Valkoiset vuoteet, puhtaat raidit, punaiset peitot, pieni tytönpää
sininen solmuke tukassa katselemassa muutamasta vuoteesta,
ystävälliset, valkoisen myssyn koristamat kasvot, hoitajatar
nojautumassa hänen ylitseen — nämä olivat Väinön ensimmäiset
vaikutelmat Lastensairaalasta.
Hänen hienostumiseen tottumattomista silmistään oli kaikki, mitä hän
näki, täydellistä nautintoa. Mutta suurin nautinto oli saada ojentaa
sairas selkänsä suoraksi ihanassa vuoteessa, tuntea itsensä lämpimän
kylvyn jälkeen puhtaaksi ja siistiksi pienessä sairaalapaidassaan,
jonka hoitajatar puki hänen yllensä.
Ja hoitajatar suloisine hymyilyineen ja pehmeine käsineen oli kuin
korkeamman maailman olento, joka täydellisesti voitti puolelleen
Väinön ystävällisyydelle ylen herkän lapsensydämen. Siksi Väinö niin
mielellään tottelikin kaikkia hoitajattaren antamia määräyksiä. Vasta
myöhemmin, kun hänestä oli tullut tottunut sairaala-asukas, hän joskus
— vain tunteakseen harkittua nautintoa voidessaan nähdä hänen vähän
suuttuvan — koetteli tehdä jotain sellaista, mikä oli kiellettyä.
Silloin hoitajattaren silmät sumenivat ja oli kuin pilvi olisi
varjostanut muutoin niin rauhallisia kasvoja.
Tällaiset kujeet aiheuttivat kuitenkin sen, että Väinöä sanottiin
vallattomaksi. "Neiti" antoi hänelle kuitenkin kaikki anteeksi ja
ymmärsi hellällä kohtelulla korvata pojalle hiukan sitä huolettomuutta,
jonka tämä jo oli kadottanut.
Menetettyä terveyttä ei sairaalassaolo kuitenkaan voinut antaa takaisin
Väinölle. Hän ei voinut liikkua, ei jaksanut edes istuakaan, vaan
täytyi hänen sen tähden selällään maaten lukea niitä kirjoja, joita
ystävälliset ihmiset ja muiden lasten omaiset ja ystävät, mieltyneinä
sairaan pojan viisaaseen ulkomuotoon, antoivat hänelle. Hänen pieni
kirjavarastonsa, joka ukko Rammin antamassa sikarilaatikossa säilytetyn
aapisen lisäksi käsitti vain yhden kertomuskirjan, jonka hänen
leikkitoverinsa Siiri Salonen, kerran käydessään Tammen perheessä häntä
tervehtimässä, oli hänelle lahjoittanut, karttui tällä tavoin, ja luku-
ja tiedonhalu heräsi tässä lahjakkaassa lapsessa, jonka hengellä tähän
asti tuskin oli ollut mitään ravintoa.
Hänen rakas osastonhoitajattarensa näytti myös hyvin ymmärtävän
poikaa. Usein he juttelivat keskenään mitä kiinnostavimmista asioista.
Pojan kehitykselle merkitsi tietysti seurustelu tämän sivistyneen ja
sydämeltään hienon naisen kanssa hyvin paljon.
Juuri tähän aikaan rakennettiin ensimmäistä parantolaa kirurgista
tuberkuloosia potevia lapsia varten Högsandiin Lappvikin aseman
läheisyyteen. Se oli syntynyt Lastenhoitoyhdistyksen aloitteesta ja
Lastensairaalan ylilääkäri, harras lasten ystävä, professori Wilhelm
Pipping, oli lämpimästi innostunut asiasta.
Keväällä 1901, Väinön ollessa kaksitoistavuotias ja vietettyä kaksi
vuotta sairaalassa, tämä sanatorio valmistui. Niiden lasten joukossa,
jotka olivat sen ensimmäisiä hoidokkeja, oli myöskin tämä pieni
orpopoika N—lasta.
Mikä elämys hänelle! Ensin matka kaikkien muiden lasten kanssa
täyteen ahdetussa kolmannen luokan vaunussa, missä valtikkaa piti
tummakiharainen olento, jolla oli ruskeat, aurinkoiset silmät, jotka
herttaisesti katselivat Väinöä. Hänen nimensä oli neiti Brunou ja hän
oli parantolan "johtajatäti".
Viimein saavuttiin tomuisina ja väsyneinä asemalle. Pienimmät lapset,
jotka olivat nukahtaneet, herätettiin. Oli nautinto hengittää suloista,
raikasta ilmaa ja pian sullottiin kaikki lapset heinähäkkeihin, joista
ensimmäistä ajoi "Österlundin vaari", parantolan kaikki kaikessa ja
kaikkien lasten tuleva ystävä. Tie kulki tuoksuvan mäntymetsän läpi
harjun yli ja siinä jo näkyikin parantola auringonvalossa ikään kuin
ojentaen kättänsä tervetuliaisiksi, parantola, jossa saataisiin viettää
koko tämä ihmeellinen kesä.
Ja ihmeellinen siitä tulikin, eikä suinkaan vähimmin ystävällemme
Väinölle, joka kaiket päivät sai maata pitkällään aurinkoisella
hietarannalla. Siellä kuunnellessaan aaltojen loisketta hän pian
tunsi voimiensa lisääntyvän. Ennen pitkää hän jaksoi istua pystyssä
ja vähän aikaa myöhemmin täti Brunou uskalsi antaa hänen ottaa
ensimmäiset varovaiset askeleensa. Hän sai myös nauttia virkistävistä
merikylvyistä. Ne vahvistivat häntä päivä päivältä, vaikkakin selkä oli
saanut sellaisen vamman, ettei se enää ollut kokonaan parannettavissa.
Iloisesta ja sukkelasta Väinöstä tuli pian parantolan suosikki,
kaikkien kujeiden ja leikkien johtaja. Usein täytyi "tätien" tarttua
asiaan ja pakottaa hänet olemaan hiljaa, kun hän leikin kiihkossa oli
unohtamaisillaan välttämättömän varovaisuuden. Kihara tukka hikisenä,
otsaan takertuneena ja rinta huohottaen rasituksesta hänen täytyi istua
paikallaan päivälliseen asti ja sitten yhdessä muiden lasten kanssa
olla tunti makuulla.
Högsandissa Väinö solmi ystävyysliiton muutaman tytön, Betty
Fagerströmin kanssa, joka oli pääkaupunkilaislapsia. Hänellä oli terävä
kieli ja vilkkaat silmät ja kaikki pitivät hänestä hänen sukkeluutensa
vuoksi. Tämä ystävyys kesti läpi elämän. Väinö sai toisenkin ystävän,
Aarne Ahlgrenin, joka tänä kesänä kuitenkin oli vasta kaksivuotias.
Niin tultiin elokuun loppuun ja lapset lähetettiin kotiinsa. Väinöä ei
kuitenkaan lähetetty N—laan, vaan hän pääsi suureksi ilokseen takaisin
Lastensairaalaan, jossa hän sai olla vielä koko seuraavan talven.
Ehkä sairaalan hyväsydämisellä ylihoitajattarella, neiti von Konowilla,
joka tunsi Väinön surkuteltavat olosuhteet, oli osuutensa päätöksessä
pitää poika sairaalassa. En tiedä sitä, mutta luulen niin. Pääsyynä oli
kuitenkin luultavasti se, että tahdottiin kesän hyvien tulosten jälkeen
katsoa, voisiko poika kokonaan saada takaisin kadotetun terveytensä.
Tänä talvena hän koko käytöksellään todella koetti ansaita sitä
suurta hyvyyttä, joka oli tullut hänen osakseen. Kuitenkaan ei ollut
autettavissa, että hänen luontainen vilkkautensa välistä johti hänet
kujeisiin ja että neiti Nylanderin ystävälliset silmät välistä
synkkenivät.
Niin tuli taas kesä ja se toi muassaan uuden oleskelun Högsandissa,
joka jo häämötti pojan mielikuvituksessa ihanana kotina, maallisena
paratiisina.
Tälläkin kertaa neiti Brunou oli parantolan johtajattarena ja apunaan
hänellä oli hänen hyvä ystävättärensä, äskettäin oppikursseilta
Englannista palannut sairaanhoitajatar. Ja Bettykin oli siellä ja
samoin Aarne. Ilolla kohtasivat edellisen kesän toverukset jälleen
toisensa.
Mainitulle sairaanhoitajattarelle häämöttää tämä Högsandissa oleva
kesä, hänen tätä kirjoittaessaan, aivan erikoisessa valossa. Kaikki oli
ihanaa, meri, ranta, metsä, kanervakangas ja auringonpaiste kaiken yllä.
Ja Gertrud Brunou ohjasi kaikkea hyvin ja hellin käsin. Näen hänet
vielä sellaisena kuin hän seisoi ovella katselemassa kohti rantaa,
jossa lapset pulikoivat matalassa vedessä, ja silittäessään siinä
kädellään hänelle ominaisella liikkeellä vallattomia kiharoitaan.
Ja jos joku lapsista oli sairas, näen "täti Brunoun" uskollisesti
istuvan vuoteen ääressä pitäen pientä kuumeista kättä omassaan. Ei
mikään saanut häntä silloin ajattelemaan itseään tai omaa lepoansa.
Hän oli, jos kukaan, sairaanhoitajattareksi luotu, uhrautuen koko
sielustansa kutsumukselleen ja pienille potilailleen.
Sinä kesänä me esitimme näytelmän. Lasten osina oli niitä eri
ruokalajeja, joita esiintyi parantolan ruokaluettelossa. Siinä oli
kauraliemi, riisipuuro, perunasose, mustikkakiiseli, pannukakku ja
silakkalaatikko, ja tämä viimeksimainittu herätti paljon iloa, kun hän
surkealla äänellä valitti, ettei kukaan hänestä pitänyt.
Meillä oli myöskin pakolaisuutta hiukan muistuttava järjestö.
Lapset pukeutuivat eri pukuihin ja eriväriset nauhat merkitsivät
eri arvoasteita ja niin he sitten marssivat ympäri aluetta lippu
etunenässä. Luulen, että Väinö oli kenraalina ja että Betty Fagerström
oli synnynnäisellä oveluudellaan päässyt korkean upseerin asemaan.
Mutta herra kenraali sai usein täti Brunoulta muistutuksen, ettei
hän saisi juosta niin kiivaasti, vaan että hänen täytyisi olla
varovainen j.n.e. — kaikki nämä vaikeita määräyksiä vilkkaalle
kolmetoistavuotiaalle.
Näin kului kesä auringossa ja leikeissä, joihin kuitenkin sisältyi
vakavuuttakin. Pieni armeija piti yllä hyvää kuria keskuudessaan ja
Väinö, sen johtaja, oli hyväksi avuksi "ylipäällikölle", tädille, joka
pysyi kaikkein ylimpänä asteena.
Eräs puoli Väinön luonteesta kehittyi tähän aikaan hänen itsensä
sitä huomaamatta, nimittäin hänen kykynsä vaikuttaa muihin. Usein
tädit turvautuivat tässä suhteessa hänen apuunsa. Se vakavuus, joka
hänen vilkkaudestaan, huolettomuudestaan ja iloisuudestaan huolimatta
kuitenkin oli hänen luonteensa perusominaisuuksia, tuli silloin aina
ilmi ja näyttäytyi kauneimmassa valossaan. Muistan, mitenkä hän usein,
kun lapset sateisilla ilmoilla eivät voineet mennä ulos ja tulivat
liian vallattomiksi, kokosi heidät ympärilleen ja lupasi kertoa
heille jotain. "Voi, Väinö, kerro meille satu", kuului silloin joka
taholta, ja hiljaa kuin hiiret he tungeskelivat hänen ympärilleen
ja kuuntelivat hiiskumatta, mitä hän koskaan väsymättä keksi kertoa
heille, luoden välistä leikillisen salasilmäyksen täteihin. Hänellä oli
aivan ihmeellinen mielikuvitus ja hänen kertomuksensa saattoivat jatkua
päivä päivältä loppumattomiin alati aivan yhtä kiihkeästi kuunteleville
kuulijoille.
En tiedä, ottiko hän kertomuksensa sairaalassa lukemistaan kirjoista,
vai omasta päästäänkö hän niitä sepitteli, mutta luultavasti hän teki
molemmin tavoin, otti aiheen jostakin tuntemastaan kirjasta ja antoi
sitten mielikuvituksensa täydentää sitä, loihtien yhä ihmeellisempiä
kuvia pienten kuulijoittensa hämmästyksestä selko selällään olevien
silmien eteen. Hän kertoi aina hiljaisella äänellä, ja tämä tietysti
osaltaan lisäsi kiehtovaa ja salaperäistä vaikutusta.
Ehkä Väinöllä itse asiassa olisi ollut taipumusta kirjoittamiseen,
vaikka näitä taipumuksia ei koskaan kehitetty. Hän kirjoitti kyllä
paljon eläessään, hänellä oli monta ystävää ja hän lähetteli heille
pitkiä ja hauskoja kirjeitä. Ja onhan hän kirjoittanut muistelmansakin
kahdelle ystävälleen, koruttomasti ja yksinkertaisesti. Mutta sen
pitemmälle hän ei päässyt. Sitävastoin hän oli, kuten jo sanoin,
verraton kertoja ja täysikasvuisetkin kuulijat saattoivat innostua
kuuntelemaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan.
Väinö täytti sinä kesänä kolmetoista vuotta. Hän oli hartiakas ja
notkea huolimatta selän pienestä epämuodostumasta. Hän oli kasvanut
pituutta ja hänen terve värinsä, avonainen, iloinen ja viisas
katseensa, hänen meriveden ja auringon paahtamat kiharansa tekivät
hänet niin hauskan ja kauniin näköiseksi, että tädit oikein ylpeilivät
tästä pojastaan. Täti Brunoun ei tarvinnut enää yhtä usein kuin ennen
varoittaa häntä, sillä hänen holhokkinsa ymmärsi paremmin kuin ennen,
mitä häneltä tässä suhteessa vaadittiin, ja että se oli hänen omaksi
parhaaksensa.
Pojan ymmärrys oli kehittynyt samalla aikaa kuin hänen
ruumiinvoimansakin ja varmasti tänä kesänä ajatus siitä, mitä
tulevaisuus toisi mukanaan, oli tunkeutunut hänen mieleensä heittäen
tumman varjonsa hänen tielleen.
Hän tiesi, että tätä parantolassaoloa tuskin enää uudistettaisiin ja
ettei hän myöskään enää pääsisi sairaalaan, jossa hän oli viettänyt
kaksi viimeistä vuotta. Hänellä ei ollut muuta odotettavissa kuin
samanlainen elämä, jota hän siihen asti oli elänyt, ja hän vapisi sitä
ajatellessaan. Kuitenkin hän lapsen huolettomuudella loi sellaiset
ajatukset pois mielestään, eivätkä ne riistäneet häneltä elämänintoa
eikä ruokahalua.
Vaikeampaa oli, kun eronpäivä vihdoin oli käsissä ja hänen täytyi
sanoa jäähyväiset rakkaalle täti Brunoulle ja uudelle ystävälleen sekä
kaikille tovereilleen, Aarnelle, joka tänä kesänä kaikkien iloksi oli
oppinut kävelemään, "eversti" Betylle ja Arvolle, uudelle pojalle, joka
kuuroudestaan huolimatta oli kaikkein kiihkeimpiä Väinön kertomusten
kuulijoita.
Muutamana päivänä parantolasta palattuaan ja juostessaan leikkien
Lastensairaalan pihalla hän näkee Raippasen tutun hahmon tulevan
portista sisään. Väinöltä itseltään tämä mahtava kunnallislautakunnan
esimies kysyy, mistä hän löytäisi pojan, jonka nimi on Väinö Willgren.
Kuultuaan, että juuri Väinö itse siinä onkin, ei Raippanen ole uskoa
silmiään. Niin suuri muutos on tapahtunut tuossa ennen niin kurjassa
lapsessa. Vaikutus on niin valtava, että hän sen vuoksi näkee arvolleen
sopivaksi kysyä ylihoitajattarelta, neiti von Konowilta, mitä tämä
neuvoisi pojan tulevaisuuteen nähden. Ylihoitajatar sanoo silloin,
että Väinö hänen mielestään on rikaslahjainen lapsi, jonka välttämättä
pitäisi saada kehittää taipumuksiaan ja päästä kouluun.
Niin sanottiin jäähyväiset. Väinön vaatteet, samat, jotka hänellä
kolme vuotta sitten oli ollut yllään hänen sairaalaan tullessaan,
haettiin esille. Suurella vaivalla saatiin ahtaaksi käynyt takki hänen
päälleen. Sydän täynnä synkkiä aavistuksia hän sitten marssi Raippasen
jäljessä asemalle, jossa hän hämmästyksekseen ja ilokseen tapasi kaksi
parantola-ystäväänsä, näiden rivien kirjoittajan ja pienen isättömän ja
äidittömän Aarnen, jota olin juuri viemässä hänelle hankittuun kotiin.
Tapaaminen oli kuitenkin surunvoittoinen. Väinön silloiset tunteet
kerron hänen omilla sanoillaan:
"Oli pimeä iltamyöhä, kun tultiin U—län asemalle. Oli syksyisen
kolkkoa ja tuuli kovasti, niin että minä värisin vilusta, sillä
minulla ei ollut muita vaatteita päälläni kuin ne, jotka minulla
kolme vuotta sitten Kortelaisen luota lähtiessäni oli, ja tietäähän
sen, minkälaisessa kunnossa ne olivat niin pitkästä aikaa. Ei ihme,
jos kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Ajattelin entisiä
olinpaikkojani. Ajattelin sairauttani ja ajattelin tulevaisuutta, ja
minun täytyy myöntää, että kaikki näytti synkältä. Tultiin perille
ja Raippasen tyly emäntä otti minut vastaan, niin kuin minkäkin
liika-asujaimen, mikä ei myöskään ollut omiaan tekemään mieltäni
valoisammaksi".
Asiat kehittyivät kuitenkin tällä kertaa paremmiksi kuin Väinö oli
uskaltanut toivoa. Perhe, jonka luo hän tuli, Honkala nimeltään, oli
erittäin ystävällinen pikku ystävällemme. Siihen kuului isä, äiti ja
kaksi pientä lasta, Lahja ja Arvo. Tuntien Väinön kyvyn huvittaa lapsia
ymmärtää hyvin, että hän voitti Honkalan lasten sydämet ja että he
pysyivät hänen ystävinään niin kauan kuin hän eli.
Väinö sai tänä talvena käydä kansakoulua ja hän otti ilolla ja suurella
halulla varteen kaiken, minkä hän siellä oppi. Täällä myös uudistettiin
ystävyys Tyyran, Oskarin ja Siirin kanssa, joilta hän sai kuulla, että
hänen vanha kasvatusisänsä, ukko Ramm, vielä oli elossa. Tieto tästä
aiheutti silmänräpäyksessä päätöksen käydä tapaamassa vanhaa ystävää.
Kohtaamisesta Väinö kertoo:
"Kohtasin vaarin muutamassa kartanon vajassa, jossa hän oli
halonhakkuussa. Hän ei tuntenut minua, mikä ei ollutkaan ihmeellistä,
kun oli jo kulunut kuusi vuotta siitä, kun minut vietiin heiltä pois.
Hänen kysyessään, kuka olin, minä vastasin: 'Olen Väinö, joka ennen
asui teillä'. Mutta hän ei uskonut minua sanoen, että Väinöhän oli
kuollut sairaalassa. Kun yhä vakuutin olevani Väinö, täytyi hänen
lopulta uskoa minua. Kyynelsilmin hän syleili minua ja kysyi, kenenkä
luona minä nyt olin ja sainko tarpeekseni ruokaa. Minun piti vain
heti sanoa, olinko nälkäinen, niin hän heti kiiruhtaisi kartanon
keittiöön pyytämään, että he antaisivat minulle ruokaa. Viimein sain
hänet käsittämään, ettei minulta nyt enää mitään puuttunut. Hänellä
ei enää ollut entistä mökkiään, vaan asui hän nyt kartanon hänelle
luovuttamassa huoneessa. Siellä sitten istuimme ja juttelimme entisistä
ajoista, mummosta ja siitä, miten hän 'sai laakin' melkein heti minun
lähtöni jälkeen, joka niin kovasti oli koskenut häneen. Hän oli aina
surrut ja kaivannut minua."
On jotain syvästi liikuttavaa kasvatusisän ensimmäisessä ajatuksessa,
että Väinö ehkä olisi ollut nälkäinen. Siitä huomaa, että ukko
Ramm, joka itse oli kokenut elämän kovia ja karuja puolia, usein
ajatuksissaan oli seurannut lasta ja ollut levoton hänen puolestaan.
Hän sai nyt nähdä kasvattipoikansa, joka niin usein kuin vain voi kävi
talvella häntä katsomassa. Ja Väinö näki surukseen, miten vanhuksen
voimat yhä heikkenivät. Keväällä vanha Ramm kuoli.
Ukko oli ollut kartanon uskottuja palvelijoita ja hänen hautajaisiaan
vietettiin sen vuoksi juhlallisesti. Kaikki alustalaiset olivat
kutsutut päivälliselle. Hänen Armonsa kävi itse päivällisten kuluessa
tervehtimässä läsnäolevia, ja kun hän sai kuulla, että vieras poika
oli vanhuksen kasvattipoika, sai Väinö erikoisen suosiollisen
päännyökkäyksen, kerrotaan muistelmissa. Ukon kuolema oli Väinölle
suureksi suruksi ja kulkiessaan arkun jäljessä hän vuodatti katkeria
kyyneliä, kun oli kadottanut näin kaikkein parhaimman ja uskollisimman
ystävänsä.
Toinenkin Väinön ystävistä, sokea mummo rautatien toisella puolella
olevasta pienestä mökistä, oli niin ikään kuollut. Kukaan ei enää
siellä nostanut hakaa eikä avannut ovea "Rammin pojalle". Vieraita
ihmisiä asui nyt tuossa pienessä torpassa.
Niin tuli kevät tutkintoineen ja Väinö sai erinomaisen todistuksen sekä
sen ilahduttavan tiedon, että hän tänäkin kesänä pääsisi Högsandiin.
Siitä tuli ihana kesä. Hän tapasi kaikki vanhat ystävänsä jälleen,
paitsi yhtä. Neiti Brunou oli kyllä siellä, mutta toisen tädin sijasta
oli siellä nyt uusi hoitajatar.
Syksyllä Väinö matkusti takaisin N—laan, jossa hän viipyi kuukauden
ajan Raippasen talossa, kunnes hänelle hankittiin uusi paikka. Toivo
saada jatkaa koulunkäyntiä osoittautui siten turhaksi. "Kunnalla ei
ollut varoja sellaiseen", sanottiin. Vaikkakin hänelle oli suureksi
lohdutukseksi se ystävyys ja ymmärtämys, jota hänen uudet ystävänsä,
Honkalat, hänelle osoittivat, oli hänen sydämensä kuitenkin ylen
raskas, kun hän muutamana päivänä seurasi uutta isäntäänsä, räätäli
Virtaa, L:n silloiseen kauppalaan. Kunta oli nimittäin päättänyt, että
Väinö uskottaisiin viideksi vuodeksi eteenpäin tämän miehen huostaan,
joka oli luvannut opettaa pojalle räätälinammatin.
Virta koettikin parastaan täyttääkseen saamansa tehtävän, ja
muistelmissaan Väinö sanoo häntä hyväksi mestariksi. Poika viihtyi
sangen hyvin, ja hän saattoi sitäpaitsi suureksi ilokseen usein
lähteä sunnuntaiksi ystäviensä, Honkalain, luo. Ystävällinen emäntä
antoi hänelle yksinpä junarahatkin matka-avuksi. "Kaikki olisi ollut
hyvin", kertovat muistelmat, "jos vain terveyteni olisi kestänyt".
Se kärsi räätälinverstaan ummehtuneesta ilmasta ja paikallaan
istumisesta sellaisessa työssä, joka oli mitä sopimattominta Väinölle.
Pian rupesikin Väinön vanha tuttava, selkäsärky, taas muistuttamaan
olemassaolostaan. Kun työn jatkaminen näytti mahdottomalta, neuvoi
Raippanen Virtaa kysymään pojalle paikkaa Helsingin Lastensairaalasta.
Sinne oli Väinö, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, kuitenkin
liian vanha. Mutta Kirurgisessa sairaalassa hän tällä kertaa sai paikan.
Hän oli silloin jo tullut niin huonoksi, ettei hän ensinkään voinut
kävellä, eipä edes seistä jaloillaan, ja sairausprognoosi oli
lääkärintutkimuksen tapahduttua sangen toivoton.
Niin oli Väinö taas sairaalassa. Hän lepäsi huoneessa, jossa
oli kaksi potilasta, Kirurgin n.s. eristysosastolla. Täällä hän
nyt makasi pari päivää myöhemmin vakavana ja surullisena, kun
ylihoitajatar kierroksellaan pysähtyi hänen vuoteensa viereen ja Väinö
hämmästyksekseen hänessä tunsi toisen parantolatädin Högsandista. Ilo
oli molemminpuolinen. Mutta ylihoitajattaren sydäntä kouristi hänen
ymmärtäessään sairaskertomuksesta, mikä kohtalo odotti tätä vilkasta
poikaa, jonka hän niin hyvin muisti aurinkoisesta kesästä, jonka he
olivat viettäneet yhdessä.
Väinö ei koskaan enää voisi käyttää jalkojaan! Avuttomana raajarikkona
täytyisi hänen elää ilotonta elämäänsä. Ja mistä hän nyt löytäisi
kodin? Kuka ottaisi hoitaakseen tuollaisen halvatun raukan?
Väinölle nämä päivät olivat suuren tuskan ja raskaan sielullisen
ahdistuksen aikaa. Tulevaisuus kunnan köyhäintalossa kauhisti häntä
kuin kaikkein peloittavin tuntemattomuus ikään, ja kun läheni
aika, jolloin hänet piti lähettää pois sairaalasta, hän lopulta
epätoivoissaan kääntyi ylihoitajattaren, ainoan ystävänsä puoleen,
johon hän tiesi voivansa luottaa.
Kun ylihoitajatar muutamana päivänä nojautui pojan vuoteen yli
kysyäkseen, miksi hän itki, tunsi hän äkkiä käsivarret kaulansa
ympärillä ja tuskainen, vapiseva ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Täti,
rakas täti, älä anna heidän lähettää minua köyhäintaloon". Järkytettynä
sydänjuuriaan myöten Väinön ystävä antoi silloin sen lupauksen, jonka
hän parhaimpansa mukaan sitten koettikin pitää. Hän vakuutti sylissään
vapisevalle lapselle, ettei pojan, niin kauan kuin hän vain eläisi,
tarvitsisi palata kotikuntaansa.
Totuuden nimessä minun täytyy tässä lisätä, että kääntyessäni kunnan
puoleen sain siltä avustusta pojan elatukseksi. Jos kohta se tietysti
oli riittämätön, voitiin Väinölle kuitenkin sen avulla hankkia
sellaista, mikä ei kuulunut suorastaan elämän välttämättömimpiin
tarpeisiin. Myöhemmin Väinö itse sai käyttää näitä varoja ja hoitaa
itse kirjeenvaihdonkin kunnan viranomaisten kanssa.