulta, jolla hän ei oikein pysynyt parhaassakaan
tapauksessa, katsahti äkkiä ympärilleen kuin olisi hakenut jotakin,
näytti muistavan, ettei siellä ollut mitään, mitä hänen pitäisi
katsella, tarttui Jamien käteen ja nyökäytellen ja hymyillen
levottomasti vetäytyi pois huoneesta ja mumisi epäselvästi, kuinka
suuressa kiitollisuuden velassa hän oli rouva Bascombille Jamieta
kohtaan osoitetusta huolenpidosta.
Kun ovi sulkeutui, veti rouva Bascomb syvään henkeä ja vaipui
tuoliinsa, katsoen toivovasti odottavaan tyttöön.
Margaret vääntäytyi irti kokoon puristavalta istuimelta ja tuli heti
pöydän ääreen. "Ah, rouva Bascomb, kuinka väsynyt te lienettekään!"
sanoi hän kiihkeästi. "Kaikki tämä koko päivän opetuksen jälkeen.
Kuinka voitte sitä kestää, niin heikko kuin olette? Mutta kuinka
täydellisesti ihmeellinen te olette heidän kanssaan! Teidän
menetelmienne katseleminen on korvaamattomaksi opiksi vaikka kenelle.
Mutta minä voisin opettaa vuosikausia, oppimatta kuitenkaan kohtelemaan
jokaista oikealla tavalla, kuten te. Se oli ihmeellistä!"
"Sinä kiltti tyttö", mutisi rouva Bascomb. Hän siveli vasemmalla
kädellään otsaansa kuin hänen päätään olisi pakottanut, katsoen
kuitenkin samalla tytön kasvoihin rohkeasti hymyillen, mikä kertoi
voitetusta väsymyksestä.