Voisi odottaa, että talonpoikaiskapinan kukistaminen, joka oli ollut
masentava isku kaikille kansanliikkeille naapurimaissa, olisi sitä
suuremmassa määrin tehnyt mahdottomaksi kaiken niiden ilmenemisen itse
Saksassa. Mutta tämä ajatus, joka vastaisi nykyaikaisen keskitetyn
valtion olosuhteita, ei pidä paikkaansa sellaiseen feudaliseen
partikularismiin nähden, jollainen silloin vielä suuressa määrin
oli vallalla Saksassa. Samalla kun tämä partikularismi vaikeutti
kaikkien vallankumouksellisten (tai kapinallisten) voimien liittymistä
yhdeksi yhtenäiseksi liikkeeksi, niin se samalla myöskin vähensi
talonpoikaissodan kukistamisessa sattuneen iskun voimaa, niin ettei se
kohdannut näitä kaikkia voimia yhtaikaa eikä samassa määrässä.
Talonpoikaisliikettä ei tosin talonpoikaissodan jälkeen ollut
ajateltavissa. Talonpoikien ohella oli myöskin kukistettu useimmat
pienemmistä heihin liittyneistä kaupungeista. Sitävastoin olivat
useimmat suuremmista vapaista valtakaupungeista olleet aivan kylmiä
talonpoikien vapautusyrityksille. Näin oli yksinpä näitten kaupunkien
pikkuporvarien ja sällienkin laita. Talonpoikaissodan kukistumisessa
sattunut isku ei ollut kohdannut heitä. Kansanvaltaisuus Etelä-Saksan
vapaissa valtakaupungeissa olikin senvuoksi entisissä voimissaan.
Mutta juuri tällöin saivat toiselta puolen taistelut sen ja kaupungin
ylimystön välillä ja toiselta puolen kaupunkien koko väestön ja
kaupunkien riistämiseen ja hallitsemiseen pyrkivän ruhtinasvallan
välillä, taistelut, jotka noina vuosisatoina kyllä eivät koskaan
kokonaan lakanneet, kiihkoisamman luonteen.
Näiden valtakunnankaupunkien väestö oli ilolla tervehtinyt ja
kannattanut Lutherin kapinoimista paavinvaltaa vastaan. Mutta
nämä tunteet Lutheria kohtaan kylmenivät sitä enemmän, mitä
vihamielisemmäksi Luther tuli kansanvaltaisuudelle.
Samaan aikaan, jolloin Luther alkoi kääntää selkänsä
kansanvaltaisuudelle, syntyi Zürichissä sellainen kirkonuudistus,
joka täydellisesti vastasi niitä pyrkimyksiä mitä kaupunkien
ammattikunnallisella kansanvallalla silloin oli. Se herätti pian
Etelä-Saksan kaupunkien huomiota ja voitti siellä alaa, aluksi
asettumatta vihamieliselle kannalle lutherilaisuutta vastaan.
Sitävastoin täytyi molempien suuntien joutua ristiriitaan heti kun
Luther ja hänen väkensä asettuivat ehdottomasti kansanvaltaisuutta
vastaan. Niin oli juuri talonpoikaissodan aika se aika, jona alkoi
Lutherin ja Zwinglin välinen suuri kiista. Näennäisesti riideltiin
yhdestä _sanasta_, siitä, sanoiko Kristus: "Tämä (leipä) _on_ minun
ruumiini", kuten Luther väitti, vaiko: "Tämä _merkitsee_ minun
ruumistani", niinkuin Zwingli sanoi. Todellisuudessa koski riita
sitä, pitikö uskonpuhdistuksen olla porvariskansanvaltainen vaiko
ruhtinasmielinen. Kiisteltiin jumaluusopillisilla todistuksilla, mutta
sangen maallisesta asiasta.
Tätä taistelua, joka täytti koko Saksanmaan vuoden 1525 jälkeen,
käytiin innokkaimmin Etelä-Saksan valtakunnankaupungeissa,
Strassburgissa, Ulmissa, Konstanzissa, Augsburgissa y.m. Kuten
ennen, kun taistelu puhkesi ilmi Rooman paavia vastaan, kommunistit
taistelussa olivat saaneet ilmaa ja valoa vapaalle kehitykselleen,
niin kävi nytkin, kun hyökkäys koski Wittenbergin paavia. Etelä-Saksan
zwingliläiset käyttivät uudestikastajia liittolaisinaan lutherilaisia
vastaan ja suosivat siksi heitä ensimäisinä vuosina vuoden 1525:n
jälkeen, kuten Zwingli itsekin vähää ennen vielä oli heitä suosinut.
Etelä-Saksa tuli turvapaikaksi lukuisille sveitsiläisille pakolaisille,
jotka voittivat pian suurta kannatusta. Heidän rauhallinen
mielenlaatunsa, heidän vastenmielisyytensä väkivaltaiseen kapinaan sopi
vallan alempien luokkien keskuudessa talonpoikaiskapinan kukistamisen
jälkeen vallitsevaan mielialaan. Myöskin Münzerin entiset kannattajat
liittyivät nyt heihin, m.m. kirjakauppias _Hans Hut_ ja pappi _Melchior
Rinck_, joka oli ollut mukana Frankenhausenin taistelussa, mutta
päässyt hengissä sieltä.
Niin nopeasti kasvoi nyt uudestikastajien liike Saksassa, että siellä
monin paikoin luultiin, että se oli syntynyt vasta talonpoikaissodan
aikana tai sen jälkeen. Sitä uskoa levittivät uudestikastajat
itsekin, koska luulivat siten saavansa olla paremmassa rauhassa. Opin
leviämisestä kirjottaa Sebastian Franck: "Heidän oppinsa levisi yli
koko maan, ja he kastoivat monta tuhatta ja vetivät puoleensa useita
hyviäkin sydämiä. Sillä he eivät opettaneet näennäisesti mitään muuta
kuin rakkautta, uskoa ja ristiä, näyttäytyivät kärsivällisiksi ja
nöyriksi kärsimyksissä, mursivat leipää keskenään yhteyden ja rakkauden
merkiksi, auttoivat toisiaan uskollisesti lainoilla, almuilla ja
lahjoilla, opettivat, että kaikki olisi yhteistä, ja kutsuivat toisiaan
veljiksi. Mutta sitä, joka ei kuulunut lahkoon, he tuskin tervehtivät.
He pysyivät niin koossa ja lisääntyivät niin nopeasti, että maailma
pelkäsi kapinaa heidän puoleltaan, jollaiseen he kumminkin, kuten minä
kuulen, kaikkialla ovat olleet syyttömiä."
Lahko näytti sitä vaarallisemmalta, kun se levisi suuriin kaupunkeihin.
Kuvaavaa on, mitä tri Eck v. 1527 kirjotti Saksin herttualle Yrjölle
uudestikastajista. Hän sanoo m.m.: "Minun armollinen herrani ja
hänen ruhtinaallinen neuvostonsa punnitkoon, onko peljättävä heidän
puoleltaan suurempaa vahinkoa, kuin viimeisestä talonpoikaiskapinasta:
sillä _tällä lahkolla on juurensa kaupungeissa_. Jos syntyisi kapina,
niin he nousisivat kaupungeissa kapinaan, heillä olisi tykkejä, ruutia
ja haarniskoja ja sotaantottuneita palkkajoukkoja, ja maaseudun
talonpoikaisväestö liittyisi heihin, ja kaikki he yhdessä kävisivät
papistoa, ruhtinaita ja aatelistoa vastaan. Siksi on ruhtinasten ja
aatelin pidettävä varansa".
Pääpaikoiksi eteläsaksalaiselle kastajaliikkeelle tulivat Augsburg
ja Strassburg, molemmat kutojakaupunkeja, joissa jo beghardilaisuus
oli esiintynyt hyvin voimakkaana. Toisena keskuksena oli _Nürnberg_.
Tiedämme, että Münzerillä oli siellä lukuisia samanmielisiä tovereja.
Mutta siellä olivat vanhat ylimyssuvut liian voimakkaita, niin ettei
siellä voinut syntyä kansanomaista liikettä. Denck, joka oli siellä
Sebalduskoulun rehtorina, ja hänen ystävänsä vangittiin v. 1524
kerettiläisinä ja karkotettiin. Mutta oleskeltuaan vähän aikaa St.
Gallenissa palasi Denck takaisin Saksanmaalle, Augsburgiin. Siellä
alkoi lutherilaisuuden ja zwingliläisyyden välinen vastakkaisuus ilmetä
räikeimmin, siellä riehui noina vuosina molempien suuntien välinen
taistelu voimakkaimmin, siellä oli kastajilla suotuisimman menestymisen
mahdollisuudet.
Nopeasti kasvoi seurakunta, vuoden 1527:n paikkeilla oli siinä eräiden
tietojen mukaan jo 1,100 henkeä. Se luettiin etupäässä Denckin
toiminnan ansioksi, joka "kulkureineen", kulkevine agitatoreineen, "on
meillekin tahtonut perustaa uuden kastekuntansa, ensin piileksinyt
nurkissa ja salaa vuodattanut myrkkyään", kuten muutamassa Urbanus
Rhegiuksen Denckiä vastaan suuntaamassa kirjasessa sanotaan.
Denckiä suosivat olosuhteet Augsburgissa suuressa määrin. Kumminkin
saamme suuren osan hänen menestystään lukea hänen intonsa ja
suuren älynsä ansioksi. Hubmeierin rinnalla astui hän ensi riviin
veljien esitaistelijain joukossa. Joku aikalainen puhuu hänestä
"uudestikastajien päänä", toinen nimittää häntä "paaviksi", kolmas
"uudestikastajien Apolloksi."
Denck, etevä oppinut ja filosofi koetti varsinkin poistaa kastajien
opeista niiden aineellisen, "lihallisen" luonteen ja "hengevöittää"
niitä. Hänestä tulikin uudestikastajien lempeämmän, jos niin tahtoo
sanoa, käytännöllisemmän ja sovinnollisemman suunnan pääedustaja,
joka suunta koetti lieventää sekä jyrkempien käsitystä täydellisestä
omaisuudenyhteydestä että heidän täydellistä toimettomuuttaan valtioon
nähden. Saksassa ei tämä molempien suuntien välinen ristiriita päässyt
milloinkaan täydelleen kehittymään. Vasta Mährissä sai seurakunta
niin paljon voimaa, että siinä sisälliset riidat pääsivät syntymään.
Mutta uudemman käytännöllisemmän suunnan alku näkyi varsin selvästi jo
Augsburgissa, missä seurakunta menestyi ja myöskin useita henkilöitä
korkeammista luokista yhtyi liikkeeseen, m.m. "Augsburgin huomatuimman
suvun jäsen" _Eitelhans Langenmantel_. Kuten Böhmin veljienkin
keskuudessa, olivat täälläkin etupäässä sivistyneet lievemmän suunnan
puolella olevia. Paitsi Denckiä tapaamme siellä Hubmeierin, joka
päästyään pois Zürichistä, kiiruhti taasen liittymään kastajiin.
Mutta olipa sivistyneitä ankarammankin suunnan puolella. Sellaisia oli
äskenmainittu Eitelhans Langenmantel, jos hän vaan, kuten väitetään,
on erään "Lyhyt puhe totisesta yhteisyydestä"-nimisen kirjotuksen
kirjottaja. Hän kääntyy siinä niitä vastaan, jotka selittävät, että
"jos vaan on rakkautta ja hurskasta tahtoa, voipi kyllä jokainen pitää
omaisuutensa". Tästä käsitystavastaan sanoo Langenmantel: "Jumalan
korkein käsky on rakkaus. Rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi
niinkuin itseäsi. Tämä rakkaus tunnustetaan sillä, että ajalliset
tavarat ovat yhteisiä. Ei kukaan saa sanoa: minun, minun, sillä se
on myöskin veljen. Kukapa antaa veljelleen korkeampaa, tulevaista,
hengellistä tavaraa, jos hän häneltä kieltää ajallisenkin? Ainoastaan
se, joka pitää yllä yhteisyyttä, on Kristuksessa, toiset ovat hänen
ja hänen yhteytensä ulkopuolella... Mutta jos nyt joku tahtoo sanoa,
että, kun kaikki on yhteistä, täytyisi muka vallita naisyhteydenkin,
niin en sano minä niin, vaan mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei
ihminen saa muuttaa. Oikea yhteisyys on se, ettei kukaan kiellä, mitä
toinen tarvitsee: mutta jokainen voipi ottaa naisen yksinään omakseen,
se tapahtukoon Herrassa. Niin jaettakoon ajallisistakin tavaroista
jokaiselle, mitä hän tarvitsee. Sellainen yhteisyys, jolloin toinen on
rikas ja omaa paljon tavaraa, mutta toinen on köyhä ja kärsii puutetta,
ei ole Kristuksesta."
Ankaramman suunnan etevimmäksi edustajaksi tuli kuitenkin kirjansitoja
ja kirjakauppias _Hans Hut_, joka oli, kuten olemme nähneet, ollut
Münzerin koulussa ja jota syytettiin naisyhteyden kannattajaksi. Jo
veljien toisessa augsburgilaisessa kongressissa tapasivat Denck ja Hut
toisensa.
Niin tärkeä oli Augsburg, että siellä pidettiin kastajien kaksi
ensimäistä kongressia (synodia). Ensimäinen keväällä 1526. Siihen
ottivat osaa Hans Denck, Hans Hut, Ludvig Hätzer, Jakob Gross
Waldshutista, Kaspar Färber Innthalista ja Balthasar Hubmeier. Tämä
synodi vahvisti uudestikastamisen käytäntöön ottamisen Saksassa, sitä
kun tähän asti oli toimitettu vain Sveitsissä.
Tärkeämpi oli toinen synodi, joka pidettiin elokuussa 1527; siihen otti
jo osaa enempi kuin 60 edustajaa Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä.
Sen päätehtävänä oli agitatsionin järjestäminen, apostolien
lähettäminen mitä erilaisimpiin seutuihin, mahdollisesti myöskin
ohjelman, "tunnustuksen", laatiminen.
"Tämän kokouksen päätöksistä", sanoo Keller, jonka esitystä
näihin kahteen kongressiin nähden seuraamme, "puuttuu ikävä kyllä
pöytäkirjatietoja." Jokatapauksessa on ainakin niin paljo varmaa, että
edustajat pitkien keskustelujen jälkeen, joissa ilmeni mielipiteiden
eroavaisuus Denckin ja Hutin välillä, lopulta tekivät päätökset
täydellisen yksimielisinä, ja että _Denckin mielipiteet_ pääsivät
kokouksessa voitolle.
Paitsi nykyiseltä Etelä-Saksan alueelta ja Sveitsistä saapuneita
edustajia, oli näissä kokouksissa edustajia myöskin _Itävallasta_.
Sinnekin olivat uudestikastajien opit tunkeutuneet. Ensi kädessä
Sveitsin naapurina olevaan Tyroliin ja sen lähellä oleviin alppimaihin.
Tyrolilla oli silloin taloudellisesti ja valtiollisesti paljon
suurempi merkitys kuin nykyään. Paitsi Saksia ja Böhmiä ei
vuoriviljelys missään ollut niin korkealle kehittynyt kuin
Tyrolissa ja itäisissä naapurialueissa. Paitsi rikkaita rauta- ja
kuparimalmikaivoksia sekä mahtavia suolavarastoja oli siellä myöskin
lukuisia kulta- ja hopeasuonia. Kuten ensimainituissa maissa,
täytyi vuoririkkauksien Tyrolissakin edistää yhteiskunnallisten
vastakkaisuuksien kärjistymistä. Kumminkin tapahtui tällaista
alppimaissa pienemmässä määrässä kuin Saksissa. Pääsyynä tähän oli
kait maan luoksepääsemättömyys ja eri laaksojen eristetty asema ja
hedelmättömyys. Syrjälaaksojen asukkaihin eivät tuntuneet niiden
muutamien kauppateiden vaikutukset, jotka kulkivat korkeiden
alppisolien yli. Heidän tarpeensa pysyivät entisinä, eikä myöskään
niiden tyydyttämisen tapa muuttunut. Mikään voitto ei houkutellut
kauppiasta näihin tiettömiin erämaihin, talonpoika ei tuottanut mitään
liikamäärää, jonka hän olisi voinut vaihtaa.
Rikkaudet, joita vuorelaiset, vallankin kulta- ja hopeakaivoksissa
työskentelevät, tuottivat, käytettiin vain osaksi tavaratuotannon
edistämiseen omassa maassa. Tyrolin kaivoksien pääomistajat eivät
olleet tyrolilaisia, tärkeimmät heistä olivat augsburgilaiset Figgerit
ja höchstättiläiset. Mutta olipa isäntinä yksinpä espanjalaisiakin. Ja
sekin, mikä tuli maan herrojen, Habsburgien, osaksi, ei jäänyt maahan,
vaan hajotettiin maailmalle heidän maailmanpolitikansa edistämiseksi;
se vaelsi Sveitsistä, Alankomaista, Espanjasta kotoisin olevien
palkkasoturien taskuihin, eri hoveissa lahjottavien valtiomiesten
taskuihin, ja Saksan vaaliruhtinaiden ja heidän virkamiestensä
taskuihin.
Tapaamme senvuoksi Tyrolissa taloudellisesti korkealle kehittyneiden
seutujen ohella myöskin sangen takapajulla olevia. Vanhalla,
kyläkuntajärjestyksellä oli yleensä vielä suuri voima ja talonpoikien
riistäminen oli, ainakin Brennersolan pohjoispuolisissa osissa,
pieni. Luokkavastakkaisuuksien kärjistyminen, jonka runsaat
vuoritulot toivat mukanaan, ulottui melkein vain kaupunkeihin ja
vuoriteollisuuspaikkoihin ja niiden lähimpään ympäristöön.
Kun vuoden 1525:n talonpoikaissodan aallot löivät Tyrolin ja Salzburgin
alppimaihinkin ja saivat niiden väestön liikkeelle, silloin eivät ne
olleet talonpojat vaan vuorityöläiset, jotka olivat kapinayritysten
etunenässä.
Silloin näkyi, mikä sotilaallinen voima vuorityöläisillä oli ja
miten vaaralliseksi Thüringenin kapina olisi tullut, jos sikäläiset
vuorityöläiset ponnella olisivat ryhtyneet sitä kannattamaan.
Pohjois-Tyrolin ja Salzburgin kapinat olivat v. 1525 ainoat, joita
ei kukistettu aseiden voimalla. Niiden herraksi päästiin "henkisin
asein", se on valheellisilla lupauksilla ja käyttämällä hyväkseen
tyhmiä nurkkaharrastuksia, joita Tyrolin ja Salzburgin vuorityöläisillä
oli yhtähyvin kuin mansfeldilaisillakin. Muutamat vaarallisimmista
kapinoista kukistettiin poistamalla joitakuita vallan liian huutavista
epäkohdista, saatiin sen kautta vapaat kädet muihin kapinoitsijoihin
nähden, ja nämä kukistettua ja ehdittyä koota joukkoja, voitiin päästä
sotilaallisesti voittamattomiksi jääneidenkin alueiden herroiksi. Nämä
eivät voittaneet mitään pettämällä yleisen asian, työläisluokan yleinen
sorron alle painuminen vuoden 1525 jälkeen kohtasi lopulta heitäkin.
Voitettuina ja sorrettuina, olematta sotilaallisesti voitettuja, olivat
Tyrolin alemmat luokat talonpoikaissodan jälkeen yhtä tyytymättömiä
kuin Etelä-Saksankin alemmat kansankerrokset, mutta eivät kumminkaan
niin rohkeutensa menettäneitä.
Tässä mielentilassa löysivät heidät uudestikastajien saarnaajat,
jotka Sveitsistä ja Baierista tulivat Tyroliin. Pian näkyi, miten
hedelmällisen maaperän tämä maa tarjosi uudelle opille.
Etupäässä vuorityöseutuihin levisi uudestikastajien oppi. Jo ennen
talonpoikaissotaa olivat ne omaksuneet mielellään Lutherin opin,
jolla katolisten Habsburgien maissa oli puhtaasti vastustuksellinen,
ehdottomasti ruhtinasvihollinen luonne. "Paitsi hengenmiehiä
rupesi myöskin maallikoita, niinpä vuorityöläisiä, käräjäkirjuria,
ylioppilaita y.m. saarnaamaan uutta evankeliumia... Kaikilla tahoilla
liekehti innostusta uuteen oppiin. _Vanhan kirkollisuuden vastustajien
pääpesänä oli Schwarzin veljeskunta lukuisine vuorityömiehineen_."
(Loserth).
Vuonna 1525 alkoi Tyrolin kansanvaltaisten ainesten kääntyminen
Lutherin opista, joka oli ilmaissut olevansa kansanvallan vihollinen.
Nopeasti kääntyivät he uudestikastajien puoleen, heti kun olivat
tulleet tuntemaan näiden oppeja.
Jo v. 1526 kerrotaan muutamista Innlaakson "veljistä", m.m.
_Rattenbergin_ vuorityöpaikasta kotoisin olevasta vuorituomarista
_Pilgram Marbeckista_. 1527 mainitaan jo muitakin vuoriseutuja
uudestikastajien tyyssijoiksi, niin Schwarz, Kitzbühel,
Sterzing, Klausen y.m., ja mainitaan lahkon eninten juurtuneen
"vuorityöläissukulaisiin". Sen ohella on meissä herättänyt huomiota
_kankurien_ lukumäärä Tyrolin uudestikastajien keskuudessa. Mutta
puutetta ei ollut muidenkaan työläisluokkien kerrosten jäsenistä;
liittyipä muutamia aatelisiakin lahkokuntaan.
Samoin kuin Etelä-Saksan kaupungeissa, lisääntyi Tyrolissakin
ensimäisinä vuosina talonpoikaissodan jälkeen kastajien lukumäärä
tavattoman nopeasti.
Kauan ei kuitenkaan saatu oppia esteettömästi levittää. Tuskin olivat
he alkaneet saavuttaa huomattavampaa kannatusta, kun jo myöskin
kaupunkien ja ruhtinaiden viranomaiset yhtyivät heitä vainoomaan.
Totta kyllä täytyi itse vihollistenkin tunnustaa, että kastajat
viettivät nöyrää ja rauhallista elämää ja pelkäsivät ajatellakin
kapinaa. Mutta se ei auttanut. Heidän opeistaan johtui, niin sanottiin,
kumminkin vallankumous. Eräässä julkisessa, heitä vastaan suunnatussa
kirjotuksessa vuodelta 1528 esitetään heidän oppinsa tottelevaisuudesta
esivaltaa kohtaan vain pelkäksi teeskentelyksi, "sillä he sitoutuvat
keskenään olemaan jättämättä toisiaan pulaan mitenkään koettelemusten
sattuessa, ja auttamaan toisiaan henkeen ja vereen asti, joten he siis
pitävät sellaista lupausta ja velvollisuutta suuremmassa arvossa kuin
velvollisuuksiaan Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan". Ja tekijä
jatkaa: "Sillä, joka opettaa, että kaikki on yhteistä, ei ole mitään
muuta mielessä kuin saada alamaiset kapinoimaan jumalan säätämää
esivaltaa vastaan ja köyhä kansa tyytymättömäksi ja kapinaan niitä
vastaan, jotka jotakin omistavat."
Sellaisen todistelemisen täytyi 1520-luvun lopussa, jolloin
talonpoikaissota oli vielä aivan tuoreessa muistossa, olla
täysin ymmärrettävä varsinkin vallanpitäjille. Muuten pidettiin
uudestikastajia vaarallisina jo siksi, että he uhkasivat saada
kaupunkeja haltuunsa eikä sovi unohtaa, että huolimatta heidän
rauhallisesta mielenlaadustaan oli kieltämättä kapinallisuutta suuressa
osassa uudestikastajia, erittäinkin köyhälistöläisessä Hutin suunnassa.
Vaikka he selittivätkin aseellisen kapinan yrittämisenkin syntiseksi,
olivat useat heistä kuitenkin vakuutettuja siitä, että vallitsevan
yhteiskunnan loppu oli lähellä, he vaan eivät luottaneet sisäiseen
kapinaan, vaan ulkomaisen sodan vaikutuksiin.
_Turkkilaiset_ hävittävät valtakunnan, opetti Hut. Sillä aikaa ovat
uskovaiset kätkeytyneinä metsiin, mutta tulevat taasen piilopaikoistaan
esiin, kun turkkilaiset ovat tehneet työnsä, ja täydentävät työn.
Hän ilmotti ajankin, jolloin tuhatvuotisen valtakunnan piti alkaman:
helluntaina v. 1528.
Nämä Hutin ennustukset olivat yhtä vähän kuin Dolcinonkin pelkkiä
harhakuvia. Turkkilaiset lähestyivät toden teolla, ja sulttaani
Soliman II:nen tuli, tosin ei 1528 vaan 1529, ja hänen onnistui
vallottaa Unkari, mutta ei tunkeutua Saksaan asti. Wienin edustalla
hänen voittokulkunsa pysähtyi, josta suuresti pettyivät ei ainoastaan
kiivaimmat uudestikastajat, vaan myöskin keisarin voimakkaimmat
vastustajat Saksan ruhtinaista, varsinkin tuo suuresti ylistetty
Hessenin maakreivi Filip.
Kommunistit eivät siis olleet ainoita "maankavaltajia".
Tämä erään uudestikastajien osan myötätuntoisuus turkkilaisia
kohtaan ei tietysti tehnyt viranomaisia suosiollisemmiksi heitä
kohtaan, ei varsinkaan keisarin maissa. Sanottiin erityisesti heidän
tunnusmerkkiään virallisesti ilmotettaessa, että "jos turkkilaiset
tulevat maahan, niin uudestikastajat tahtovat liittyä heihin, eikä
auttaa esivaltaansa, ja lyödä kaikki ne kuoliaiksi, jotka eivät ole
heidän uskoansa, keisariakaan säästämättä".
Kumminkaan ei tällä seikalla ollut suurta vaikutusta vainojen
alkamiseen. Uudestikastajien vainoamiset pääsivät yhtä suureen vauhtiin
niissäkin seuduissa, missä ei mitään turkkilaispelkoa ollut, kuten
habsburgien itäisissä maakunnissa.
Turkkilaispelko ei riitä selittämään niitä julmia, raivoisia vainoja,
joiden alaisiksi uudestikastajat joutuivat heti, kun olivat saaneet
vaikutusvaltaa alempiin kansankerroksiin. Ne voi selittää vain
talonpoikaissodan jälkivaikutuksina. Se oli, samassa määrin kuin se
saattoi hallitsevat luokat pelonvaltaan, herättänyt heissä verenjanoa
ja kostonhimoa. Siitä alkaen näkivät he jokaisessa, jolla oli
myötätuntoisuutta alempia luokkia kohtaan, verivihollisen, jota ei
kyllin katkerasti voinut vainota, ei kyllin julmasti rangaista.
Protestantit ja katolilaiset kilpailivat uudestikastajien
vainoamisessa. "Enimmän verta vuoti katolisissa maissa", kirjottaa
Cornelius. "Protestanttiset kaupungit Saksassa voittivat kovilla ja
verisillä vainoillaan katolisetkin", lausuu Beck. Todellisesti olivat
molemmat tässä suhteessa yhtä hyviä.
V. 1526 tapahtui Etelä-Saksassa vain yksityisiä vainoja. Mutta kun
uudestikastajien luku kasvoi nopeasti, lisääntyivät vainotkin.
Alussa vuotta 1528 julkaistiin keisarillinen käsky, joka määräsi
kuolemanrangaistuksen uudestikastamisesta. Tätä säädöstä täydennettiin
Speierin valtiopäivillä 1529 -- samoilla valtiopäivillä, joilla
evankeliset säädyt _protesteerasivat_ kaikkinaista uskonpakkoa vastaan,
josta he saivat nimen "protestantit".
Speierin valtiopäiväpäätöksen 6:nnessa §:ssä sanotaan: "Sitten kun
joku aika takaperin uusi uudestikastajien lahko on syntynyt, joka
yleisesti on kielletty ja _monta sataa vaotta sitten kirottu_,
lahko... joka voittaa yhä enemmän alaa, niin on hänen majesteettinsa,
estääkseen sellaista pahuutta ja pysyttääkseen rauhan ja sovun
pyhässä valtakunnassa, määrännyt ja kaikkialla antanut kuuluttaa
käskyn ja määräyksen, että jokainen uudestikastaja ja uudestikastettu
täysi-ikäinen mies tai nainen, tuomitaan ja surmataan tulella, miekalla
tai muulla tavalla, aina henkilöstä riippuen, _ilman edelläkäypää_
hengellisen tuomarin _toimittamaa inkvisitsionia_."
Kuten metsän petoja sai heitä siis tappaa, niin pian kuin he olivat
joutuneet kiinni, tuomarin tuomitsematta, oikeuden tutkimatta.
Eikä tämä valtiopäiväpäätös jäänytkään paperille, niinkuin monet muut.
Pikemmin monella taholla sitä käytäntöön pantaessa tehtiin enempikin
kuin oli määrätty.
"Muutamia venytettiin ja revittiin kappaleiksi kiristyspenkeissä",
kirjottaa muuan uudestikastajien kronikoitsija, "toisia poltettiin
tomuksi ja tuhaksi, useita paistettiin paaluissa, toisia revittiin
hehkuvilla pihdeillä, toisia teljettiin huoneisiin, jotka sitten
poltettiin, useita hirtettiin puihin, muutamia mestattiin miekalla,
toisia hukutettiin veteen. Monelle pantiin kapula suuhun estääkseen
heitä puhumasta, ja sitten vietiin kuolemaan.
"Kuten lampaita ja karitsoja heitä kuljetettiin joukottain
teurastettaviksi. Monin paikoin kiellettiin ankarasti kaikki
raamatulliset kirjat, toisissa seuduissa ne poltettiin. Muutamat saivat
nääntyä nälkään tai mädäntyä pimeissä vankiloissa; useita rääkättiin
kaikellaisilla kidutuskoneilla, ennenkuin heidät surmattiin. Useita,
joita pidettiin liian nuorina kuolemaan, ruoskittiin. Myöskin on
monia pantu vuosiksi vankiloihin. Monelle poltettiin reiät poskien
läpi ja päästettiin sitten vapaiksi. Jäljellejääneitä, jotka olivat
kaikesta tästä päässeet, ajettiin maasta maahan, paikasta toiseen.
Niinkuin metsänpetojen, jotka eivät uskalla kuin öisin liikkua, täytyi
heidän usein piilottautua rotkoihin ja jylhiin metsiin, kuoppiin
ja maankoloihin. Heitä etsittiin koirien ja kätyrien avulla, heitä
pyydystettiin kuten taivaan lintuja -- ja tämä kaikki ilman mitään
syytä, ilman että, he olivat tehneet mitään pahaa, he kun eivät tehneet
eivätkä aikoneetkaan tehdä mitään häiriötä eikä vahinkoa."
Tämä valitus on vain suorasanainen muoto eräästä tämänaikuisesta
laulusta, jonka sepitti _Leonhard Siemer_, muuan fransiskani,
joka turhaan etsittyään luostarista, mitä hän oli toivonut,
liittyi uudestikastajiin ja opetteli, vaikka olikin oppinut mies,
räätälinammattia. Hän kuului kastajien jyrkemmän suunnan miehiin.
Marraskuussa v. 1527 hän joutui Tyrolissa viranomaisten käsiin ja
mestattiin 14 p:nä tammik. v. 1528. Hän todisti elämällään todeksi
laulunsa, jossa hän m.m. lauloi:
Me hiivimme metsien kohdussa,
Meit' hurtat ne ahdistaapi,
Kuni teuraat kuljemme nuorassa,
Kuin pyöveli halajaapi.
Meit' kapina-henkinä näytellään.
Pakanoina ja pettureina,
Meist' valhetta kaikille syötellään.
Ovat hirtetyt puihin ne korkeisiin
Tai värjyvät kidutuspuissa;
Moni heitetty virran vaahtoihin
On impikin. Surman suissa
Toki riemulla totuutta todistavat,
Ett' Jesus Kristus se tiemme on
Ja totuus ja elämä kuolematon.
Viel' maailman meno se riehuupi,
On hurjaksi, villiksi käynyt.
Se valhetta päällemme syytääpi,
On tulehen, miekkahan turvannut;
Me sorrumme avutta Herran.
Oi, auta, armias, kerran!
Lyö ylpeys, Herra, sä auta
Sun poikasi verten kautta.
Kuinka kiivas tämä ensimäinen suuri vaino oli, voi nähdä siitä,
että melkein kaikki etevät kastajat kärsivät kuoleman sen aikana.
Joku pelastui luonnollisen kuoleman kautta pyövelin käsistä, kuten
Denck, joka vuoden 1527 lopulla kuoli ruttoon Baselissa. Kivulloinen
Grebel oli kuollut jo vuotta ennen, niin ettei Zwingli saanutkaan
kostaa tälle suurelle vihamiehelleen, jota hän kerran oli kutsunut
"uudestikastajien johtajaksi". Sensijaan hän mestautti syksyllä samana
vuonna Grebelin isän, joka oli sopinut poikansa kanssa; isää syytettiin
maankavalluksesta, ja siitä hänet tuomittiin, vaikka vastustajatkin
myöntävät, että syytä sellaiseen ei ollut.
Uudestikastajien ensimäinen marttyyri oli, kuten jo olemme maininneet,
Felix Manz. Oppinut Mikael Sattler sai seurata häntä 21 p:nä toukokuuta
1527. Hänet otettiin vangiksi Rothenburgissa Neckarin varrella,
kärvennettiin hehkuvilla pihdeillä ja senjälkeen hänet poltettiin,
hänen kaikessa pysyessään lujana Herrassa. Hans Hut sai surmansa
Augsburgissa koettaessaan karata vankilasta. Brödli ja Hubmeier
kärsivät v. 1528 marttyyrikuoleman. 1529 surmattiin Langenmantel,
Blaurock poltettiin Tyrolissa, Hätzer mestattiin Konstanzissa. Rinck
joutui Hessenin maakreivin Filipin käsiin. Tällä ei ollut omaatuntoa
tappaa rauhallisia ihmisiä ainoastaan heidän uskonsa tähden, Lutherin
suureksi närkästykseksi, joka lempeän Melanchtonin kanssa turhaan
koetti taivuttaa häntä säälimättömästi noudattamaan vuoden 1529:n
valtiopäivien päätöstä. Mutta onnettomat, jotka joutuivat maakreivin
käsiin, eivät voittaneet paljoa. Lempeä ruhtinas tuomitsi heidät
elinkautiseen vankeuteen.
Kaikki menivät kuolemaan lujamielisinä ja rohkeina, myöskin Hubmeier,
joka kuitenkin ensin taasen osotti arveluttavaa luonteenheikkoutta.
Hän saatiin kiinni kesällä 1527 Mährenissä ja vietiin sitten Wieniin.
Täällä hän kerettiläisvainooja Ferdinandille peruuttaa harhaoppinsa
ja rupeaa hänen uskolliseksi palvelijakseen "neuvomalla vakavasti ja
ahkerasti kansaa hartauteen, jumalanpelkoon ja tottelevaisuuteen, kuten
aina olen tehnytkin".
Mutta kaikki lupaukset ja rukoukset olivat turhia. Hubmeier oli ollut
Waldshutissa kapinan johtajana Habsburgsukua vastaan, ja sellaista
eivät habsburgit ole koskaan antaneet anteeksi.
Kun Hubmeier huomasi, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu, rohkasi
hän itsensä, ja tässä tuki häntä hänen urhea vaimonsa Elsbeth, joka
oli Reichenausta kotoisin oleva porvarintytär, jonka hän oli nainut
Waldshutissa v. 1524. Hubmeier kuoli lujamielisenä roviolla Wienissä
10 p. maalisk. 1528. Hänen urhea vaimonsa upotettiin kolme päivää
myöhemmin Donauvirtaan.
Sellainen heikkous, jota Hubmeier oli osottanut, oli varsin harvinaista
uudestikastajissa. Yleensä ihmeteltiin heidän kestäväisyyttään ja
sitä iloisuutta, jolla he menivät kuolemaan. Kastajat käyttivät
marttyyrejansa asiansa pyhyyden ja ylevyyden todistajina, niinkuin
kristittyjen kirjailijoidenkin on tapana alkukristillisyyden
marttyyreihin nähden samallaisessa tarkotuksessa.
Kuten alkukristillisyyden marttyyrien, muodostui uudestikastajienkin
marttyyrien ympärille pyhimystarusto, täynnä ihmeitä. Vain yksi, joka
on kuvaava, mainittakoon tässä. Eräs böhmiläinen kronika vuodelta
1527 kertoo, että Leonard Kaiser, "joka oli ollut ennen pappi, oli
Schärdingissä tuomittu roviolla poltettavaksi. Kun hänet vietiin
kärryissä mestauspaikalle, ojensi hän kärryiltä kätensä ja taittoi
kukan, otti sen ja sanoi tuomarille, joka ratsasti hänen vieressään:
Jos _tämä_ ja _minä_ palamme, olkoon se merkkinä siitä, että minulle
on käynyt oikein. Mutta jos kukka ja minä pysymme palamattomina, niin
ajatelkaa, mitä olette tehneet! Sitten sytytettiin useita sylyyksiä
puita hänen ympärilleen, mutta hän ei palanut. Nyt lisättiin kaksin
kerroin puita, mutta ne eivät voineet häntä polttaa, ainoastaan hiukset
kärventyivät ja _käsien kynnet muuttuivat vähän ruskeiksi_. Ja kukka
pysyi yhä tuoreena hänen kädessään. Kun hänen ruumiinsa pyyhittiin
puhtaaksi noesta, oli iho edelleenkin _kauniin valkoinen_." Ei ollut
enää muuta keinoa kuin hakata tuo tulenkestävä pyhimys palasiksi ja
heittää kappaleet Inn-jokeen.
Paljon liikuttavampia, kuin tämänlaiset mielikuvituksen tuotteet,
ovat kuitenkin ne oikeiksi todistetut kertomukset, joita meillä on
kastajista, esim. muutaman 16 vuotiaan tytön telotuksesta Salzburgissa.
Häntä ei saatu mitenkään peruuttamaan oppiansa, mutta kuitenkin
pyysivät kaikki, että häntä säästettäisi, "sillä kaikki tiesivät, että
hän oli puhdas ja viaton kuin lapsi. Pyöveli otti tytön syliinsä ja
kantoi hänet vesi-altaaseen, josta hevosia juotettiin. Siinä hän piti
häntä niin kauan upoksissa, kunnes henki oli lähtenyt. Senjälkeen hän
veti hengettömän ruumiin ylös ja jätti sen liekkien saaliiksi", kertoo
Keller.
Mutta turvattomimpien ja heikoimpienkin osottama urhous kestäessään
pyövelien tavatonta petomaisuutta ei liikuttanut ruhtinaita eikä heidän
hengellisiä ja maallisia lakeijoitaan. Mikä ensimäisten kristittyjen
marttyyreissa oli ollut jumaluuden työtä, se oli nyt paholaisen
vaikutusta.
"Mistä johtuu se", kysyy Faber, "että uudestikastajat niin iloisesti ja
rohkeasti kärsivät kuoleman kauhut? He tanssivat ja hyppivät tuleen,
katselevat pelkäämättöminä välkkyvää miekkaa, puhuvat ja saarnaavat
kansalle suu hymyssä, he laulavat psalmeja ja muita lauluja, kunnes
henki lähtee, kuolevat riemuiten kuin olisivat vain iloisessa seurassa,
pysyvät vahvoina, lohdullisina ja lujina aina kuolemaan asti". Tämä
kaikki on _helvetin lohikäärmeen_ työtä.
Myöskin Luther kutsuu uudestikastajien lujamielisyyttä "helvetilliseksi
paatumukseksi, saatanan työksi". Hän kirjottaa: "Pyhät marttyyrit,
sellaiset kuin meidän Leonard Kaiserimme, kuolevat osottaen nöyryyttä
ja suurta lempeyttä vihollisilleen. Mutta nämä (uudestikastajat) käyvät
kuolemaan vihan vimman rohkaisemina."
Tuolle totiselle jumalanmiehelle on kuitenkin hänen sokeassa raivossaan
uudestikastajia vastaan sattunut onnettomuus. Hän ei huomannut, että
tuo "pyhä marttyyri", jonka hän asetti uudestikastajille esikuvaksi, ei
ollutkaan lutherilainen, niinkuin hän luulotteli, -- vaan Schärdingin
uudestikastajaseurakunnan johtaja, sama, jonka kansan tarun mukaan ei
tulessa ollut käynyt "kuin lihan ja luun, vaan joka oli kestänyt kuin
oikea merenvaha."
Kaikki kestäväisyys ja kaikki urhous vain tavattomasti lisäsi
verituomioitten lukua. Jo v. 1530 nousi niiden luku aina 2,000:een.
Kuulee usein sanottavan, ettei väkivalta voi tukahduttaa aatteita.
Tälle lauseelle on monta todistusta, ja se tuopi suurta lohtua kaikille
vainotuille. Mutta niin ehdottomana kuin se on lausuttu, ei se ole
oikea. Totta on kyllä, ettei väkivaltaisilla toimenpiteillä saata
tappaa itse aatetta, mutta aate itsessään onkin vain voimaton ja
tehoton varjo. Kuinka suuren voiman yhteiskunnallinen ihanne voipi
saavuttaa -- ja vain sellaisista aatteista on tässä kysymys -- se
riippuu niistä yksilöistä, jotka sitä kannattavat, heidän voimastaan
yhteiskunnassa. Jos onnistutaan kukistamaan joku luokka, jota innostaa
määrätty ihanne, niin samalla tuhotaan myöskin tämä ihanne.
16:s vuosisata oli valtiollisen yksinvallan aikaa. Myöskin harvoissa
vapaissa kaupungeissa tuli valtiovalta alempiin luokkiin nähden yhä
rajattomammaksi. Kun tämä yksinvaltius oli saanut voiton aateliston
sekä talonpoikien ja pikkuporvarien vastustuksesta, oli sille
pikku-asia hävittää kommunistiset pyrkimykset, joita ilmeni köyhälistön
ja muutamien voimattomien porvarillisten aatteenharrastajien taholla.
Anabaptismi katosi Etelä-Saksasta yhtä nopeasti kuin se oli sinne
tullutkin. Münsterin katastrofi v. 1535, johon kohta toisessa
yhteydessä palaamme, pyyhki sen pois koko Saksasta, lukuunottamatta
muutamia harvoja, voimattomia salaseuroja, jotka hajanaisina vielä
jonkun aikaa viettivät riutuvaa elämää.
Verinen vainoaminen oli yksi ja tärkein syy kastajien nopeaan
häviämiseen Saksasta. Mutta suurena syynä oli myöskin se seikka, että
samaan aikaan, jolloin vainot alkoivat, kastajille ilmestyi Saksan
ulkopuolella turvapaikka, jonne he nyt joukottain muuttivat. Tämä
turvapaikka, 16:nnen vuosisadan Amerika, oli _Mähri_.