Vielä ennen kuin Saksan talonpoikaissota puhkesi, iskettiin Zürichissä
ratkaiseva isku uudestikastajia vastaan.
Useat vanhemmat olivat heidän saarnaajiensa kehotuksesta kieltäneet
kastamasta vastasyntyneitä lapsiaan. Papit ja neuvosherrat koettivat
turhaan heitä taivuttaa. Silloin neuvoskunta 18 p:nä tammikuuta 1525
antoi lapsenkasteesta käskyn ja määräsi _maanpaon_ rangaistukseksi
jokaiselle, joka ei totellut tätä käskyä. Kolme päivää senjälkeen
ruvettiin määräystä noudattamaan. Reublin, Hätzer ja Andreas
Stülzeniläinen ja joitakuita muita saarnaajia karkotettiin.
Tähän iskuun vastattiin kerrassaan arvokkaasti ja rohkeasti. Jäljelle
jääneet veljet kokoontuivat ja kokouksessa nousi puhumaan Jörgen
Blaurock, joka oli ollut munkkina Churissa, ja pyysi Grebeliä antamaan
hänelle oikean, kristillisen kasteen. Kun tämä oli tapahtunut, kastoi
Blaurock kaikki läsnäolijat. Siitä alkaen oli uudestikastaminen eli
aikuisena kastaminen veljesseuraan ottamisen kuvauksena. Samaan aikaan
alettiin koettaa toteuttaa kommunismia käytännöllisesti.[35] Zürichin
veljet olivat tunnustautuneet uudestikastamisen oppiin hyvin tietäen,
mitä heillä oli odotettavana.
"Niin pian kuin Zwingli oli uudestaan ja vielä vaativaisempana kuin
ennen antanut sotahuutonsa kajahtaa, kohosi hurmahenkien ihastuksen
liekki korkeimmilleen, häikäisten ja pelottaen. Nähtiin kaikkialla läpi
Zürichin katujen kulkevan henkilöitä, jotka olivat vyötetyt köydellä
kuin matkaan valmiina. Toreille he pysähtyivät ja saarnasivat elämän
parannusta ja mielenmuutosta ja kääntymystä puhtauteen, hurskauteen
ja veljelliseen rakkauteen. Mutta välillä he soimasivat tuota
vanhaa lohikäärmettä ja hänen päämiehiään, s.o. Zwingliä ja hänen
virkatovereitaan, ja ennustivat kaupungin pikaista perikatoa, jollei se
tahtoisi kuulla Herran ääntä. 'Voi, voi, Zürichiä!' niin kajahtelivat
huudot, milloin valittaen, milloin uhaten, ikäänkuin toisesta
maailmasta peräisin oleva kehotus, kaikkialla väkirikkaan pääkaupungin
ahtailla kaduilla.
"Neuvosto vangitutti useita, m.m. Manzin ja Blaurockin. Sitten seurasi
kieltoja, kuulusteluja ja rangaistuksia, ja jälleen vangitsemisia,
tuomioita ja kovennettuja rankaisuja. Mutta näillä ihmisillä oli henki,
joka oli pilkaksi Zwinglin teologialle, ja väkivaltaiset toimenpiteet
levittivät heidän seurakuntansa maineen kauas, niinkuin tuuli
tulipalon."
Heidän kylvönsä orasti pian jo koko saksalaisessa Sveitsissä, Zürichin
pakolaisten kaikkialle levittämänä. Parhaiten se menestyi Saksan
rajalla, Waldshutissa, Schaffhausenissa, St. Gallenissa.
Kuten Böhmissä, niin Sveitsissäkin pikkukaupungit olivat
kansanvaltaisempia ja radikalisempia kuin suuremmat. Zürichin
uskonpuhdistusliike oli kaikkialla niissä herättänyt harrasta
vastakaikua, ja niissä esiintyi myöskin uudestikastajien tapaisia
perinpohjaisempia uudistuksia harrastavia aineksia, ja liike voitti
suurta alaa.
Joukkokarkotukset Zürichistä vuoden 1525 alussa toivat suurempaa
vauhtia liikkeeseen. Grebel kääntyi Schaffhauseniin, Brödli alkoi
saarnata Schaffhausenin Hallaussa. Reublin vihdoin lähti Waldshutiin.
Vain vähitellen edistyi uusi oppi Schaffhausenissa. Mutta Hallau
sitävastoin vallotettiin pian ja samoin Waldshut. Liikkeen johtajana
siellä oli toht. _Balthasar Hubmeier_, joka oli seurustellut
baselilaisen piirin kanssa.
Tätä miestä täytyy meidän tarkastaa vähän lähemmin. Syntyneenä v.
1480 Friedbergissä Augsburgin lähellä, oli hän kääntynyt oppineelle
uralle ja oli tullut Ingolstadtin yliopiston professoriksi, ja v.
1515 tämän yliopiston vararehtoriksi. Seuraavana vuonna noudatti hän
kutsua Regensburgin tuomiorovastiksi. Mainittavimmaksi tuli siellä
hänen agitatsioninsa juutalaisia vastaan, joihin nähden käsityöläiset
väittivät, että he olisivat syynä kaupungin ja käsityön taantumiseen.
1519 juutalaiset karkotettiin. Pian sen jälkeen, 1521, jätti Hubmeier
itsekin Regensburgin. Mikä hänet sieltä ajoi, emme tiedä. Ehkä hänen
osanottonsa uskonpuhdistusliikkeeseen. Hän lähti Waldshutiin, joka
kaupunki silloin oli Habsburgien hallussa. Hubmeier saavutti siellä
saarnaajana melkoisen vaikutuksen, vallankin rahvaan keskuudessa.
Vaikutus kasvoi, kun Zürichin uskonpuhdistusliikkeen vaikutuksesta
Waldshutissa syntyi kansanvaltainen habsburgilaisvastainen liike;
tätä liikettä, joka vihdoin talonpoikaissodan aattona johti kaupungin
irtaantumiseen Habsburgien herruudesta, johti Hubmeier, joka siellä
näytteli samaa osaa kuin Zürichissä Zwingli, jonka kanssa hän oli mitä
vilkkaimmassa yhteydessä.
Mutta, kuten jo huomautettu, tämän liikkeen ohella menestyivät
Waldshutissakin "veljet".
Kun Zwingli ryhtyi taistelemaan näitä vastaan, täytyi Hubmeierinkin
tehdä päätöksensä. Mutta Waldshutissa oli rahvas voimakkaampi kuin
Zürichissä, ja Etelä-Saksan kapinalliset talonpojat olivat lähempänä.
Hubmeier erosi Zürichistä ja liittyi seurakuntineen "kastajiin", joita
kohtaan hän jo ennen oli tuntenut myötätuntoa ja joiden kanssa hän
useissa kohdin oli ollut samaa mieltä.
Kun Reublin tuli Waldshutiin, antoi Hubmeier tämän kastaa itsensä,
ja enemmän kuin 300 asukasta seurasi hänen esimerkkiään. Hubmeierin
mukana oli koko kaupunki voitettu. Täten uudestikastajat olivat saaneet
Waldshutista "lujan linnan, josta kiihotusta pantiin toimeen joka
taholle."
Samaan aikaan St. Gallenin seurakunta kasvoi yli 800:ksi hengeksi,
johon suuresti vaikutti myöskin se agitatsionimatka, jonka Grebel teki
sinne Schaffhausenista.
Manz levitti kastajien oppia Graubündteniin, toiset taasen Baseliin ja
Berniin, ja itse Zürichin kanttonissakaan eivät viranomaisten kiellot
kyenneet estämään agitatsionityötä.
Huomaa selvästi, mitä karkotukset aina saavat aikaan, kun puolue, jota
niiden pitäisi vahingoittaman, saa olevista olosuhteista elinvoimansa.
Ja näinhän oli tässäkin laita. Karkotetut agitatorit eivät milloinkaan
olisi saavuttaneet sellaisia tuloksia, jollei Saksan talonpoikaissota
samaan aikaan olisi mitä suurimmassa määrin järkyttänyt Sveitsiäkin ja
saanut sekä alemmat luokat että porvarilliset aatteenihailijat mitä
suosiollisimmiksi uudestikastajien saarnoille. Mitä olikaan tuo verinen
taistelu tasavallan rajoilla muuta kuin alku noihin peljättäviin
tapauksiin, joista Apokalypsi puhuu, joiden kautta jumalattomat
tuhottaisiin ja vain valitut jäisivät jälelle päästäkseen osallisiksi
tuhatvuotisesta valtakunnasta?
Kun tuo suuri taistelu oli ohitse ja Saksan kapinallinen
talonpoikaissääty oli maahan runneltu, vuotaen verta tuhansista
haavoista, silloin muuttui myös kastajien asema Sveitsissä. Nämä
rauhaarakastavat lahkolaiset, jotka kammosivat kapinaa, olivat
voittaneet suurimmat voittonsa kapinan aikana ja juuri sen
perustuksella. Kun se kukistettiin, kadottivat he lujan pohjansa,
ainakin omassa kotiseudussaan. Alemmat luokat tulivat nyt pikkumaisiksi
ja aroiksi, kun sen sijaan sortajien kukonharja nousi ja saksalaisten
naapurien tavaton esimerkki kiihotti heidän verenhimoaan.
Vuoden 1525 jälkimäisellä puoliskolla tulivat uudestikastajien
vainoamiset Sveitsissä yleisiksi. Ja ne tulivat sitä katkerammiksi
ja julmemmiksi, kuta uhkaavampi kommunististen lahkojen kasvaminen
talonpoikaissodan turvin oli ollut.
Jo kesäkuun alussa kielsi St. Gallenin neuvosto uudestikastamisen
ja määräsi maanpakoon ajettavaksi jokaisen, joka ei tahtonut vannoa
ehdottomasti tottelevansa sen määräyksiä. Heinäkuussa vangittiin
Manz, elokuussa kiellettiin uudestikastaminen Schaffhausenissa,
lokakuussa vangittiin Grebel ja Blaurock ja joulukuussa vihdoin joutui
Waldshut, uudestikastajien vahvin turvapaikka, miekaniskutta Itävallan
hallituksen käsiin. Hubmeier pakeni Zürichiin, jossa hänet vangittiin.
Tämä vuosi, jonka alkupuoli oli täynnä loistavia voittoja, päättyi siis
uudestikastajien täydellisellä häviöllä ja joukkojen hajottamisella
Sveitsissä.
Useimmat pakenivat Saksaan, kuten Reublin, Hätzer ja Blaurock. Toiset
taasen peruuttivat harhaoppinsa. Tunnetuin näistä oli Hubmeier. Hänen
ollessaan vankina Zürichissä, pakotettiin hänet väittelemään Zwinglin
-- vanginvartijansa kanssa, jolla oli käsissään hänen kohtalonsa!
Hubmeier ei ollut omiaan antamaan arvokkaisuutta tälle ilkeälle
ilveilylle. Hän sanoi ensin olevansa epätietoinen, ja kun se ei
riittänyt, hän juhlallisesti peruutti "harha-oppinsa", pelastaakseen
itsensä. Sitten hän sai vannoa, ettei hän milloinkaan tulisi takaisin
Zürichiin, jonka jälkeen hänet laskettiin vapaaksi. Tämä tapahtui
huhtikuussa v. 1526.
"Mutta", vaikeroi Bullinger, "vaikka tämä tohtori Balthasarin menettely
sai järkiinsä monta ihmistä, oli kuitenkin useita uppiniskaisiakin
kastajia, joita ei mitenkään saatu parannukseen."
Esivalta rankaisi heitä nyt yhä kovemmin. Zürichin neuvosto päätti
maaliskuussa 1526, että jokainen, joka itsepintaisesti pysyisi
kastajien opeissa, "pantaisiin uuteen torniin vedelle ja leivälle".
Siellä "saisi hän kuolla ja mädäntyä". Samaa kohtaloa uhattiin
vaimoille ja tytöillekin. Myöskin kiellettiin ankaran rangaistuksen
uhalla pitämästä uudestikastajaa huoneessaan ja antamasta hänelle
ruokaa. Vihdoin määrättiin kuolemarangaistus niille, jotka uudelleen
liittyvät kastajien lahkoon. Ensimäinen, joka joutui uhriksi, oli Felix
Manz, v. 1527. Hänet upotettiin veteen, ja hänen omaisuutensa otettiin
takavarikkoon.
Totta kyllä, nämä vainot eivät voineet hävittää lahkoa Sveitsissä
yhtävähän kuin mitään kommunistista lahkoa tähän asti on voitu kokonaan
hävittää väkivallalla. Mutta olosuhteiden suosio ei ollut enään sen
puolella. Se tungettiin pian takaisin samaan mitättömyyteen, joka sillä
oli ennen uskonpuhdistusta, salaseuraisuudeksi, joka ei varsinaisesti
häirinnyt hallitsevia luokkia ja jonka olemassaolo ilmeni enään vain
tavantakaa uudistuvissa käräjöimisissä ja mestauksissa.
Sveitsin uudestikastajat hävisivät julkisuudesta.
Mutta juuri samaan aikaan alkoi uudestikastajien liikkeen kukoistus
Saksassa.