Ammattikunnallinen kansanvaltaisuus oli voittanut Münsterissä, mutta
vain järjestymättömän väestön, pääasiassa siis omaisuudettomien,
köyhälistön, avulla. Eikä se tällä kertaa voinut, kuten sekä ennen
että jälkeenpäin niin usein on tapahtunut, heittää asettaan syrjään
sitä käytettyään. Sillä voitto oli vain onnellisen hyökkäyksen hedelmä
eikä saavutettu ratkaisevasti voittamalla vastustaja avoimessa
taistelussa. Uusia vaikeita taisteluja oli edessä ja niiden uhka
piti porvarilliskansanvaltaisia köyhälistöläisten yhteydessä.
Mutta köyhälistöläisen kansanvallan kuvaavimpana ilmauksena oli
uudestikastajien lahko. Se huomattava asema, jonka köyhälistö
Münsterissä oli saanut, teki senvuoksi pian tämän kaupungin
uudestikastamisliikkeen keskukseksi Pohjois-Saksassa.
Ne molemmat ahjot, joista näitä oppeja sinne tuotiin, olivat
_Strassburg_ ja _Alankomaat_.
Strassburgissa, joka on läheisessä taloudellisessa ja valtiollisessa
yhteydessä Pohjois-Sveitsin suurien kaupunkien kanssa, oli v. 1525
zwingliläinen valtiokirkollisuus voittanut. Mutta tämän taistellessa
katolisuutta ja lutherilaisuutta vastaan nousi siellä, kuten muissakin
Etelä-Saksan kaupungeissa, kastajien lahko kukoistukseen, niin että
Strassburg tuli paraaksi pakopaikaksi kaikille niille veljille, jotka
eivät lähteneet Mähriin. Me tapaammekin siellä 1520-luvun lopulla
toinen toisensa jälkeen melkein kaikki huomattavat eteläsaksalaiset
kastajat, m.m. Tyrolista tulleen Pilgram Marbeckin, joka
strassburgilaisten hyödyksi toimitti nerokkaalla tavalla joen siihen
kuntoon, että sen kautta saatiin Schwarzwaldin metsistä puita tähän
puutavarasta köyhään kaupunkiin.
Tärkeimmäksi kaikista tuli Strassburgissa tuo paljon matkustanut
turkkurinsälli _Melkior Hofmann_ Schwabenista. Tämä oli jo v.
1523 saarnannut Liivinmaalla evankelisessa hengessä, tuli sitten
Tukholman saksalaisen seurakunnan saarnaajaksi; sieltä karkotettuna
saihan Tanskan kuninkaalta Fredrikiltä luvan saarnata ja oleskella
Holsteinissa. Mutta kun hän kääntyi lutherilaisuudesta Zwinglin oppiin,
karkotettiin hänet maasta v. 1529. Hän tuli silloin Strassburgiin
Saksan zwingliläisyyden pääpaikkaan. Täällä hän kuitenkin liittyi
kastajiin ja oli jo v. 1530 näiden huomatuin mies, kun kaikki vanhat
johtajat olivat kaatuneet tai karkotetut.
Hurmahenkinen ja haaveileva intoilija kun oli, veti hän taas
esille Hans Hutin opit tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka nyt
voitti etelä-saksalaisten talonpoikien keskuudessa sitä suurempaa
alaa, kuta ankarampi vaino oli. Mutta turkkilaisilta ei ollut enää
mitään odotettavissa. Hofmann julisti Strassburgin taivaalliseksi
Jerusalemiksi ja ennusti että kastajat pääsisivät siellä valtaan,
vieläpä aivan pian, jo v. 1533.
Vallan mieletön ei tämä ennustus ollutkaan. Kastajat olivat
Strassburgissa jo jommoinenkin mahti, eikä kauan enää voinut viipyä,
ennenkuin ratkaisun täytyi tapahtua. On luonnollista, että Hofmann
luotti voittoon. Vain se, joka uskoo asiaansa, saattaa menestyksellä
sen eduksi toimia.
Tärkeässä kohdassa jäi Hofmann kuitenkin kastajien yleisen perinnäisen
katsantotavan kannalle; hän julisti väkivallan käyttämisen,
kapinoimisen, syntiseksi. Hän luotti yksinomaan lähetystyöhön. Jumala
antaisi voiton.
Aluksi kohtasi Hofmann seurakunnassa ankaraa vastustusta, mutta hänen
suuntansa tuli kumminkin lopulta vallitsevaksi, johon ei suinkaan vähän
vaikuttanut hänen menestyksensä Alankomaissa, jonne hän jo v. 1530 oli
lähtenyt agitatsionimatkalle.
Alankomaat olivat, kuten olemme nähneet, olleet kerettiläiskommunismin
päämaana Alppien pohjoispuolella. Mutta sama nopea taloudellinen
kehitys, joka tämän kerettiläiskommunismin synnytti, antoi myöskin
varhain voimia sen vaarallisimmalle viholliselle, vahvalle
valtiovallalle.
Ruhtinasvalta oli 1500-luvun alussa Alankomaissa paljon mahtavampi ja
itsenäisempi kuin Saksassa.
Habsburgit nousivat v. 1504 myöskin Alankomaiden silloisen päämaan
Espanjan valta-istuimelle ja heillä oli kirkossa ja inkvisitsionissa
tottelevaiset aseet, jotka pitivät kaikki niskottelevat ainekset
ohjissa. Vuonna 1516 yhdisti Kaarle V kaikkiin muihin alueihinsa
Alankomaitten 17 maakuntaa. Hänellä oli nyt hirmuiset aseet
käytettävänä kukistaakseen kaiken vastustuksen perintömaissaan.
Alankomaissa hän voi esiintyä protestantisia liikkeitä vastaan paljon
pontevammin kuin Saksassa. Hän perusti ja pani toimeen kaikkialla,
missä ne näytti tarpeelliselta, yksinvaltaisen hallitusmuodon, joka
sitten hänen poikansa Filip II:sen aikana sai niin hirvittävän muodon
ja joka vasta 80-vuotisen taistelun jälkeen, ja sittenkin Alankomaissa
vain osaksi, saattoi murtua. Vapaamielinen historiankirjotus on tästä
huolimatta kohdistanut kaiken siveellisen mielipahansa Filip II:en,
mutta aina kohdellut Kaarle V:ttä kovin sääliväisesti. Syynä siihen on
varsin yksinkertaisesti ollut se, että Alankomaitten korkeammat luokat,
aatelismiehet ja kauppiaat, jaksoivat hyvin Kaarle V:nnen yksinvallan
vallitessa. Sillä tämä, joka oli Alankomaissa syntynyt ja kasvanut,
suosi heitä kaikin tavoin, piti heitä espanjalaisten arvoisina vieläpä
näitä parempinakin niin selvästi, että Espanjan kaupungit rupesivat v.
1522 kapinoimaan.
Tämä muuttui kokonaan toiseksi, kun Filip II, joka oli kasvatettu
espanjalaiseksi, nousi valtaistuimelle. Nyt pidätettiin kaikki paremmat
paikat armeijassa, hallituksessa ja siirtomaissa alankomaalaisilta ja
annettiin espanjalaisille, tai tarkemmin sanoen kastilialaisille. Se
johti Alankomaat kapinaan.
Kaarle V:nnen aikana pidettiin alemmat luokat Alankomaissa ohjissa
aivan yhtä raudankovalla ankaruudella kuin hänen seuraajansakin
hallitessa, eivätkä he voineet aikaansaada mitään, niin kauan
kuin hallitsevat luokat olivat sovussa keskenään. Se selittää,
että kerettiläiskommunismin kotimaassa, jossa vallitsi pitkälle
edistynyt taloudellinen kehitys ja missä oli lukuisa köyhälistö
ja kaikki beghardien toiminnan muistot, Saksan uskonpuhdistuksen
ensimäisen vuosikymmenen kuluessa oli näennäisesti niin huono maaperä
kommunistisille opeille. Kuitenkaan ei puuttunut kommunistisien
pyrkimysten ilmauksia, huolimatta valtiovallan hirmuisesta sorrosta.
15:nnen vuosisadan lopulla puhutaan "waldolaisten" salaisista
seuroista, joilla oli nimenä "turlupins" tai "pifles", myöskin, mikä on
huomattavaa, "tisserands" (kankurit).
Kastajien käännytystyön sanotaan alkaneen jo v. 1524. Vuodelta 1527
mainitaan jo kolme marttyyria "veljien" asialle Hollannissa. Hofmannin
merkitys ei ollut siinä, että hän olisi sinne vienyt kastajien
mielipiteitä, vaan siinä, että hän ennustuksillaan tuhatvuotisesta
valtakunnasta, jonka piti alkaa v. 1533, antoi kastajille rohkeutta
tuoda julkisuuteen mielipiteitään.
Huomattava on, että uusi lahko, melkiorilaiset -- kuten heitä
Melkior Hofmannin mukaan kutsuttiin -- ei voinut oikein menestyä
taloudellisesti ja valtiollisesti pisimmälle kehittyneissä maakunnissa,
Flanderissa ja Brabantissa. Valtiovalta oli siellä jo liian vahva ja
keskitetty. Liikkeen keskus oli pohjoisten maakuntien kaupungeissa,
missä vielä oli jälkiä kaupunkien vanhasta itsenäisyydestä,
Hollannissa, Seelannissa ja Frieslannissa, samoissa maakunnissa,
joiden myöhemmin onnistui vapautua Espanjan ikeestä. Pääseurakunta
muodostettiin Amsterdamiin. Se ei pelästynyt siitä, että keisari
Kaarlen nimenomaisesta käskystä sen johtaja, Jan Volkerts, ja kahdeksan
hänen aatetoveriaan mestattiin Haagissa joulukuun 5 p:nä 1531 ja päät
vietiin Amsterdamiin, "missä ne asetettiin riukuihin ympyrään, niin
että näkyivät kauaksi laivoille, jotka tulivat ja menivät, ja saarnaaja
keskelle korkealle toisten yläpuolelle". Kaupungin viranomaiset
ummistivat silmänsä lahkolaisiin nähden. Amsterdam pysyi liikkeen
keskuksena Alankomaissa.
Tuskin alkoivat melkiorilaiset saavuttaa kannatusta, kun kaksi
suuntaa muodostui heidän keskuuteensa. Kaikki uskoivat luonnollisesti
uuden Jerusalemin, uuden yhteiskunnan pikaiseen tuloon, mutta
käytännöllisemmät arvelivat, ettei se kuitenkaan muodostuisi itsestään,
ihmeen kautta, vaan että -- puhuaksemme nykyajan kieltä -- köyhälistön
täytyisi itse vapauttaa itsensä. Kansan täytyy, sanoivat he, taistella
sortajiaan vastaan samoilla keinoilla, joita nämäkin käyttävät,
_aseilla_. Miekka, jonka jumalattomat ovat vetäneet tupesta jumalan
kansaa vastaa vastaan, täytyy kääntyä heitä itseään vastaan.
Niin opetti Jan Mathys, harlemilainen leipuri, joka ensimäisenä
melkiorilaisten keskuudessa esiintyi puolustamaan väkivaltaista
menettelytapaa. Mathyksen oppi oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa erään
_kaikkien_ kastajien tähänastisen ohjelman tärkeimmän kohdan kanssa.
Mutta se oli luonnollinen seuraus niistä kiliastisista toiveista,
joille vainot valmistivat sopivaa maa-alaa. Älköön se ihmetelkö, joka
saattaa jonkun kansankerroksen epätoivoon, jos tämä lopuksi rupesi
puolustukseen. Mathysin opit menestyivät Alankomaissa vielä senkin
vuoksi, että luokkavastakohdat ovat siellä jo paljon jyrkempiä,
kuin uudestikastajien opin kotimaassa Sveitsissä. Alankomaissa ei
uudestikastajien joukossa tavata juuri ensinkään korkeampien luokkien
jäseniä. Liike oli puhtaasti köyhälistöläinen, sellaisten ainesten
liike, joilla ei ollut muuta kadotettavana kuin kahleensa. Sen seikan
täytyi lisätä heidän vastustuskykyään ja vastustushaluaan.
Mathysin onnistui saada Amsterdamin seurakunnassa vakavaa jalansijaa.
Lähettien avustuksella saavutti hän tämän seurakunnan ulkopuolellakin
pian lukuisia kannattajia. Heidän lukunsa kasvoi samassa määrässä kuin
melkiorilaiset lisääntyivät. Heistä oli yksi toisia paljon etevämpi,
nimittäin leydeniläinen _Johann Bockelson_. Hänen äitinsä, Münsterin
tienoilta kotoisin oleva maaorja, oli palvellut Bockel-voudilla
Leydenin läheisyydessä ja saanut hänen kanssaan v. 1509 pojan
Johanneksen. Myöhemmin hän osti itsensä vapaaksi ja meni Bockelin
kanssa naimisiin. Johann opetteli Leydenissä räätälin ammattia ja
sai puutteellisen henkisen sivistyksen, jota kuitenkin erinomaiset
luonnonlahjat korvasivat. Jo varhain hän otti innokkaasti osaa
kysymyksiin, jotka siihen aikaan mieliä liikuttivat, ja varsinkin hän
innostui hurmahenkiseen kommunismiin, johon hän tutustui Münzerin
kirjotuksia lueskelemalla. Laajat matkustelut avasivat hänen
katsettaan. Räätälinsällinä hän kuljeskeli Englannissa ja Flanderissa,
mutta palattuaan kotiin hän nai laivurin lesken ja rupesi kauppiaaksi.
Sellaisena kävi hän Lübeckissä ja Lissabonissa. Mutta joko hänellä oli
huono onni tai puuttui häneltä liikemiehen lahjoja, joka tapauksessa
joutui hän vararikkoon juuri samaan aikaan kuin kastajien lahko alkoi
levitä Alankomaihin. Hän omisti nuoruutensa innolla sen opit. Sillä
vaikka hän oli jo nähnyt ja kokenut paljon, ei hän kuitenkaan vielä
ollut 25 vuoden vanha, kun hän liittyi Mathysiin (marraskuussa 1533).
Kaunis, vilkas, innokas ja erinomaisen kaunopuheinen kun oli, voitti
Johann helposti sydämet puolelleen. Erittäinkin herättää hänessä
huomiota se, että hän oli elämänhaluinen ja kaunista ihaileva,
mikä jyrkästi erotti hänet hänen useimmista uskonveljistään, jotka
suosivat synkkää puritanismia. Varhaisesta nuoruudestaan asti
oli hänessä ilmennyt taipumusta runouteen. "Hän kirjotti myöskin
kaikellaisia teatterikappaleita, joita hän, kuten siellä on tapana,
antoi esittää näyttämöllä kaikellaiselle kansalle saadakseen rahoja",
kertoo Kerssenbroick. Myöskin Münsterissä hän osotti, että hänellä
oli teatterillisia taipumuksia ja että hän ymmärsi näytelmällistä
vaikutusta.
Kerssenbroickilla on kuitenkin vähän syytä pilkata Johann Leydeniläistä
"räätäliksi" ja "teatterikuninkaaksi". Ne vallanpitäjät, joiden nöyränä
renkinä Kerssenbroick oli, ovat vapisseet räätälin ja teatterikuninkaan
edessä, sillä Münsterin diktatorilla olivat nämä ominaisuudet
yhdistyneet raudankovaan tahdonvoimaan ja tarkkanäköiseen älyyn, mikä
teki hänestä varsin vaarallisen vastustajan.
Jo ennenkuin Bockelson liittyi Mathysiin, oli tästä tullut
alankomaalaisten melkiorilaisten johtaja, sillä Hofmann lähti
maasta pois vuoden 1533 alussa palatakseen Strassburgiin, kun uuden
Jerusalemin nyt piti alkaman. Hänelle oli ennustettu, että hänet
pantaisi kiinni ja että hän saisi istua vankina puolen vuoden ajan,
mutta sitten tulisi pelastaja. Edellinen osa tästä ennustuksesta
toteutui pian. Jo toukokuussa panetti neuvoskunta Hofmannin kiinni.
Veljet odottivat nyt mitä jännitetyimpinä. Mutta pelastusta ei tahtonut
tulla.
Vuosi kului loppuun, neuvosto kovensi yhä enemmän toimenpiteitään
kastajia kohtaan. Kaikki horjuvat ainekset luopuivat, heidän
asiansa taantui siitä alkaen Strassburgissa. Hofmann itse ei enään
päässyt milloinkaan vapauteen. Mutta juuri tähän aikaan sai veljien
hurmahenkinen innostus uuden sysäyksen. "Yltympäri Alankomaissa kulki
melkiorilaisten seurakuntien keskuudessa miehestä mieheen puhe, että
Herra oli hyljännyt Strassburgin sen uskottomuuden tähden ja valinnut
sen sijaan Münsterin uudeksi Jerusalemiksi". (Cornelius).