a) Tietolähteet.
Porvarillisen historiankirjotuksen mukaan olisi nyt muka alkanut
mieletön hekumoitseminen ja verenhimoisuuden tyydyttäminen. Niin on
sanottu aina Münsterin "kommunin" päivistä meidän aikaamme asti.
Piispa Frans vaikeroitsi sitä, kuinka uudestikastajat "polkivat
lokaan kaiken jumalallisen ja kristillisen järjestyksen ja oikeuden,
hävittivät kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen ja poliisin ja
asettivat sijaan _eläimellisen elämän_". Vieläpä viimeisimmissäkin
riitakirjotuksissa sosialidemokratiaa vastaan levitellään tietoja
siitä, kuinka Münster tuli "alhaisimman irstauden ja verisimpien
joukkomurhien näyttämöksi", kuten kirjasen 'Schlaraffia politican'
nimetön tekijä kertoo. Hän puhuu "verisen raakuuden ja alhaisimman
nautinnonhimon inhottavimmasta ilmenemisestä sekä nerolaisista
irstailemisista ja julmuuksista, joita Johann Leydeniläinen ja hänen
toverinsa harjottivat". Mutta hän lisää, että "uudestikastajat
kuitenkin uskoivat jumalaan ja kuolemattomuuteen, mutta meidän
päiviemme kommunistit ovat vaipuneet törkeimpään materialismiin; jos he
saisivat toteuttaa haaveilunsa, niin _joutuisivat Münsterin tapahtumat
epäilemättä kokonaan varjoon_".
Tähän tapaan käyvät _kaikki_ porvarilliset esitykset Münsterin
"kommunismista."
Sellaisen ilmiön puolueeton arvosteleminen on porvarilliselle
historiankirjotukselle kokonaan mahdotonta; sille ei ole silloin
pääasiana tieteellinen tutkiminen, vaan verivihollisen vastustaminen.
Tieteellisen sosialismin kannalta sitävastoin voipi varsin
puolueettomasti tutkia tapauksia Münsterissä. Ei siinä kyllin että
uudestikastajien kommunismi on pohjaltaan vallan erilainen kuin
kommunismin nykyiset muodot, lisäksi tiedämme, ettei uusi Jerusalem
Münsterissä vastaa edes uudestikastajien aatteita, saatikka sitte
yleensä kommunismia. Siellä, missä nämä saivat rauhassa kehittyä, ei
näkynyt jälkeäkään julmuudesta eikä irstailusta.
Kommunistiset virtaukset, joita ennen olemme tarkastaneet, ovat
toki tavallisesti saaneet jonkun tutkijan, joka on puolueettomasti
koettanut kuvata ja ymmärtää niitä. Mutta ne olivatkin joko kokonaan
vaarattomia ja rauhallisia, kuten esim. Mährin veljet, tai esiintyivät
ne porvarillisen kansanvaltaisuuden liittolaisina, kuten oli Tuomas
Münzerin laita, joka sai voimansa ja vaikutuksensa etupäässä
ruhtinasvallan vastustamisesta. Kommunistina ei hän saanut paljonkaan
aikaan, kuten Mülhausenin tapahtumat osottavat. _Sitävastoin esiintyi
kommunismi Münsterissä ensimäisen kerran historiassa itsenäisenä,
hallitsevana, vallankumouksellisena valtana_.
Münster oli kastajien voiton, helmikuun 10 päivän, jälkeen erotettu
ulkomaailmasta, ja kun sitten kaupunki kukistui, surmattiin melkein
koko väestö. Ei säästynyt verisaunasta kastajien mielipiteille yhtään
edustajaa, joka olisi kyennyt antamaan kirjallisen kuvauksen siitä,
mitä kaupungissa oli tapahtunut piirityksen kestäessä. _Kaikki
esitykset siitä ovat vastustajien kirjottamia_. Nyt tarvitsee vain
muistella, kuinka hävyttömästi on valehdeltu Parisin kommunista, jonka
miehillä oli keinoja paljastaa valheet, jos ajattelee kuinka joka päivä
valehdellaan sosialidemokratiasta, jolla kuitenkin on laajalle levinnyt
sanomalehdistö ja edustajat valtiopäivillä, joka kykenee torjumaan
herjaukset, niin voipi ajatella, minkä arvon voittajien kertomukset
Münsterin "kapinasta" ansaitsevat.
On olemassa varsinaisesti kolme päälähdettä tiedoille. Heti Münsterin
kukistumisen jälkeen ilmestyi Henrik Dorpius Münsteriläisen kirjottama
"Todenperäinen historia siitä, kuinka evankeliumi Münsterissä oli
alkanut ja kuinka sen uudestikastajat hävittivät ja näiden lurjusten
kaikki työt". Tämä on kuitenkin, kuten Cornelius on todistanut,
ainoastaan wittenbergiläinen _puoluekirjotus_, joka on tarkotettu
siveellisesti tuhoamaan vastustajat. Itse nimessäkin on petosta, sillä
tekijä itse ei ole Münsteristä, vaikka hän sanookin silminnäkijänä
kertovansa sen, mitä hän vain on kuullut.
Paljon tärkeämpi on Kerssenbroickin teos, josta jo olemme lainanneet
lauseita. Hän syntyi v. 1520, kävi koulua Münsterissä vuoteen 1534 ja
oli sitten rehtorina samassa oppilaitoksessa 1550-75. Silloin hän
kirjotti historiansa, joka sisältää lukuisia todistuksia. Mutta hän ei
arvostele lähteitään ja ilmottaa sitäpaitsi, mikä tarkotus hänellä on,
kunhan esipuheessa lausuu kirjottavansa siinä tarkotuksessa, "ettei
unohdettaisi niitä loistavia tekoja, joita Kristuksessa kunnia-arvoisin
kreivi ja herra Frans, tämä Münsterin kirkon hurskas piispa ja
vanhan kreivillisen Waldeck-suvun jäsen, on toimittanut julmimman ja
häpeällisimmän kerettiläisyyden hävittämiseksi... Edelleen kirjotan
tämän historian, jotta _kaikki oikeamieliset voisivat välttää ja
tietäisivät inhota uudestikastajien kamalaa ja häpeällistä raivoa_".
Hän siis suoraan myöntää kirjottavansa kirjan piispan ylistämiseksi ja
uudestikastajien häväisemiseksi.
Yksi esimerkki valaiskoon sitä, kuinka Kerssenbroick kokoo historiansa.
Hän kertoo: "Tähän aikaan (helmikuun alussa) kutsui profeetta Johann
Mathys, varsin hekumallinen mies, kaikki kastetut, molempaa sukupuolta,
kokoon yöllä Knipperdollinckin taloon. Siellä hän asettui heidän
keskelleen kuparisen kynttilänjalan ääreen, jossa kolme vahakynttilää
paloi, opetti heitä ja sai profeetallisella hengellään monen sydämessä
kiiluvan tulen täyteen liekkiin. Sitte hän puhui ensimäisen Moseksen
kirjan ensimäisen luvun johdolla, ja kun hän oli lukenut värsyn:
'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää', sammutettiin kynttilät. Mitä
hävyttömyyksiä sitten seurasi, voipi ymmärtää siitä, että huomattiin
kerrankin profeetan makaavan erään tytön sylissä siveettömällä
tavalla. Tätä kokousta he kutsuivat tulikasteeksi. _Eikä tämä ole
keksittyä sillä_" -- nyt tulee todistus!-- "sillä kun sellaisesta kulki
huhuja kaupungissa, mutta ei kukaan tiennyt, siitä mitään lähempää,
niin tarjoutui minun isännälleni muuan nainen varsin pientä lahjaa
vastaan ottamaan selkoa asiasta. Tämä nainen hankki uudestikastajien
tunnussanat tietoonsa, hiipi sisään, näki kaikki omin silmin ja
kertoi sen meille." Kaunis todistus! Joku nainen kertoo, saadakseen
juomarahoja, tutkimattoman kertomuksen sen talon isännälle, jossa
Kerssenbroick oleskeli. Miehenä tämä kirjottaa historian muististaan ja
vaatii sitten, että me uskoisimme sellaisen "todistuksen" perustuksella
uudestikastajien viettäneen hillittömintä porttoelämää, vaikkapa
uudestikastajat itse erityisessä kirjotuksessa selittivät kaikki
sellaiset puheet hävyttömäksi valheeksi. Ja sellaisia akkojen juoruja
kertaavat sitten meidän tunnokkaat historioitsijamme, sillä siten saa
"tieteellisesti kumottua kommunismin!"
Ja kaiken lisäksi Kerssenbroick itse toisessa kohdin ylistää
uudestikastajien ankaria tapoja. "Sitten kun Rothmann oli liittynyt
kastajiin", kertoo hän, "käyttäytyi hän toisin ja osotti paljon
suurempaa hyvyyttä ja jumalanpelkoa kuin ennen. Hän luopui kaikista
kemuista, kaikesta aistillisesta seurustelusta toisen sukupuolen
kanssa, sanalla sanoen kaikesta, jonka vuoksi häntä voisi epäillä
kevytmielisyydestä... Ja kaikissa saarnoissaan hän opetti, että
piti elämän kohtuullisesti, yhteisesti käyttämän ne tavarat, jotka
oli saatu kokoon j.n.e". Tällainen on uudestikastajan ja yleensä
kerettiläiskommunistin oikea kuva, jonka olemme jo niin monta kertaa
oppineet tuntemaan.
Verrattomasti tärkein tietolähde, joka meillä on uudestikastajien
valtakunnasta, on Gresbeckin kertomus, josta myöskin jo olemme
lainanneet lauseita. Tämä oli münsteriläinen puuseppä ja tuli
helmikuussa 1534 takaisin kotikaupunkiinsa, jonka oli jättänyt 1530,
liittyi kastajiin ja oli Münsterissä aina toukokuun 23 päivään asti
1535. Hän kirjotti kertomuksensa kuitenkin vasta kahdeksan tai ehkäpä
yhdeksänkin vuotta sen jälkeen ja yksinomaan muistin mukaan. Senvuoksi
hän sekottaa yhteen joukon asioita. Ja hänen muistojensa puhtautta
hämmentää muuan tärkeä seikka: _juuri hän petti Münsterin_ ja päästi
piispan sotamiehet kaupunkiin. Luonnollisesti omistaa hän pettämilleen
entisille uskonveljille luopion ja petturin koko vihan, ja kuvatakseen
itsensä syyttömäksi, jonka oli pakko niin kauan oleskella kastajien
joukossa, värittää hän mitä rohkeimmalla tavalla kaikkien tapahtumien
kertomuksen.
Sellaiset ovat ne tiedonannot, jotka ovat olleet lähteinä
historiankirjotukselle, joka jo edeltäkäsin piti selvänä sitä, mitä
nämä lähteet tahtoivat todistaa: että kommunismin täytyi synnyttää
mielettömyyttä ja kurjuutta. Ei ole ihmeellistä, että uudestikastajien
valtakunnassa Münsterissä näyttää tämän historiankirjotuksen mukaan
vallinneen mielettömän hirmuisuuden ja alhaisuuden sekasotku.
Ja kuitenkin on mahdollista vieläpä näistäkin tiedonannoista,
arvostellen käsiteltyinä, ymmärtää Münsterin tapauksia, jos vaan vertaa
niitä toisiin samanaikaisiin todistuksiin ja sitäpaitsi pitää silmällä
sekä kerettiläiskommunismin yleistä luonnetta että niitä erikoisia
olosuhteita, jotka Münsterissä vallitsivat.
b) Hirmuhallinto.
Ennen kaikkea ei saa unohtaa, että Münsterissä vallitsi sotatila, sen
jälkeen kun piispa helmikuun 10 p:nä oli hyökännyt kaupungin kimppuun.
Mutta sellaisia asioita eivät porvarilliset historioitsijat milloinkaan
ota huomioon, kun on puhe kommunistisesta yhteisöstä, Münsteriin
nähden yhtä vähän kuin Parisin kommuniinkaan eipä edes Ranskan suuren
vallankumouksen aikana vallinneeseen hirmuhallintoon nähden.
Mutta jos tahdotaan Münsterin oloja ymmärtää, ei niitä saa mitata
rauhanaikojen mittapuulla, vaan tulee ottaa huomioon että kaupunki oli
_piiritettynä_, vieläpä erittäin vaikeiden olosuhteiden vallitessa.
Siihen nähden eivät olleet voimassa tavalliset sotalait; kunniallinen
antautuminen oli sille mahdotonta. Sen asukkailla oli valittavana vain
joko voitto tai tuskallinen kuolema. Kapinoitsijoille eivät mitkään
rangaistukset olleet kyllin julmia, ne olivatkin, kuten Luther sanoi,
"rakkaudenpalveluksia", joita ruhtinaat osottivat kapinallisille.
Mutta jos kapinoitsijat uskaltavat joskus seurata ruhtinaallisen
verenhimoisuuden esimerkkiä, niin silloin he näyttävät selvästi --
siten opettavat meille "tieteen valot" -- mihin kamaluuksiin vapaus ja
yhdenvertaisuus johtavat!
Paitsi tätä erikoista asemaa, joka johti veritöihin, on otettava
huomioon tämän, ehkä historian verenjanoisimman, ajan luonne. Olemme
jo maininneet monta esimerkkiä siitä; mainittakoon tässä vielä pari
lisäksi. Talonpoikien tappion jälkeen Frankenhausenin luona antoivat
maakreivi Filip ja Yrjö-herttua muutamien vangittujen naisten hakata
kuoliaaksi erään vangitun saarnaajan ja hänen kappalaisensa sillä
ehdolla, että vain siten saisivat vangitut miehensä elävinä takaisin.
Ja naiset "hakkasivat heitä kalikoilla, kunnes päät olivat kuten
keitetyt kaalinkuvut, ja aivojen kappaleet tarttuivat kalikoihin;
ruhtinaat itse katselivat sitä". Tämä tapahtui Thüringenissä, ja samaan
aikaan Frankenin järjestyksen puolustajat huvittelivat samalla tavalla.
"Illalla sidottiin Jakob Rohrbach rautakahleella puuhun ja tuli
tehtiin ympärille, samoin kuin oli tapahtunut Pfeifferille, niin että
hänen, kun hän vähitellen paistui, täytyi kestää kauhea kuolonkamppaus
liekkien keskellä, rumpujen ja pillien soidessa. Lapset katselivat
sotamiesten hartioilla tätä näytelmää ja aateliset seisoivat ympärillä,
kunnes uhrin ääni vaikeni ja hän kaatui muodottomana maahan."
Erityisesti ovat uudestikastajat saaneet koettaa, mitä viranomaisten
vaino tähän aikaan merkitsi. Vaikkapa he olivatkin rauhallisimpia
ihmisiä maailmassa, oli heitä härnätty kuin metsän petoja ja olivat
he joutuneet mitä hirmuisimpien kidutuksien alaisiksi. Lopuksi syntyi
heidän keskuudessaan suunta, joka oli saanut kyllikseen hiljasesta
kärsivällisyydestä ja tahtoi asettaa väkivallan väkivaltaa vastaan.
On vaan ihmeellistä, ettei tämä tapahtunut ennemmin ja ettei tähän
suuntaan kuulunut milloinkaan muuta kuin osa vainottuja.
Nyt oli onnellisten seikkojen vallitessa luja kaupunki joutunut
niin hirmuisesti vainottujen käsiin. Mutta jo uhkasi sitä ulkoapäin
täydellinen hävitys.
Kuinka he menettelivät näissä olosuhteissa?
"Helmikuun 27 p:nä", kertoo Janssen tarpeellisesti inhon sokaisemana,
"alkoi _hirmuhallitus_ määräyksellä, että kaikkien asukasten täytyi
joko kastattaa itsensä tai lähteä kaupungista". Ja hän lainaa hurskaan
piispan Fransin lauseen, "ettei edes turkkilaisten ja pakanoiden
keskuudessa ollut esiintynyt mitään niin kuulumatonta ja sydämetöntä."
Mutta katolinen Janssen unohtaa, että juuri tämä hellätunteinen piispa
piiritti siihen aikaan Münsteriä ja jo ennen oli julkaissut käskyn,
missä hän määrää kuolemanrangaistuksen "kaikille tottelemattomille
kapinoitsijoille". Ja tämä määräys ei ollut mikään tyhjä uhkaus.
Kerssenbroick kertoo mielihyvällä, kuinka "uudestikastajia rangaistiin
ankarasti. Wollbeckissa upotettiin viisi _naista_ ja yksi mies,
Bewergenissä tuomittiin neljä _naista_ upotettavaksi ja kaksi miestä
poltettavaksi. Ja monet, jotka Rothmann oli salaisesti kastanut,
_saivat hyvin ansaitun kuolemanrangaistuksensa_". Kaikesta siitä
ei Janssen puhu mitään, yhtävähän kuin sopimuksesta avata 10 p:nä
helmik. piispalle kaupungin portit. Nyt kun piiritys oli alkanut
uudelleen, ei noita senaikuisia salaliittolaisia suinkaan surmattu,
mikä olisi vastannut sotaoikeutta ja piispan hyvää esimerkkiä,
vaan heidät käskettiin _lähtemään kaupungista!_ Ja sitä nimitetään
"hirmuhallinnoksi"! Mitä kurjaa ivaa!
Piirityksen jatkuessa tuli ankara hallitus kaupungissa
välttämättömäksi. Joukko mestauksia tapahtui. Jos tarkastaa niitä
tapauksia, joissa näin tehtiin, niin oli aina kysymyksessä rikos
kaupungin turvallisuutta vastaan: sopimus vihollisen kanssa, rikos
kuria vastaan, pakenemiskoe tai yritys lannistaa väestön rohkeutta.
Epäilemättä on surmaaminen aina julmaa, mutta ei julmempaa kuin
sotakaan. Ja tätä eivät kastajat suinkaan olleet tahtoneet. Heidät oli
siihen pakotettu, ja he ilmaisivat kaikissa tilaisuuksissa haluavansa
"pitää yllä rauhaa ja osottaa veljenrakkautta Kristuksessa kaikille
ihmisille", kuten eräässä heidän lentokirjasessaan sanotaan.
"Hirmuvalta" ei vallinnut ainoastaan Münsterissä, vaan piispankin
valta-alueella, ja näitä toisiinsa verrattaessa ei viimeksimainittu
suinkaan ole parempi edellistä.
Piispa oli hyökkääjä ja hän surmasi hyötyäkseen, kastajat taas
suojellakseen henkeänsä. Ja piispan väki surmasi mielellään ne, jotka
sai käsiinsä, hirmuisella tavalla, upottamalla tai polttamalla.
Münsterissä ei tuomittuja kidutettu; oli vain kaksi mestaustapaa,
kaulankatkaiseminen ja ampuminen, eikä sen pitemmälle ole ehtinyt edes
inhimillinen 19:s vuosisata.
Onpa nähty siinä erityistä verenhimoisuutta, että kaupungin
päälliköt, "kuningas" Johann Leydeniläinen ja hänen käskynhaltijansa
Knipperdollinck itse toimivat pyöveleinä. Siinä ilmenee törkeätä
tietämättömyyttä ajan koko ajattelemis- ja tuntemistavasta. Ei suinkaan
ihmisyys estänyt korkeita herroja, joilla tänä aikana oli elämä ja
kuolema vallassaan, itse surmaamasta kuolemaantuomittujaan; he pitivät
varsin yksinkertaisesti pyövelin inhottavaa ja likaista työtä liian
yksinkertaisena. Pyöveliä, jonka oli surmattava rikoksentekijät,
ihmiset kaikkialla suuresti halveksivat, ja kaikki häntä karttoivat
Kun liikkeen johtajat Münsterissä itse toimivat telottajina, niin
he sillä osottivat verratonta _alentuvaisuutta_. He eivät tehneet
sitä julmuudesta, vaan heitä kehotti siihen kaikkien ihmisten
_yhdenvertaisuuden_ tunne.
Eikä tämä ole "mitään keksittyä", puhuaksemme Kerssenbroickin tapaan,
sen vakuuttaa tämä arvon mies itsekin, kun hän kertoo, kuinka profeetta
ja jumalanmies Johann Bockelson pahantekijöiden kauhuksi antoi
miekan Knipperdollinckille ja koko seurakunnan edessä nimitti hänet
miekankäyttäjäksi. Sillä "_koska kaikki korkea oli alennettava_ ja
Knipperdollinck oli tähän asti ollut kaupungin pormestarina ja päänä,
niin oli isän tahto, että hän nyt toimittaisi pyövelin _halpa-arvoista
virkaa_."
Selvemmin ei juuri enää voi lausua. Ne mestaukset, joita "kuningas"
omakätisesti toimitti, johtuivat samasta periaatteesta, joka saattoi
hänet ja "kuningattaren" palvelemaan väestöä julkisissa aterioissa.
Meidän nykyisen tuntemistapamme mukaan on sangen vastenmielistä, että
"kuningas" ja hänen käskynhaltijansa harjottavat pyövelin ammattia,
mutta nykyisillä kuolemanrangaistuksen puolustajilla ei ole mitään
syytä sellaisesta nypristää nenäänsä.
Ja mihinkä jää uudestikastajien "neromainen julmuus". Se häviää
mitättömyyteen, kun lähemmin tarkastaa asioita, ja selviää päinvastoin,
että Münsterin kastajat _aikaansa ja siihen poikkeusasemaan katsoen,
jossa he elivät_, olivat _tavattoman lempeitä_. Koko heidän julmuutensa
oli siinä, etteivät he sallineet itseään teurastaa kuten lampaat ilman
vastarintaa -- mutta se on anteeksiantamaton rikos "hyväntahtoisien"
silmissä.
Paitsi julmuudesta, syytetään uudestikastajia myöskin tyranniudesta.
Münster näyttää meille, niin sanotaan, mihin kommunismin vapaus ja
yhdenvertaisuus johtavat.
Me olemme nähneet, että Münsterin kastajat saivat kokonaan laillisella
tavalla, neuvoston vaalien kautta, vallan käsiinsä. Mutta vaali oli
tapahtunut vanhan järjestyksen mukaan, köyhälistö ja ne lukuisat
siirtolaiset, jotka olivat kokoontuneet Münsteriin, eivät olleet
edustettuina neuvoskunnassa. Toiselta puolen oli koko porvarillinen
järjestömuoto rauhaa varten säädetty. Piiritystila on aina tuonut
mukanaan sotilasviranomaisten yksinvallan ja lakkauttanut tavalliset
yhteiskunnalliset etuisuudet ja oikeudet. Vielä ei kommunismi
ikävä kyllä ole keksinyt sellaista ihmekeinoa, joka poistaisi nämä
piiritystilan seuraukset. Se ei siis Münsterissäkään voinut estää sitä,
että piiritys johti sotilasylivaltaan. Jos siitä ei voi selvästi nähdä
kommunismin ja kommunistien turmiollisuutta, niin on auttamattomasti
soaistu!
Neuvoskunnan rinnalle muodostivat saarnaajat jonkunlaisen
kansaneduskunnan. Sen valitsivat eri seurakunnat, ja siihen valittaessa
oli myöskin ammattikuntiin järjestymättömällä väestöllä äänivalta.
Saarnaajat ehdottivat Mathysin kuoleman jälkeen, että asetettaisiin
jonkunlainen "yhteishyvänvaliokunta" jonka jäsenet se itse määräisi --
seurakunnan suostumuksella.
"Profeetat ja saarnaajat", kertoo Gresbeck "hollantilaiset ja friesit,
roistot ja oikeat uudestikastajat tahtoivat olla yksin herroja eivätkä
suvainneet kaupungissa mitään esivaltaa. He asettivat viisaimpien
joukosta kaksitoista vanhinta, joiden piti olla hyviä kristittyjä
ja hallita kansaa sekä vallita kaupunkia. Niin ovat he panneet
viralta pormestarit ja neuvoston, jotka ovat asettaneet, ja kaikki
ammattikunnat, niin ettei näiden enään pitänyt olla minään esivaltana."
Kun uudestikastajilta puuttui klassillista sivistystä ja he, kuten
kaikki kerettiläiskommunistit ja kerettiläiskansanvaltaiset, ottivat
kirjalliseksi perustukseksensa vanhan testamentin, eivät he kutsuneet
tämän valiokunnan jäseniä senaattoreiksi eikä diktaattoreiksi
tai muuksi sellaiseksi, vaan "Israelin kahdentoista sukukunnan
vanhimmiksi." Nämä saivat rajattoman tuomitsemis-, lainlaadinta- ja
hallintovallan.
Mutta piirityksestä oli seurauksena, että todellinen ylivalta
kaupungissa tuli linnotuksen päällikölle. Siinä virassa oli ensin
profeetta Johann Mathys. Mutta 5 p:nä huhtik. hän kaatui hyökkäyksessä,
taistellen loistavan urhoollisesti. Johann Leydeniläinen astui nyt
hänen sijaansa.
Kaupunginpäällikkönä ja sotavoiman komentajana oli hän kaupungin
yksinvaltias herra. Kiivaasti ammuttuaan ryhtyi vihollinen 31 p:nä
elok. väkirynnäkköön. Mutta tämä torjuttiin onnellisesti. Siitä oli
seurauksena, että etevimpien kastajien kehotuksesta kaikki vanhimmat
julkisesti seurakunnan edessä siirsivät kaupungin onnelliselle
puolustajalle sen vallan, joka hänellä todellisesti jo oli ollut.
Se, että kastajat eivät osanneet antaa kaupunkinsa päällikölle
sopivampaa nimeä kuin Israelin kuningas, riippui heidän yksipuolisesta
raamatullisesta sivistyksestään, josta jo olemme huomauttaneet.
Hurskasmielisten pitäisi oleman viimeisiä heitä tästä moittimassa, ja
kuningasmielisille historiankirjottajille pitäisi näiden kommunistien,
jotka valitsivat itselleen kuninkaan, olla erikoisen myötätuntoa
herättäviä. Uudestikastajien elämästä, jotka saivat elää levossa ja
rauhassa, kuten esim. Mährissä, eivät he voi keksiä pienintäkään jälkeä
yksinvaltaisista taipumuksista.
Ollen hyvä päällikkö, piti Johann Leydeniläinen huolta ei ainoastaan
joukkojensa varustuksista ja harjotuksista, vaan myöskin väestön
hyvästä mielentilasta. Poistaakseen heistä lamauttavaa toimettomuutta
ja tuskastumista, pyrki hän hankkimaan heille puuhaa ja huvia. Hän
antoi heidän puuhata varustuksien parantamisessa, tarpeettomien
kirkkojen ja muiden rakennuksien repimisessä j.n.e. "niin ettei
niillä olisi ollut aikaa ajatella kapinoimista kuningasta vastaan",
letkauttaa Kerssenbroick. Mutta hän huolehti myöskin huvituksista.
Paitsi sota- ja voimisteluharjotuksia toimitti hän yhteisiä aterioita,
leikkejä ja tansseja, juhlakulkueita ja näytäntöjä. Nykyaikaiseen
tarkastelijaan tekee hänen esiintymisensä näissä kansanhuvituksissa
helposti teatterimaisen vaikutuksen. Mutta eipä saa tarkastaa Johann
Leydeniläistä uudenaikaisilla silmillä. Juhlakulkueet ovat niin
teatterimaisia siksi, että emme tunne niitä muuten kuin näyttämöltä.
Keskiajan lopulla olivat ne sitävastoin, kuten olemme esittäneet,
yhteiskunnallisen elämän elimillisenä osana, ja kirkko, ruhtinaat
ja aatelisto kilpailivat silloin loistokkaassa esiintymisessä.
Uudestikastajat, kuten kaikki muutkin kerettiläiskommunistit, eivät
hyväksyneet tätä loistoa, joka oli kiskomisien hedelmä. Itse he
pitivät varsin yksinkertaisia pukuja, vieläpä räätälit (Mährissäkin)
kieltäytyivät valmistamasta komeita vaatteita toisillekaan. Mutta
myöskin tässä tapauksessa olivat olosuhteet Münsterissä tavattomat.
Se komeus y.m., joka esiintyi Johan Leydeniläisen ja hänen väkensä
puvuissa, ei riippunut riistämisestä. Tämän loiston olivat he löytäneet
valmiina, heitä varten ei sitä oltu luotu. "Kuninkaan" tavarat olivat
ennen kuuluneet _rikkaille_, jotka olivat kääntäneet Münsterille
selkänsä. Kerssenbroick kertoo, että "he ottivat kullan ja hopean,
kuuluipa se sitte porvareille tai kaupungille, samoin kuin pyhät,
silkillä ja purppuralla koristetut kapineet, joita oli käytetty
jumalanpalveluksessa; samoin olivat he ottaneet omikseen kaiken
muunkin, mikä kuului kaupungille ja porvareille. Niillä komeilivat he
sitte mielensä mukaan."
Münsterin uudestikastajien loisto oli siis kaupungissa jo ennestään.
Erotus oli siinä, että loistokapineet olivat vaihtaneet omistajia,
joutuneet sortajilta sorrettujen käsiin, jotka ne olivat luoneet. Tässä
vaihteessa oli kuitenkin koko komeus saanut kaikkien "hyväntahtoisien"
kertojien silmissä mitä kamalimpia ominaisuuksia.
Apokalypsi kuvauksineen uuden Jerusalemin loistosta ja komeudesta
lienee myöskin vaikuttanut siihen että kastajat Münsterissä koettivat
todistaa, että kaupunki todella oli kauan ikävöity uusi Jerusalem!.
Yleensä ei muuten pidä kuvitella, että Münsterin loisto oli niinkään
suuremmoista, kuten yleensä tehdään. Niitä tavattomia kulta- ja
hopeamääriä, joita Gresbeck kuvittelee olleen, oli piispan sotamiehien,
kun he lopuksi vallottivat kaupungin, mahdoton löytää. Niiden viiden,
kuuden kultatynnörin sijaan, joita oli odotettu löydettävän, saatiin
tuskin puoltakaan tynnöriä, eikä sekään tuottanut enempää, että vihan
vimmassa mestattiin eräs karkuri, joka oli lörpötellyt "kuninkaan
suuresta aarteesta".
Kuvaavia olivat ne näytelmäkappaleet, joita Johann antoi näytellä.
Gresbeck kuvailee yhtä niistä; se oli tendensikappale. "Kuningas",
kirjottaa hän, "on antanut rahvaan kokoontua tuomiokirkkoon, miehet
ja naiset, kaikki, jotka eivät vartioineet valleilla, katsomaan
suurta ihmettä, jonka piti tapahtua. Hän oli teettänyt kuoriin, missä
pääalttari sijaitsee, näyttämön ja _siellä esitettiin 'Näytelmä
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta'_. Nämä näyttelivät ja vaihtoivat
sanoja keskenään, ja kun rikas mies oli antanut Lazarukselle lopullisen
vastauksen, soitti kolme soittajaa, jotka seisoivat näyttämön jalustan
luona, kolmiäänisen kappaleen. Sitte alkoi virkamies taasen puhua,
jonka jälkeen soittajat taas soittivat. Niin jatkui kappale aina
loppuun asti, mutta vihdoin tuli pahojahenkiä, ne ottivat rikkaan
miehen ruumiineen ja sieluineen ja veivät hänet näyttämöä ympäröivän
uutimen taakse. Silloin oli riemua tuomiokirkossa."
Yhtä viattomia olivat muutkin kansanhuvit, joista Gresbeck kertoo. Hän
puhuu kylläkin ilkeästi ja myrtyneesti näistä iloista, mutta hän ei
sanallakaan mainitse mistään "jumalattomasta elämästä."
Pahinta, mitä hän osaa kertoa, on se, että kuningas kerran kutsui
kaikki päälliköt ja neuvosherrat sekä heidän rouvansa luoksensa,
jolloin "he söivät, joivat ja huvittelivat, ja syötyään tanssivat,
_kukin rouvansa kanssa_". Tämän lainaa muuan nykyaikainen
historiankirjottaja Keller, mutta käyttäen sanoja: "Kuningas valmisti
suuren juhlan kaikille etevimmille miehilleen ja heidän rouvilleen _ja
mässäsi heidän kanssaan komeasti ja ylellisesti_".
Niin kirjotetaan historiaa! Koko kertomuksesta käy selväksi, ettei
Gresbeck ajatellutkaan ylellisyyttä, vaan että hän tahtoi hyökätä
Johann Leydeniläisen kimppuun siksi, että tällä oli muka yllinkyllin
ruokavaroja, kun sen sijaan kansa näki nälkää. Se onkin Gresbeckin
raskain syytös Johann Leydeniläistä vastaan.
Mutta Gresbeckillä, joka ei kuulunut kuninkaan ympäristöön, on
kuitenkin vain kulkupuheita tukemassa tätä raskasta syytöstä. On
aivan luonnollista, että useat tyytymättömät moittivat linnotuksen
päällikköä, kun muona rupesi vähenemään, ja käsitettävää, että
kaikenlaisia kulkupuheitakin liikkui; mutta huomattava on, että mitä
kauempana oltiin tapauksien keskuksesta, sitä varmempia huhuja kulki
kuninkaan hyvinvoinnista. Gresbeck itsekin erehtyy kerran, ja viittaa
siihen, että Johannkin kärsi samaa puutetta kuin muutkin, ja kumoo
siten omat herjaavat väitteensä. Hän ei nähtävästi vielä ymmärtänyt
"yhtenäisen historiankirjotuksen" taitoa.
c) Kommunismi.
Omaisuudenyhteys oli perustuksena koko kastajaliikkeelle. Sitä
koski tuo suuri taistelu Münsteristä. Mutta ei kuitenkaan siitä
johtuvat seuraukset, vaan varsinkin piiritys antoi leimansa Münsterin
kastajavaltakunnalle. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä,
vapaus ja yhdenvertaisuus saattoivat päästä voimaan vain siinä määrin
kuin sotilasdiktaturi salli.
Tuskin oli Münster helmik. 10 p:nä joutunut kastajien käsiin, kun he
lähettivät joka taholle kirjeitä, kehottaen uskolaisiaan tulemaan
Münsteriin. Eräässä kirjeessä, joka on säilynyt, sanotaan: "Täällä
saatte kaikkea tarpeen mukaan. Meidän keskuudessamme köyhimmät,
jotka ennen olivat halveksittuja kuin kerjäläiset, käyvät yhtä hyvin
puettuina kuin ylhäisimmillä ja korkeimmilla on tapana meidän tai
teidän keskuudessamme. Ja köyhät ovat jumalan armosta tulleet yhtä
rikkaiksi kuin kaupungin pormestarit ja rikkaimmat."
Mutta tämän kommunismin toteuttaminen jäi keskeneräiseksi. _Ainoastaan
yksityinen omistusoikeus kultaan ja hopeaan, raha, poistettiin
kokonaan_. "Profeetat, saarnaajat ja neuvosto ovat päättäneet, että
kaikki on oleva yhteistä, että jokaisen tulee luopua _rahastaan,
kullastaan_ ja _hopeastaan_, joka myöskin lopuksi tapahtui", kertoo
Gresbeck. Näitä varoja käytettiin etupäässä agitatsionikustannuksiin ja
sotamiesten värväykseen.
Mutta yksityinen talous säilytettiin edelleenkin, ja yksityinen
omistusoikeus tuotannon- ja nautinnonvälikappaleisiin poistettiin vain
siinä määrin kuin sodan tarpeet sitä vaativat.
Perintö-oikeus oli edelleenkin voimassa, yksinpä sotasaaliistakin
saattoi osa jäädä yksityisomaisuudeksi.
Rahan tultua poistetuksi oli tuotteiden vaihtaminen tullut
välttämättömäksi, kun kerran oli säilytetty yksityisomaisuus
tuotannonvälineisiin ja tuotteisiin, ja Johann Leydeniläinen kielsi
erityisesti niissä artikkelissa, jotka hän julkaisi tammikuun 2
p:nä 1535, kristittyjä m.m. harjottamasta viekkautta ja petosta
vaihtokaupassa". Miten suuressa määrin yksityisomaisuutta säilytettiin,
käy ilmi m.m. eräästä kohtauksesta, jonka Gresbeck kertoo:
Knipperdollinck tuli erään rihkamakauppiaan luo, _jolla vielä oli
jäljellä varastonsa_. Silloin Knipperdollinck sanoi hänelle: Sinä
tahtoisit kai myöskin olla pyhä, mutta rihkamastasi et tahdo luopua.
Sinä istut ja mietit, että sinä voit ehkä saada siitä voittoa.
Rihkamasi on sinun Jumalasi. Siitä sinun täytyy luopua, jos tahdot olla
pyhä". Rihkamakauppaa ei siis pidetty suorastaan minään kunniallisena
ammattina, mutta "kommunistinen hirmuhallitus" ei ajatellutkaan
hävittää sitä väkivallalla.
Yhteisiä aterioita tapaamme kyllä Münsterissä, mutta ne olivat osaksi
satunnaisia juhlallisia kansan kokouksia, osaksi _sotatoimenpiteitä_.
Jokaisen portin luona oli kokoushuone, jonne vahdit ja ne, jotka
työskentelivät valleilla, menivät syömään, ja missä myöskin
saarnattiin. Diakonit ja seurakunnan asettamat isännät hoitivat
taloutta. Päivällisen aikana luettiin ruokailijoille, kertoo Gresbeck,
luku vanhasta testamentista tai profeetoista. Aterian jälkeen
laulettiin jokin saksalainen virsi. Sitte nousivat syöjät ylös ja
menivät taasen vartiotoimeensa.
Myöskin naiset, jotka olivat mukana puolustuksessa, ottivat osaa
näihin aterioihin. Kerssenbroick kertoo, kuinka oli määrätty, että
veljet ja sisaret istuisivat _eri_ pöydissä, ja kohtuullisen siivosti,
eivätkä pyytäisi muuta ruokaa kuin mitä tuodaan. Syödessä ei puhuttu
sanaakaan, vaan kuunneltiin lukijaa.
Kaikki tämä muistuttaa paljon enemmän pietistien kokousta kuin
juominkeja. Mutta juuri sellaista oli kerettiläiskommunismi.
Kustannukset näistä yhteisistä aterioista saivat katolinen kirkko ja
siirtolaiset maksaa. Heidän taloistaan ja luostareista ottivat diakonit
ne ruokavarat, joita tarvittiin.
Kussakin seurakunnassa oli kolme diakonia, joiden huolena oli
myöskin köyhäinhoito. Pitemmälle ei kristillinen kommunismi ole
käytännöllisesti ajanpitkään päässyt missään, missä se on säilyttänyt
yksityistalouden.
Samat diakonit ottivat myöskin selvää yksityisten ruokavaroista, mutta
tämä onkin tarpeellinen toimenpide piiritetyssä kaupungissa ja osottaa,
muuten että yksityinen taloudenpito jatkui. Vasta myöhemmin annettiin
hädän pakottamina määräyksiä, että jokaisen tuli luopua niistä liioista
vaatteista ja kaikista ruokavaroista, jotka hänellä oli, mutta diakonit
sen sijaan antaisivat kullekin perheelle päivittäin leipää ja lihaa,
niin kauan kuin sitä oli. Puutarhatkin jaettiin eri perheiden kesken.
Yksityisomaisuusjärjestelmä pysytettiin siinäkin suhteessa.
Yksityisen talouden ohella säilyi edelleenkin taloudenhoitajan
kurinpitovalta lapsiin ja palvelusväkeen nähden; ja keskiaikaiset
perheet olivat säännöllisesti suuria, kuten muistamme, niihin kuului
senvuoksi paljon palvelijoitakin, jotka olivat perheen pään valtiuden
alaisina. Kummankin velvollisuuksia toisia kohtaan terotettiin
vanhusten julistuksissa.
Jotkut käsityöläiset määrättiin tekemään työtä kaupungin tai väestön
tarpeiksi, -- sekään ei ollut sosialistinen vaan sotatilan vaatima
toimenpide. Nämä käsityöläiset pääsivät nimittäin sen sijaan
vartiotoimesta.
Tavallisten historiankirjottajien kertomukset Münsterin pitkälle
menneestä kommunismista ovat kokonaan aiheettomia. Syy siihen, että
niin vähän tähän suuntaan saatiin aikaan, on sama kuin v. 1871 Parisin
kommunin toimettomuuteen yhteiskunnallisella alalla. Piiritys työnsi
kaiken muun syrjään. _Sota ei ole vielä koskaan osottautunut oikeaksi
hetkeksi järjestää yhteiskuntaa kokonaan uudelle kannalle_.
Eipä edes kirkollisessa suhteessa pantu toimeen mitään
jumalanpalvelusmuotojen perusteellistakaan uudistusta. Osittain lienee
tämä riippunut sodasta, mutta osaksi vaikutti tähän se seikka, ettei
uudestikastajia, samoin kuin esim. Böhmin veljiä ja Tuomas Münzeriä,
ole tämänlaiset kysymykset milloinkaan varsin suuresti huvittaneet.
Täydellisessä sopusoinnussa kerettiläiskommunismin yleisen luonteen
kanssa on heidän mieltymyksensä _vanhaan testamenttiin_ sekä
oppineisuuden halveksiminen, jonka he ilmaisivat polttamalla Münsterin
kirkkopihalla kaikki kirjat ja kirjeet, joita kaupungissa tavattiin,
raamattua lukuunottamatta. He todistavat samalla oikeaksi sen säännön,
että he samalla kun halveksivat oppineisuutta, pitivät hyvää huolta
kansakoulusta. Piirityksestä huolimatta he perustivat viisi tai
kuusi uutta koulua, missä lasten, nuorukaisten ja tyttöjen täytyi
oppia saksalaisia virsiä, kirjottamaan ja lukemaan. Myöskin mystisen
piirteen huomaa selvästi Münsterin kastajissa. Kaikista heidän etevistä
miehistään kerrotaan suorastaan sairaalloisen haltioissaolon piirteitä.
Mutta niin paljon kuin he näissä suhteissa ovatkin rauhallisten
mähriläisten veljiensä ja muiden edeltäjiensä kaltaisia, eroavat he eri
kertojien mukaan muka eräässä kohdin vallan tykkänään näistä, nimittäin
_hillittömyytensä_ kautta. Olemme jo usein olleet tilaisuudessa
koskettelemaan tätä kohtaa. Nyt tarkastamme sitä lähemmin.
d) Monivaimoisuus.
Uudestikastajat ovat ristiriidassa nykyisen käsityksen kanssa ei
hillittömyyden, vaan päinvastoin _ankaruutensa, puritanisminsa_
puolesta. Piiritys, joka vaati puolustajilta kovaa kuria, ei tietysti
ollut omiaan ainakaan heikontamaan tätä uudestikastajien yleistä
taipumusta. Kun lähemmin tarkastaa, näkyy ettei niin ollutkaan laita.
Säädyllisyyttä ja kuria pidettiin ankarasti yllä. Mainitkaamme
todisteeksi muutamia niistä 28 artikkelista, jotka julkaistiin 2 p:nä
tammikuuta 1535. Niissä sanotaan m.m.:
"6. Ei kukaan, joka taistelee oikeuden puolesta, saa vaipua
häpeälliseen ja rumaan juoppouspaheeseen, eläimelliseen hävyttömyyteen,
peliin, joka ilmaisee rahanhimon ja joka usein saa aikaan vihaa ja
eripuraisuutta, eikä huoruuteen eikä aviorikoksiin, sillä sellaiset
paheet eivät jää rankaisematta jumalan kansan keskuudessa.
"20. Ei kukaan kristitty (s.o. uudestikastaja) saa _vastustaa
eikä vahingoittaa pakanallista_ (s.o. sellaista, joka ei ole
uudestikastajista kokoonpantu) _esivaltaa_, jollei tämä pakota
ketään uskottomuuteen ja jumalattomuuteen; sitävastoin on kaikilla
mahdollisilla tavoilla masennettava sitä babylonilaista tyranniutta,
jota papit ja munkit kannattajineen harjottavat, sillä väkivallallaan
ja vääryydellään he pimittävät jumalan vanhurskauden.
"21. Jos pakana tekee itsensä rikokseen syypääksi ja pakenee kristityn
seurakunnan turviin päästäkseen rankaistuksesta vapaaksi, niin
_kristityt eivät saa ottaa häntä vastaan_, vaan on heidän jätettävä
hänet asianomaisten rankaistavaksi, _jotta kristitty seurakunta ei tule
vallattomuuden ja paheiden turvapaikaksi_".
He kehottivat siis, rauhaarakastavia kun olivat, tottelevaisuuteen
niin kauan kuin tämä oli mahdollista, varoivat pitämästä keskuudessaan
tavallisia lainrikkojia ja rankaisivat mitä ankarimmin juoppoudesta,
pelaamisesta ja kaikellaisesta sukupuoliyhteydestä avioliiton
ulkopuolella.
Gresbeck kertoo kuvaavan esimerkin siitä, kuinka ankara kurinpito
oli. Kymmenen tai parikymmentä sotamiestä oli istunut ravintolassa ja
ollut iloisia. Kun isäntä ja emäntä eivät tahtoneet tarjoilla heille
enempää, alkoivat he uhkailla ja käyttää rumia sanoja. Isäntä ja emäntä
valittivat tästä kahdelletoista vanhimmalle, jotka panivat sotilaat
torniin, ja seuraavana päivänä pidettiin tutkimus Tuomiokirkontorilla.
Kansleri Krechting oli yleinen syyttäjä. Sotamiehet pyysivät armoa, ja
lopuksi armon ovi sitte hiukan aukenikin, osa sai armon, mutta kuuden
täytyi kuolla.
Näin ankaran kurin vallitessa oli luonnollisesti juoppous harvinaista
Münsterin puolustajien keskuudessa, ja useita voittoja saatiin siksi
että he tässä kohden olivat vastustajiaan parempia. Itse Gresbeckin
täytyi ylistää heidän "viisauttaan, sukkeluuttaan ja _raitista
mieltänsä_."
Tämä on Münsterin uudestikastajien "eläimellistä hillittömyyttä" ja
"mielettömyyttä", jonka on kertonut kaikkea muuta kuin kaunisteleva
silminnäkijä!
Mutta kuinka on heidän epäsiveellisyytensä, heidän moniavioisuutensa
laita? Ainakin tällä alalla voi toki puhua eläimellisestä
hillittömyydestä?
Meillä on edessämme vaikein ja epäselvin kohta Münsterin
uudestikastajavaltakunnan historiasta. Moniavioisuus sotii siinä
määrin uudestikastajien ja yleensä kerettiläiskommunistien koko henkeä
vastaan, että me aluksi olimme taipuvaisia uskomaan, että tässä lienee
tapahtunut sekaannus. Eihän mikään ole tutkijalle vaikeampaa kuin
oikein ja ennakkoluuloista vapaana käsittää sukupuolisuhteita, jotka
eivät ole totuttujen tapaisia. Ei missään tunnu epäluvallinen niin
helposti kuin sukupuolikysymyksissä vastenmieliseltä ja inhottavalta.
Tästä riippunee sekin, että vasta myöhempinä vuosikymmeninä
yleensä on käynyt mahdolliseksi esihistoriallisen ajan ja villien
sukupuolisuhteiden tieteellinen, ennakkoluuloton tutkiminen.
Se, joka on nähnyt, mitä mahdottomuuksia esim. lähetyssaarnaajat
ovat levittäneet Etelämeren saarilla asuvien raakalaisheimojen
sukupuolisuhteista, joita he ovat katselleet, ymmärtää, että voipi
epäillä että Münsterin moniavioisuus riippuisi siitä, että on
sekotettu asioihin esim. aatamilaisten tapaista "naisyhteisyyttä",
jolla oli jonkunlaista sukulaisuutta eräiden nautinnonvälineiden
yhteisyyden muotojen kanssa. Mutta tämä otaksuminen ei pidä paikkaansa.
_Münsterissä ei ollut puhettakaan mistään naisyhteydestä_.
Se julistus, jonka kaksitoista vanhinta antoivat ottaessaan vallan
käsiinsä, sääsi _kuolemanrankaistuksen avioliittorikoksesta ja neidon
viettelemisestä_. Ja melkein samanaikainen lienee Münsterin seurakunnan
puolustuskirja. Siinä sanotaan "avioliittoa" koskevassa luvussa:
"Me sanomme ja selitämme raamatun mukaisesti, että avioliitto on miehen
ja naisen yhdistys ja velvotus Herrassa... Alussa Jumala loi ihmisen,
mieheksi ja vaimoksi hän loi heidät, molemmat hän yhdisti pyhään
aviosäätyyn, niin että he olisivat kaksi sielua ja yksi liha. _Älköön
siis kukaan ihminen erottako sellaista liittoa_.
"Mutta me teemme erotuksen tämän ja pakanoiden avioliiton välillä.
Sillä näiden avioliitto on syntiä ja saastainen, eikä ole Herran edessä
muuta kuin huoruutta ja aviorikosta. Sillä, kuten näemme, _naivat he
vain ystävien ja sukulaisten, rahan ja tavaran, lihan ja koreuden
vuoksi_.
"Mutta koska avioliitto siis on kunniallinen ja ihana sääty, _niin
ei kenenkään pidä menemän siihen kevytmielisesti_, vaan puhtain ja
hurskain sydämin, niin ettei koeta etsiä siinä mitään muuta kuin
Jumalan kunniaa ja tahtoa...
"Me kuulemme, että meitä soimataan myöskin monista muista rumista
asioista, _että me muka platonilaisella tai nikolailaisella
(aatamilaisella) tavalla pitäisimme naisemme yhteisinä_, sekä monesta
siveettömästä seikasta, niinkuin siitäkin, ettemme pitäisi väliä
sukulaisuudesta. _Mutta tämä on, kuten kaikki muutkin häpeälliset rumat
asiat, joita pahansuovat keksivät meidän syyksemme_, kaikissa suhteissa
_liettävää valhetta_. Me tiedämme, että Kristus on sanonut: vanhoille
on sanottu: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: se
joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessään tehnyt
huorin hänen kanssansa. Jos nyt meidän keskuudessamme, josta Jumala
varjelkoon, olisi sellainen, _niin emme häntä laisinkaan sietäisi_,
vaan panisimme hänet pannaan ja antaisimme hänet perkeleen haltuun."
Huomaamme, että uudestikastajien "neromainen hekumallisuus" selitti
pelkän neidon mielistelemisenkin syntiseksi. Ja nämä mielipiteet ovat
mitä täydellisimmässä sopusoinnussa useimpien muitten uudestikastajien
sukupuolisen ankaruuden kanssa. Johann Leydeniläinen oli samalla
kannalla, kun hän yllämainituissa 28 artikkelissa tammikuun 2 päivänä
1535 määräsi rankaistuksen avioliittorikoksista ja huoruudesta, jolla
sanalla siihen aikaan tarkotettiin kaikkea sukupuoliyhteyttä avioliiton
ulkopuolella. Ja tähän aikaan oli kuitenkin moniavioisuutta jo
käytännössä.
Mutta kuinka on tämä selitettävissä? Se selitys, että se oli
kommunistien synnynnäisen irstaisuuden ja kohtuuttomuuden tulos, on
tosin sangen mukava ja lohduttava porvarillisille mielille, mutta siltä
puuttuu vaan varmaa tukea. Se selitys nojautuu ainoastaan ja yksinomaan
siihen, mitä pitäisi selitettämän. Kaikki muu puhuu sitä vastaan. Me
olemme juuri nähneet, että raittius ja itsensähillitseminen olivat
kastajien huomattavia luonnepiirteitä.
Selitystä ei voida myöskään saada kastajakommunismin olemuksesta. Se
on siis etsittävä yksinomaan niistä erikoisista sukupuolien suhteista,
jotka vallitsivat piirityksen aikana. Ja nämä olivat itse asiassa niin
harvinaisenlaatuisia, että tarvitaan uskomattoman paljon sokeutta ja
hyvän tahdon puutetta, ennenkuin voipi olla niitä näkemättä.
Muistakaamme, että hyvämieliset porvarit joukottain matkustivat pois
Münsteristä. Miehet lähtivät, mutta jättivät jäljelle vaimonsa ja
naispalvelijansa. Siten kasvoi suuresti naisten lukumäärä miehiin
verraten, Gresbeckin mukaan varsin tavattomasti; hän mainitsee olleen
2,000 miestä, mutta kahdeksan, yhdeksän tuhatta naista. Asemaa sekotti
vielä sekin, että ainakin puolet miehistä olivat naimattomia. Niin oli
lukuisien _siirtolaisten_ ja luonnollisesti myöskin niiden sotamiesten
laita, jotka liittyivät kastajiin.
Katsoen kastajien ankaruuteen sukupuolisuhteissa, täytyi näiden
seikkojen tulla piirityksen kestäessä kokonaan sietämättömiksi miehisen
väestön enemmistölle. _Juuri tämä ankaruus_, joka määräsi kovat
rangaistukset avioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä _teki vihdoin
avioliittosuhteiden mullistuksen välttämättömäksi_.
Samat henkilöt, jotka eivät voi kyllin kauhistua Münsterissä
vallinnutta monivaimoisuutta, pitävät prostitutsionia itsestään
selvänä. Luonnollisesti oli prostitutsionia vallinnut Münsterissä
"säädyllisyydenkin" vallitessa. Muutamassa niistä artikkeleista, jotka
kapinalliset v. 1525 julkaisivat, vaadittiin, että "kaikki haureelliset
naishenkilöt sekä _pappien jalkavaimot_ oli määrätyillä tuntomerkeillä
erotettava kunniallisista naisista."
Kastajat, nämä "irstaat hekumoitsijat", tekivät lopun
prostitutsionista. Prostitutsioni ja kommunismi ovat suorastaan kaksi
käsitettä, jotka eivät sovi yhteen. Kommunismin eri muodot sopivat
yhteen mitä erilaisimpien sukupuolielämän muotojen kanssa, _yhden_
kanssa vaan eivät: _ostettavan rakkauden_. Missä ei ole mitään
tavaratuotantoa, missä ei osteta eikä myydä mitään, siellä lakkaa
naisen ruumis samoinkuin työvoimakin olemasta kauppatavaraa. Miten
puutteellisesti ikinä kommunismi pantiinkin toimeen Münsterissä, ei
siellä kastajien aikana hätä pakottanut ketään tyttöä myymään itseänsä.
Ja portot, jotka olivat saaneet tapansa vanhan yhteiskunnan ajalla,
eivät saaneet ostajia Münsteristä, jossa ei kellään yksityisellä
ollut rahoja. Sellaisia täytyi heidän etsiä kurin ja järjestyksen
puolesta taistelevien leiristä, sotamiesten, kunnianarvoisien porvarien
keskuudesta, maallisen ja hengellisen ylimysvallan piiristä. Sieltä he
löysivät vanhat kauppatuttunsa.
Kommunismin luonnollista vaikutusta tähän suuntaan lisäsi Münsterissä
vielä kastajien sukupuolielämää koskeva ankaruus. Mutta ajateltakoon,
että yli tuhannen naimatonta miestä eli monia kuukausia meidän
oloihimme katsoen pienessä kaupungissa yhdessä useampien tuhansien
naimattomien naisten kanssa, ilman että oli olemassa prostitutsionia.
Ankarimmatkaan rangaistukset eivät voineet estää aviorikoksia ja
avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Oli olemassa vain yksi ainoa
tehokas keino uhkaavan sukupuolienvälisen sekaannuksen vastustamiseksi:
_avioliittosuhteiden uudestaan järjestäminen_. Kauan ponnisteltuaan
vastaan, ryhtyivät vanhimmat ja saarnaajat asiaan piirityksen
_viidennellä_ kuukaudella.
Tehtävä oli vaikea, melkein mahdoton ratkaista. Oli valmistettava
avioliitto-oikeus, joka olisi sopusoinnussa uudestikastajien ankaran
avioliittosiveyden kanssa ja samalla vastaisi Münsterin omituisia
sukupuolisia olosuhteita. Uusi avioliitto-oikeus ei astunutkaan voimaan
määrättynä, valmiina lakina, vaan moninaisina, toisiaan täydentävinä,
osittain ristiriitaisinakin määräyksinä. Münsterin uudestikastajat
eivät tässä päässeet milloinkaan hapuilevalta, etsivältä kannalta,
siksi säännöttömiä olivat ne olosuhteet, joissa he elivät.
Gresbeckin sekaisista tiedonannoista ei ole helppo saada selvää
kuvaa näistä seikoista, joskin hänen kuvauksensa onkin parempi kuin
Kerssenbroickin mieletön selonteko.[37]
Voipi kumminkin huomata Gresbeckin selonteossa kaksi pääkohtaa.
Osaksi pyrittiin tekemään avioliitto vapaaksi yhdistykseksi.
Sitte julistettiin ennen uudestikastamista solmitut avioliitot
pätemättömiksi, muutenhan poislähteneitten vaimot olisivat
olleet estetyt kerrassaan solmimasta mitään avioliittoja. Tämä
pätemättömyysjulistus oli kastajien sitä helpompi tehdä, kun he kyllä
pitivät omat avioliittonsa erottamattomina, mutta eivät tunnustaneet
"pakanoitten" naimiskauppoja todellisiksi avioliitoiksi. Myöskin
vanhojen pariskuntien täytyi nyt uudistaa liittonsa.
Toiselta puolen täytyi pyrkiä myöskin siihen, että olisi saatu kaikki
naiset morsiamiksi. Kuitenkin lähinnä vain taloudellisessa eikä
ruumiillisessa suhteessa.
Jotta ymmärtäisimme Münsterissä vallinnutta "monivaimoisuutta",
täytyy meidän pitää mielessä, että siellä ei milloinkaan luovuttu
_yksityisestä taloudenpidosta_. Kuitenkin oli olemassa, siksi että niin
monet olivat jättäneet kaupungin, lukuisia perheitä, joissa ei ollut
miestä, vieläpä sellaisiakin, joissa ei ollut perheenemäntää. Tämä
synnytti monta sietämätöntä asiaintilaa piiritetyssä kaupungissa, jossa
oli lukuisa naimaton sotaväki. Senvuoksi määrättiin, että jokaisella
naisella täytyy olla mies _suojana_ ja mies -- _silmälläpitäjänä_.
Sillä uudestikastajat Münsterissä, jossa yksityisperhe pysyi olemassa,
olivat yhtä vähän _naisen_ kuin _lihankin_ vapauttamisen kannattajia.
Erittäin selvästi näkyy tämä eräästä agitatsionikirjasesta jonka
Rothmann kirjotti lokakuussa 1534; siinä muun muassa sanotaan: "Mies
siis käyttäköön miehisin mielin jalouttansa (herruuttansa) naista
kohtaan ja pitäköön avioliiton puhtaana. Naisilla on melkein kaikkialla
valta ja he johtavat miehiä kuten ohjataan karhuja... On varsin
tarpeellista, että naiset, joilla nyt melkein kaikilla on housut,
taipuvat oikeaan ja sopivaan tottelevaisuuteen. Sillä sellainen on
Jumalalle mieluista, että kukin on paikallaan, mies Kristuksen ja vaimo
miehen alamaisena."
Ne naiset, joilla ei ollut miehistä päämiestä, saivat nyt käskyn
liittyä perheisiin, joissa on mies, ei kuitenkaan kotiorjattariksi,
palvelustytöiksi, vaan _vaimojen tovereiksi_.
Luonnollisesti ei tätä määräystä perusteltu viittaamalla niihin
todellisiin olosuhteisiin, jotka sen olivat saaneet aikaan, niin
materialistisesti ei siihen aikaan ajateltu, vaan raamattuun. Mutta
siinä oli vain yksi esikuva, joka jotenkin sopi, nimittäin vanhojen
juutalaisten ja erittäinkin patriarkkojen _monivaimoisuus_. Tämä
otettiin perustaksi sitä mieluummin kun patriarkat kieltämättä olivat
olleet varsin hurskaita miehiä, joita jumala itse oli kunnioittanut
persoonallisesti seurustelemalla heidän kanssansa ja lähettämällä
enkelinsä heidän luoksensa. Sellaisten kristikunnan esikuvien tekoja
oli mahdotonta sanoa syntisiksi. Ja näin ajatellessaan saattoivat
kastajat nojautua eteviin evankelisiin kirkollisiin "valoihin". Olihan
Melanchton 27 p:nä elok. 1531 neuvonut Englannin kuningasta ottamaan
itselleen _toisen vaimon_ ensimäisen rinnalle ja selittänyt ettei
"moniavioisuutta jumalallinen oikeus kieltänyt."
Vieläpä sittenkin, kun moniavioisuuden toimeenpano Münsterissä oli
herättänyt suurta hälinää ja se yleensä oli tuomittu, selittivät
Luther ja Melanchton 10 p:nä marraskuuta 1539 Hessenin maakreivi
Filipille, että "mitä Moseksen laki avioasiassa oli myöntänyt, sitä ei
ole evankeliumissa kielletty", s.o. hän saattoi rauhallisesti ottaa
lisäksi yhden vaimon. Ei siis moniavioisuus sellaisenaan aiheuttanut
hurskaitten sielujen raivoa kastajia kohtaan, vaan näiden hävyttömyys
tahtoessaan panna toimeen moniavioisuutta rahvaan keskuudessa eikä
säilyttää sitä ruhtinaallisena etuoikeutena.
Se uskonnollinen verho, jossa Münsterin "monivaimoisuus" esiintyi,
on suuressa määrin himmentänyt sen todellista luonnetta. Vihaiset
vääristelyt ja vihollisten valheet ovat lisäksi vaikeuttaneet oikean
käsityksen saamista. Mutta muutamat tiedot, jotka ovat säilyneet,
näyttävät joka tapauksessa riittävästi, että kastajilla Münsterissä,
kun he panivat toimeen n.k. "monivaimoisuutensa", oli tarkotuksena
liittää useita naisia vain samaan _perheeseen_ eikä suinkaan samaan
_aviovuoteeseen_, vaikka luonnollisesti ei tahdota väittää, ettei
edellinen olisi edistänyt tätä jälkimäistä.
Ennen kaikkea meidän täytyy viitata siihen, että _jokainen_ nainen
määrättiin hakemaan itselleen mies, myöskin _ijäkkäät_ ja ne jotka
_eivät vielä olleet naimaijässä_. Ei kukaan voine toden teolla väittää,
kuten Gresbeck, että tämän viimeksimainitun määräyksen tarkotuksena
olisi ollut pakottaa nuoret tytöt antamaan itsensä alttiiksi.
Mutta tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme ainoana tukena.
Kuulkaammepa mitä Kerssenbroick sanoo: "Lokakuun alussa Butendick
syytti julkisesti oikeata vaimoaan Barbaraa siitä, että tämä oli häntä
häväissyt _solvaavin sanoin_ ja sanonut että hän _ei henkisesti vaan
lihallisesti eli yhdessä muitten vaimojensa ja kanssasisartensa kanssa
ja usein lihallisesti sekausi heihin_." Hänet huomattiin syypääksi ja
_tuomittiin kuolemaan_, mutta sai armon, kun pyysi mieheltään anteeksi.
Tehtiin siis ero oikean puolison ja tämän kanssasisarien välillä.
_Jokainen perheen naisjäsen ei ollut huonekunnan päämiehen aviovaimo_,
vaikka häntä sanotuinkin hänen vaimoksensa.
Toiselta puolen saattoi sattua, että niin likeisessä yhdyselämässä
tapahtui vielä helpommin, mitä muutenkin usein tapahtuu, että mies ei
tyytynyt aviovaimoonsa. Näin sitä enemmän siksi, että uudestikastajien
ankara siveysoppi kielsi oikeittenkin puolisojen välisen yhteyden,
kun vaimo oli hedelmätön taikka raskaana. Rothmann esim. johti tämän
ohjeen käskystä: "lisääntykää"; ainoastaan siksi, eikä huviksi saa
mies ja vaimo käyttää jumalan siunausta. Mutta tästä seuraa myöskin
Rothmannin mukaan, että "jos Jumala on siunannut miestä enemmän kuin
on tarpeellista _yhden_ vaimon hedelmöittämiseen, niin ei hän saa
käyttää väärin sellaista siunausta, vaan on hänellä vapaus, vieläpä
hänen pitääkin ottaa useampia hedelmällisiä naisia avioiksi, sillä
sukupuolisuhteissa oleminen avioliiton ulkopuolella on aviorikos ja
huoruutta."
Mutta täytyy aina tarkkaan erottaa tällainen _sukupuolinen_
moniavioisuus _taloudellisesta_. Edellisessä valitsi mies itselleen
vaimot, jälkimäisessä naiset valitsivat jonkun miehen, jonka he
tahtoivat tunnustaa suojelusherrakseen. Edellinen oli _sallittu_
määrättyjen olosuhteiden vallitessa -- ja olosuhteiden vuoksi olisi
nähtävästi ollut mahdotonta kokonaan päästä niin tekemästä. Münsterin
lainsäätäjät kokivat pysyttää sitä säännöllisen avioliiton rajain
sisäpuolella. Se monivaimoisuus, joka jonkun aikaa oli _pakollinen_,
oli sitävastoin _taloudellinen_, useampien naisten yhdistyminen samaan
perheeseen saman miehen suojan ja silmälläpidon alaisiksi. Vain tämän
viimeksi mainitun, mutta ei edellisen laatuisen monivaimoisuuden
alaisuuteen oli vaimo münsteriläisen avio-oikeuden mukaan velvotettu.
Mutta tämäkin pakko lakkasi pian ja muuttui _velvollisuudesta_ vain
naisten _oikeudeksi_. Kuulkaammepa niitä Johann Leydeniläisen 28:sta
artikkelista, jotka käsittelevät avioliittoa, ne ovat mitä kuvaavimpia
münsteriläisen avio-oikeuden hengelle:
"24. Ei ketään saa pakottaa vasten tahtoaan naimisiin; sillä avioliitto
on vapaa yhdistys, enemmän sidottu luonnon ja rakkauden siteillä kuin
paljailla sanoilla ja ulkonaisilla menoilla.
"25. Jos jotakuta vaivaisi kaatuvatauti, sukupuoli- tai jokin muu
tauti, niin ei hän saa laisinkaan mennä naimisiin, missään tapauksessa
ei ennen kuin toisella on tieto taudista.
"26. Älköön kukaan, joka ei enään ole neito, antako itseään sellaisena
ja pettäkö veljeänsä; sellainen petos rankaistakoon vakavasti.
"27. _Jokaisella naimattomalla naisella, tai vaimolla, jolla ei ole
oikeata miestään, olkoon oikeus valita itselleen holhooja tai suojelija
Kristuksen seurakunnasta_."
Loppuna on ennustus: "Elävän Jumalan ääni on opettanut minulle, että
tämä on kaikkein Korkeimman käsky: Miehet vaatikoot uskontunnustuksen
niin hyvin _laillisilta vaimoiltaan_ kuin niiltäkin, joille he ovat
_holhoojina ja suojana_. Mutta ei tuota tavallista: Minä uskon Isään
Jumalaan j.n.e., vaan tunnustuksen uskovansa uuteen kuningaskuntaan,
avioliittoon, johon he ovat kastetut. Kaiken tämän he näyttäkööt ja
ilmaiskoot _miehilleen_."
Sellaiselta näyttää Münsterin uudestikastajien avioliitto-oikeus
viimeisimmässä muodossaan. Taitavimmankin ja tunnottomimmankin
sosialistivihollisen on vaikea keksiä hillittömän hekuman jälkiä
sen raittiista ja yksinkertaisista määräyksistä. Sitä ei voi,
kuviteltakoonpa se millaiseksi hyvänsä, verrata itämaiseen haaremiin.
Naiset eivät Münsterissä olleet orjattaria, vaan valitsivat vapaasti
miehensä, suojelijansa ja holhoojansa. Ja kuinka vähän heitä painoi
tämä avioliittosuhteiden uudelleen järjestäminen, se käy selväksi
siitä, että _useimmat heistä kuuluivat uuden valtakunnan innokkaimpiin
puolustajiin_.
Luonnollisesti oli heidänkin joukossaan tyytymättömiä, mutta yleensä
olivat naiset innostuneita uuteen järjestykseen. Esimerkin tästä antaa
Mollenheckin kapina, joka tapahtui 30 p:nä heinäkuuta. Bezold sanoo
sitä kapinaksi, joka sai alkunsa "sikäläisten veljien paremmasta
tunteesta, mutta joka kuitenkin verisesti kukistettiin!" Gresbeck kuvaa
oikein tapausta, kun hän kertoo, että Mollenheck, entinen ammattikunnan
esimies, kokosi ympärilleen "joukon porvareita ja hurskasta kansaa ja
sotilaita", ei vain uuden avioliittojärjestyksen kumoamiseksi, vaan
jotta "kukin saisi omaisuutensa takaisin, ja pormestarit ja neuvosto
uudelleen asetettaisi, ja kaikki olisi niinkuin ennenkin." Karanneet
sotamiehet kuuluivat siis pääasiallisesti tähän teeskenneltyyn
siveysliikkeeseen, joka itse asiassa koetti kukistaa vallankumousta. He
menestyivät aluksi ja saivat Johann Leydeniläisen ja Knipperdollinckin
vangiksi. Jos he olisivat nyt heti avanneet kaupunginportin, niin
piispan väki olisi jo silloin saanut kaupungin haltuunsa, kirjottaa
Gresbeck. "Mutta he ajattelivat enemmän rahoja kuin portin avaamista ja
täyttivät avarat hihansa rahoilla ja istuivat koko yön viinin ääressä
ja joivat, kunnes juopuivat. Siksi heidät lyötiin, ja friesit ja
hollantilaiset saivat taasen voiton."
Miten innokkaasti Münsterin naiset taistelivat valleilla ryntäyksen
torjumiseksi, siitä kertovat sekä Kerssenbroick että Gresbeck
lukuisia esimerkkejä. Mutta hyökkäyksiinkin he olivat valmiita.
Johann Leydeniläinen piti eräänä päivänä sitä varten vapaaehtoisten
katselmusta. Niiden joukossa oli _kolmesataa naista_, "toinen tuli
tappara, toinen keihäs olallaan. Mutta kuningas ei tahtonut ottaa
kaikkia, vaan valitsi 51, ja heidän nimensä kirjotettiin muistoon".
Seuraavana päivänä käski hän kaikkien niiden, jotka tahtoivat jäädä
kaupunkiin tulla koolle. Heidät jaettiin sitte yhtämoneen osastoon kuin
oli portteja, ja kukin joukko sai vartioida porttiansa miesten kanssa
yhdessä. Kaikki kulkivat portilleen laulaen Saksan uskonpuhdistuksen
marseljeesia: "Jumala ompi linnamme."
Siten Münsterin naiset puolustautuivat "häpeäänsä" vastaan.
Sanottu olkoon kylliksi "naiskysymyksestä" Münterissä. Joskin vielä
paljon on epäselvää, käynee tästä kuitenkin riittävästi selville, että
asioitten uusi järjestys, joka siellä pantiin toimeen, on täydellisesti
käsitettävissä, ja useista vajavaisuuksista, lapsellisuuksista, vieläpä
raakuuksistakin huolimatta se kuitenkin monessa suhteessa miellyttää.
Kaikkein vähimmin on nykyisen yhteiskunnan puolustajilla aihetta
moittia Münsterin uudestikastajien "häpeällistä irstautta". Sillä
juuri heidän yhteiskuntansa paraimpina tukipylväinä on sukupuolielämän
hävyttömin ja alentavaisin muoto, joka käyttää nuorien tyttöjen
hätää ja taitamattomuutta alentaakseen heidät miehisten tarpeitten
tahdottomiksi uhreiksi, kaikille himoille alttiiksi. Kuinkapa ilman
tätä ihanaa laitosta kävisi meidän teollisuutemme suuren osan
"kukoistuksen", kuinka porvarillisten yhteiskuntakerrosten vaimojen ja
nuorien tyttöjen hyveen ja siveyden?
Se onkin nykyajan kuva, jonka meidän porvarilliset historioitsijamme
ovat esittäneet, kun he ovat kuvanneet Münsterissä muka vallinnutta
hillittömyyttä. He ovat luoneet kuvan, jonka toden teolla näkee
jokaisessa kaupungissa, jossa nykyinen sivistys hallitsee. Ja viisauden
viimeinen loppu yhteiskunnassamme on _näiden irstailujen järjestäminen_.