LAPSUUS

Väinö, joka kirkonkirjoihin merkittiin äitinsä nimellä Willgreniksi,

syntyi vuonna 1889 N—lan pitäjässä Suomessa.

Isää ei kirjoihin merkitty eikä äiti, köyhä palvelijatar, joka ei

itsekään tuntenut omia vanhempiaan, voinut tarjota kotia lapselleen.

Ei tiedetä, missä lasta hoidettiin kaksi-, kolmevuotiaaksi, mutta

itse hän on aikaisimpana muistonaan kertonut, kuinka hän istui

maidonkuljettajan rattailla ollen matkalla vieraaseen paikkaan.

On kuvaavaa, että pojalla, jonka kohtalona oli niin monesti kulkea

tällä tavoin, oli ensimmäisenä muistonansa juuri matkustaminen

maantietä pitkin uusien ja vieraiden ihmisten luo.

Tämä ensimmäinen matka oli kuitenkin onnekas, sillä ihmiset, joiden luo

hän tuli, vanha Ramm niminen pariskunta, joista mies elätti perhettä

sillä vähällä, minkä hän ansaitsi kartanon riihen lämmittäjänä, olivat

ystävällisiä poikaselle ja kiintyivät vähitellen lämpimästi Väinöön.

Tässä pienessä torpassa maantien varrella, ensimmäisessä — ja voimme

heti sanoa: ainoassa — kodissa, mitä hänellä oli koko lapsuudessaan,

hän tunsi itsensä ensi hetkestä asti koteutuneeksi ja onnelliseksi.

Hän kertoo muistelmissaan, mitenkä hän tähän aikaan juoksenteli

huolettomana, miten kevyt hänen mielensä oli ja miten hän leikki

toveriensa kanssa. Toinen näistä oli Havulan torpan Tyyra, joka oli

hiekkakuopan onnellinen omistaja, ja toinen oli Salosen Siiri, jonka

äiti, köyhä leski, aina otti ystävällisesti vastaan isättömän pojan.

Mutta ainoastaan poikatoverien puutteessa tytöt kelpasivat

leikkitovereiksi Väinölle. Kaikkein hauskinta oli sentään kartanon

tallinylisillä katsella, miten toiset pojat mittelivät voimiaan.

Näistä oli yksi Oskari nimeltään ja tätä lapsi suuresti pelkäsi

saatuaan kerran tuntea hänen nyrkkiensä voimaa, kun Oskari, ehkä

vain leikillään, liian kovakouraisesti piteli hentoa ja ilmeisesti

hermoiltaan arkaa poikaa. Oskarista tuli hänen pelkonsa kohde. Toinen

samanlainen oli muuan vanhahko emäntä, joka jostakin aavistamattomasta

syystä — ehkä sen tähden, että poika oli isätön ja oikeudeton, vain

tuollainen "lehtolapsi" — vihasi häntä. Muutamana päivänä, kun Väinö

torpanväen kanssa oli kutsuttu kartanoon "mallassaunaan", tämä vaimo

hyökkäsi lyöden ja hosuen pojan kimppuun, ja kun Väinö pelästyneenä

juoksi pakoon, heitti emäntä keppejä ja kiviä pojan jälkeen.

Väinö kertoo, mitenkä hänen sisunsa nousi tämän odottamattoman ja

väärän kohtelun johdosta ja miten hän heitti kepit ja kivet takaisin

vasten emäntää, joka arvatenkin oli vaikutusvaltainen henkilö,

koskapa tämä pojan teko muutti mallassaunan oikeaksi selkäsaunaksi,

ensimmäiseksi hänen elämässään, ja sen antoi oikein ponnella Rammin

vaari.

Kerron tämän pienen tapauksen osoittaakseni, että tällä pojalla oli

voimakkaat tunteet ja vilkas luonne, jonka täytyi kokea paljon, ennen

kuin hän oppi itsensävoittamisen vaikean taidon.

On täysin luonnollista, että hän vilkasluontoisena, toimintahaluisena

lapsena keksi kaikenlaisia kujeita, kun hänellä ei Rammien luona

asuessaan ollut mitään määrättyä tekemistä. Hän kertoo muistelmissaan

seikkaperäisesti, miten hänen päähänsä kerrankin pälkähti repiä rikki

kartanon aitaa parista kohden. Hän oli erittäin ylpeä huomatessaan

olevansa kyllin väkevä tekemään tuollaisia ammottavia aukkoja vankasti

sidottujen aidaksien väliin. Mutta hänen ilonsa ei ollut pitkäaikainen.

Itse kartanon vouti, joka huomasi hävityksen, sai hänet kiinni itse

teossa, eivätkä mitkään pakokeinot eikä mikään vastustaminen auttanut.

Vimmastunut esivalta raahasi hänet kartanoon, jossa ukko Ramm juuri

oli töissä. Sanon: raahasi, sillä asia tapahtui aivan kirjaimellisesti

juuri niin, kunnes poika lopulta lupasi tulla vapaaehtoisesti mukaan.

Ihme kyllä vouti ymmärsi, että hän saattoi luottaa pikku miehen

sanoihin. Ramm käskettiin heti paikalla korjaamaan kasvattipoikansa

tuottamat vahingot, ja lapsen sydän sykki kiivaasti rangaistuksen

pelosta. Tämä jäi kuitenkin saamatta. Kasvatusäiti vain puhkesi

kyyneliin. Ja saipa poika suureksi ihmeekseen kasvatusisältään vielä

makeisenkin. Lempeä kohtelu osoittautui kuitenkin odottamattomuutensa

vuoksi tehokkaammaksi kuin rangaistus, sillä hävityshalu katosi

täydellisesti, eikä tällaisia rikkomuksia esiintynyt enää Väinön

syntiluettelossa. Ehkä tässä kerrotulla tapauksella sittenkin

oli kohtalokkaat seurauksensa, sillä juuri se se ehkä sai kunnan

viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että Rammin vanhukset eivät olleet

sopivia kasvattamaan lapsia.

Kartanosta, jonka alustalaisiin Rammit kuuluivat, ei Väinön

muistelmissa puhuta paljon. Hän kertoo vain, että kartanon rouvaa

nimitettiin Hänen Armokseen. Varmaankin jonkun juuri Hänen Armonsa

ystävistä, hänen kerran ajaessaan hienoissa kahden hevosen vetämissä

vaunuissa, piti itsensä avata Rammin torpan luona oleva veräjä, kun

poju, joka ikkunasta näki vaunujen tulevan, ei ennättänyt ajoissa

perille, vaikka juoksikin minkä jaloistaan pääsi.

Lieneekö tuo ystävällinen herra vielä elossa ja muistaneeko hän pientä

olentoa, joka epätoivoisena heittäytyi ruohikkoon tien viereen,

ja muistaneeko hän, miten kaksimarkkanen, joka painettiin pieneen

likaiseen kouraan, sai kyyneltyneet kasvot äkkiä ilosta loistamaan?

Väinön vilkkaus ja iloinen olemus hankki hänelle jo hänen

varhaisimmassa lapsuudessaan kaikenikäisiä ystäviä. Näihin kuului myös

vanha, sokea mummo, joka asui pienessä tuvassa rautatien toisella

puolella. Väinö kertoo, miten hän usein, ensin nautinnolla katseltuaan

ohikiitävää junaa, juoksi mökille ja koputti ovea, joka oli ha'alla

suljettu sisältäpäin. Mummon vapiseva ääni kysyi silloin aina: "Kuka

siellä?" Ja kun oli saatu vastaus: "Rammin poika", nostettiin haka ja

mummon pieni ystävä hiipi ovesta tupaan. Poika viihtyi hyvin täällä

pirtin hämärässä, ja hänellä oli tapana istua siellä pitkät rupeamat

kuunnellen mummon puhetta tämän sokeudestaan huolimatta askarrellessa

monenmoisissa toimissa, joihin olisi luullut silmiä tarvittavan.

Muuan tapaus, joka sattui pojan vielä asuessa Rammin vanhusten luona,

kerrottakoon Väinön elämän ensimmäisen jakson päättäjäisiksi. Teen sen

hänen omilla sanoillaan:

— Muutamana aamuna tuli eräs naisihminen tupaan ja istuutui

pankonpenkille. "Mummoni" kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta ei saanut

vastausta. Mummo uudisti kysymyksensä useaan kertaan, mutta samalla

tuloksella. Lopulta mummo hänet tunsi ja kuiskasi korvaani: "Se on

sinun äitisi". En muista ensinkään, mitä äitini puhui minulle, mutta

sen muistan, että hän viipyi vain puolisen tuntia luonamme ja läksi

sitten pois. Kun myöhemmin menin hakemaan jotain kaapista, jossa

säilytin tavaroitani, löysin sieltä vehnäpullan ja 25 pennin rahan,

äitini lahjat minulle. Tämän ainoan kerran minä näin äitini. Kaikessa

yksinkertaisuudessaan on kertomus tästä kohtauksesta järkyttävä. Äidin

sydän puhui kieltään köyhässä, yksinäisessä vaimossa, ja hänen täytyi,

joskin vain lyhyt hetki, saada nähdä pieni poikansa. Vehnäpulla ja

25-penninen oli ainoa, mitä Väinön äidillä oli annettavana, mutta sillä

lahjalla oli tulevaisuudessa oleva ihmeellinen vaikutus. Se oli ikään

kuin pyhällä valollaan valaiseva sitä tietä, joka hänen pojallaan oli

kuljettavana.

Näin kului Väinön lapsuus siihen päivään asti — hän oli silloin

seitsemän vuotta vanha — jolloin suuri muutos tapahtui hänen elämässään.

Hän kertoo itse siitä:

Oli muuan talvipäivä. Olin ollut ulkona, niin että olin saanut kenkäni

kostuneiksi. Istuin nyt huoneessa paljain jaloin, sillä kenkäni olivat

kuivamassa. Mummo oli myöskin kotona, mutta vaari oli kartanossa.

Silloin näin jonkun miehen tulevan hevosella ja pysähtyvän ovemme

eteen. Minä tulin hyvin ihmeisiini, sillä sellaista tapahtui hyvin

harvoin. Mies tuli taloon ja ilmoitti tulleensa hakemaan minua. Minä

aloin kohta itkeä, sillä aavistin, että minun nyt oli erottava Rammin

vaarista ja mummosta, niin kuin kävikin. Jäljestäpäin vasta käsitin

joutuneeni n.s. huutolaiseksi. Kerran vuodessa pidetään kunnankokous,

jossa annetaan kaikki kunnan vaivaiset vähimmän vaativille

hoidettaviksi. Rammin vaari olisi kyllä pitänyt minut vielä eikä hän

olisi vaatinut mitään korvaustakaan. Mutta kunnanmiehet eivät tahtoneet

enää antaa minun olla heillä, vaikka olin ollut siellä siitä asti kuin

äitini minut jätti ja vaikka he olisivat pitäneet minut vaikkapa ilman

mitään korvaustakin. Mainittu mies, joka nyt tuli minua hakemaan, oli

kunnankokouksessa huutanut minut vuodeksi 50 markasta. —

Väinön osaksi oli näin tullut se raskas kohtalo, että hänen piti joka

vuosi muuttaa asuinpaikkaa. Kodiksi en voi enää sanoa niitä paikkoja,

joissa hänen täytyi oleskella ja joissa isättömän lapsen heikkoja

voimia usein käytettiin yli voimainkin korvauksena hänen nauttimastaan

ruoasta.

Hän jatkaa kertoen, kuinka hän ei mitenkään tahtonut seurata vierasta

miestä, kuinka hän itkien ja potkien koetti estää kenkien vetämistä

hänen paljaisiin jalkoihinsa ja kuinka mummon kyyneleet vuotivat kilpaa

hänen omiensa kanssa.

Viimein he saivat hänet rekeen. Mutta kun he olivat ajaneet jonkun

matkaa, kuultiin jonkun huutavan takaapäin. Ja kun hevonen pysähtyi,

huomattiin huutaja Rammin vaariksi, joka läähättäen oli juossut heidän

jäljestään sanoakseen hyvästit kasvattipojalleen. Hän oli tullut kotiin

työstään heti vieraan lähdettyä ja saanut juosten heidät kiinni kerran

vielä nähdäkseen lapsen, johon hänen vanha sydämensä oli lämpimästi

kiintynyt. Jäähyväislahjaksi hän antoi Väinölle tyhjän sikarilaatikon,

jotta poika voisi "siinä säilyttää aapiskirjansa". Tämä lahja merkitään

kiitollisuudella kasvattipojan muistelmiin äidin antaman vehnäpullan ja

25-pennisen ohella.

Siksi kunnes tie kääntyi näkymättömiin, seisoi ukko Ramm paikallaan

katsellen pientä kättä, joka huiskutti reestä, samalla kuin lapsensydän

tili pakahtumaisillaan surusta.

Paikka, johon Väinö vietiin, oli torppa, jossa asui seppä Koivunen

vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa. Tästä torpasta tuli paikka, jossa

turvaton lapsi joutui suorastaan mitä harkituimman kidutuksen uhriksi.

Väinö kertoo tulostaan uuteen "kotiinsa", miten yksinäiseksi ja

hylätyksi hän tunsi itsensä. Kun hän oli istunut hetken penkillä

eikä kukaan ollut häntä huomaavinaankaan, hän hiipi ulos ja rupesi

kävelemään kylälle päin. Sinne ei ollut pitkä matka ja pian hän tuli

muutamaan taloon, astui sisään avoimesta ovesta ja istuutui uunin

kupeelle. Kun ei kukaan tuntenut häntä, rupesi talonväki kyselemään,

mikä hän oli miehiänsä. Kun Väinö oli liian ujo vastatakseen, saivat

he tietää vasta sitten kuin Koivunen tuli hakemaan häntä kotiin, että

Väinö oli "se huutolaispoika".

Tämän ensimmäisen pakoyrityksen pois "kotoa" emäntä rankaisi kovin ja

kiivain sanoin, ja poika kiipesi surullisin sydämin ylös uuninpankolle,

jossa pieni patja ja peitto osoitti hänen makuupaikkaansa ja jossa hän

sitten itki itsensä nukuksiin ensimmäisenä yönä vieraan isäntäväen

luona.

Emäntä — Iida oli hänen ristimänimensä oli suostunut opettamaan poikaa

lukemaan. Jos hän Rammin mummon luona, joka oli opettanut hänelle

ensimmäiset aakkoset, oli saanut ystävällistä rohkaisua osatessaan

läksynsä, niin täällä otettiin päinvastainen menetelmä käytäntöön.

Pojan paksu, kihara tukka teki usein Iidan luisevien sormien

tuttavuutta, jos hän tämän mielestä ei käsittänyt kyllin nopeasti.

Mutta toisia kovempiakin rangaistuskeinoja käytettiin. Väinö kertoo,

mitenkä hän muutamana päivänä ulkona pihalla oli hukannut napin

vaatteistaan. Peläten rangaistusta, jonka tiesi saavansa, poika etsi

sitä kauan, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin hiipi sisälle, mutta

sai käskyn mennä ulos silmänräpäyksessä eikä palata takaisin napitta.

"Jollet löydä sitä, niin varo selkääsi".

Tietysti nappi pysyi hukassa, ja kun poika tiesi, mikä häntä odotti,

vei rangaistuksen pelko hänet metsään. Peloissaan kuljeskellessaan

umpimähkään hän eksyi, niin että hän kuljettuaan koko yön vasta aamun

sarastaessa löysi tien ja lopen väsyneenä kiipesi heinäparvelle

nukkuakseen tuoksuvien heinien keskellä pois surunsa ja väsymyksensä.

Kun hän myöhemmin päivällä uskalsi astua tupaan, ei emäntä sanonut

mitään, vaan asetti hänelle ruokaa syötäväksi. Mutta hän meni ulos

pojan syödessä, ja kun hän palasi tupaan, oli hänellä mukanaan

nokkosista ja kata joista sidottu vitsa. Tällä hän sitten rankaisi

syyllistä, mutta kun ei edes tämä julma keino näyttänyt tarpeeksi

tepsivältä ankaran emännän mielestä, kaadettiin vielä suolavettä

lapsi raukan turvonneeseen selkään ja rangaistusta jatkettiin.

"Rangaistuksen jälkeen", kertoo Väinö, "kirveli selkääni ikään kuin se

olisi ollut tulessa". Voi ymmärtää, minkälaisin tuntein poika ajatteli

kiduttajaansa.

Tämän tapainen kasvatus ei voi vaikuttaa muuta kuin yhdellä tavalla:

peloittaa suunniltaan vilkkaan ja hermostuneen lapsen. Tätä ensimmäistä

pakoyritystä Koivusen torpasta seurasi monta muuta aina samalla

seurauksella: selkäsaunalla toisensa jälkeen.

Muutaman tapauksen Väinö kertoo muistelmissaan seuraavasti:

"Muutamana päivänä käski Koivunen minun mennä ongelle. Hän seurasi

minua rannalle ja näytti minulle, miten minun oli ongittava. Hän

nimittäin asettui seisomaan rantakivelle ja heitti ongen järveen.

Hän saikin kohta pienen kalan. 'Noin niitä vain vetelet', hän sanoi,

heitti ongen minulle ja läksi itse pois. Jäin sitten onkimaan, mutta

en saanut yhtään kalaa, ja kaikeksi onnettomuudeksi tuohinen, jossa

matoset olivat, liukui pois kiven päältä ja läksi uiskentelemaan. Minä

koetin ongenvavalla saada sitä kiinni. Viimein onnistuinkin, mutta

kaikki matoset olivat vierineet järveen. Olin aika pulassa. Samassa

kulki joitakin poikasia siitä ohi. He antoivat minulle muutamia matoja.

Koetin jälleen onkia, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kuulen

Koivusen huutavan: 'Tule pois! Kyllähän niitä jo keitoksi asti on!'

Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja koetin vielä onkia vähän aikaa,

mutta tuloksetta. Silloin läksin kulkemaan rantaa pitkin koettaen

onneani vielä eri paikoissa, mutta en saanut mitään. En tiennyt, mitä

tehdä. En uskaltanut mennä kotiin enkä saanut kaloja. Läksin kulkemaan

vielä edemmäksi rantaa pitkin. Muutamassa paikassa heitin tuohisen ja

ongen järveen. Vähän kauempana riisuin vaatteet päältäni ja työnnyin

itsekin järveen. Ja siinä pälkähti päähäni ajatus, että entäpä jos

hukuttaisinkin itseni. Sitä varten urkeninkin melko syvälle. Mutta ei

ollut minulla sentään rohkeutta hukuttaa itseäni —".

Lapsi raukka, joka ei vielä ollut edes kahdeksanvuotiaskaan, mutta

jonka epätoivo oli saanut tällaisiin ajatuksiin sen kovan kohtelun

vuoksi, jota hän oli joutunut kokemaan, karkasi nyt taas metsään ja

nukkui yönsä metsänreunassa olevassa ladossa. Aamulla nälkä ajoi hänet

takaisin tupaan. Nyt Koivunen keksi palmikoida vitsan pajunoksista

tehdäkseen lyönnit yhä tuntuvammiksi.

Näin kului tämä tuskan vuosi. Sitten tuli talvi ja sen muassa taas

uusi muutto uuteen paikkaan. Väinö oli nyt huudettu vain 25 markasta.

Kun hänet haettiin, tapahtui hyvästijättö kyyneleittä, eikä hän

suinkaan vastustellut niin kuin Rammeista erotessaan. Riemuiten hän

jätti Koivuset ja jutteli iloisesti matkalla saattajalleen kaikista

mahdollisista asioista.

Ehkäpä hän arveli, että hänelle tuskin voisi tulla tukalampaa kuin mitä

hänellä oli edellisessä paikassa ollut. Siinä hän olikin oikeassa,

sillä siitä vuodesta, Väinön kahdeksannesta, jonka hän vietti uuden

isäntäväkensä, Räisäläin luona, on hänellä vain hyviä ja ystävällisiä

muistoja. Kerran hän tosin sai selkäänsä täälläkin, mutta sen hän oli

omien sanojensa mukaan hyvin ansainnut. Hän oli nimittäin pelannut

"nappia" kylän poikien kanssa, ja kun hänen pieni nappivarastonsa

loppui, vei pelihimo hänet tullaamaan miesten takkeja, joista hän

veitsellä ratkoi napit, niin että hän niillä saattoi jatkaa jännittävää

peliään. Vitsa selvitti käsitteet. Väinö ymmärsi rikoksensa ja katui

sitä täydestä sydämestä.

Räisälältä saamansa vehnävoileipä eväsmytyssään, mikä kiitollisena

merkittiin muistiin, haettiin Väinö taas vuoden lopussa uuteen paikkaan

vietäväksi. Tämä matka säilyi hänellä aina kirkkaana ja suloisena

muistissa. Hän sai nimittäin matkatoverin, pienen tytön, samanlaisen

huutolaisen kuin hän itsekin oli, joka noudettiin tien varrella

olevasta torpasta. Vaikka reki oli n.s. "pulkka", jossa molemmat lapset

istuivat yhteenpuristettuina ahtaalla istuimella vastapäätä ajajaa,

oli heillä, voitettuaan ensimmäisen ujoutensa, paljon iloa toistensa

seurasta, niin että Väinölle tuotti oikein suurta surua, kun he illalla

saapuivat siihen taloon, joka oli hänen matkansa määränä, ja hänen

täytyi sanoa hyvästit uudelle ystävälleen. "En enää sen koommin nähnyt

häntä", hän kirjoittaa, ja näissä harvoissa sanoissa huokuu lapsen

sydämen kaipaus, kun juuri ikään sidotut ystävyyssiteet niin pian

katkaistiin.

Väinön uusi isäntä oli huutanut hänet 14 markasta vuosittain, kunnes

poika täyttäisi 15 vuotta. Miehen nimi oli Kortelainen ja hänellä

oli suuri perhe. Lasten joukossa oli Toini niminen tyttö, joka oli

jokseenkin Väinön ikäinen ja josta tuli tämän työtoveri.

Hän kertoo ensimmäisistä vaikutelmistaan uudesta paikasta, miten

emäntä kattoi ateriaksi muikkuja, voita, leipää ja maitoa, josta Väinö

tosin ei paljon voinut nauttia, kun ero pienestä matkatoverista tuntui

vielä niin raskaalta. Istuessaan syötyänsä penkillä hän näki Toinin

kantavan sylillisen puita uuniin. Auttaakseen tyttöä hänkin rupesi

kantamaan puita. Puunkannosta tulikin sitten niitä tehtäviä, joita

koitui runsaasti hänen osakseen Kortelaisen perheessä. Yhdeksänvuotiaan

lapsen voimia käytettiin hyväksi ylen määrin. Hänen täytyi ansaita

ruokansa monenkaltaisilla toimilla. Niinpä hänen tehtävänänsä oli

silppujen hakkuu ja kahvipuitten pilkonta, hevosten hoito ja kesäisin

lehmien vienti laitumelle, ojien puhdistus, lannan ajo pellolle ja

sitten iltaisin lehmien tuonti kotiin laitumelta. Varhaisesta aamusta

myöhäiseen iltaan saakka kesti työtä, joka oli pojan nuorille ja

heikoille hartioille aivan liian raskasta. Hän oli aina väsynyt,

mutta apua ei tullut, ja jos hän laiminlöi tehtävänsä, seurasi siitä

selkäsauna.

Jonkun ajan kuluttua rupesi hänen selkäänsä kovasti pakottamaan.

Viedessään lehmiä hakaan täytyi hänen vähän väliä, oman kertomuksensa

mukaan, heittäytyä hetkiseksi pitkälleen maahan voidakseen ensinkään

jatkaa matkaansa. Viimein isäntäväellekin selvisi, ettei tässä ollut

kysymys laiskuudesta, joka voitaisiin selkäsaunoilla parantaa.

Väinö tuli ilmeisen kalpeaksi eikä jaksanut syödä edes emännän

herkullisesti valmistamia muikkujakaan. Hän oli selvästi sairas,

eikä näin ollen voinut enää olla hyödyksi talolle. Kun kaupungista

tuoduista lääkkeistäkään ei ollut mitään apua, vei Kortelainen hänet

kunnanvaltuuston esimiehen, isäntä Raippasen luo apua saamaan ja tämä

vei pojan muassaan Helsinkiin. Se oli Väinön ensimmäinen Helsinginmatka.

On kuin näkisin hänet — niin kuin olen nähnyt niin monen monta

— istumassa muiden apua etsivien joukossa Kirurgisen sairaalan

poliklinikan penkillä. Kalpean lapsen vierestä, jolla on kaunis,

leveä otsa, vaalea, kihara tukka ja syvämietteiset silmät, kohoaa

Raippasen leveä, jykevä hahmo tyynenä alistuen pitkään odotukseen,

johon myöhäinen järjestysnumero pakottaa hänet ja hänen holhokkinsa.

Vihdoin ovi avautuu heillekin ja valkopukuinen hoitajatar ottaa Väinön

huostaansa, avaa hänen vaatteensa ja laittaa hänet kuntoon lääkärin

tutkittavaksi. Ja sitten joku nuori lääkäri tutkii ja palpeeraa

pojan selkä raiskaa. Sairas poika koettaa parastaan ollakseen uljas,

mutta tuskalliselta se tuntuu, vaikkakin hän puree hampaansa yhteen

voidakseen olla huutamatta. Sitten hänet viedään toiseen huoneeseen,

ja kun vihdoin Raippanen, joka sillä aikaa on ollut asioillaan

kaupungilla, tulee häntä hakemaan sairaalasta, on hänen ruumiinsa

puristettu kipsisiteeseen, jota hänet on määrätty pitämään kahdeksan

viikkoa, jonka jälkeen hänen täytyy tulla takaisin sairaalaan

näyttäytymään.

Tämän verran Väinö ensi matkallaan näki pääkaupunkia. Puettuna

raskaaseen kipsisiteeseen, joka tuntui estävän hengitystä, kunnes hän

siihen tottui, mutta joka kuitenkin tuki hänen sairasta selkäänsä

ja siten lievitti hänen tuskiaan, vietiin sitten kunnan holhokki

takaisin N—laan. Vanhan Tammi nimisen pariskunnan luona Väinö sitten

vietti nuo määrätyt kahdeksan viikkoa. Vanhukset olivat kunnollista

ja ystävällistä väkeä, ja sairas poika säilytti heidät kiitollisessa

muistissa.

Väinö oli nyt taas kotipitäjässään, mutta kuitenkin niin kaukana

ensimmäisestä kodistaan, Rammin torpasta, ettei hän voinut saada

lähetetyksi sanaa kasvatusisälleen, joka vielä oli elossa. Jo

Kortelaisen perheessä ollessaan Väinö oli saanut surukseen kuulla, että

Rammin muori oli kuollut.

Miltä toimekkaasta, vilkkaasta pojasta tuntui, kun hänen

liikuntakykynsä oli näin rajoitettu, siitä eivät muistelmat mitään

kerro. Mahtaneeko lapsi ylipäänsä miettiä, kun hänet terveiden ja

täysipitoisten kirjoista siirretään yhteiskunnan sairaiden ja kärsivien

suureen armeijaan? Minä en sitä usko. Sairasosastoilla olevat lapset

ovat melkein aina iloisia ja toivorikkaita. Ja luulenpa, että Väinökin

arveli tätä sairausaikaa ohimeneväksi. Hän uskoi kyllä kahdeksan

viikon kuluttua voivansa juosta ja hyppiä niin kuin ennenkin. Niin ei

kuitenkaan käynyt.

Raippasen seurassa tehtiin toinenkin Helsinginmatka lääkärin määräämänä

aikana. Poliklinikka ja hoitajatar olivat jo vanhoja tuttavia ja Väinön

silmät loistivat ilosta hänen ajatellessaan, että hän nyt pääsisi

vapaaksi kovasta panssarista, joka oli painanut hänen rintaansa, ja

että hän nyt taas voisi liikkua vapaasti.

Kun kipsi poistettiin, huomattiin poika kuitenkin niin heikoksi, että

Raippanen, joka luuli hänen olevan kuolemaisillaan, pyysi, että hän

saisi jäädä sairaalaan. Paikkaa ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut, ja

Väinön saattajaa neuvottiin viemään hänet Hämeenlinnan lääninsairalaan.

Mahtava kunnallislautakunnan esimies oli kuitenkin hätääntynyt. Hän ei

tahtonut eikä uskaltanut matkustaa, kuten hän luuli, kuolevan lapsen

kanssa, ja kuulusteltuaan paikkaa monelta taholta sai hän lopulta

Väinön Helsingin Lastensairaalaan.

Tämän kymmenvuotiaan lapsen sitä itse aavistamatta oli tähän asti

eletty osa hänen elämäänsä nyt päättynyt kokonaisuus. Uusi tekijä,

sairaus, oli nyt astunut Väinön elämään, eikä tämä kumppani häntä enää

koskaan jättänyt, jos kohta saattoikin olla aikoja, jolloin tämä raskas

seuralainen luultiin voitetuksi. Ehkä niin olisikin voinut käydä, jos

olosuhteet olisivat olleet ystävällämme toisenlaiset ja jos ne ihmiset,

joiden parissa hän joutui elämään, olisivat ymmärtäneet edes kaikkein

alkeellisimpia terveyssääntöjä eivätkä tietämättömyydellään olisi

olleet osallisia surulliseen lopputulokseen.

Sitä aikaa, joka nyt seurasi ja josta Väinön muistelmat kertovat sangen

vähän, olen koettanut seuraavassa kuvata sen mukaisesti, millaista sen

ajattelen olleen sairaalasta ja potilaista saamani kokemuksen nojalla.