Väinön ystävä, ylihoitajatar, oli siis luvannut pitää huolta hänestä.
Ei ollut kuitenkaan helppo asia löytää pojalle sopivaa kotia.
Halvautuneen hoito vaatii paljon aikaa, ja tämä asia peloitti niitä,
joilta ylihoitajatar ensin tiedusteli paikkaa pojalle. Viimein hän
kääntyi erään pelastusarmeijassa toimivan ystävänsä puoleen ja
sai vihdoin tämän välityksellä tiedon kunnollisista, rehellisistä
ihmisistä, jotka suureksi osaksi vain auttaakseen kovan kohtalon
kokenutta lähimmäistään suostuivat ottamaan Väinön täysihoitoon.
Näitten kelpo ihmisten luona, isän, äidin ja Väinöä itseään hiukan
nuoremman pojan parissa, Väinö nyt asui kolme vuotta talvisin eli
siksi, kunnes hän täytti 18 vuotta. Kesät hän entiseen tapaansa vietti
Högsandissa. Vilkkaasta pojasta, joka vapaasti juoksenteli yli mäkien
ja kanervakankaiden, oli tullut halvattu raukka, jota toisten täytyi
kantaa aurinkoiselle rannalle. Siellä hän sitten saattoi maata päivät
pitkät katsellen kaihoten ohikiitäviä purjeita, sillä aikaa kuin toiset
lapset iloisesti huutaen ja nauraen loiskuttivat vettä hänen lähellään.
Hänen aivoillaan oli tähän aikaan vaikea tehtävä ratkaistavana: sen
elämän perinpohjainen muutos, jota hän ennen oli viettänyt.
Ennen hän kyllä oli pelännyt sairautta kuin uhkaavaa aavetta, mutta
hän ei kuitenkaan ollut koskaan tulevaisuutta suunnitellessaan ottanut
sitä vakavasti huomioon. En tosin tiedä, minkälaiseksi hän oli
ajatellut tulevaisuutensa, mutta varmasti hän, joka yleensä oli niin
toimintahaluinen, olisi rakastanut liikkuvaa, toimekasta elämää.
Nyt hän tiesi, ettei sellaista koskaan tulisi 'hänen osakseen, vaan
että hän oli ainiaaksi tuomittu toimettomuuteen.
Hänen oli löydettävä ilmaisumuoto sille tulevaisuudelle, joka nyt oli
ja oli aina oleva hänen osansa.
Kuinka kovasti hänen täytyikään taistella, ennen kuin hän saavutti
lopullisen alistuneisuutensa! Ei kukaan, joka hyvin tunsi Väinön,
kuullut hänen kertaakaan valittavan kovaa kohtaloaan. Jos hän joskus
puhui sairaudestaan, tapahtui se vain tosiasian lyhyenä toteamisena sen
vuoksi, että hän tarvitsi hyviä neuvoja jotain määrättyä tarkoitusta
varten.
Voihan otaksua, että hän vähitellen tottui tilaansa, mutta nämä
ensi ajat olivat varmastikin ylen raskaita hänen vilkkaalle, hiukan
uhmaavalle luonteelleen.
Voittoisan reippaasti hän kuitenkin läpäisi tulikokeensa, ja jokaisen,
joka tähän aikaan tai myöhemmin joutui tekemisiin hänen kanssaan,
täytyi syvästi ihaillen todeta, millä tyyneydellä, jopa iloisuudella
hän kesti kohtalonsa, todeta hänen ihmeellinen kykynsä keventää
valoisalla elämänkatsomuksellaan toisten kuormaa.
Tämä elämänkatsomus, jonka hän kuitenkin vasta vähitellen saavutti
ja joka aikaa myöten syvenemistään syveni, teki avuttomasta
raajarikosta voiman hyvän palvelukseen, teki hänestä auttajan yksinpä
sellaisillekin, jotka muissa suhteissa olivat saaneet elämältä paljon
enemmän kuin hän.
Viimeistä kesää Högsandissa viettäessään Väinö sai tietää, ettei
hän, jota ei enää voitu lukea lasten kirjoihin, enää voisi päästä
parantolaan.
Kun hänen silloinen isäntäväkensä oli kaupunkilaisia, oli hänen
ystävästään ylihoitajattaresta sen tähden tärkeää löytää turvatilleen
uusi koti maalla, jossa hän aurinkoisina kesäpäivinä voisi, niin paljon
kuin hänelle suinkin oli mahdollista, viettää päivänsä ulkona Jumalan
kauniissa luonnossa.
Ilmoitettuaan asiasta sanomalehdissä ja hylättyään eräitä
epätyydyttäviä tarjouksia hän viimein löysi sairaalle nuorukaiselle
sopivan kodin kunnollisten ihmisten luona K:n pitäjässä. Perheeseen
kuului isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, ja heidän luonaan
Väinö asui kahdeksannestatoista kolmanteenkymmenenteenyhdenteen
ikävuoteensa asti.
Tästä kunnollisesta, työteliäästä kodista kertovat Väinön muistelmat:
"Olen täysin tyytyväinen nykyiseen kotiini enkä edes unissanikaan olisi
voinut kuvitella parempaa."
Uudessa kodissa isäntä oli vakava, kunnollinen ja toimelias mies,
joka antoi pojilleen mitä parhaimman esimerkin velvollisuutensa
täyttämisessä ja ahkeruudessa. Emäntä oli yhtä kunnollinen sekä
sen lisäksi "topakka" ja iloinen ja leikkisä. Hän oli kodin
auringonpaisteena. Tyttäristä, Vernasta ja Aidasta, tuli pian Väinön
hyvät ystävät. Samoin myös pojista, sekä kasvattityttärestä ja
-pojasta, emännän sukulaisista, jotka nämä hyväsydämiset ihmiset olivat
ottaneet aivan kuin omiksi lapsikseen. Poikaa, Torstenia, joka asui
samassa huoneessa Väinön kanssa, tämä aina nimitti "toverikseen".
Talon tyttäristä oli Aida varmaankin häntä lähinnä, ja mitä
suurimmalla mielenkiinnolla hän otti osaa tytön tuumiin. Saattoipa hän
puutteellisista, vain yhden talven kansakouluopetukseen perustuvista
tiedoistaan huolimatta olla suureksi avuksi nuorelle tytölle
tämän kotiopinnoissa, kun hän suoritti päästötutkintoa ylemmästä
tyttökoulusta. Tyttö teki sen erittäin tarmokkaasti, samalla aikaa
kuin hän suoritti määrätyt työnsä talossa, lypsi lehmiä, kirnusi
voita j.n.e.; hän luki tullakseen päteväksi niille kursseille, jotka
Helsingin Yleisessä sairaalassa järjestettiin sairaanhoitajattariksi
aikoville. Väinö kuulusteli hänen läksyjänsä ja rohkaisi häntä kaikin
tavoin kestämään vaikeuksista huolimatta.
Ehkä Aida juuri sen johdosta, että oli tutustunut Väinön ystävään, oli
päättänyt valita tämän kutsumuksen. Hän osoittikin myöhemmin olevansa
sitä ainesta, jota kaikki parhaat sairaanhoitajattaret ovat, ja hän on
yhä vielä, vaikkakin on oman kodin vuoksi jättänyt rakkaan tehtävänsä,
siunauksena sillä paikkakunnalla, missä hän asuu.
Kuitenkaan ei kukaan, joka on tuntenut Väinön voimakkaan luonteen, voi
epäillä sitä, ettei juuri hän olisi suuresti vaikuttanut tämän nuoren
naisen luonteeseen samoin kuin hänen elämänuran valintaansa.
Väinön vaikutus oli aina huomattava, olipa hän missä hyvänsä.
Vuoteessaan lepäävästä, sairaasta, halvautuneesta nuorukaisesta
säteili aloitteita ja aatteita sekä henkistä vaikutusta, joka
vähitellen muodosti hänen halvan vuoteensa ympärillä hyörivän elämän
keskipisteeksi. Lauantaisin, kun viikon työ oli lopetettu, kokoontuivat
hänen ympärilleen oman talon väen lisäksi myös naapurit keskustelemaan
päivän tapahtumista, politiikasta, Väinön viimeksi lukemasta kirjasta
tahi muista kysymyksistä. Sairas antoi eloa keskustelulle, hän keksi
aina omaperäisimmät aiheet, vaikka hän ilolla kuunteli toistenkin
mielipiteitä.
Tässä rauhallisessa maalaiskylässä, jossa siihen asti oli tyydytty
ajattelemaan vain jokapäiväistä elatusta ja päivän pieniä tapahtumia,
olivat ihmiset äkkiä heränneet huomaamaan, että tässä maailmassa oli
paljon muutakin, mikä saattoi kiinnostaa mieliä. Ajatukset etsivät
uusia uria, aatteita heräsi, ja nyt koetettiin selvitellä itselleen
asioita, joita ei koskaan ennen ollut ajateltu. Ja lauantai-illat
muuttuivat vähitellen todellisiksi pyhäilloiksi. Mentiinpä mieluummin
Väinön luo keskustelemaan kuin itse tanssilavallekin.
Tulikohan Väinöstä itsetietoisesti muiden johtaja? En usko sitä.
Hänestä oli vain luonnollista antaa kaikkensa, itse lainkaan
huomaamatta, että hänen lahjansa olivat suuremmat kuin muiden.
Kaukana siitä, että hän olisi uskotellut olevansa jotain erikoista,
hän päinvastoin kärsi yhä enemmän rajoituksestaan ja etsi keinoja
lisätäkseen tietojaan.
Siihen tarvittiin kirjoja.
Hänen pieni kirjavarastonsa oli kyllä ystävien lahjoista kasvanut,
mutta sitä vielä lisätäkseen täytyi hänen voida hankkia rahoja, keksiä
joku keino ansaitakseen niitä.
Silloin hän rupesi ompelemaan korutöitä, ja kaiken, minkä ansaitsi, hän
käytti juuri kirjoihin. Minulla on vielä jäljellä monta Väinön ahkerien
käsien ompelemaa liinaa, verhoa, pielusta, enkä voi liikutuksetta
katsella näitä hänen valmistamiaan töitä. "Tädin täytyy suoda virheet
anteeksi, poikahan se vain on ne ommellut", oli kerran kirjoitettuna
hänen antamaansa joululahjaan, mutta anteeksiantoa ei tarvittu. Kaikki,
mitä Väinö ompeli, oli täysipitoista.
Niihin aikoihin perustettiin n.s. Pohjoismainen Kustannusliike, joka
julkaisi halvasta hinnasta etevien kirjailijoiden teoksia. Väinö
asettui liikkeen Suomessa toimivan asiamiehen yhteyteen myydäkseen
pienestä palkkiosta yhtiön kirjoja siinä pitäjässä, jossa hän asui.
Halu tutustua hyvään kirjallisuuteen levisi siten paikkakunnalla Väinön
ansiosta, vaikka tämä itse oli saanut vain vähän kouluopetusta. Väinön
oma pieni kirjasto kasvoi samalla, sillä kaikki kirjanvälityksellä
ansaitsemansa rahat hän käytti kirjojen ostoon. Niitä hän rakasti. Oli
suorastaan liikuttavaa nähdä, miten varovaisin, melkeinpä hyväilevin
käsin hän kosketti näitä rakkaita ystäviään. Ja jos hän joskus lainasi
kirjan toiselle, hän oikein pelkäsi, ettei sitä pideltäisi niin hyvin
kuin sen sisällys ansaitsi.
Aikaa myöten hankittiin kirjahyllykin, mutta kun kirjavarasto yhä
kasvoi, mahtui vain pieni osa niistä hyllylle. Vain rakkaimmat
kirjat koristivat seinää, muut oli mitä suurimmalla huolella pinottu
laatikkoihin. Ne otettiin esille vasta Väinön kuoleman jälkeen, sillä
hän oli toivomuksenaan lausunut, että hänen ystävänsä, ylihoitajatar,
saisi ne käyttääkseen vapaan harkintansa mukaan. Tämä lahjoitti ne
siihen sairaalaan, toiselle sisätautiosastolle, jossa Väinöä hoidettiin
hänen viimeisen sairautensa aikana ja jossa yksi hänen vanhimmista
ystävistään, Lastensairaalan hoitajatar, nyt oli ylihoitajattarena.
Lähes 300 nidettä käsitti se kirjasto, jonka köyhä, oppimaton N—lan
poika oli vähäisillä varoillaan saanut kokoon. Varmaan hänelle
olisi iloksi tietää, että hän lahjallaan on voinut lyhentää toisten
sairaitten yksitoikkoista oloaikaa sairaalassa ja ehkä herättää heissä
uusia aatteita ja hyviä harrastuksia sellaisena aikana, jolloin mieli
on altis vaikutteille. Kokoelma sisälsi nimittäin vain mitä parhaiten
valittuja kirjoja. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi
ollut n.s. roskakirjallisuutta.
Kirjaostoksissa auttoi häntä usein hänen parantola-ystävänsä Aarne
jolla nyt oli hyvät kasvatusvanhemmat ja jonka kanssa ystävyyssiteet
vuosi vuodelta yhä lujittuivat.
Väinöllä oli, kuten jo on sanottu, erinomainen vaikutus nuorempiin.
Hän oli oikeastaan, luulisin, syntynyt kasvattajaksi. Aarne tunsi
voimakkaasti sen hyvän vaikutuksen, mikä hänen vanhemmalla ystävällään
oli häneen. Mutta se poika, jonka kasvatus tuli Väinön varsinaiseksi
vapaaehtoiseksi tehtäväksi, oli talon nuori kasvattipoika, Torsten.
Kun Väinön kirurgilaisystävä kävi häntä tapaamassa, hän todellisella
ylpeydellä kertoi "pikku toveristaan" toivoen, että Torstenista, joka
oli nuori ja sekä ruumiillisesti että henkisesti lahjakas, tulisi se,
miksi Väinö itse olisi toivonut tulevansa, ja täyttäisi kaiken sen,
mitä Väinö oli uneksinut, mutta mitä hän ei ollut voinut toteuttaa.
Hänen piti teossa toteuttaa kaikki ne periaatteet, jotka Väinö oli
asettanut sekä hänen että oman elämänsä johtotähdiksi.
Nämä periaatteet olivat hyvin yksinkertaiset: Hän ei koskaan saisi
juoda, tupakoida eikä kiroilla. Hänen pitäisi olla oikeamielinen eikä
koskaan itsetietoisesti tehdä kenellekään vääryyttä. Hänen tulisi
säästäväisyydellä hoitaa omaisuuttaan ja muistaa, että kaikki omaisuus
oli vain lainaksi annettu ja että siitä oli kyettävä tekemään tili
omantuntonsa tuomioistuimen edessä.
Väinö, joka itse oli saanut niin paljon aikaan pienillä tuloillaan,
kehoitti aina nuoria ystäviään säästäväisyyteen ja hän säilytti itse
Torstenin, samoin kuin luullakseni Aarnenkin, säästöpankkikirjaa.
Hän oli saanut heidät tekemään säästöjä ja hän seurasi suurella
mielenkiinnolla heidän pienten pääomainsa kasvamista. Ja hän oli ankara
arvostelija, kun oli kysymys rahojen otosta pankista.
Hänen ilonsa pienestä toveristaan, josta näytti tulevan kelpo mies, sai
äkkiä järkyttävän lopun.
Oli kaunis päivä kevättalvella. Korkeiden, suorarunkoisten mäntyjen
ympäröimä rakennus, johon Väinö ja hänen isäntäväkensä olivat
muuttaneet, kun vanhin pojista oli ottanut talon hoitoonsa, sijaitsi
mäellä, joka vietti suurelle lammelle eli oikeammin järvelle, jossa
Väinökin oli saanut olla mukana monella ihanalla kalastusretkellä, kun
miehet olivat kantaneet hänet veneeseen.
Nyt lepäsi järven välkkyvä pinta jääpeitteen alla, jota kevätaurinko
jo oli pehmittänyt. Edellisinä päivinä oli ajettu vielä hevosella
toiselle rannalle, niin että kun Torsten potkurillaan lähti järven
lumipeitteiselle jäälle, ei kukaan ajatellutkaan vaaraa. Jää murtui
kuitenkin hänen altaan vähän matkan päässä rannasta ja hänen
hätähuutonsa kuuluivat rannalle, jonne heti kaikki juoksivat.
Huolimatta kaikista ponnistuksista poika raukan auttamiseksi, jonka
kuolinkamppailu tapahtui aivan omaisten silmien edessä, ei kukaan
kuitenkaan voinut päästä apuun. Jää murtui auttajien alta, ja kun
lopulta saatiin hänelle heitetyksi köysi, eivät hänen kangistuneet
sormensa enää voineet tarttua siihen.
Väinö näki koko tapauksen huoneensa ikkunasta. Voimatta hituistakaan
auttaa pelastusyrityksissä, kykenemättä liikahtamaan vuoteestaan täytyi
ystävä raukkamme nähdä pienen toverinsa kamppailu jäiden keskellä,
nähdä turhat pelastusyritykset ja hirveä loppu, kun poika kaikkien
nähden viimein päästi otteensa jäänreunasta ja vajosi syvyyteen.
Väinön vanha ystävä kohtasikin nyt aivan uuden Väinön, kun hän
tapahtumasta kuultuaan kiiruhti hänen luokseen. Se, mitä Väinö näinä
kauheina hetkinä oli elänyt, oli iäksi painanut häneen leimansa ja
jättänyt jotain särkynyttä jäljelle.
Torsten oli ollut Väinölle koko elämä, tulevaisuus, se "ille faciet",
johon hänen mielensä ilolla ja toiveilla oli kiintynyt.
Kaikki nämä Väinön toiveet ja suunnitelmat särkyivät hänen pienen
toverinsa kuolemassa, ja kaiken turhuus, kaiken toivottomuus rupesi
yhä enemmän voittamaan sijaa hänen ajatuksissaan. Tältä ajalta olevat
kirjeet hänen "äidilliselle ystävälleen" ovat syvän vakavuuden
leimaamia, ja suurta väsymystä elämään ilmenee nyt hänessä, jonka
rohkea sielu oli ennen näyttänyt tietä toisille.
Ystävien käynnit ilahduttivat kuitenkin aina hänen mieltään ja ystäviä
hänellä oli monta. Aikaisemmin mainittujen lisäksi hänen ystäviään oli
herttainen Tyyne Parkkonen, johon hän oli tutustunut Lastensairaalassa
ja joka myöhemmin, ollessaan jo rouva Berg, avusti häntä hänen elämänsä
vaikeimman tehtävän selvittämisessä. Jennie Drisin, "juutalaistyttö",
kuten hän itseään nimitti, kuului niin ikään Väinön ystäviin. Hän johti
pientä, juutalaislapsia varten perustettua kesäsiirtolaa aivan lähellä
sitä paikkaa, jossa ystävämme asui, ja niinä kolmena kesänä, jotka he
olivat naapureina, oli Väinöllä tapana ainakin kerran kesässä käydä
tervehtimässä siirtolaa, johon kuljettiin veneellä yli järven. Tästä
retkeilytavasta Väinö piti erittäin paljon, ja hän iloitsi joka kerran,
kun kotiväellä oli aikaa kantaa hänet rantaan ja viedä hänet mukanaan
järvelle.
Paitsi neiti Drisiniä kävivät muutamat muutkin sairaanhoitajattaret
välistä tervehtimässä entistä potilastaan. Neiti Nylander oli myös
ainakin kerran maalla häntä tervehtimässä. Mutta suurinta iloa
Väinölle tähän aikaan tuotti kuitenkin Aarne, joka ollessaan kesäisin
vapaana koulusta saattoi viettää pitkiä aikoja vanhemman ystävänsä
seurassa. Nämä käynnit varmaankin suuresti vaikuttivat pojan luonteen
muodostumiseen ja Väinölle ne antoivat tunteen siitä, että vaikkakin
hänen pieni toverinsa Torsten oli ainiaaksi poissa, hänellä silti vielä
oli tehtävä suoritettavana.
Tunne-elämän syventyminen Torstenin kuoleman jälkeen johti Väinön
ajatukset takaisin sille tielle, jonka hän jo oli kulkenut, ja ne
rupesivat yhä enemmän askartelemaan siinä henkilössä, joka kerran oli
ollut häntä lähinnä elämässä, hänen äidissänsä.