Münsterin "kommunin" luonteen käsitteleminen on tässä tullut sekä
laajaksi että kiistakirjotuksen tapaiseksi, mutta vähemmällä ei häviä
se vääristelyjen vuori, joka peittää sen oikeat piirteet, ja on
mahdotonta pysyä tieteellisen välinpitämättömänä, kun huomaa, kuinka
järjestelmällisesti alkuaan rauhallinen ja rauhaarakastava lahko
leimataan verenhimoisien, eläimellisien roistojen liitoksi, vain siksi,
että se kerran nousi voimakkaaseen vastarintaan, ei kärsinyt, vaan
taisteli vakaumuksensa puolesta ja osotti sotaista sankariutta.
Kevein sydämin rupesi piispa Frans piirittämään kaupunkia, sittekun
hänen kavala hyökkäyksensä helmikuun 10 p:nä oli torjuttu. Hän
luuli kai piankin suoriutuvansa tuosta nälkäänäkevien ja kaupunkiin
kokoontuneiden maankiertäjien joukosta, joksi hän uudestikastajien
joukkoa kuvitteli. Hänellä oli käytettävänä useampia tuhansia sotaan
harjaantuneita miehiä, joilla oli lukuisa tykistö ja kokeneita
päälliköitä, -- jo ennen helluntaita oli hänellä 8,000 keihäsmiestä.
Mutta vaikka kastajia ei milloinkaan ollut enempää kuin 1,500 miestä ja
nekin sotaantottumattomia, oli heillä luja linnoitus tukenansa, mutta
ennen kaikkea teki heidän etevämpi sotakurinsa, uhrautuvaisuutensa ja
innostuksensa heidät vastustajiaan etevämmiksi.
Toukokuun 21 p:nä alkoi ensimäinen kaupungin ampuminen, ja 25 p:nä
ryhtyivät piirittäjät hyökkäykseen. Mutta osa piispan sotilaita oli
juovuksissa, he ryntäsivät liian aikaisin ja saattoivat, kun heidät
ajettiin takaisin, toverinsa epäjärjestykseen. Hyökkääjät pääsivät
kuitenkin tikapuineen aina valleille asti, mutta siellä kohtasivat he
niin voimakkaan vastarinnan, että he täysin hajallaan peräytyivät.
Pian senjälkeen tekivät piiritetyt hyökkäyksen erästä ulkovarustusta
vastaan, yllättivät sotamiehet korttien ja maljojen äärestä,
karkottivat heidät pakoon, naulasivat umpeen tykit ja tekivät
sotajoukon päävoimaan, kun se kokoontui rohkeita häiritsijöitä
vastustamaan, sellaisen vaikutuksen, että he saivat rauhassa palata
kaupunkiin.
Paremmin ei käynyt toisen hyökkäyksen, johon kolmipäiväisen kiivaan
ampumisen jälkeen ryhdyttiin elokuun 31 p:nä. Hurja taistelu päättyi
hyökkääjäin perinpohjaisella tappiolla. Heidän mieshukkansa oli
suunnaton -- muutaman sen ajan kansanlaulun mukaan 3.000 miestä ja 48
päällikköä. Sen iskun jälkeen kadotti piispa toivonsa saada Münsterin
väkivallalla haltuunsa ja tyytyi uuvuttamaan kaupunkia nälällä.
_Ja lopuksi oli kuitenkin koko Saksan valtakunta käymässä sotaa
tämän yhden ainoan kaupungin kanssa_. Aluksi oli tämän "yhden
taantumuksellisen joukon" ollut vaikea päästä yksimielisyyteen.
Pian oli kyllä selvillä, että piispan voimat eivät riittäneet
kaupungin valtaukseen. Hän haki liittolaisia ja sekä katoliselta
että evankeliselta taholta. Mutta riita siitä, miten karhun nahka
jaettaisi, ehkäisi arveluttavassa määrässä taistelua tätä vielä varsin
elävää karhua vastaan. Mutta kaikesta huolimatta piirittäjien luku ja
voimakeinot kumminkin yhä lisääntyivät, ja kun Saksan valtiopäivät
huhtikuun 4 p:nä 1535 kokoontuivat _Wormsiin_, tuli Münsterin piiritys
valtakunnan asiaksi, ja vero määrättiin tähän tarkotukseen. Frankfurtin
ja Nürnbergin pormestarit lähetettiin Münsteriin vaatimaan sen
puolustajia _valtakunnan nimessä_ antautumaan, mutta nämä karkottivat
ajatuksenkin sellaisesta.
Asema oli kuitenkin siihen aikaan jo toivoton. Alusta alkaen oli
Münsterin kastajien täytynyt käsittää, että heillä, kun _koko
valtakunnan_ hallitsevat luokat olivat heidän katkerina vihamiehinään,
ei ollut muuta keinoa kuin koettaa saada liike paikallisesti
yleisemmäksi. Ei se näyttänytkään toivottomalta. Heillä oli vahvaa
kannatusta kaikissa Pohjois-Saksan kaupungeissa, olipa Lübeckissä
heitä lähellä oleva suunta enemmistönä. He lähettivät kiihottajiaan
joka taholle, samoin kuin lentokirjasiaankin. Niistä ansaitsee mainita
erittäinkin Rothmannin kirjottama "Entiselleenasettamlnen", josta jo
useita kertoja olemme lainanneet otteita. Se oli kastajien oppien
ja laitoksien puolustuskirjotus, joka puolusti miekan käyttämistä
"jumalattomia" vastaan, kommunismia ja moniavioisuutta. Kirjotuksella,
joka ilmestyi lokakuussa 1534 ja kuljetettiin salaa Münsteristä
kaikkialle, oli hyvä menekki. Ennen pitkää otettiin siitä toinen painos.
Joulukuussa ilmestyi sitte: "Kirja kostosta, varsin lohtua tuottava
kertomus babylonialaisen pedon hylkäämisestä ja rankaistuksesta,
julkaistu Münsterissä Kristuksen seurakunnan toimesta kaikille hajalla
oleville totisille israelilaisille ja Kristuksen liittolaisille". Kosto
tulee, sanotaan siinä, nyt mahtaville, ja kun se on täytetty, tulee
jumalan kansalle uusi taivas ja uusi maa. Kirjanen loppuu kehotuksella
kapinaan: "Nyt, rakkaat veljet, on koston hetki tullut, jumala on
herättänyt luvatun Davidin kostamaan ja rankaisemaan Babylonia ja sen
kansaa. Siksipä, rakkaat veljet, varustautukaa taisteluun, ei vain
apostolien nöyrän kärsimisen aseilla vaan myöskin Davidin ihanalla
kostonhaarniskalla. Kaikkea viisautta, kaikkia juonia täytyy meidän
käyttää heikontaaksemme jumalan vihollisia ja vahvistaaksemme jumalan
sotalippua. _Muistakaa, mitä he ovat tehneet teille_; se täytyy meidän
tehdä heille, ja samalla mitalla, millä he ovat teille mitanneet, tulee
heille itselle takaisin mitata. Lähtekää sen vuoksi, rakkaat veljet,
niin lukuisasti kuin mahdollista tänne päästäksenne jumalan lipun alle.
Jumala, sotajoukkojen herra, joka tämän on maailman alusta päättänyt ja
profeettainsa kautta julistanut, varustakoon teitä ja koko Israelia,
tahtonsa mukaan, ylistyksekseen ja valtakuntansa lisäämiseksi. Amen."
Kun tämä kiihkeä kehotus julkaistiin, oli kuitenkin jo kaikki
kastajaliikkeet Saksan kaupungeissa kukistettu, ja Lübeckin kansanvalta
oli joutunut sotaan Tanskan kanssa eikä voinut Münsterin hyväksi tehdä
mitään, kuten alkuaan oli ollut aikomus, ja lopuksi kääntyi sota
kansanvallalle vallan tuhoisaksi.
Saksasta ei siis ollut apua odotettavissa. Mutta yksi toivo oli vielä
jälellä: _Alankomaat_, joka jo oli antanut heille niin paljon voimia.
Vuodesta 1534 alkaen, jolloin Münster joutui kastajien käsiin,
kasvoi liike voimakkaasti kaikkialla Alankomaissakin. Amsterdam oli
edelleen heidän pääpaikkansa, mutta monessa muussakin paikassa oli
heillä valtavaa kannatusta. "Me olemme suuresti huolissamme näissä
maakunnissa", kirjotti Antwerpenistä muuan Erasmus Rotterdamilaisen
ystävä, "uudesti -- kastamisen kapinallisen liekin vuoksi. Se
loimuaa ilmiliekissä. Tuskinpa on sellaista kylää tai kaupunkia,
missä kapinaliekki ei salaisesti hehkuisi. Kun he saarnaavat
omaisuudenyhteyttä, virtaavat kaikki varattomat heidän puolelleen."
Mutta näillä vallankumouksellisilla joukoilla ei ollut, kuten
Münsterin veljillä, tekemistä hajaantuneitten vastustajien kanssa.
Vahva keskittynyt valtiovalta käytti heti kaiken voimansa uhkaavan
kapinan tukahuttamiseksi. Me emme saata luetella niitä lukuisia
mestauksia, joita nyt seurasi, ne ovat yhtä ja samaa julmuutta. Mutta
siitä huolimatta ei voitu estää aseellisia joukkoja muodostumasta,
ne kokoontuivat Vollenhoween Zuiderseen rannalla, lähteäkseen sieltä
Münsterin avuksi.
Maaliskuun 22 p:nä saapui Vollenhoween 30 laivaa Amsterdamista tuoden
aseellisia kastajia, ja pari päivää myöhemmin tuli 3,000 miestä 21
laivalla, paitsi kaikkia niitä, jotka samaan aikaan tulivat sinne
jalkaisin tai kärryillä. Mutta Alankomaitten viranomaiset olivat
saaneet vihiä asiasta ja hajottivat joukot sitä myöten kuin ne
saapuivat.
Piiritettyjen suuret voitot toukok. 25 p:nä ja elokuun 31 p:nä
elvyttivät kumminkin uudelleen liikettä. Sitä edistivät myöskin
Münsteristä tulleet lähettiläät. Nälänhädän vuoksi, joka talvella
1534-35 uhkasi kaupunkia, suunnitteli Johann Leydeniläinen rohkean
yrityksen: alankomaalaisten toverien piti nousta kapinaan, hänen
itsensä piti erään joukkojen osan kanssa tunkeutuman piiritysarmeijan
läpi, yhtyä sitten kapinallisiin alankomaalaisiin ja näiden kanssa
levittää kapinaa ja tulla Münsterin avuksi. Hän katsasti ja harjotti
myöskin, kuten olemme nähneet, vapaaehtoisia tähän epätoivoiseen
yritykseen ja teetti sitä varten erityisen vaunulinnan.
Mutta niin pitkälle ei päästy. Muuan Johannin lähettämä "apostoli"
Johann Grass, entinen koulumestari, ilmaisi suunnitelman. Hänen piti
kokooman veljet Deventeriin ja sieltä kulkeman Münsteriä kohden.
Sen sijaan hän lähti suoraan piispa Fransin luo, ilmotti hänelle
suunnitelman, etevimpien puolueystävien nimet Ala-Reinin varrelta
sekä heidän yhtymäpaikkansa. Sillä oli tämä auttamisyritys tehty
mahdottomaksi.
Mutta vielä kerran teki Johann Leydeniläinen yrityksen suunnitelmansa
toteuttamiseksi. Pääsiäisenä piti sen tapahtuman. Keller kertoo
siitä: "Kastajat aikoivat sovitulla hetkellä pystyttää neljä lippua,
yhden Eschenbruchin luo Jülichin maassa, yhden Hollantiin, kolmannen
Mastrichin ja Aachenin välille ja neljännen Frieslandiin. Siksi piti
veljien varustauman aseilla ja rahoilla, ja niin pian kuin käsky
kävisi, lähtisi jokainen lähimmän lipun luoksi tullakseen Münsteriin.
"Tämä suunnitelma osittain toteutetuinkin. Ensimäisenä pääsiäispäivänä
valtasivat kastajat n.k. Oldenluostarin länsi-Frieslandissa ja
varustivat sen nelinkertaisilla valleilla ja haudoilla. Keisarillinen
maaherra koki turhaan vallottaa paikkaa äkillisellä hyökkäyksellä.
Hänen täytyi tuottaa järeätä tykistöä ja ryhtyä säännölliseen
piiritykseen. Ampumisen jälkeen hän ryhtyi hyökkäykseen. Neljä kertaa
täytyi hänen viedä sotamiehet tuleen, voittamatta enempää kuin osan
etuvarustusta. Ampuminen sai jonkun päivän kuluttua alkaa uudestaan,
ja kun tykit olivat tehneet muuriin neljä aukkoa, vallattiin vihdoin
koko asema pitkän ja vaikean taistelun jälkeen. Kahdeksan tai ehkäpä
yhdeksänsataa kuollutta jäi tappelutantereelle."
Toinen joukko kulki meritse Dewenteriä kohden, mutta sen hajotti
Geldernin herttua. Vaarallisemmaksi kävi kapina _Amsterdamissa_, sinne
oli lähetetty _Johann Geeliläinen_, joka oli Münsterin paraimpia
päälliköitä. Hän pääsi onnellisesti perille ja sai veljet nousemaan
kapinaan.
Toukokuun 11:nnen päivän illalla 500 aseellista kastajaa miehitti
neuvoshuoneen, toinen pormestari surmattiin ja talo laitettiin
puolustuskuntoon. Kapinalliset eivät kuitenkaan olleet kyllin vahvoja
voidakseen karata koko suuren kaupungin kimppuun. Ensi menestyksen
jälkeen kohtasi Johann Geeliläinen sellaisen vastarinnan, että hän ei
liene sellaista odottanut. Porvaristo tarttui yksimielisesti aseisiin,
ja verinen taistelu syntyi, joka kesti koko yön ja päättyi kastajien
perinpohjaisella häviöllä. Voittajien viha sai aikaan hirmuisia
julmuuksia. Johann Campenilaiselta, jonka Johann Leydeniläinen
oli asettanut kastajien piispaksi Amsterdamiin, kiskottiin kieli
suusta ja käsi hakattiin poikki; niin silvottuna pantiin hänet
seisomaan häpeäpaaluun, päässä peltinen piispan hiippa, jossa oli
kaupunginvaakuna. Vasta sitte hänet mestattiin. Toisilta vangeilta
reväistiin sydän ruumiista, vaikka he elivät. Millaisia petoja
olivatkaan -- uudestikastajat!
Amsterdamin kapinan kukistaminen mursi voiman viimeisiltä kastajilta
Münsterin ulkopuolella, jotka olisivat voineet toimittaa jotakin tämän
kaupungin auttamiseksi.
Ja piiritettyjen keskuudessa vallitsi jo nälänhätä. "Ensin syötiin
hevoset", kirjottaa Gresbeck, "päineen ja jalkoineen, maksoineen
ja keuhkoineen. Sitten tuli kissojen, koirien, rottien, suurien
simpukoiden ja sammakoitten vuoro, ja leipää leivottiin sammalista.
Niin kauan kuin oli suolaa, oli se rasvana. Sitte syötiin
härännahkojakin, ja vanhat jalkineet pehmitettiin ja syötiin. Lapset
kuolivat nälkään, vanhat kuolivat nälkään, toinen kuoli toisen jälkeen."
Kun hätä tuli sietämättömäksi, julistutti Johann, että se, joka ei
enää tahtonut ottaa osaa taisteluun ja tahtoi jättää kaupungin, sai
ilmottautua neuvoshuoneessa; neljän päivän kuluessa saisi jokainen,
joka tahtoi, lähteä kaupungista. Useat käyttivät hyväkseen tätä
tilaisuutta, naiset, ukot ja lapset, mutta myöskin asekelpoiset miehet.
Osan tuhosi heti piispan väki, toiset heitettiin vankeuteen; sotamiehet
ottivat haltuunsa nuoret naiset ja harjottivat heidän kanssansa --
monimiehisyyttä, luultavasti vapauttaakseen heidät sen kautta siitä
häpeästä, jonka kastajien monivaimoisuus Münsterissä oli heille
tuottanut.
Useimmat jäljellejääneistä olivat päättäneet pitää puoliansa
viimeisimpään hengenvetoon asti ja mieluummin kuolevansa palavan
Münsterin raunioihin. Piispan leirissä tiedettiin, kuinka epätoivoinen
kaupungin tila oli, että siellä oli vain varsin vähän ruutia ja
että sotahaluisten lukumäärä väheni hirmuisesti. "Johann tarkasti
toukok. 24 p:nä, kuinka paljon asekuntoista väkeä oli kaupungissa,
ja oli sitä noin _kaksisataa_ miestä, kuten vangitut meille ovat
ilmottaneet. Muut ovat sairaita, makaavat tai hapuilevat ympäri, kaikki
ovat pöhöttyneitä, heikkoja, eivätkä jaksa kulkea kauaksi ovensa
edestä, niin etteivät he voi päästä pakoon sotamiehiltämme", kirjotti
Frankfurtin pormestari tähän aikaan piispan leiristä.
Siitä huolimatta ei piispan väki uskaltanut tehdä hyökkäystä. Se
muisti hyvin, että se taistellessaan kastajien pientä joukkoa vastaan
oli menettänyt jo 6,000 miestä, ja vielä kesäkuun 8 p:nä kirjotti
yllämainittu pormestari, että _ellei petos tule avuksi, emme saane
kaupunkia tänä kesänä valtaamme_. Aivan kuin aikanaan Dolcinon joukot,
olivat nyt Johann Leydeniläisen miehet niin pelättyjä, ettei kukaan
uskaltanut avoimessa taistelussa karata heidän kimppuunsa, niin kauan
kuin heissä oli hiukkakin vastustusvoimaa.
Kun pormestari kirjotti mainitun kirjeen, oli kuitenkin pettäjä
ilmaantunut, tuo meille hyvin tuttu Gresbeck. Toukokuun 23 p:nä
hän pakeni kaupungista, otettiin vangiksi ja tarjoutui silloin
viemään piirittäjät sellaiselle muurin kohdalle, jota ei vartioittu,
kastajilla ei ollut näet enää tarpeeksi väkeä vartiotoimeen. Gresbeckin
tiedonannon vahvisti toinenkin karkulainen, Hans Eck, todeksi,
mutta varovaiset piirittäjät eivät kuitenkaan uskaltaneet ryhtyä
hyökkäykseen, ennenkuin kesäkuun 25 p:nä, kun kaikki sen varalta oli
mitä huolellisimmin varustettu. Hyökkäys tehtiin yönaikana, hirmuisen
rajuilman turvissa.
Cresbeckin johdolla tuli sotamiesten etujoukko, 200 miestä,
onnellisesti vallille, lähimmät vartiat surmattiin ja portti
aukaistiin. Nyt viisi- kuusisataa miestä ryntäsi sisään, ja Münster
näytti vallotetulta. Mutta vielä kerran piti omaisuudenpuolustajien
joutuman ahdinkoon raa'an ryöstönhimonsa vuoksi.
Sisäänrynnänneet riensivät voiton hurmaamina ryöstämään ja jättivät
portin miehittämättä. Sillaikaa riensi kastajien lähin vartiojoukko
paikalle, miehitti portin, ennenkuin piispan päävoima oli ehtinyt
sisään, ja katkaisi yhteyden kaupunkiin tulleiden sotamiesten ja
pääjoukon väliltä. Ja sen sijaan, että olisi ryhdytty yleiseen
hyökkäykseen ulkoapäin, käski piispan sotajoukon ylipäällikkö, kreivi
Wirich von Dhaun, säikähtynyt kun oli, _peräytymään_ niin pian kun
hän huomasi, että kastajat olivat jälleen miehittäneet portin!
Puolustajien, miesten ja naisten, pilkkanauru ja pistopuheet valleilta
seurasivat peräytyviä sotamiehiä. Koko kaupungin kastajat nousivat.
Kaukana siitä, että olisivat tehneet lopun "hirmuvallasta", riensivät
sitävastoin kaikki, jotka vielä kykenivät aseita käyttämään, kaupunkiin
tulleita sotamiehiä vastaan. Nämä tapasivatkin 200 asestetun miehen
sijasta 800, ja 3-aikaan aamulla oli kaupunkiin rynnänneiden asema
sellainen, että he lähettivät lähettilään Johann Leydeniläisen luo.
Muutamien sotilaitten onnistui kuitenkin päästä sellaiseen paikkaan
kaupungin muurilla, jota ei vartioitu, ja sieltä heidät huomasivat
heidän ulkopuolella olevat toverinsa. Nyt tekivät vihdoin hyökkääjät
sen, mitä jo kauan sitte olisi pitänyt tapahtua: heidän päävoimansa
teki hyökkäyksen ja otti haltuunsa heikosti miehitetyn vallin.
"Kaupunki vallotettiin siis jumalan erityisestä armosta eikä suinkaan
sotaväen taitavuuden vuoksi", kirjottaa ennen mainittu pormestari.
Nyt alkoi hirmuinen katutaistelu. Kastajat rakensivat katusulkuja,
mihin vain voivat, vielä klo 8 aamulla piti heidän sotavoimansa
valiojoukko, noin 200 miestä, lujasti puoliansa katusulkujen
suojaamalla torilla. Piispan päälliköiden sotaneuvosto huomasi peräti
vaaralliseksi tai joka tapauksessa liian suuria uhrauksia vaativaksi,
koettaa väkivallalla karkottaa heitä heidän viimeisestä asemastaan.
Heille myönnettiin senvuoksi _vapaa lähtö ja varma suojeluslupaus_, jos
luopuisivat aseistaan.
Nämä ehdot hyväksyttiin, kastajilla kun ei enää ollut mitään toivoa.
Tuskin olivat sitte aseettomat jättäneet varustuksensa, ennenkuin
heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin. Kunniattomuus
enemmän tai vähemmän, se ei painanut ruhtinaallisten rosvojen mieltä.
Itse vallotuspäivänä surmattiin 450 kastajaa, mutta myös seuraavinakin
päivinä tapettiin useita, joiden oli onnistunut piilottautua. Raivoisat
sotamiehet murhasivat suuren joukon naisiakin, jotka olivat ottaneet
innokkaasti osaa taisteluun. Jäljellejääneet kutsutti piispa eteensä ja
lupasi heille armon, jos he tahtoisivat kirota uudestikastamisen. Mutta
vain ani harvat siihen suostuivat, he pysyivät lujina. Etevimmät heistä
mestattiin, ja muut karkotettiin kaupungista. Useimmat heistä lienevät
lähteneet Englantiin.
Johtajien keskuudesta oli suuri osa kaatunut, m.m. Tilbeck ja
Kippenbroick, luultavasti myöskin Rothmann. Vain ani harvojen onnistui
päästä pakoon, kuten esim. Heinrich Krechtinckin. Tämän veli Bernt,
samoinkuin Knipperdollinck ja Johann Leydeniläinen, joutuivat elävinä
voittajien käsiin ja heitä säästettiin erityistä, harkittua kostoa
varten. Kerssenbroick kertoo meille, että Johann Leydeniläinen oli
paennut taistelusta, sillä ajan tapana oli syyttää arkuudesta juuri
niitä, jotka eniten olivat herättäneet pelkoa. Ei hänen esiintymisensä
ennen eikä jälkeen vallotuksen todista kuitenkaan pelkuruutta. Kun
kaupunki oli vallotettu kutsutti piispa hänet luoksensa, "ja minun
armollinen herrani sanoi: Oletko sinä kuningas? ja silloin kuuluu
kuningas vastanneen: Oletko sinä piispa?" Tämä vastaus suinkaan ei
osota arkamaisuutta.
Se kohtelu, joka tuli vankien osaksi, oli tavallinen sorrettujen
luokkien voitetuille puolustajille siihen aikaan -- vieläpä muinakin
aikoina.
Johannille, Knipperdollinckille ja Krechtinckille taottiin
_kaularauta_, ja niissä heitä kuljetettiin ympäri maata. Heidän
kärsimyksistään ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta tammikuun 22 p:nä
1536 mestattiin heidät Münsterissä kaiken kansan edessä ja itse
piispankin läsnäollessa. Kerssenbroick kertoo tästä: Ja pyövelit
ottivat ensin kuninkaan (Johann Leydeniläisen), takoivat kiinni
kaularaudan ja sitoivat hänet paaluun, jonka jälkeen he tarttuivat
tulisiin pihteihin ja rupesivat niillä nipistelemään kaikkia hänen
ruumiinsa lihasia ja muita osia, niin että _liekki näkyi_ joka
paikasta, johon pihdit koskivat, ja tuli _semmoinen katku, että
melkein kaikki, jotka seisoivat torilla, eivät voineet sietää
sellaista hajua_. Sama rankaistus tuli muidenkin osaksi, mutta he
eivät kestäneet tätä rääkkäystä yhtä kärsivällisesti ja lujamielisesti
kuin kuningas ja ilmaisivat tuskansa kovasti vaikeroiden ja huutaen.
Mutta kun Knipperdollinck tuskastui nähdessään sellaisia hirmuisia
kidutuksia, rupesi hän riippumaan kaularaudassa, jolla hänet oli
sidottu paaluun, ja koetti sillä leikata kurkkunsa poikki ja siten
jouduttaa kuolemaansa. Mutta pyövelit huomasivat tämän, _nostivat hänet
taas pystyyn, tempasivat auki hänen suunsa, vetivät köyden hampaitten
välistä ja sitoivat hänet paaluun niin lujasti, ettei hän voinut päästä
alemmaksi eikä leikata kurkkuaan poikki eikä tukehduttaa itseänsä,
kun kurkku oli kokonaan auki_. Kun heitä oli tarpeeksi rääkätty ja he
vielä elivät, kiskastiin heiltä lopuksi tulisilla pihdillä kieli pois
suusta ja samalla voimakkaasti työnnettiin tikari sydämeen. Ruumiit
ripustettiin rautahäkkeihin Lambertuskirkkoon. Ja Kerssenbroick kertoo
-- _näissä_ suhteissa ei meillä ole syytä epäillä hänen kertomustaan
-- että "ne pihdit, joilla heitä oli kidutettu, voipi vielä nähdä
torilla eräässä neuvoshuoneen pylväässä, jossa ne ovat kaikkien oikeata
esivaltaa vastaan kapinoivien varotuksena ja kauhistuksena."
Muuan nykyaikainen saksalainen historioitsija, Keller, kutsuu
tätä _"rangaistukseksi, jonka heidän pahat tekonsa ansaitsivat"._
Näyttäköönpä toki sellainen "tieteen" jalo herra edes yhden ainoankin
esimerkin siitä, että Münsterin sivistymätön, raaka köyhälistö olisi
piirityksen kauhujen keskellä harjottanut jollekin viholliselleen edes
sadannen osan niistä petomaisuuksista, joita hänen korkea-arvoisuutensa
piispa puolen vuoden ajan voittonsa jälkeen antoi pyöveliensä harjottaa
omien silmiensä edessä! Ja kuitenkin iloitsee tämä yhteiskunta, joka
kerskuu korkeasta siveysopistaan, papillisen verikoiran voitosta ja
tahraa hänen uhrinsa lokaan, ikäänkuin ne olisivat kurjia lainrikkojia.
* * * * *
Uudestikastaminen, köyhälistön asia, vieläpä koko kansanvaltaisuuden
asia oli lopullisesti kukistettu Saksassa. Ja myöskin Saksan
ulkopuolella oli kastajien asekykyinen, sotainen suunta kadottanut
kaiken voimansa.
Elokuussa 1536 hajosivat Alankomaiden kastajat Bockholtin kongressissa
kahteen ryhmään. Sotainen suunta hävisi sen jälkeen olemasta,
rauhallinen sitävastoin pysyi pystyssä jonkun aikaa. Heidän johtajanaan
oli _David Joris_. Mutta tärkeimmäksi tuli _Menno Simonsin_ suunta,
jonka kannattajia johtajansa mukaan nimitettiin _mennoniteiksi_.
He opettivat, että täällä alhaalla ei ollut mitään muuta tilaa
odotettavana, kuin nykyinen, jossa täytyy tulla toimeen. Menno syntyi
1492 friesiläisessä kylässä, tuli katoliseksi papiksi, mutta joutui
1531 kastajien yhteyteen, ja jo 1533 tapaamme hänet Johann Mathysin
vastustajana ja alistuvaisen suunnan kannattajana. Hänellä oli veli,
joka kuului sotaiseen suuntaan ja liittyi niihin joukkoihin, jotka
pääsiäisenä 1535 muodostuivat lähteäkseen Münsterin avuksi. Veli
kaatui urhoollisena taistelijana, Menno taas ei kammonut hyökkäämästä
Münsterin ankarasti vainottujen uskonveljien kimppuun takaapäin, vaan
alkoi kiihotuksen heitä _vastaan_.
Menno kuten Joriskin kuolivat rauhassa, yleisesti kunnioitettuina ja
varakkaina. Tämä kuvaa sitä luonnetta, jonka kastajalahko nyt sai.
Viimeksimainittu huomasi sopivaksi asettautua Baseliin väärän nimen
turvissa nauttimaan kokoomastaan rikkaudesta. Vasta hänen kuolemansa
jälkeen huomattiin, kuka hän oli ollut, ja hänen ruumiinsa poltettiin
neuvoskunnan käskystä. Menno taas, joka kuoli 1559, eli viimeiset
vuotensa Holsteinissa erään aatelismiehen tilalla, joka oli oppinut
tuntemaan näiden kastajien ahkeruuden ja antoi heille hyvin edullisen
turvapaikan.
Pian tulivat itse Alankomaatkin sellaiseksi turvapaikaksi vainotuille
kastajille. Habsburgien ikeen murruttua julistettiin eräänlainen uskon
vapaus. 16:nnen vuosisadan lopulla siedettiin mennolaisia Alankomaissa,
v. 1626 saivat he virallisen uskonvapauden. Kuten herrnhutilaisia,
Böhmin veljien jälkeläisiä, on heitä säilynyt aina meidän päiviimme
asti. Mutta aikoja sitten eivät he ole olleet muuta kuin hyvinvoipia
pikkuporvareita, merkityksettömiä köyhälistön vapaustaistelulle ja
sosialistisen ajatuksen kehitykselle.
Alankomaista, jotka jo beghardien aikana olivat olleet Englannin
kanssa läheisessä yhteydessä, tulivat kastajien aatteet sinnekin ja
Englannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla tulivat ne etualallekin.
Mutta joskin määrätyt kansanvaltais-sosialistiset suunnat sen ajan
independentien keskuudessa voivat näyttää kastajaliikkeen jatkolta,
ovat ne kuitenkin oleellisesti kokonaan erilaisia.
Todellisena yhteiskunnan elämän liikevoimana ei kristillinen sosialismi
esiinny 16:nnen vuosisadan jälkeen. Se vuosisata synnytti nykyaikaisen
tuotantotavan, nykyaikaisen valtion, nykyaikaisen köyhälistön, mutta
myöskin _nykyaikaisen sosialismin_.
Uusi ajanjakso alkaa ihmiskunnalle.
Viiteselitykset:
[1] "Tasa-arvokommunismiksi" kutsuu Engels sitä kommunismia, "joka
yksinomaisesti tai etukädessä nojaa tasa-arvovaatimukselle". Meistä
näyttää tämä sana oikealta merkitsemään yleensä alkuperäistä
köyhälistön kommunismia. Siinä merkityksessä käytetään sanaa tässä.
[2] Tuomioistuimet Atenassa olivat vala-oikeuksia; jokainen oli
kokoonpantu viidestäsadasta valamiehestä.
[3] Erittäin vaikutti häneen pytagoralaisten opit ja matematiset
opinnot. Pytagorasta (noin 600-510 e.a.a.) tavallisesti nimitettiin
kommunistiksi, kommunistisen liiton perustajaksi, tätä väitettä tukee
ainoastaan muuan taru. Missään tapauksessa ei Platonin kommunismi ole
siitä johtunut.
[4] "Valtio" on, niinkuin Platonin useimmat teokset, kirjotettu
vuoropuheen muotoon, ja siinä enimmäkseen Sokrates keskustelee
muutamain oppilaittensa kanssa.
[5] Väärin on siis syyttää pääomaa siitä, että avioliitto on muuttunut
raha-asiaksi. Laillisesti suojeltu yksiavioisuus, yksityisomaisuuden
ja perintöoikeuden lapsi, on aina ollut sellainen. Kapitalistinen
tuotantotapa on päinvastoin luonut olosuhteet, joissa yksilöllinen
sukupuolirakkaus -- intohimoinen pyrkimys kuulua jollekin määrätylle
toista sukupuolta olevalle henkilölle eikä kellekään muulle ja
tälle ainaiseksi -- on saattanut tulla tunnustetuksi vaikuttimeksi
yhteiskunnallisessa elämässä. Nykyisen yhteiskunnan moralille
on sen tähden avioliitto, joka on yksinomaan raha-asia, tullut
epäsiveelliseksi suhteeksi. Mutta kun pääoma pysyttää entisellään
avioliiton taloudelliset juuret, vieläpä vahvistaakin niitä, niin
ei tällä siveellisellä käsityksellä ole suinkaan seurauksena, että
avioliitto lakkaa olemasta raha-asia, vaan vain se, että koetetaan
salata tätä siten, että niiden, jotka menevät naimisiin, on ollut pakko
käyttäytyä niin, jotta se todellakin näyttäisi olevan rakkaus, joka
oli syynä heidän yhtymiseensä. Pakanallisen avosydämisyyden sijaan
olemme saaneet kristillisen ulkokultaisuuden. Luonnollisesti pitää tämä
paikkansa etupäässä omistavien avioliittoihin nähden.
[6] Marx muistuttaa teoksessaan "Das Kapital", puhuessaan orjatyöstä,
ettei orja, niinkuin roomalaiset sanat merkitsevät, ollut mitään muuta
kuin instrumentum vocale (puhuva työkalu), samalla kun vetojuhta
oli instrumentum semivocale (puoleksi puhelahjainen työkalu) ja
hengettömät työaseet instrumentum mutum (mykkä työkalu). "Mutta",
jatkaa Marx, "orja antaa eläinten ja työaseitten tuntea, ettei hän
kuitenkaan ole niiden vertainen, vaan ihminen. Hän hankkii oman arvonsa
tuntoa erottaakseen itsensä niistä, rääkkäämällä ja tuhoomalla niitä
mielinmäärin. Siinä tuotannossa, joka käyttää orjatyötä, on sentähden
taloudellisena periaatteena, että tulee käyttää ainoastaan karkeimpia
ja kömpelöimpiä, mutta sen ohessa myöskin vaikeasti rikkuvia työaseita".
Verrattakoon tähän, mitä Sismondi sanoo, kun hän kirjottaa: "Orjat
ovat meidän päivinämme kykenemättömiä kaikkeen sellaiseen työhön,
joka vaatii älyä, makua ja tarkkuutta. Luultavaa on, että roomalaisen
muinaisuuden kauniit työt ovat suorittaneet henkilöt, jotka ovat
vapaina saavuttaneet taitavuutensa ja vasta jonkun sodan kautta
joutuneet orjuuteen. Sillä niin pian kuin roomalaiset vihdoinkin olivat
kukistaneet kaikki teollisuuskansat, niin että he saattoivat ottaa
uusia orjia ainoastaan raakalaisten joukosta, joutui kaikki taide
ja teollisuus tavattoman nopeasti rappiolle, ja he itse vaipuivat
raakuuteen. Yleensä orjuus ei vahingoita ainoastaan orjia, vaan
myöskin vapaita, sillä se saattaa halveksimaan teollista työtä, joka
seikka yhä enempi estää köyhiä vapaita ryhtymästä siihen. Se tila,
johon Rooman tasavallan köyhälistö vaipui, kun se oli erotettu kaiken
työn yhteydestä, osaksi koska se tätä halveksi, osaksi orjakilpailun
kautta, on sattuva ja liikuttava esimerkki siitä, kuinka orjuus syöksee
alennukseen ja kurjuuteen sen osan kansasta, joka ei kuulu vallitseviin
eikä orjiin".
[7] Kreikankielinen christos-sana merkitsee voideltua.
[8] "Chilias" kreikankielessä = tuhat.
[9] Latinalaisesta sanasta caelebs = naimaton.
[10] Kreikkalaisesta sanasta laos = kansa.
[11] Ruotsissa niinkuin Suomessakin välittivät, kuten tunnettua,
Saksalaiset keski-ajalla kauppaa.
[12] Tämä maanisän yksinkertainen toimenpide sopivan vähennyksen
aikaansaamiseksi työpalkoissa herättänee kateutta ja ihailua monessa
uuden ajan kaksinaisen rahakannan harrastajassa.
[13] Koko keski-ajalla syötiin ja juotiin hyvin ja runsaasti.
Ainoastaan muutamia esimerkkejä lukemattomien joukosta. Kun Böhmin
prinsessa Kunigunda v. 1246 vietti häitään Unkarin prinssin Belan
kanssa Tonavan varrella lähellä Wieniä, niin "hankittiin Itävallasta,
Steiermarkista ja Mähristä kaikellaisia tavaroita uskomattoman paljon.
Viisi rehusuojaa rakennettiin, suuria kuin isoin kirkko; kaikenlaisia
suurempia ja pienempiä syöttöraavaita oli Tonavan saarella ja
läheisellä tasangolla, metsänriistaa ja siipikarjaa oli, voi sanoa,
lukemattomin määrin; leipää varten oli 1,000 mittaa vehnää, ja viiniä
niin paljon, että se olisi riittänyt parinkin maan väestölle useammaksi
päiväksi". Tämä Palacky'n "Böhmin historiasta" otettu kuvaus tuntuu
uskomattomalta. Vilhelm Oranialaisen häissä v. 1561 kulutettiin 2,000
hl. vehnää, 4,000 hl. ruista, 7,000 hl. kauroja, 3,600 aarnia viiniä
ja 1,600 tynnyriä olutta. Albrecht Baierilaisen suurissa hautajaisissa
v. 1509 tarjottiin kokonasta 23 ruokalajia. Vuonna 1569 kääntyi muuan
läheltä Helmstädt'iä kotoisin oleva apotti protestanttiseen oppiin ja
meni naimisiin, jolloin syötyä vihkiäisateriaa sanotaan erityisesti
vaatimattomaksi, ja kuitenkin 110 henkeä söi silloin 2 härkää, 3
sikaa, 10 vasikkaa, 10 karitsaa, 60 kanaa, 120 toutainta, 10 haukea,
tynnörillisen pientä kalaa, neljänneksen tynnöriä voita, 600 munaa ja 2
suurta juustoa. Esimerkkejä olisi loppumattomasti ja kaikista maista.
[14] Että kirkko muutenkin pyrki levittämään hyödyllistä maallista
tietoa, sitä todistaa se kysymys, jonka pyhä Bonifasius teki
yhtä pyhälle Isälle Roomassa, tahtoen tietää miten silava olisi
soveliaimmin nautittava. Paavi, Sakarias nimeltään, vastasi, että
hän kirkko-isien kirjoista ei löydä mitään neuvoa tässä syntisen
ihmiskunnan menestykselle niin tärkeässä kysymyksessä. Hänen mielestään
pitäisi silavaa nauttia vain, kun se on kunnollisesti paistettua tai
savustettua. Mutta jos tahdottaisi nauttia sitä raakana, silloin
tapahtukoon se vasta pääsiäisen jälkeen.
[15] Täällä oli sekä runsaasti kotimaista villaa että sen ohella suuria
määriä tätä tavaraa vastapäätä olevasta Englannista, jonka villa
oli silloin tunnetuista parasta ja joka vasta myöhään kehitti oman
villakangasteollisuutensa.
[16] Näillä vanhemmilla kommunistisilla siirtoloilla oli kaikilla
uskonnollinen luonne -- jo se osottaa niiden vanhoillisuutta.
Niille kommunistisille siirtoloille, joita tässä tarkotamme, ei
uskonto ollut yksityisasiana, vaan ne olivat vielä sillä kannalla,
jolloin yhteiskunnalliset aatteet puetaan uskonnolliseen asuun.
Siirtolaan yhtymisellä oli edellytyksenä määrättyjen uskonkappaleiden
tunnustaminen.
[17] Mitään tavatonta työtaakkaa eivät munkit tosin ole koskaan
itselleen asettaneet, yhtä vähän kuin vapaat työmiehetkään ennen
kapitalistisen tuotannon syntyä. Benediktiläisluostareissa oli
normalityöpäivä, pyhän Benediktus Nursialaisen omien sääntöjen mukaan,
_seitsemän tuntia_. Me suositamme tätä normalityöpäivää hurskaalle
kristikunnalle huomioon otettavaksi.
[18] Näitä yksinkertaisien talonpoikien ja käsityöläisten siirtoloita,
joiden on kommunisminsa avulla onnistunut taloudellisesti kohota
luokkansa tavallisen pinnan yli, ei saa, sanomme sen vielä
kerran, sekottaa niihin kommunistisiin siirtoloihin, joita ovat
perustaneet sivistyneet kaupunkilaisasukkaat, ollen tarkotuksena
luoda yhteiskuntamuoto, joka voittaisi ei ainoastaan talonpoikais- ja
pikkuporvariyhteiskunnan, vaan vieläpä kapitalistisenkin, sen
kehittyneimmässäkin muodossa. Nämä kokeet onnistuivat tavallisesti
huonosti heti alusta alkaen, sillä kaupunkilainen on kun onkin huono
sivistyksen tienraivaaja maaseudulla, ennen kaikkea erämaassa. Mutta
silloinkin kun koe näennäisesti onnistui, ei se kuitenkaan saavuttanut
päämääräänsä. Yksinäinen kommunistinen, itsestään huolta pitävä kunta
on nimittäin aina, vaikka se olisi kuinka täydellisesti järjestynyt
tahansa, taloudelliselta kannalta katsoen alempana kapitalistista
yhteiskuntaa, joka hallitsee kokonaisen kansakunnan markkinoita ja
lisäksi osan maailmanmarkkinoita. Kommunistinen siirtola saattaa
pysyä nykyisessä yhteiskunnassa pystyssä ainoastaan sen kautta,
että sen jäsenet muuttuvat talonpojiksi ja luopuvat kaikista niistä
sivistyksen hedelmistä, joita kapitalistinen yhteiskunta on kehittänyt.
Tästä voi päättää, mikä arvo on esim. Hertzkan afrikalaisilla
asutussuunnitelmilla. Joskin ne menestyisivät, joka kumminkaan ei
ole luultavaa -- kuten on tunnettu, ne ovatkin sen jälkeen kuin tämä
kirjotettiin menneet kumoon -- niin tuloksena ei olisi suinkaan
korkeamman yhteiskunnan, vaan joidenkuiden talonpoikaiskylien
perustaminen, jotka kaikin puolin olisivat meidän sivistyksemme rajojen
ulkopuolella.
[19] Latinal. sanasta partikula, pikku-osa. Partikularismi = taipumus
hajaantua pieniin osiin.
[20] Ansaitsee huomauttaa, että vastakohta Vanhan Testamentin usein
talonpoikaismielisien ja Uuden Testamentin ruhtinasmielisien ajatusten
välillä ei suinkaan jäänyt huomaamatta sinä aikakautena, jossa nyt
liikumme. Luther kirjottaa esim. lentokirjasessaan "ryösteleviä
ja murhailevia talonpoikia" vastaan m.m.: "Ei suinkaan se auta
talonpoikiakaan, jos he väittävätkin, että 1 Mooseksen kirjan 1 ja 2
luvun mukaan kaikki esineet luotiin vapaiksi ja yhteisiksi ja että me
kaikki olemme samallaisia kasteen kautta. _Sillä Uudessa Testamentissa
ei määrää Mooses_, vaan siellä on mestarimme Jesus Kristus ja hän
_asettaa meidät, sekä henkemme että omaisuutemme, keisarin_ ja
maallisen oikeuden alaisiksi," j.n.e.
[21] Mahdollisesti on sana johtunut kreikkalaisesta sanasta "katharos"
= puhdas, katarit merkitsisivät: puhtaat. Viekkaimpia selittäjistä ovat
teologit, niinpä kaksi "oppinutta" jesuiittaa on johtanut tämän sanan
saksalaisesta sanasta "katze" tai "kater", kissa, koska nämä uskottomat
pitivät kokouksiaan öisin, kuten kissat. Toinen "tiedemies" selittää
heidän saaneen nimensä siitä, että palvelivat paholaista kissan
muodossa, jonka peräpuolia he suutelevat.
[22] Tämä on oivallinen esimerkki siitä, kuinka sorrettu luokka voi
päästä parempaan asemaan ja sen sekä riistävänluokan vastakohtaisuus
kumminkin käydä jyrkemmäksi. Ei mikään saata senvuoksi olla
naurettavampaa kuin ne kokeet, joita nykyisen porvarillisen
kansallistaloustieteen asianajajat tekevät, koettaessaan todistaa
työmiehille, että heidän asemansa on parempi kuin ennen ja että tällä
perusteella koko sosialistinen työväenliike on aivan epäoikeutettu
ja väärinkäsityksestä riippuva. Vaikkapa kaikki heidän selityksensä
"köyhälistön kohoavasta luokkaliikkeestä" olisivatkin oikeita, niin
eivät ne kuitenkaan todistaisi mitään. Herrat voisivat toki jo
tietää, mitä Marx ja Engels ovat keksineet puoli vuosisataa sitten,
ettei sosialidemokratinen (kommunistinen) liike ole _kurjuuden_,
vaan _luokkavastakohtien_ ja _luokkataistelun_ tuote. Ja että
luokkavastakohdat ovat tasottumassa, että luokkataistelut vähenevät,
sitä eivät toki väittäneet ruusuhohteisimmissa väreissä asioita
kuvailevat Wolf tai Brentanokaan.
[23] Näytteeksi siitä, millainen "sivistyneen" yläluokan
historiankirjotus aliluokkien liikkeestä on, lainattakoon tähän N.
Lovenin toimittamasta ruotsalaisesta "Jumalaisen komedian" käännöksestä
muuan Dolcinoa koskeva huomautus. "Selitykseksi" sanotaan siinä
seuraavaa, jonka puolueellinen väritys pistää väkisinkin silmään:
"Vuonna 1305 onnistui muutaman Dolcino-nimisen munkin, joka ei kuulunut
mihinkään hengelliseen munkkikuntaan, koota ympärilleen joukko
alhaisempaa väkeä Novarrassa Lombardiassa, sanoen olevansa Kristuksen
tosi-apostoli. Sitä lahkoa, jonka johtajaksi hän tuli, kutsuttiin
'apostolisiksi veljiksi'. Hän muun muassa opetti, että kaikki omaisuus
pitäisi olla yhteistä ja kaikki vaimot yhteisiä, että väärät valat
olivat joskus luvallisia y.m. Hän parjasi paavia, kardinaleja ja
papistoa, ja vakuutti olevansa ainoa oikea paavi, joka saattaisi
palauttaa kirkon apostoliseen puhtauteen. Häntä seurasi enemmän kuin
kolmetuhatta miestä ja naista, jotka elivät vuorilla yhteydessä
keskenään metsänpetojen tavoin, ja kun he tarvitsivat elintarpeita,
niin he hankkivat niitä ryöstö- ja hävitysretkien kautta. Tätä jatkui
pari vuotta, kunnes useat, jotka saivat omantunnontuskia moisesta
surkeasta elämästä, hylkäsivät hänen lahkonsa. Vihdoin hänen oli pakko,
yritettyään pysyä hengissä perin nälkiintyneine joukkoineen Novarran
vuorella, antautua suuren lumimyrskyn satuttua Novarran väelle. Hänet
poltettiin roviolla vaimoineen, samoin monet miehet ja naiset, jotka
kannattivat hänen kanssaan samoja erehdyksiä".
[24] Fuller kirkkohistoriassaan kertoilee, kuinka alamaalaisia kutojia
houkuteltiin Englantiin. "Kuninkaamme lähetti Flanderiin henkilöitä,
jotka pyrkivät sellaisten alamaalaisten täydelliseen suosioon, jotka
olivat täysin taitavia ammatissaan, mutt'eivät olleet itsenäisiä
mestareita, vaan sällejä ja palkkalaisia. He surkuttelivat näitä
sälliraukkoja, joilla muka oli orjuudessaan niin paha olla ja joita
kohdeltiin pikemmin pakanallisesti kuin kristillisesti. Aikaisin ylös
ja myöhään maata, kaiken päivää kovaa työtä ja huonoa ruokaa -- pari
silliä ja kuivaa juustoa -- ja kaikki tämä rikastuttaakseen vain
mestareita, samalla kun heille itselleen ei ollut siitä pienintäkään
hyötyä! Kuinka onnellisia he sitä vastoin olisivatkaan, jos tahtoisivat
tulla Englantiin ja tuoda mukanaan ammattitaitonsa, kaikkialla olisi
heille ovet avoinna! Silloin he saisivat syödä härän- ja lampaanlihaa
niin paljon kuin vaan jaksaisivat, vaikka haljetakseen... Ja
onnellinen se maanomistaja, jonka taloon sellainen alamaalainen menisi
työkykyineen rikkautta tuomaan. Muukalaisena hän sinne tulisi, mutta
sulhasena ja vävypoikana hän sieltä palaisi..."
[25] Tiedonannot sen tuhotöistä eri paikoissa ovat todellakin
kauhistuttavia. Venedigissä sanotaan kuolleen 100,000 henkeä,
Lübeckissä 90,000, Strassburgissa 16,000. Wienissä laskettiin yhtenä
päivänä kuolleen yli 900 henkeä. Monessa seudussa kuoli noin yhdeksän
kymmenesosaa koko väestöstä.
[26] Petrarca tunsi Avignonin ja paavien paheissa viettämän elämän
varsin hyvin, sillä hän oli oleskellut Avignonissa kaikkiaan 15 vuotta.
Muutamassa sonetissaan hän kutsuu ukkosen salamaa tähän kaupunkiin,
"petturien pesään", missä juomingit ja alhaisimmat nautinnot olivat
vallassa. "Saleissasi riehuu vanhojen ja nuorien hurja noitatanssi,
missä Belzebub on päämiehenä. Taivaaseen se kuuluu, Jumala sinut
tuomitkoon!", huudahtaa runoilija.
[27] Konstanzin kirkolliskokouksessa v. 1417 valittiin paavi Martti
V, jolloin kirkon skisma loppui; tämän vaalin toimitti, paitsi 23
kardinalia, 30 viiden kristityn kansan edustajaa, italialaisia,
saksalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia ja englantilaisia.
[28] Lausutaan Shishka.
[29] Yksinpä aristokratisesta Pragistakin on säilynyt kertomuksia
siitä, että suuri kunta, siis kansankokous, otti takavarikkoon
vastustajien taloja, viinitarhoja ja muuta omaisuutta ja luovutti hyvän
asian kannattajille. "Kunnianarvoisa" neuvosto otti ne tosin useimmiten
taas takaisin.
[30] Johan Kabot purjehti v. 1497 Bristolista Labradoriin, v. 1498
Kolumbus Paloksesta Länsi-Intiaan. Norrmannit, jotka noin v. 1000
löysivät Amerikan, valitsivat Islannin ja Grönlannin kautta kulkevan
tien.
[31] Tätä kirjaa käyttäen on _Friedrich Engels_ ryhtynyt samaa ainetta
itsenäisesti tutkimaan, ja tulos julkaistiin ensi kerran v. 1850. Siinä
hän käyttää jo materialistisen historian käsityksen menettelytapaa ja
saa sen kautta selville joukon tärkeitä näkökohtia, jotka ovat olleet
meille seuraavassa suureksi hyödyksi.
[32] Tässä tilaisuudessa hävitettiin Zürichissä, niinkuin myöhemmin
Baselissa, joukko taideteoksia, vandalismia (hillitöntä hävityshalua),
josta parjaajat nykyisin sosialidemokratiaa syyttävät, harjottivat
silloin porvarilliset uudistajat, ilman että edes Erasmus ryhtyi
moittimaan. Päinvastoin hän kirjotti tästä leikkiä laskien. Kun Baselin
asukkaat polttivat pyhimysten kuvat kahdessatoista suuressa roviossa,
niin Erasmus ilmaisi hämmästyksensä siitä, että parrakkaat pyhimykset
suvaitsivat rauhallisina kärsiä sellaista. Mutta mitä sitävastoin
neitsyt Mariaan tulisi, niin hän ei ensinkään ihmetellyt, että hän sitä
sieti, olihan hän lempeydestään tunnettu.
Tämä kuvainraasto ei muuten ollut ainoastaan tekijäinsä mielenlaadun
ilmaus, vaan se oli mitä suurimmassa määrin taloudellisesti edullinen
porvarivallalle. Yhdestä ainoasta Zürichin kirkosta otti neuvosto m.m.
4 Zürichin marttyyrien hopeista rintakuvaa, 4 kallisarvoista ristiä,
4 raskasta, arvokasta ehtoollisastiaa, 60 naulan painoisen, puhtaasta
kullasta tehdyn Mariankuvan j.n.e. Kaikkiaan painoivat anastetut
kultaiset taideteokset toista sentneriä (sentneri = sata naulaa) ja
hopeatavarat useita sentnereitä. Kaikki rikottiin ja lyötiin tuhaksi.
Aarteet kuvaavat muuten mainiosti katolisen kirkon riistoa, joka kykeni
tekemään mahdolliseksi sellaisten aarteiden keräämisen, vaikka kirkko
tavattomasti niitä kuluttikin päiväntarpeisiinsa.
[33] Vert. Luuk. 18: 28-30.
[34] Suomalaistenkin täytyi Kustaa Vaasan hallitessa muuttua
katolilaisista lutherilaisiksi, Juhana III:nnen aikana ruveta suosimaan
liturgiaa, Sigismundin hallitessa tulla taasen katolilaisiksi ja Kaarle
IX:nnen ja Kustaa II Adolfin aikoina jälleen ankariksi lutherilaisiksi
-- ei ole mikään ihme, että monen oli vaikeata seurata mukana kaikissa
näissä käänteissä.
[35] "Oltiin", kertoo muuan aikalainen, "sitä mieltä, että kaiken
tavaran pitäisi olla yhteistä ja kaikki tuotaman yhdelle koolle, ja
jokainen saisi siitä sitte ottaa mitä häneltä puuttuisi ja niin paljon
kuin tarvitsisi. Ja he olivat sitäkin mieltä että mielellään olisivat
ottaneet rikkaita ihmisiä ja suuria sukuja keskuuteensa."
[36] "Niin, niin, koettakaapa sitä", sanotaan sen kappaleen
reunamuistutuksessa, joka on Mährin maa-arkistossa.
[37] Tämä kertoo kuinka Johann Leydeniläinen tavattiin matkalla
Knipperdollinckin palvelustytön luo ja oli hän muka silloin
välttääkseen huonoa mainetta aivan yksinkertaisesti houkutellut
Rothmann ja toiset saarnaajat -- säätämään moniavioisuuden!