Myöhemmin kuin Etelä-Saksassa alkoi Pohjois-Saksassa
uskonpuhdistusliike varttua ja ajan luokkavastakohdat astua esiin.
Suureksi osaksi on tähän syy haettava Pohjois-Saksan taloudellisesta
takapajullaolosta; mutta niissä luoteisissa osissa, jotka olivat
korkeammalle kehittyneitä, esti uskonpuhdistusliikettä habsburgilaisten
Alankomaiden läheisyys. Talonpojat pohjoisessa _eivät_ yleensä
_joutuneet_ mihinkään yleiseen liikkeeseen. Osaksi oli heillä vielä
parempi asema kuin veljillään etelässä, osaksi olivat he vielä enempi
erillään toisistaan kuin taajemmin asutussa Etelä-Saksassa.
Vain kaksi uskonpuhdistusliikkeen puolta tapaamme Ala-Saksassa:
_ruhtinaitten_ ja _kaupunkien_ edustamat. Mitä taasen
viimeksimainittuun tulee, ilmeni siinäkin osaksi jyrkkä kaupunkien
porvariston ja sen vapautta uhkaavan ruhtinasvallan välinen
vastakohta, osaksi ammattikuntien ja vanhojen ylimysperheiden välinen
vastakohtaisuus. Ja aivan kuin etelässäkin _liittyivät_ täälläkin,
ennenkuin taistelu oikein voi alkaa, kaupunkien alimmat kansankerrokset
näihin liikkeisiin ja alkoivat siellä, missä olosuhteet _olivat_
suotuisat, ajaa itsenäistä politiikkaa.
Pohjois-Saksan kaupungeista kuuluisin ja mahtavin, jolla on ollut osaa
uskonpuhdistusliikkeeseen, oli vanha hansakaupunki _Lübeck_.
Lübeckin ylimysmielinen neuvoskunta asettui vallitsevan auktoritetin,
katolisen kirkon, puolelle; kansanvaltaisuus sensijaan otti
"evankeliumin" asian omakseen. Se sai v. 1530 kapinan avulla voiton,
hallitusmuotoa muutettiin kansanvaltaiseen suuntaan, ja kirkon
omaisuus otettiin kaupungille. Mutta tämä voitto saatiin vain
ammattikuntien ja rahvaan yhteisvaikutuksella. Tämän liiton etevin
edustaja ja sen johtaja oli _Jürg Wullenweber_, joka v. 1533 tuli
Lübeckin pormestariksi. Sen seikan nojalla, että hän oli saavuttanut
voiton rahvaan avulla, on ymmärrettävää, että hän oli myötätuntoinen
uudestikastajille, että Saksassa yleisesti sanottiin, että Lübeck hänen
tullessaan tähän virkaan oli joutunut kastajien käsiin. Missä määrin
Wullenweber todella hyväksyi uudestikastajien aatteet ei enään voi
sanoa. Mitään käytännöllisiä tuloksia eivät uudestikastajat Lübeckissä
saavuttaneet ja yhtä vähän missään muussa Pohjois-Saksan kaupungissa,
joissa heitä oli lukuisasti.
Vain _yhdessä_ kaupungissa saavuttivat he hetkiseksi menestystä
omituisen olosuhteiden yhteensattuman vuoksi, -- _Münsterissä_.
Luoteis-Saksassa oli erikoisen lukuisasti hengellisiä ruhtinaskuntia:
Köln, Münster, Paderborn, Osnabrück, Minden j.n.e. Näistä valtioista
olivat Kölnin arkkipiispakunta ja Münsterin piispakunta muita paljon
merkitsevämmät.
Yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakkaisuudet saivat hengellisissä
ruhtinaskunnissa omituisen värityksen. Niiden valtiaalla oli samoissa
käsissä kirkon ja valtion mahtikeinot. Mutta hän oli kaikkea muuta
kuin yksinvaltainen ruhtinas. Ollen riippuvaisempi keisarista ja
paavista kuin maallinen ruhtinas, oli hän samalla myöskin suuremmassa
määrin välikappale kuin alueellansa olevan aateliston ja hengellisten
hallitsija. Piispojen vaalin olivat kaikkialla _tuomiokapitulit_
ottaneet oikeudekseen, ja niiden virkojen täyttäminen taas, samoinkuin
yleensä korkeampien ja merkitsevämpien kirkollisten virkojen
täyttäminen, oli _aateliston_ yksinoikeutena (Münsterissä vuodesta
1392 alkaen). Aatelistoa ja hengellisiä liitti siis toisiinsa kiinteä
etujen yhteisyys, ja he olivat valitsemansa ruhtinaan rinnalla
mahtavampia kuin maallisissa piireissä. Aatelilla ja hengellisillä
oli hengellisissä ruhtinaskunnissa enemmän sananvaltaa kuin muissa,
ja sitä enempi jota yksimielisempiä olivat. Kaupungit joutuivat aina
alakynteen, ja pienempiä sorrettiin, suuret saivat turvautua omaan
apuunsa.
Aatelistolla ja korkeammilla hengellisillä oli asiain näin ollen
eninten kadotettavaa, he olivat senvuoksi lujia vanhan uskon
puolustajia; paljon mieluummin jakoivat he tavattomat rikkaudet,
joita kirkko oli koonnut hengellisissä ruhtinaskunnissa, Rooman
paavi-istuimen kanssa kuin luopuivat kokonaan niistä.
Epävarmempia olivat sitävastoin piispat. Aivan liian helposti joutuivat
he kiusaukseen, jonka heille tarjosi maallisten naapurien esimerkki.
Kääntyminen lutherilaisuuteen lupasi heille riippumattomuuden paavista,
joka rasitti heitä suurilla veroilla, vapaamman vallan kirkkotilojen ja
aatelin yli. Ei sen vuoksi ole ensinkään ihmeellistä, että Münsterin
piispat, kuten heidän virkaveljensäkin, vain puolin sydämin vastustivat
evankelista oppia, vieläpä salaa sitä suosivatkin.
Kun _Bernt Rothmann_ v. 1531 alkoi pitää Münsterin etukaupungissa
St. Mauritzissa lutherilaismielisiä saarnoja, silloin kääntyi
tuomiokapituli turhaan piispa Fredrikin puoleen, pyytäen, _että_
hän estäisi tämän vallattomuuden. Piispa kielsi kyllä Rothmanin
saarnaamasta, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään antaakseen pontta
kiellolle, ja Rothman saarnasi huoletta edelleen. Vasta keisarin
käsky sai piispan karkottamaan Rothmanin (tammikuussa 1532). Rothman
jätti St. Mauritzin, mutta ei lähteäkseen maasta, vaan hyökätäkseen
münsteriläisen kirkon kimppuun sen keskuksessa: hän siirtyi saarnaamaan
itse Münsteriin.
Münster oli rikas ja vahvasti varustettu suuri kaupunki, ei vain
piispakunnan, vaan koko Westfalin pääkaupunki. Kansanvalta osottautui
siellä erittäin voimakkaaksi. Alkuaan oli neuvoskunta, kuten jokaisessa
keskiaikaisessa kaupungissa, yksinomaan kyläkuntayhteistöläisten,
vanhojen sukujen, hallussa, joita Münsterissä nimitettiin
perintömiehiksi. Mutta kun kauppa ja ammattityöt alkoivat kukoistaa ja
ammattikunnat saavuttivat valtaa ja arvoa, silloin hankkivat he lopulta
itselleen myöskin pääsyn neuvoskuntaan. Tämän valitsi vuotuisesti
kymmenen valitsijaa, joita koko porvaristo oli valitsemassa. Vain
puolet kahdestakymmenestäneljästä neuvosherrasta täytyi olla vanhojen
sukujen jäseniä. Mutta kaupungin asioiden hoito vaati jo enemmän aikaa
ja tietoja, kuin kansanmiehellä yleensä voi siihen aikaan olla. Nuo
kaksitoista tavallisen porvariston osalle myönnettyä neuvosherrapaikkaa
joutui sen vuoksi yhä uudelleen muutamien harvojen hyvinvoivien
perheiden jäsenille, joista perheistä vähitellen kehittyi toinen
kaupunkilainen ylimystö, vähemmän ylhäinen kuin perintömiehet, mutta
yhteisten etujen siihen liittämä.
Niin muodostui neuvoskunta vähitellen taasen yksinomaan kaupunkien
ylimystön eduskunnaksi, ylimystön, joka osaksi eli koroistaan, maansa
vuokrasta, osaksi myöskin kaupalla. Mutta neuvoston rinnalle kehittyi
ammattikuntien valta. Münsterissä oli seitsemäntoista ammattikuntaa.
Jokaisella niistä oli oma ammattikuntatalonsa, ja jokainen hoiti
asioitaan omien sääntöjensä mukaan. Sitäpaitsi oli kaikilla
yhteinen keskustalo. Paastonaikana, vähän neuvostovaalien jälkeen,
kokoontuivat sinne kaupungin kolmekymmentäneljä ammattikuntamestaria
ja valitsivat kaksi ammattivanhinta. "Nämä", sanoo muuan senaikuinen
münsteriläinen historioitsija, "ovat koko alemman porvariston päitä ja
johtajia, ja heitä pidetään niin suuressa arvossa, että he, yhdessä
ammattikuntamestarien kanssa, voivat kumota neuvoston päätökset, jos
tahtovat. Sen vuoksi ei maistraatti voi tärkeissä ja yhteisön hyvää
koskevissa asioissa päättää juuri mitään, elleivät sitä hyväksy nuo
mainitut kansan johtomiehet."
Rauhallisina aikoina tosin annettiin neuvoston yleensä päättää asiat
mielensä mukaan. Mutta jos syntyi riita kunnan ja neuvoston tai
hengellisten välille, silloin katosi neuvoston arvo pian. Se oli,
kuten jo aikaisemminkin, näkynyt varsin selvästi v. 1525. Mahtava
taistelu Etelä-Saksassa ei jäänyt vaikutuksitta Pohjois-Saksassakaan.
Kaikkialla ilmeni kaupungeissa alemman kansan liikkeitä; samoin kuin
Kölnissä, syntyi Münsterissäkin papistonvastainen liike, joka muuttui
ilmikapinaksi, kun neuvoskunta koki sitä ehkäistä. Kansa nousi kapinaan
ja asetti 40-miehisen valiokunnan, joka teki sen vaatimuksista 36
artikkelia. Nämä eivät koske _uskonnollisia_, vaan _taloudellisia_
kysymyksiä ja näyttivät, että ammattikunnat johtivat liikettä.
Liikkeen luonteen kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia artikkeleita:
"5. Ei kukaan hengellinen, kuulukoon hän mihin munkkikuntaan tahansa,
ei pappi eikä munkki eikä nunna saa harjottaa kauppaa eikä mitään
maallista ammattia, olkoonpa se sitten vaikka härkien ruokkimista tai
palttinan kutomista tai jyvien kuivaamista. Heidän pitää senvuoksi heti
vapaaehtoisesti luopuman sellaisiin toimiin tarvittavista työkaluista,
joita on luostareissa tai papiston kodeissa, tai sitten valmistautuman
siihen, että kansa tulee ja ottaa ne.
"6. Älköön kukaan hengellinen olko tämän päivän jälkeen vapaa yleisistä
kaupungin ulosteoista.
"7. Niin hyvin hengellinen kuin maallinenkin esivalta kieltäköön
alamaisiaan kylissä, vähemmän kuin kahden penikulman etäisyydellä
kaupungista, harjottamasta mitään ammattia tai porvarien vahingoksi
keittämästä olutta ja leipomasta leipää" j.n.e.
Tämä kapina ei siis tarkottanut kaikkien erikoisoikeuksien poistamista,
vaan sitä, että ammattikuntien etuoikeudet olisi asetettu pappien
etuoikeuksien sijaan.
Neuvoskunta hyväksyi artikkelit, mutta niitä ei milloinkaan pantu
kokonaan käytäntöön. Etelä-Saksan kapinan kukistuttua, kukistuivat
Pohjois-Saksalaisetkin liikkeet. V. 1526 saatiin aikaan piispan
ja samalla tuomiokapitulin sekä kaupungin välillä sopimus, joka
suurimmaksi osaksi palautti papiston oikeudet.
Sillä oli rauha palautettu, mutta kaupungin kansanvaltaisten ainesten
vastustus rikasta ja sortavaa papistoa vastaan ei ollut suinkaan sillä
poistettu. Suuri talonpoikaissota oli saanut mielet kuohuksiin, ja
rahvas, joka oli ennen ollut koko Pohjois-Saksassa uskonpuhdistukselle
aivan välinpitämätön, omisti nyt ilolla evankeliumin asian. Entiset
hengelliset rupesivat liikettä johtamaan, ja liike, jolla alkuaan oli
puhtaasti taloudellinen luonne, pukeutui yhä enemmän uskonnolliseen
verhoon ja tuli näennäisesti puhtaasti uskonnolliseksi liikkeeksi.
Tämä ilmiö kohtaa meitä usein uskonpuhdistuksen aikakautena ja
sillä on vastaavaisuutensa nykyaikaisissa porvarillisissa ja
köyhälistöläisissä liikkeissä. Syy siihen on helposti havaittavissa.
Niin kauan kuin yhteiskunnallisessa liikkeessä on kysymys
yksityisistä hetkenvaatimuksista, on sen taloudellinen luonne
selvä. Mutta mitä enemmän se syventyy ja laajenee ja mitä enempi se
pyrkii koko yhteiskuntamuodon mullistamiseen, sitä enemmän tuntuu
tarvittavan henkistä yhdyssidettä kaikkien ohjelman eri kohtien
välille, sitä enemmän on kaikkien ajattelevien pakko tehdä itselleen
selväksi sen liikkeen päämäärä, jonka ensimäisinä askeleina ovat
nuo hetkenvaatimukset, sekä selittämään näitä vaatimuksia jonkun
korkeamman yleisen periaatteen johtopäätöksiksi. Kuta pienempi
ajan taloudellinen tieto on ja kuta pitemmälle liike tähtää, sitä
salaperäisemmän leiman saavat yleensä todistukset ja teoriat, sitä
pikemmin unohtavat liikkeen kannattajat agitatsioninsa taloudellisen
pohjan. Jos jossakin liikkeessä vain on kysymys esim. kauppavapaudesta
ja pienemmistä veroista tai lyhemmästä työajasta ja korkeammasta
palkasta, silloin lyhytnäköisellekin on selvänä sen taloudellinen
ydin. Mutta jos liike laajenee joko porvariston tai köyhälistön
yleiseksi luokkataisteluksi vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, niin
taloudellinen ydin katoo huomattavista melkein kokonaan, ellei ole
tarpeeksi teoretista ymmärrystä sen huomaamiseen. Silloin esiintyy
kaikki kysymyksinä luonnollisen oikeuden, järkevyyden j.n.e. käskystä.
Uskonpuhdistuksen aikakautena ei puettu ajatuksia lainopillisiin
muotoihin, vaan jumaluusopillisiin. Yhteiskunnallinen liike esiintyi
sentähden ulkonaisesti sitä jumaluusopillisempana, sitä enempi käyttäen
jumalansanaa ja Kristuksen käskyjä, mitä jyrkemmin kumouksellinen se
oli.
Vuonna 1529 sai Pohjois-Saksan kansanvaltainen protestanttinen liike
suuremman vauhdin. Silloin oli katovuosi ja nälänhätä, jotka kestivät
useampia vuosia. Rukiin hinta kohosi moninkertaiseksi, ja tuhoisa
kulkutauti, "englantilainen hiki" raivosi lisäksi maassa. Lisäksi
hyökkäsivät turkkilaiset maahan, ja se koski Pohjois-Saksaankin siinä
muodossa, että näille seuduille määrättiin erityinen sotavero, joka
nousi aina 10 prosenttiin asti kaikista tuloista. Ja kuta vähemmän
maata itseään turkkilaisvaara näytti uhkaavan, sitä raskaampana tuntui
tämä suuri sotavero, vallankin kun maassa muutenkin nyt vallitsi hätä.
Kaiken sen täytyi tavattomasti jyrkentää olevia luokkavastakohtia,
vallankin vastakkaisuutta kansanvallan ja rikkaan papiston välillä,
papisto kun aivan liian helposti osasi päästä sotaveroja suorittamasta,
ja sen ahnaaseen mieleen ei johtunut antaa mitään vapaaehtoisia lahjoja.
Sellaisten olosuhteiden vallitessa saivat jo mainitun Rothmanin
saarnat luonnollisesti hedelmällisen maaperän. Vuonna 1531 tuli
hän itse Münsteriin, missä kansanvaltaiset ottivat hänet avosylin
vastaan ja antoivat hänelle tarpeellista suojaa. Etevin mies
kansanvaltaisessa puolueessa oli siihen aikaan rikas verkakauppias
_Bernhard Knipperdollinck_, "komea, vielä nuori mies, jolla oli kauniit
hiukset ja parta, urhea, reipas ja voimakas näöltään, liikkeiltään
ja toimiltaan, taitava puhumaan ja nopea töissään", kuten häntä
kuvataan, ja lisäksi itsepäinen ja toiminnanhaluinen, haaveellisuuteen
taipuvainen.
Münsterin kohoamaan pyrkivälle kansanvallalle sopi hyvin, että juuri
tähän aikaan, jolloin sen täytyi suorittaa ensimäinen kokeensa
puolustaessaan Rothmania, papilliset vallanpitäjät olivat kiintyneet
sisäisiin asioihin. Nämä kuvaavat erittäin hyvin ajan kirkollisia
olosuhteita.
Piispa Fredrik, mukava herra, ei viihtynyt virassaan näinä levottomina
aikoina, vaan katseli sopivaa henkilöä, joka kelpo hinnasta olisi
tahtonut ostaa piispantoimen häneltä. Hän tapasikin vihdoin sellaisen
Paderbornin ja Osnabrückin piispassa Eerikissä, joka oli yhtä
vallanhimoinen kuin rikaskin ja halusta laajensi alueitaan vielä
kolmannella. Kölnin katolinen arkkipiispa ja Saksin lutherilainen
vaaliruhtinas olivat välittäjinä tässä kirkollisessa kaupassa, --
saivatko he toimestaan välittäjäpalkkion, sitä ei tiedetä. Myyntihinta
määrättiin kuitenkin 40,000 guldeniksi, ja törkeän petoksen avulla
saivat nuo yhtä hurskaat kuin korkeatkin herrat tuomiokapitulin
suostumuksen, -- tehtiin tätä varten väärä välikirja, jossa kauppasumma
ilmotettiin puoleksi siitä, mitä se todellisuudessa oli. Sellaisia
olivat ne yhteiskunta-ainekset, jotka sitte myöhemmin esiintyivät
uskonnon, siveyden ja omaisuuden suojelijoina uudestikastajia vastaan!
Joulukuussa 1531 valittiin Eerik väliaikaiseksi piispaksi. Kun hän oli
maksanut kauppasumman, luopui Fredrik maaliskuussa 1532 piispallisesta
arvostaan.
Tällä väliajalla lisääntyi kerettiläisyys Münsterissä huomattavasti.
Mutta uuden piispan tulokaan ei muuttanut paljon asiaa. Hän
tunsi olevansa paljon enempi maallinen ruhtinas kuin kirkollinen
virkamies, lutherilaisen opin levittäminen oli hänelle vielä
vähemmän vastenmielistä kuin hänen edeltäjälleen. Hän oli etevimpien
protestantisten ruhtinasten, sekä Saksin vaaliruhtinaan että
Hessenin maakreivin, läheinen ystävä. Vieläpä oli hän, vaikka olikin
kolmenkertainen katolinen piispa, todistajana Teklenburgin kreivin ja
erään luostarista paenneen nunnan vihkiäisissä!
Sellaisen piispan valitseminen vahvisti suuressa määrin
protestantisuuden asiaa Münsterissä, mutta sai samalla aikaan
hajaannuksen protestanttien keskuudessa. Piispa olisi sallinut vain
ylhäältäpäin, vallanpitäjien puolelta, toimitetun, uskonpuhdistuksen,
mutta ei kansanvaltaista. Piispa ja neuvoskunta olivat kaupungissa
"maltillisena" puolueena, joka viekasteli lutherilaisuutta. Kaupunkien
kansanvalta oli käyttänyt lutherilaisuutta tuekseen niin kauan kuin
kaikki sen vastustajat olivat katolilaisia. Nyt uhkasi lutherilaisuus
muuttua kansanvallan aseesta kansanvallan vaarallisimpain
vastustajien, piispan ja ylimystön, aseeksi. Samassa määrin hävisi
kansanvaltaisuudesta mieltymys lutherilaisuuteen. Yhä enempi alempi
kansankerros kallistui zwingliläisyyteen, joka paraiten vastasi heidän
tarpeitaan.
Huhtikuussa 1532 ryhtyivät piispa ja neuvoskunta taisteluun
kansanvaltaisuutta vastaan, jonka kukistaminen näytti heistä kaikkein
tärkeimmältä. Rothmania käskettiin lopettamaan saarnaamisensa, mutta
seurakunta selitti aikovansa joka tapauksessa pitää hänet pastorinaan.
Ja onni suosi tällä kertaa taaskin kansanvaltaisuuden asiaa. "Tämä
oikeudellinen piispa", kirjottaa muuan piispanmielinen kirjailija,
"olisi oman mahtinsa ja ystäviensä kautta voinut vaikuttaa paljon
tähän asiaan, jollei hänen ennenaikainen kuolemansa olisi tullut
väliin. Sillä kun hän vietti tavallista hauskempia päiviä linnassaan
Fürstenaussa, lienee hän sairastunut, tai toisten tietojen mukaan
kuollut äkkiä tyhjennettyään mahdottoman suuren viinipikarin".
Piispan kuolema oli kapinanmerkkinä kaikissa kolmessa hiippakunnassa,
joita tuo viiniin autuaasti nukkunut oli elinaikanaan nylkenyt ja
sortanut. Kansa nousi kapinaan, karkotti katoliset papit ja asetti
protestantisia mielensä mukaan niiden sijaan. Osnabrückissä saatiin
aikaan sovinto, ja Paderbornin kukisti väkivallalla Kölnin arkkipiispa
lokakuussa 1532, mutta Münsterissä onnistui kapinallisten pitää
asemansa.
Tuomiokapituli oli heti valinnut Eerikin seuraajaksi Frans
Waldeckilaisen ja ylimyssuvut selittivät olevansa valmiita vannomaan
hänelle kuuliaisuutta. Mutta ammattikuntien kokous päätti sen sijaan
1 p:nä heinäk. muodostaa liiton evankeliumin suojelemiseksi ja asetti
36-miehisen vallankumouksellisen valiokunnan, joka niin pelotti
neuvoskuntaa, että se myöntyi kaikkeen, mitä seurakunta pyysi.
36-miehinen valiokunta järjesti nyt kirkon uudelleen ja rupesi samalla
liittoon m.m. Hessenin maakreivi Filipin kanssa. Kun piispa Frans
syksyllä alkoi hengellisen ja maallisen ylimystön avulla varustautua
kukistaakseen kaupungin väkivallalla, pakotti valiokunta. Münsterin
neuvoston ryhtymään vastavarustuksiin.
Syntyi mitättömiä kahakoita, mutta piispa ei uskaltanut ruveta
ratkaisevaan hyökkäykseen tuota vahvaa kaupunkia vastaa, vaan ryhtyi
sen sijaan keskustelemaan neuvoston kanssa.
Neuvosto oli luonnollisesti taipuvainen sovintoon, mutta kansa ei
tahtonut tietää mitään myönnytyksistä. "Ei askeltakaan takaisin!
Mieluummin teurastakaamme ja syökäämme omat lapsemme", huudahti
Knipperdollinck, ja rahvas oli samaa mieltä. Salaa suunniteltiin
hyökkäystä pienen Telgtkaupungin kimppuun, jonne piispa oli kutsunut
omat miehensä ja Münsterin neuvosherroja. Siihen ryhdyttiin yöllä
joulukuun 26 päivää vastaan, ja se onnistui. Piispa itse oli lähtenyt
sattumalta pari päivää aikaisemmin kaupungista, mutta joukko
hengellisiä ja maallisia ylimyksiä, katolisen asian etevimmät edustajat
maaseudulta ja Münsteristä, otettiin vangiksi.
Tämä ratkaisi asian. Hessenin maakreivi Filipin välityksellä saatiin
aikaan sopimus, jossa pääasiallisesti vahvistettiin, mitä kapinan
kautta oli saatu aikaan.
_Münster tunnustettiin evankeliseksi kaupungiksi_.