Mährissä oli hyvin suotuisat olosuhteet kastajien lahkolle. Böhmiin
yhdistettynä saman hallitsijan alaisena oli Mähri jakanut tämän
maan kohtalot hussilaissotien aikana ja niiden jälkeen. Taistelut,
jotka uskonpuhdistuksen vuosisatoina repelivät Saksaa, oli jo aikoja
sitten taisteltu Böhmin kruununmaissa. Ne olivat loppuneet vanhan
ja uuden uskon väliseen sopimukseen, joka totutti uskonnolliseen
suvaitsevaisuuteen. Katolisten ja utraquistien rinnalle oli siellä
syntynyt Böhmin veljien lahko, vallan rauhassa valtiolta ja
yhteiskunnalta ja suurimmaksi hyödyksi herroille, joiden alueilla
lahkolaiset asuivat.
Tullakseen siedetyksi, ei uuden lahkon tarvinnut Böhmissä ja Mährissä
voittaa valtiovallan suojaa. Maan ruhtinas oli siellä hussilaissotien
ajoilta asti voimaton. Korkeampi aatelisto oli melkein täydellisen
riippumaton. Jos joku lahko oli voittanut jonkun aatelisherran suosion,
voi se rauhassa asettua hänen tiloilleen uutisasukkaiksi, ajattelipa
ruhtinas siitä mitä tahansa. Asiat eivät muuttuneet, kun Böhmi ja Mähri
v. 1526 joutuivat katolisten habsburgien vallan alaisiksi.
Huolimatta näistä suotuisista olosuhteista eivät uudestikastajat
ole milloinkaan saaneet Böhmissä vakavaa jalansijaa. Siihen saanee
selityksen Böhmin kansallisista olosuhteista. Uudestikastajat
olivat saksalaisia siirtolaisia. Mutta vielä 16:nnella vuosisadalla
oli edellisellä vuosisadalla niin räikeänä ilmennyt kansallinen
vastakkaisuus vielä sangen voimakas. Saksalaiset eivät olleet siellä
tshekkiläisen väestön keskuudessa oikein tyytyväisiä. Mährissä
sitävastoin eivät kansalliset vastakkaisuudet olleet milloinkaan olleet
niin jyrkkiä, ja saksalaiset voivat sieltä helpommin löytää kodin.
Jo syksyllä 1526 lähti Hubmeier Augsburgista Mähriin "paljo kansaa
mukanaan", ja hänet otti Nikolsburgissa vierasvaraisesti vastaan
Leonard von Lichtenstein, joka kastatti itsensä. Seurakunta
järjestettiin ja -- mikä on varsin kuvaavaa -- heti perustettiin
kirjapaino, jossa Hubmeierin kirjotukset painettiin. Kirjanpainajana
oli Simprecht Sorg Zürichistä.
Maine tästä uudesta "Emauksesta" levisi nopeasti talonpoikien
keskuuteen, ja monet pakenivat vainoja välttääkseen sinne. Mutta vapaus
ja menestyminen edistivät jo olevaa hajanaisuutta. Ilmeni selvästi
uudestikastajien ankaramman ja lievemmän suunnan välinen ristiriita,
joka oli ilmennyt jo Saksassa, mutta jonka vainot siellä olivat
saattaneet taka-alalle. Molempien suuntien johtajat olivat Hubmeier ja
Hut, joka pian oli seurannut Hubmeieriä Mähriin.
Lähestyvä turkkilainen vaara teki mielialan kiihkeäksi. Määrättiin vero
uskottomia vastaan käytävää sotaa varten, ja silloin nousi kysymys,
pitikö kastajien maksaa vaiko ei. He hylkäsivät kaikkinaisen sodan,
ja Hutin suunnituksiin ei laisinkaan sopinut auttaa keisarillisia
turkkilaisten vahingoksi, joiden voittokulun hän juuri toivoi
kääntyvän kastajien eduksi. Tästä seikasta kiisteltiin monin ottein
Nikolsburgissa ja sen ympäristöllä. "Kun huuto kuului", kertovat
uudestikastajien aikakirjat, "v. 1527, että turkkilainen ryntäisi
Itävallan Wieniin, kokoontuivat Nikolsburgin läheisen Pergenin
seurakunnan veljet ja vanhimmat pappilaan -- -- -- neuvottelemaan
mainituista asioista, mutta eivät ole voineet päästä yksimielisyyteen".
Ja toisessa paikassa: "Hans Hut ja muut kokoontuivat kaikki
Nikolsburgin (Lichtensteinin) linnaan neuvottelemaan miekasta,
pitäisikö sitä käyttää ja kantaa vaiko ei; myöskin siitä, pitääkö
maksaa sotaveroa, ja muistakin säädöksistä, joista asioista he eivät
kuitenkaan voineet sopia. He erosivat siis pääsemättä yksimielisyyteen.
Mutta kun Hans Hut ei voinut eikä tahtonut yhdessä herra Leonard von
Lichtensteinin kanssa äänestää miekan puolesta, on häntä _vasten
tahtoaan_ pidetty Nikolsburgin linnassa. Mutta muuan, joka tahtoi
hyvää Hutille ja huolehti hänen kohtalostaan, on laskenut hänet yöllä
jäniksenverkossa akkunasta muurin ylitse. Seuraavana päivänä nousi
kaupungin kansan keskuudessa suuri nurina ja valitus herra Leonardia
ja hänen kannattajiansa vastaan siitä, että he olivat väkisin pitäneet
Hutia linnassa. Sen vuoksi oli Balthasar Hubmeierin pakko julkisesti
selittää suhteensa miekkaan ja sotaveroon."
Näyttää siis silloin rauhallisten veljien keskuudessa olleen koko
kuumaa kiistaa.
Hut ei viipynyt kauan Mährissä, vaan lähti v. 1527 Augsburgiin, missä
hän, kuten ennen olemme kertoneet, kärsi marttyyrikuoleman.
Mutta Hubmeier jatkoi kiistaansa ankaramman suunnan kanssa. Hänen
kirjasensa "Miekasta" on omistettu yksinomaan polemikille veljiä
vastaan. Muutamia kuvaavia kohtia siitä lainattakoon. Aluksi Hubmeier
viittaa siihen, että veljien pitää ottaa olevaiset, todelliset
olosuhteet huomioon eikä elää unelmien maailmassa. Hän alkaa Kristuksen
sanoilla: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" ja selittää
niiden merkitsevän: "Meidän valtakuntamme ei _pitäisi_ oleman tästä
maailmasta. Mutta, jumala paratkoon, se on tästä maailmasta... me
olemme maailman, synnin, kuoleman ja helvetin valtakunnassa. Mutta isä,
auta sinä meitä tästä valtakunnasta, me olemme siinä korviamme myöden
emmekä voi siitä vapautua."
Samalla tavalla selvittää Hubmeier ne viisitoista muuta kohtaa, jotka
ankarampi suunta oli esittänyt mielipiteilleen tueksi. Luonnollisesti
ei hänen ole vaikea löytää Uudesta testamentista lauseita, jotka
terottavat velvollisuuksia esivaltaa kohtaan. Mutta tämä tottelevaisuus
ei kuitenkaan saa olla sokeata, huomauttaa Hubmeier. "Jos esivalta
on lapsellinen tai mieletön tai ehkä vallan kykenemätön hallitsemaan
ja jos voipi kohtuudenmukaisesti siitä luopua ja ottaa toisen, on se
hyvä,[36] mutta ellei se voi kohtuudenmukaisesti ja rauhassa tapahtua,
tai suuretta vahingotta ja meteleittä, niin kärsittäköön sitä."
Samaan aikaan Hubmeier julkaisi riitakirjotuksia Zwingliä ja tämän
ystäviä vastaan, ja niistä käy selväksi, että hänen kommunisminsakin
oli sangen lievää. Kirjasessaan "Keskustelua Ulrich Zwinglin
lasten kastetta koskevan kirjasen johdosta" vastaa hän syytteeseen
"yhteisyydestä", kommunismista: "Olen aina ja kaikkialla puhunut
tavarain yhteisyydestä sitä tarkottaen, että jokaisen pitää sääliä
toista, ruokkia nälkäisiä, antaa juomaa janoisille, vaatettaa
alastomia, sillä mehän emme ole tavaramme herroja, vaan vain
isännöitsijöitä ja jakajia. Tiettävästi ei ole ketään, joka sanoisi,
että pitää ottaa toiselta hänen omansa ja tehdä se yhteiseksi, vaan
pikemmin antaa takkinsa viitaksi". Ylentävää ei ole, että Hubmeier,
kun hänet vangittiin, koetti päästä kuningas Ferdinandin armoihin
muun, muassa sillä, että selitti, miten jyrkkä vastakkaisuus oli
ollut hänen ja Hans Hutin välillä. Hän kirjottaa kirjasessaan
_"viimeisestä päivästä"_, mikä sen ajan puhetavan mukaan ei merkitse
muuta kuin kapinaa: "Vaikka Kristus on antanut meille monta merkkiä
meidän tietääksemme, miten lähellä hänen tulemisensa päivä on ovella,
niin ei tätä päivää tiedä kukaan muu kuin jumala yksin. Olenkin sen
vuoksi ollut melkein kova Johannes Hutia ja hänen kannattajiaan
kohtaan, koska he väittävät tietävänsä, että viimeinen päivä olisi
ensi helluntaina, ja ovat saarnanneet kansalle sellaista ja saaneet
sen tämän kautta myymään talonsa ja tavaransa, jättämään vaimonsa
ja lapsensa, ja taivuttaneet yksinkertaiset jättämään työnsä ja
juoksemaan hänen perässään. Erehdys, joka on johtunut tavattomasta
raamatunkäsittämättömyydestä". Danielin kolmesta ja puolesta vuodesta
on Hut muka tehnyt neljä tavallista vuotta, mikä on suuri erehdys.
Hubmeierin laskujen mukaan olisi Danielin vuoden yksi päivä yhtä pitkä
kuin tavallinen vuosi, sen vuoksi merkitsevät nämä puoli neljättä
vuotta 1277:ää vuotta, jotka puuttuvat Hutin laskuista. "Minkä olen
hänen nenänsä alle julkisesti ja vakavasti sysännyt ja _osottanut
hänelle olevan rikollista puhua niin kansa paralle ja johtaa sitä
harhaan_, kuten voin todistaa sillä loppupuheella, jonka olen pitänyt
häntä vastaan". Vallankumouksellinen, joka odotti vallankumousta vasta
1277 vuoden kuluttua, ei tosiaankaan ollut kovin vaarallinen.
Kirjasensa "Tilinteko" toisessakin kohdassa pauhaa Hubmeier Hutia
vastaan: "Kasteeseen ja sakramenttiin (ehtoolliseen), sellaisena kuin
Johan Hut seuralaisineen niitä opettaa, olen melkein suuttunut, _tahdon
myöskin opetuksella ja kirjotuksilla taistella sellaisia käsityksiä
vastaan_, mikäli jumala elämäni varrella minulle voimaa antaa... Minun
opettamani kaste ja Hutin kaste ovat niin kaukana toisistaan kuin
taivas ja helvetti. Myöskin ehtoolliseen nähden turvaan jumalaan."
Molempien suurten vastustajien kuoleman jälkeen ei taistelu molempien
suuntien välillä ensinkään lakannut, joskin se joksikin aikaa hiljeni,
kun kastajien vainoaminen (toistaiseksi) ulottui Mähriin asti ja
samalla turkkilaisten hyökkäys veti yleisen huomion puoleensa.
Saksasta vaelsi silloin paljon veljiä Mähriin. Muuan joukko asettui
Gabriel Ascherhamin johdolla asumaan Rossitziin ja tunnetaan he
sittemmin _gabrielilaisten_ nimellä. Kun siellä kävi liian ahtaaksi,
kulki osa, enimmäkseen pfalzilaisia, Filip Plenerin johdolla -- sen
vuoksi _filippiläisiksi_ kutsuttuja -- Auspitziin. Molemmat "kansat"
kuuluivat lievemmän suunnan kannattajiin, mutta olivat taasen keskenään
mielipiteiltään erilaisia. Nikolsburgilaisten keskuudessa jatkui
taistelu molempien suuntien kesken, joista ankarampi nyt sai lisänimen
_"yhteisomistajat"_ tai _"sauvalaiset"_, toinen nimen _"miekkalaiset"_.
Viimeksimainittujen puolella oli Leonard von Lichtenstein. Kun hänestä
kiista kävi liian ankaraksi, pakotti hän jyrkemmät kommunistit, 200
täysikasvuista henkeä, muuttamaan pois hänen tiluksiltaan (1528).
Ensimäinen tehtävä näillä, sittenkun he olivat kääntäneet vanhalle
seurakunnalleen selkänsä, oli kommunisminsa julistaminen. "Miehet
levittivät vaippansa kansan eteen ja jokainen antoi sen, mitä omasi,
vapaasta tahdosta, ilman pakkoa, tarvitsevaisten ylläpidoksi,
profeetojen ja apostolien opin mukaan."
He menivät Austerlitziin, Kaunitzin herrojen tilalle, ja nämä ottivat
heidät mielellään vastaan. "Pikardit" olivat jo ennen, vuonna 1511,
sinne asettuneet. Pian seurasi siirtolaisia sinne ja lukuisia muita
tovereja, niin että Austerlitz tuli Mährin kastajien pääpaikaksi.
Mutta myöskin Austerlitzin seurakunnassa syntyi pian riitaisuuksia.
Reublin, joka sieltä karkotettiin ja perusti Auspitziin oman
seurakunnan, kertoo kirjeessään eräälle ystävälleen, kuinka jäljelle
jääneet antoivat rikkaille omat pienet talot, niin että Franz ja hänen
vaimonsa elivät aatelisten tapaan. "Aterioidessa vanhimmat ja heidän
vaimonsa saivat paistia, kalaa, lintua ja hyvää viiniä, ja useita
vaimoja en ole edes nähnytkään yhteisen pöydän ääressä. Tavalliset
veljet sensijaan saivat yleensä tyytyä herneisiin ja kaaliin. Toisilla
ei saanut olla kenkiä eikä paitaa, mutta heillä itsellään oli
yltäkyllin housuja, takkeja ja turkkeja."
Pian huomattiin, että Reublin itse oli "petollinen ja uskoton Ananias",
ja hänet erotettiin veljeskunnasta. Hän oli pitänyt omanaan 40
guldenia, jotka hän oli tuonut mukanaan Saksasta, eikä ollut antanut
niitä seurakunnalle.
Noin v. 1531 oli hämmennys Mährin kastajien keskuudessa saavuttanut
suurimman määränsä. Mutta mikä näytti hajaannukselta, olikin itse
asiassa vain kehittymisaikaa, joka tuotti kirkastuneen ja kestävän
tuloksen.
Kaikkien näiden taistelujen lopputuloksena oli _kommunistinen
järjestö_, joka oli olemassa lähes vuosisadan ja kukistettiin vasta
ulkonaisella väkivallalla.
Pääansio kastajien lopullisesta järjestämisestä tulee _Tyrolista_
tulleille siirtolaisille, joita vuoden 1529 jälkeen sadottain tuli
Mähriin ja antoi siellä sikäläiselle liikkeelle leimansa. Heidän
johtajanaan mainitaan etukädessä hatuntekijä Jakob, jota ammattinsa
mukaan kutsuttiin Huteriksi (häntä usein sekotetaan Hans Hutiin).
Hänestä Mährin uudestikastajat saivat nimen _"huterinveljet"_. Missä
määrin Huterin nero oli osallisena uudestijärjestymiseen, missä määrin
hän oli vain takanaan olevan joukon tahdon toteuttaja, on nykyisin
vaikea ratkaista.
Syksyllä 1529 tulivat Jakob Huter ja Sigismund Schützinger useiden
toverien mukana Tyrolista Austerlitziin ja liittyivät sikäläiseen
seurakuntaan. He huomasivat, että Mährissä oli hyvä asua. Jakob palasi
Tyroliin, lähettääkseen joukon toisensa jälkeen Mähriin. Nämä uudet
tulokkaat toivat mukanaan innostusta, uhrautuvaisuutta ja kuria ja
muodostivat kommunistiselle seurakunnalle ytimen, joka pian saattoi
toisetkin ainekset rauhalliseen ja uutteraan yhteiselämään.
Elokuussa 1533 tuli Huter itse takaisin lukuisain kannattajien
seuraamana, sillä Tyrolissa "oli hirmuvalta päässyt sellaiseen
mittaan", kuten veljet selittivät, "että pyhien ei enään auttanut
jäädä maahan". Ja nyt alkoi varsinainen uudestijärjestelytyö. Sitä
lienee tehty erittäin tarmokkaasti ja tarkotuksenmukaisesti, sillä
kastajaseurakunnan lopulliset perusteet olivat jo valmiina, kun
kastajien kapina Münsterissä (1534), joka kiihotti mitä ankarimpaan
uudestikastajien vainoon, pelästytti joksikin aikaa osan Mährinkin
aatelistoa. Ensimäinen suuri kastajien vaino Mährissä alkoi.
Seurakunnat hajotettiin ja niiden jäsenet karkotettiin, joukko
aatelismiehiä, joiden tiloilla he olivat eläneet, kielsi heiltä
suojeluksensa Arveltiin tähän aikaan kastajia olleen Mährissä 3-4,000.
Myöskin Huterin täytyi paeta. Hän lähetti kuitenkin 1 p:nä toukok. 1535
rohkean vastalauseen vainoa vastaan Mährin maaherralle. "Voi, voi",
hän kirjottaa siinä, "ja vielä kerran voi teitä, Mährin herrat, jotka
olette suostuneet ja hyväksyneet tuon _julman tyrannin_ Ferdinandin,
tämän jumalallisen totuuden vihollisen käskyn karkottaa hurskaat ja
jumalaapelkääväiset ihmiset maastanne ja pelkäätte enemmän _kuolevaista
hyödytöntä ihmistä_ kun kaikkivaltiasta Herraa Jumalaa!"
Tämä vastalause sai aikaan vain sen, että kaksinkertaisella innolla
vainottiin Huteria. Hän lähti takaisin Tyroliin, mutta ei ollut
suuremmassa turvassa siellä kuin Mährissäkään. Marraskuun 30 p:nä 1535
otettiin hänet vangiksi Klausenissa. Veljet kertoivat hänen osakseen
tulleesta kohtelusta: "He panivat hänet jääkylmään veteen ja veivät
sitte kuumaan huoneeseen ja ruoskivat häntä. He myöskin haavottivat
hänen ruumistaan ja kaatoivat paloviinaa haavoihin sekä sytyttivät sen
sitte palamaan". Aikaisin aamulla maaliskuun 3 p:nä 1536 hänet kaikessa
hiljaisuudessa poltettiin, sillä peljättiin kansaa.
Johtaja oli kaatunut, mutta seurakunnalla oli kyllin sisäistä voimaa
voittaa sekä tämä että toinenkin isku. Jo 1536 voivat kastajat Mährissä
taasen kokoontua. Herrat, joiden tiloilla he ennen olivat asuneet,
olivat vainon aikana oppineet arvostamaan näiden ahkerien ja taitavien
työmiesten taloudellista arvoa. He kutsuivat heidät takaisin, ja
kaikista piilopaikoista he tulivatkin esiin. Pian oli, ei ainoastaan
vanhat vauriot korjattu, vaan voitiinpa ruveta perustamaan uusia
seurakuntiakin.
Vaino pikemmin vahvisti kastajia, sillä se puhdisti heidät kaikista
epäilyttävistä aineksista. Vuoden 1536 jälkeen oli yksimielisyys paljon
suurempi kuin ennen, ja edistyi siitä alkaen nopeasti. Kaikki muut
suunnat sulautuivat lopulta huterilaiseen.
Mährin kastajien uuden järjestön perustana oli mitä ankarin kommunismi.
Pidettiin syntisenä vähäpätöisimmänkin yksityisomaisuuden omistamista.
Hans Schmidt, tuomittuna kuolemaan, lähettää "Magdaleenalleen kauhansa
muistoksi, edellyttäen, _ettei veljillä ole mitään sitä vastaan_. Hän
kuolee yhteisön opin puolesta. Se on hänestä korkein aarre, kaunein
asia maan päällä..."
"Sen, joka liittyi seurakuntaan, täytyi luopua kaikesta, mitä hänellä
oli, ja antaa se seurakunnanjohtajille. Kumminkin liittyi lahkoon
nyt enimmäkseen köyhää kansaa, työntekijöitä ja käsityöläisiä, mutta
Tyrolin oikeuden pöytäkirjat osottavat kuitenkin, että sekä yksityisiä
aatelismiehiä että hyvinvoipia talonpoikia yhtyi siihen." (Loserth).
Se, mitä seurakunnalle annettiin, kuului sille, eikä ollut
minkäänmoinen osakemaksu eikä sentapainen. Yksinpä silloinkaan, kun
jäsen erosi tai erotettiin, ei hän saanut seurakunnalle antamaansa
summaa takaisin.
Ankarampi suunta voitti siinäkin kohden, mille kannalle oli asetuttava
valtion ja sotapalveluksen suhteen. Kaikissa _kohtuullisissa_ asioissa
piti mukautua esivallan määräyksiin, mutta aina totella enempi Jumalaa
kuin ihmisiä, s.o. kastajat pidättivät itselleen oikeuden päättää itse,
milloin tuli totella. Osanotto valtiovaltaan kiellettiin samoin kuin
sodankäyntikin jopa sotaveronkin maksaminen.
Kehitys kulki siis kastajilla toiseen suuntaan kuin Böhmin veljillä,
joiden keskuudessa, kuten olemme nähneet, maltillisempi puolue pääsi
voitolle.
Syyt siihen ovat niiden olosuhteiden erilaisuudessa, joiden vallitessa
kumpikin lahko syntyi.
Böhmin veljesyhteisö vaikutti oman kansansa keskuudessa. Niin pian
kuin sen muodostama yhteiskunta alkoi menestyä ja levitä, syntyi
veljien silmissä mahdollisuus ja mielessä halu, voittaa koko
kansakunta puolelleen. Mutta jokaisen tätä tarkottavan käytännöllisen
toiminnan kokeen täytyi silloin kehittymässä olevan tavaratuotannon
ja sen seurausilmiöiden piirissä johtaa kommunististen pyrkimysten
heikkenemiseen.
Kastajat Mährissä olivat ja pysyivät saksalaisina tshekkiläisen väestön
keskuudessa, pienenä "valittujen" lahkona "pakanoiden" seassa. Heillä
oli vain muutamia kosketuskohtia ympäristöönsä, eivätkä he tunteneet
tämän vetävän heitä puoleensa, vaan pikemmin he yhä enemmän joutuivat
toimimaan vain omassa keskuudessaan.
Lisäksi ne sivistyneitten luokkien miehet, jotka liittyivät Böhmin
veljiin, kuuluivat järjestään maltillisempaan suuntaan, riippuipa
he sitten siitä että heidän katsantokantansa oli laajempi tai siitä
että he eninten kärsivät veljeskunnan joutuessa kokonaan erilleen
ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöskin useimmat uudestikastajiin
liittyneet oppineet olivat maltillisemman suunnan kannattajia. Mutta
ensimäinen suuri vaino uudestikastajia vastaan sitävastoin pyyhki pois
nämä sivistyneet ainekset, eikä niitä sitten enää milloinkaan tullut
uusia. Melkein kaikki heidän etevimmät miehensä olivat sittemmin
oppimattomia käsityöläisiä. Viha taidetta ja tiedettä kohtaan,
joka esiintyi useimmissa kommunistisissa lahkoissa keskiajalla ja
uskonpuhdistuksen aikana, saattoi esteettömästi kehittyä nyt heidän
keskuudessaan. Ja suuressa määrin sitä heidän keskuudessaan sittemmin
ilmenikin.
Se, ettei tämän suuren vainon jälkeen keitään sivistyneitä
aatteenmiehiä liittynyt kastajiin riippui suureksi osaksi niistä
olosuhteista, jotka nämä vainot loivat. Vuodesta 1527 alkaen oli
jokainen, joka yhtyi kastajiin, porvarillisen yhteiskunnan kirouksen
alainen. Hänen oli joko salattava kerettiläiset mielipiteensä tai
mukaannuttava elämään talonpoikana talonpoikien parissa vapaaehtoisessa
maanpaossa kaukana sivistyneen maailman rajoilla -- turkkilaisethan
tähän aikaan tunkivat aina Mähriin asti.
Ja kastajille tai köyhälistölle myötätuntoisien oppineiden täytyi
vuoden 1525 jälkeen olla peräti harvinaisia. Sillä talonpoikaiskapinan
kukistuessa musertui Saksassa samalla sekä yhteiskunnallinen vapaus
että tieteenkin itsenäisyys. Tieteestä tuli, kuten kirkostakin,
ainoastaan valtion palvelija. Professoreista tuli ruhtinaallisia
palvelijoita, samallaisia kuin pastoritkin. Se rohkeus ja itsenäisyys,
mikä saksalaisella tieteellä oli vuoden 1525 edellisinä vuosikymmeninä,
oli nyt hävinnyt. Mistä olisikaan tullut tiedemiehiä, joilla oli
vallankumouksellisia mielipiteitä?
Ankaramman suunnan voittamiseen vaikutti suuresti sekin, että sama
vaino, joka hävitti oppineet kastajaliikkeestä, toi suuren määrän
tyrolilaisia talonpoikia Mähriin, ja ne olivat osaksi _kankureja_,
joilla, kuten olemme nähneet, kommunistinen innostus aina oli ollut
varsin voimakas, osaksi Tyrolista tulleita _vuorimiehiä_, jotka olivat
käyneet kapitalistisen sortamisen koulussa ja suurteollisuudessa
oppineet kuriin ja tuumaperäiseen johtoon.
Ankaramman suunnan kommunismin perustuksena oli, kuten kaikkien
kommunismin muotojen, joita tähän saakka olemme tarkastaneet,
yhteisyys _kulutuksessa_, kulutusvälineiden yhteisomistus. Tästä
johtui välttämättömästi yksiavioisen perheen poistaminen. Mährin
kastajat eivät sitävastoin ruvenneet poistamaan _yksiavioisuutta_.
Naimattomuuskieltoakaan eivät he voineet ottaa noudattaakseen
vastakkaisuutensa vuoksi paavinkirkkoon; se olisi saattanut heidät
munkkien asteelle joita he vihasivat enempi kuin mitään muita
paaviuden puolustajia, ne kun olivat silloisen sorron ja riistämisen
pahimpien muotojen puolustajia. Ja vapaa sukupuolirakkaus oli vielä
jyrkemmässä ristiriidassa pikkuporvarillis- ja pikkutalonpoikaispiirien
käsityksien ja vaatimuksien kanssa, joiden piirien aatteet sen ajan
köyhälistölläkin suuressa määrin oli.
Suurempi vapaus rakkaudessa ja avioliitossa oli itse asiassa vaatimus,
joka oli paljon lähempänä kumouksellisia yläluokkia, 1500-luvun
ruhtinaita, kauppiaita ja humanistisia oppineita, kuin niitä
aineksia, joista kastajat saivat jäsenensä. Kohoavissa korkeammissa
luokissa saattoi olla olemassa elämäniloa, tietoisuutta omasta
personallisuudesta, jonka voimakkaan kehittymisen ja toiminnan kaikki
edellykset niissä piireissä olivat olemassa, "individualismia" ja
kaikkinaisen pakon vihaamista. Sorrettujen alempien luokkien piiristä
lähteneet kommunistit eivät voineet ajatella pysyvänsä pystyssä
muuten kuin että sulausivat personallisuuksineen suureen yhteisöön.
Näille aineksille, jotka harrastivat synkkää kieltäymystä, olivat
sukupuolielämän ilot, kuten kaikki muukin ilo, jotain halpamaista ja
synnillistä, ja niiden täytyi olla heistä sitä hyljättävämpiä, kun ne
näyttivät kuuluvan ylempien luokkien ylellisyyteen ja ylimielisyyteen.
Koko nykyaikainen yksilöllinen sukupuolirakkaus oli vielä kehdossaan,
ja sen edellytykset ilmenivät enempi yläluokassa kuin kansan syvissä
riveissä.
Siten esiintyivätkin juuri uskonpuhdistuksen ajan ruhtinaanpalvelijat
helpompien avioeronehtojen puoltajina; Luther ja Melanchton selittivät
vieläpä moniavioisuudenkin luvalliseksi! Ja Luther selitti yksinpä
avioliiton ulkopuolisenkin sukupuolielämän ansiokkaammaksi kuin
sukupuolipuhtauden. "Kaikki munkit ja nunnat, joilla ei ole uskoa ja
jotka luottavat puhtauteensa ja munkkikuntaansa, eivät ole arvokkaita
tuutimaan kastettua lasta, olkoonpa se sitten vaikka aviotonkin. Syy:
sillä heidän munkkikuntansa ja heidän elämänsä eivät ole Jumalan sanan
mukaisia, eivätkä he myöskään voine kehua, että Jumala mielistyy
kaikkeen, mitä he tekevät, kuten nainen voipi tehdä, _vaikkapa hän
kantaisi aviotontakin lasta_".
Tämän ajan kommunistit olivat sitävastoin melkein poikkeuksetta
peräti ankaria avioliittokysymyksissä. Aviorikos oli vaikea rikos,
ja avioliitto oli rikkomaton. "Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät
ihmiset saa erottaa", sanoivat kastajat. Avioliittorikoksen tapahtuessa
rangaistiin ei ainoastaan syyllinen sulkemalla hänet seurakunnan
yhteydestä määrätyksi ajaksi, vaan myöskin syytön puoliso sai osansa
ja kiellettiin kastajien ankarimman rangaistuksen, seurakunnasta
sulkemisen, uhalla pitämästä yhteyttä puolisonsa kanssa, ennenkuin tämä
oli kokonaan taasen saanut armon.
Naisyhteisyydestä ei heillä siis ollut jälkeäkään. Kastajat olivat
avioliiton asioissa ankarampia kuin "pakanat". Mutta toiselta puolen
ei heillä ollut juuri mitään muuta jäljellä avioliitosta kuin itse
paritteleminen. "Vanhimmat" järjestelivät enimmäkseen avioliitot,
melkein kuin Platonin valtiossa tai Oneidan "täydellisten" keskuudessa.
Yksiavion oleelliset toimet, lukuunottamatta parittelua, suoritettiin
pitämällä yhteistä taloutta ja kasvattamalla lapset yhdessä.
Seurakunta jakaantui useampiin talouskuntiin, joita oli siellä täällä
ympäri koko Mähriä. Sen suurimman kukoistuksen aikana oli näitä 70, ja
jokaisessa oli 4 à 600 henkeä, suuremmissa vieläpä 2,000:kin. Heillä
kaikilla oli _yksi_ kyökki, _yksi_ leipomohuone, _yksi_ juomakeittiö,
_yksi_ koulu, _yksi_ huone lapsivuoteessa olevia naisia varten, _yksi_
huone, missä äidit olivat pikkulastensa kanssa, j.n.e.
Jokaisessa sellaisessa huonekunnassa oli _yksi_ taloudenhoitaja, joka
osti kaiken viljan, viinin, villan, hampun, suolan, eläimet y.m.
tarpeet niillä rahoilla, jotka saatiin käsityöstä ja muista tuloista,
ja tarpeen mukaan sitten jaettiin jokaiselle. Niin tuotiin ruokaa
koululapsille, naisille, jotka olivat äsken nousseet lapsivuoteesta,
ja kaikelle muulle kansalle _yhteen_ huoneeseen, ruokahuoneeseen.
Sairaille on asetettu sisaria, jotka tuovat heille ruokaa ja juomaa ja
palvelevat heitä.
"Hyvin vanhat asetetaan erikseen ja heille annetaan vähän enemmän kuin
nuorille ja terveille ja kaikille _kohtuuden_ ja _varojen_ mukaan."
(Loserth).
Minkälainen ruoka oli näissä yhteisissä aterioissa, käy selväksi
muutamasta kirjeestä vuodelta 1642, kun seurakunta oli karkotettu
Mähristä ja vietti Unkarissa puutteenalaista elämää. Siinä sanotaan:
"Lihaa meillä on kaikkina päivinä illalliseksi, ja yksi, kaksi, kolme
tai neljä kertaa viikossa aamiaiseksi, sen mukaan kuin ajatkin ovat.
Muissa aterioissa me käytämme hyväksemme vihanneksia. Kaikkina päivinä
on kahden aterian ohella myöskin sopiva mitallinen viiniä, mutta muuten
ei milloinkaan, paitsi silloin kun menemme iltarukoukseen, silloin
saamme myöskin mitallisen viiniä, toisinaan on oluttakin. Leipää, joka
meillä on yhteisessä kodissa, syömme me mielellämme, mutta tuoretta ei
ole varsin usein -- paitsi erityisissä tapauksissa, niinkuin Herran
muistopäivänä, pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna."
Sisarusten ruoka -- kastajat kutsuivat toisiaan sisaruksiksi -- oli
siis yksinkertainen, mutta samalla jotenkin runsas. Ruuassa ei oltu
kaavamaisia, vaan, kuten olemme nähneet, "kaikille annettiin kohtuuden
ja varojen mukaan". Kuinka tässä meneteltiin, se selviää muutamasta
ruokaohjeesta nälkävuodelta 1569; siinä määrätään ravinto ijän,
sukupuolen, toimen, terveydentilan j.n.e. mukaan. Yksin tämä niin raaka
ja alkuperäinen yhteiskuntamuoto on siis paljon etevämpi niitä "valtion
keittiöitä", joissa jokaiselle poikkeuksetta annetaan sama ja yhtä
suuri ruoka-annos, joita Eugen Richterin mielikuvitus näkee 1900-luvun
sosialidemokratisessa "tulevaisuusvaltiossa!"
Paitsi kastajien yhteistä taloutta ansaitsee heidän yhteinen
lastenkasvatuksensa erityisesti huomiota. Beck puhuu heidän lastensa
"_spartalaisesta_ kasvatuksesta" ja kuvailee, kuinka "lapset
äidinrinnoilta joutuivat yhteisiin lastenkamareihin, missä he
saivat kasvaa vanhemmilleen ja lapsellisille tunteille vieraina".
Hän olisi voinut ehkä vielä paremmin puhua _"platonilaisesta"_
lastenkasvatuksesta, sillä uudestikastajien kasvatusjärjestelmä
muistutti useissa kohdin Platonin tasavaltaa samoin kuin useissa kohdin
Moren "Utopiaa". Ei ole mahdotonta, että tämä voipi osaksi riippua
suoranaisesta aatteiden siirtymisestä. Platon ei ollut tuntematon
uskonpuhdistuksen ajan kommunisteille. Tuomas Münzer viittaa useasti
hänen "Valtio"-kirjaansa. Baselin humanistit, joiden läheisistä
piireistä useat ensimäiset sivistyneet kastajat lähtivät, keskustelivat
ja väittelivät innokkaasti Moren "Utopiasta". Mutta yhdenmukaisuuden
saattaa myöskin selvittää aivan yksinkertaisesti sillä tavoin,
että olosuhteiden oma johdonmukaisuus johti Mährin sivistymättömän
köyhälistön samalle tielle, jolle kreikkalainen maailmanviisas
ja englantilainen humanisti joutuivat vetäessään johtopäätöksiä
aatteistaan.
Niin pitkälle kuin Platon, eivät huterilaiset menneet -- he eivät
vaatineet, että lapsi olisi otettava äidiltä niin varhain, ettei tämä
enään sitä tuntisi. Lapsi pysyi äitinsä luona usein kahdenkin vuoden
ikään, mutta silloin hän joutui yleiseen kasvatuslaitokseen, _kouluun_.
Tämä oli yksi kohta, joka herätti paljon pahennusta kastajien
vastustajissa. "Nuo väärät uudestikastajat toimivat luontoa vastaan",
kirjottaa Fischer v. 1607 ja kuvaa, kuinka säälimätöntä oli ottaa
lapset oikeilta vanhemmiltaan ja antaa ne ensiksi erityisten sisarien
ja sitten äkäisten kasvattajien ja koulumestarien haltuun. Mutta sama
Fischer kumoo itse itsensä, kun hän valittaa, että Mährin varakkaat
mieluimmin ottivat imettäjät ja hoitajat lapsilleen uudestikastajien
joukosta _"niinkuin nämä yksin ymmärtäisivät näitä asioita"_.
Loistavampia todistuksia ei voi antaa kommunistisen kasvatuksen
etevämmyydestä kuin sellaiset katkeran vihollisen lausumat sanat.
Uudestikastajien koulutkin olivat niin suuressa maineessa, _että
toisuskoisetkin mielellään lähettivät lapsensa niihin_. Heidän
koululaitoksensa ja kasvatusopilliset sääntönsä ansaitsevat huomiota
vielä nykyäänkin, ja 1500-luvulla olivat ne suuremmoisia.
Sen ajan tavallisten opetusmenettelyjen valaisemiseksi mainittakoon
seuraava tapaus, jonka Erasmus rotterdamilainen kertoo ja joka on aikaa
kuvaava. Muutamalla koulumestarilla oli tapana aina aterian jälkeen,
jota hän söi yhdessä oppilaittensa kanssa, kutsua jonkun oppilaista
esiin ja antaa hänet raa'an rangaistusmestarin kuritettavaksi. Kun
kerran eräs heikko poika sai osansa, hakattiin häntä siksi kunnes
hän makasi puolikuolleena piiskurin jalkain juuressa ja piiskuri oli
hiestä märkänä. Mutta opettaja kääntyi rauhallisesti toisten oppilaiden
puoleen ja sanoi: _"Hän ei kyllä ollut tehnyt mitään, mutta häntä
täytyy nöyryyttää"_. Tämä oli kommunismin _vastustajien_ kasvatusoppia.
Kastajat taas selittivät: "_Kovilla iskuilla_ ei paljon saada aikaan.
Täytyy _opilla_ vaikuttaa lapsiin".
Kastajien kouluissa oli lukuisa opettajisto. Opettajien oli
pidettävä huolta paitsi lapsen henkisestä, hänen ruumiillisestakin
hyvinvoinnistaan, vieläpä pantiin tälle pääpainokin. "Kun lapsi
viedään kouluun", sanotaan vuoden 1568 koulujärjestyksessä, "täytyy
sen terveydentilaa mitä huolellisimmin tutkia. Jos hänessä on joku
vaarallinen tauti, kuten luumärkä, sukupuolitauti tai sellainen, niin
häntä pidettäköön nukkumassa, syömässä ja pesuissa erillään muista
lapsista".
Kun "koulunäiti" on puhdistanut jonkun lapsen sairaan suun, niin ei hän
saa pesemättömin käsin tarkastaa terveitten lasten suita. Myöskin on
hänen neuvottava "sisarille", kuinka lapsen suu puhdistetaan. Yleensä
pannaan suuri arvo ankaraan puhtauteen. "Sisarien" on valvottava
pikkulasten nukkumista, peitettävä ne, jos ne potkivat peiton päältään.
Lapsia ei saa lyödä, jos nämä alkavat nukkuessaan kirkua.
Lapsille ei saanut olla tarpeettoman ankara. Jos lapsi tekee virheen
kehruussa, niin on siinä kylliksi, että se ilmotetaan "koulunäidille".
Hän kurittaa suurempia tyttöjä ja koulumestari suuria poikia. Kun olisi
rangaistava varkaudesta, valheesta ja muista synneistä, täytyy aina
kysyä joltakin veljeltä neuvoa. Kaikellainen lyöminen päähän tai suuhun
ja muullainen liian ankara kuritus on ankarasti kielletty.
Kasvatuksen tulee olla yksilöllistä. "Lasten kurittamisessa tarvitaan
suurta huomaavaisuutta ja oikeata erilaisuutta. Yksi taipuu ystävyyttä
käyttämällä, toinen voitetaan lahjoilla, kolmas vaatii ankarampaa
kuria."
Mitä aineita kastajien kouluissa luettiin sitä emme lähemmin tunne;
etukädessä harjotettiin niissä luonnollisesti sisälukua ja kirjotusta,
joita molempia melkein kaikki kastajat osasivat. Hyödyllinen työnteko
näyttää käyneen käsi kädessä henkisen kehityksen kanssa; varsinkin
totutettiin tytöt varhain kehräämään.
Mihin ikävuoteen asti lapset olivat koulussa, emme tiedä. Koulusta
joutuivat he teollisuuden, maanviljelyksen tai talouden töihin.
Teollisuus ja maanviljelys tarkottivat ennen kaikkea seurakunnan
tarpeitten tyydyttämistä. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kukaan saanut
työskennellä toisille.
Mutta kastajat olivat oivallisia ja ahkeria työmiehiä, ja heidän työnsä
tuotti melkoisesti yli tarpeen. Varsinkin kunnostivat he itseään
_hevosenhoitajina, mylläreinä, oluenpanijoina_ sekä _veitsien_ ja
ennen kaikkea _veran_ valmistamisessa, joka oli heidän pääammattinsa.
Tässäkin tapaamme taas villakutomisen mitä likeisimmässä kommunismin
yhteydessä.
Se mitä yli oman tarpeen tuotettiin näillä ja muilla tuotannon
aloilla, sai tavaratuotannon yhteiskunnassa luonnollisesti tavarain
muodon. He myivät suuren osan tuotteitaan, mikä heille taasen teki
mahdolliseksi laajentaa määrättyjen tuotteiden valmistusta jatkuvasti
paljon yli omien tarpeiden. Niin joutuivat he monella tuotannon alalla
_teollisuuden suurtuotantoon_.
Kotitalouden ja tuotannon muodot ovat aina olleet likeisessä suhteessa
toisiinsa. Ennen oli näin laita vielä suuremmassa määrässä kuin nyt.
Kapitalistinen tuotanto on höllentänyt tätä suhdetta, erottamalla
työpajan kotitalouden piiristä; molempien suhde ei enään ole välitön.
Mutta vanhalla ja keskiajalla olivat molemmat mitä läheisimmässä
yhteydessä toistensa kanssa, tuotannon laajuus määräsi perheen
laajuuden.
Mutta päinvastoin ei myöskään perheen laajentuminen jäänyt
vaikuttamatta tuotannon laajentumiseen.
Yhteinen kotitalous, esim. luostareissa tai beghardilaistaloissa
esiintyvä, edistikin aina pyrkimystä suurliikkeiden muodostumiseen.
Kun 20:kin kankuria eli yhteistä taloutta pitäen, oli lähellä se,
että he ostivat myöskin raaka-aineen yhteisesti ja työskentelivät
yhteisessä huoneustossa. Mutta nämä pyrkimykset ovat toteutuneet vain
vähässä määrin; toisissa -- luostareissa -- ehkäisi niitä se, että nämä
järjestöt säännöllisesti ennenpitkää lakkasivat olemasta työjärjestöjä
ja muuttuivat riistämisjärjestöiksi, toisissa begharditaloissa ja
sentapaisissa laitoksissa estivät vainot työn yhteisyyttä pääsemästä
kehittymään, ottamasta syvää juurta ja vaikuttamasta tuotantotapaan.
Ja luostarit samoin kuin begharditalot menestyivät työlaitoksina
aikana, jolloin ei ollut yhteiskunnallisia eikä tekotavallisia
edellytyksiä suurtuotannolle.
Toisin oli laita Mährin uudestikastajien. Heidän järjestönsä olivat
varmempia kuin useimmat beghardilaistalot olivat olleet; mutta ollen
vieraita, joita vain siedettiin ja joita hallitsijoidensa viha aina
uhkasi, eivät he voineet kehittää talouksiaan riistämislaitoksiksi,
kuten luostarit. Vihdoin esiintyivät he aikana, jolloin
yhteiskunnalliselle tuotannolle jo oli lukuisia edellytyksiä.
Vuorityötä ja malmienjalostusta harjotettiin jo kapitalistisesti. Mutta
käsityökin pyrki silloin jo usein laajentumaan käsiteollisuudeksi
ja rikkomaan liikkeen ammatillisen rajottamisen puitteet, jotka
estivät käyttämästä muuta kuin muutamia sällejä. Kun sitten muodostui
1,000-2,000 hengen yhteisiä kotitalouksia, täytyi niissä olevien
suurliikkeiden laittamista ja kehittämistä tarkottavien pyrkimysten
löytää suotuisa maaperä.
Uudestikastajien kesken "kävi kaikki suurliikkeen tapaan ja eri
käsityöläiset valmistivat tuotteita toistensa tarpeiksi. Oli
mitä jyrkimmin kielletty ottamasta raaka-ainetta muualta kuin
uudestikastajien itsensä parista, kun vaan sellaista sieltä oli
saatavissa. Niin saivat nahkurit valmistettavat vuodat teurastajilta ja
jättivät ne valmistettuina satulasepille ja suutareille. Samallainen
oli puuvillakehrääjien ja kankurien, kankurien ja räätälien suhde
j.n.e. Vain muutamia raaka-aineita, kuten rautaa, hienompia öljyjä ja
muutamia muita tuotiin ulkoa. Ja eri ammatteja harjotettiin suuressa
mittakaavassa, sillä tuotteilleen: puukoille, sirpeille, kankaille,
kengille j.n.e. saivat he hyvän menekin, paitsi veljien, myöskin
muitten naapurien parissa."
Niistä raaka-aineista, joita he ostivat, olisi Loserthin, joka tämän
kuvauksen on antanut, täytynyt vielä mainita yksi, joka oli sangen
tärkeä, _villa_. Heidän kangasteollisuutensa menestyi niin suuressa
määrin, ettei mähriläinen villa enään riittänyt, vaan täytyi villaa
tuottaa ulkoa, todennäköisesti Unkarista.
Jokaisessa ammatissa oli aineenostajansa, jakajansa ja päällysmiehensä.
Ensinmainitut ostivat, jos tarvittiin, raaka-aineen suurissa
määrin, toiset jakoivat sen eri työmiehille ja valvoivat heidän
yhteistyötään. Näiden asioiden ja yleensä tuotannon järjestämisessä
oli veljillä paljon puuhaa. Tämä käy selväksi m.m. niistä lukuisista
järjestyssäännöistä, joita he ovat työskentelyn järjestämiseksi
tehneet. Valitettavasti ei näitä ole monta tallella, eipä edes
veranvalmistusta koskevia, jota he harjottivat suuressa määrin ja
menestyksellä. Emme näin ollen tiedä, miten pitkälle työnjako ja
järjestelmällinen yhteistyö eri teollisuusaloilla meni. Varmaa on, että
he sen ajan ammattikunnalliseen käsityöhön verraten olivat ottaneet
aimo askeleen käsiteollisuutta kohti. He huolehtivat myöskin sitä,
että he olisivat teknillisessä suhteessa aikansa tasalla. Niinpä he
esim. aika ajoin lähettivät mylläreitä Sveitsiin tutkimaan sikäläisiä
ammattiin kuuluvia laitoksia.
Vielä enempi he olivat luonnollisesti _kaupantekoon_ nähden
käsityöastetta etevämmällä kannalla, he kun osaksi ostivat raaka-aineet
suurissa määrin ja vain osaksi saivat itse valmistamalla. He saattoivat
myöskin helpommin kuin yksityiset valmistajat voittaa kauppapulat,
joskaan ei liikatuotantoa toisinaan kokonaan voitu välttää. Mutta
silloin autettiin asia panemalla liiat käsivarret maanviljelykseen,
jolla alalla työtä ei koskaan puuttunut.
Kaikkien näiden etujen lisäksi, joita kommunistisella suurtuotannolla
oli käsityöläisten yksilölliseen valmistamistapaan verrattuna tuli
luonnollisesti vielä se, että jokaisen yksilön ylläpito tietysti
tuli paljon huokeammaksi suuressa yhteisessä taloudessa kuin
käsityöläismestarien pienissä talouksissa. Eivätkä milloinkaan
lakanneetkaan valitukset siitä turmiollisesta kilpailusta, jonka
kommunistit tuottivat ammattikuntien käsityöläismestareille.
Uudestikastajat väittivät, etteivät he tehneet mitään muuta kuin
ahkeroivat kaikessa rehellisessä työnteossa. He selittivät, etteivät
he suinkaan saata huonontaa työtään siksi, että yksi ja toinen heitä
aiheettomasti moitti.
Kastajien laitosten etevämmyys vastustajien laitoksien rinnalla
tuotantotapaan samoin kuin koululaitokseenkin nähden, käy paraiten
selville juuri vastustajien valituksista. Me neuvomme kaikkia niitä,
jotka väittävät, että kommunismin täytyy kaikissa olosuhteissa olla
epätaloudellinen, ajattelemaan tätä seikkaa. Mährin uudestikastajien
kokemukset vahvistavat sitä sääntöä, jonka huomasimme verratessamme
luostareita sekä Amerikan uskonnollisia kommunistisiirtoloita toisiinsa.
Samat syyt, jotka tekivät kaupunkien käsityöläisistä huterilaisten
vastustajia, saivat sensijaan suuret maanomistajat, joiden tiloilla
he elivät ja joille he maksoivat veronsa, heille suosiolliseksi.
Uudestikastajat lisäsivät aateliston rikkautta ja hyvinvointia.
Kastajat tulivat Mährin aatelille taloudellisesti välttämättömiksi.
Mutta kastajilla ei ollut taloudellista merkitystä vain tuotteittensa
perustuksella, vaan myös niiden palkkatyömiesten tähden, joita
heistä saatiin. Useat veljet ja sisaret olivat nimittäin yksityisten
palveluksessa. Me olemme jo nähneet, kuinka heidän naisensa olivat
haluttuja imettäjiksi ja kasvattajiksi, mutta kastajia käytettiin
muissakin toimissa, kuten esim. mylläreinä ja varsinkin liikkeiden
johtajina, mikä saa selityksensä siitä, että heidän suuren taloutensa
hoitaminen luonnollisesti kehitti järjestämis- ja hallintakykyä heissä.
Eivätkä suinkaan vain erityiset yksilöt olleet sellaisessa yksityisessä
palveluksessa, vaan kokonainen kastajaseurakunta. Yksityiset olivat
ainoastaan seurakunnan asettamia siihen toimeen, jossa he olivat.
He olivat edelleenkin seurakunnan kurinpidon alaisia ja heidän
täytyi antaa kaikki tulonsa tälle, ei vain palkkansa, vaan myöskin
_juomarahansa_ ja _lahjansa_, olivatpa nämä sitte rahassa tai luonnossa
annetuita.
Näyttää siltä että nämä määräykset pantiin toimeen ilman sanottavia
vaikeuksia. Vain yksi ammatti teki tässä poikkeuksen, nimittäin
_lääkärit_. Huolimatta siitä että kastajat halveksivat tiedettä ja
oppineisuutta, pitivät he paljon lääkintötaidosta ja vesilääkityksestä.
Heidän kylpynsä eivät tosin kai suurestikaan olleet tieteellisellä
pohjalla, mutta he lienevät silti käytännössä olleet sangen taitavia,
sillä heidän apuaan tässä asiassa haettiin koko maassa, vieläpä
kutsuttiin kastajia sitä varten keisarilliseen hoviinkin, joka muuten
ei kärsinyt nähdäkään kommunisteja.
Huomattava on heidän kylvettäjiä varten antamansa säännöt vuodelta
1654. Siinä asetetaan kylvettäjille m.m. seuraavia velvotuksia: