Vuoden 1525 paikkeilla eivät uudestikastajien teoretikot olleet vielä
lopullisesti puhuneet. Heidän esityksensä koskivat etupäässä heidän
oppiensa teologista perustelua ja kehittelyä. Mutta opit esiintyivät
pääpiirteissään riittävän selvinä jo talonpoikaissodan alkaessa. Meistä
näyttää tässä olevan sopivin hetki niiden selvittelemiseen, ennenkuin
alamme kertoa lahkon ulkonaisista vaiheista.
Mikä ennenkaikkea on herättänyt uudestikastajien tarkastajien huomiota,
on se suuri mielipiteiden eroavaisuus, mikä heidän keskuudessaan
vallitsi. Sebastian Franck, joka tunsi heidät tarkasti ja ymmärsi heitä
hyvin, kun hän useissa kohdin oli heihin myötätuntoisessa, joskin
epäileväisessä ja arassa suhteessa, sanoo kronikassaan, joka ilmestyi
v. 1531, heistä: "Vaikka kaikki lahkot ovat hajonneina, ovat kastajat
kuitenkin keskenään niin eripuraisia ja hajanaisia, että en osaa heistä
kirjottaa mitään varmaa ja äärellistä."
Samoin sanoo myöskin Bullinger uudestikastajia vastaan kirjottamassaan
kirjasessa, että "muutamat arvelevat olevan mahdotonta, että voisi
kunnolla luetella kaikki uudestikastajien eroavaisuudet, vastakkaiset
mielipiteet ja vahingolliset hirveät lahkot tai ryhmät: niinkuin
totta onkin, että heistä tapaa harvoja, jotka olisivat yksimielisiä
keskenään, niin ettei jokaisella olisi erikoista salaisuuttaan, s.o.
mielikuvitelmaa". Sentähden hän ei tahdokaan kuvata kaikkia heidän
lahkojaan, vaan erottaa vain heidän tärkeimmät suuntansa.
Hajanaisuus ja moninaisuus eivät ole mitään uudestikastajien erikoisia
omituisuuksia. Me olemme sellaista tavanneet jo valdolaisissa,
beghardeissa ja taborilaisissa. Osittain oli se uskonasioissa
vallitsevan suuren suvaitsevaisuuden seuraus, joka teki mahdolliseksi
sen, että esim. Taborissa varsin erilaiset lahkot saattoivat asua
rauhassa keskenään, mutta osittain johtui se siitä, että nämä lahkot
ainoastaan harvoin kehittyivät lujiksi, julkisiksi järjestöiksi. Sana
"uudestikastaja" jäi niin ollen yhtä epämääräiseksi käsitteeksi kuin
esim. meidän päivinämme Venäjällä sana "nihilisti". Siihen luettiin
mitä erilaisimmat suunnat. Toiselta puolen on myöskin luonnollista,
että vallankumouksellinen, siis kriitillinen liike arvostelee ei
ainoastaan ulkonaista vaan myöskin sisäistä. Tämä vaikuttaa taasen sen,
että liike, niin kauan kuin se vielä hapuilee ilman varmaa pohjaa, on
taipuvainen hajaantumaan eri suuntiin. Mutta uudestikastajat eivät
ainakaan Saksassa -- päässeet milloinkaan tälle kehitysasteelle.
Bullinger kuvaa uudestikastajien eri suuntia laveammin, mutta myöskin
vihamielisemmin kuin Franck. Seuraammekin tätä viimeksi mainittua ja
otamme tähän kappaleita hänen selvittelyistään.
"Jotkut, sanoo hän, pitävät sunnuntaita, toiset eivät. Monilla
on määrättyjä sääntöjä vaatetuksesta ja ruoasta, toiset elävät
asianhaarain mukaan. Useat opettavat, etteivät he voi tehdä syntiä,
mutta enemmistö saarnaa ristiä ja tekee 'kärsimisen epäjumalakseen'.
Muutamat saarnaavat ja joutuvat senvuoksi rääkättäviksi, toiset
arvelevat, että nyt on aika vaieta. Useat näkevät näkyjä ja unia,
toiset eivät ensinkään. He vetoavat raamatun kirjaimeen. Muutamat eivät
pane mitään arvoa saarnaamiseen yhtävähän kuin kirjoihinkaan.
"Muutamat säännöllisesti vaikenevat ja noudattavat paljoja säännöksiä
ja ulkonaisia ohjeita... puvuissa, hiustenpalmikoimisessa, ruoassa,
puheessa. Näitä kutsutaan 'vaikeneviksi veljiksi'. Toiset pitävät
näitä kaikkia seikkoja vapaaehtoisina. Muutamat panevat paljon
arvoa raamatulle, toiset vain jumalan välittömälle ilmotukselle.
Viimeksimainitut otaksuvat, että voi ilman raamattuakin uskoa ja tulla
autuaaksi. Melkein kaikki pitävät lapsia puhtaina ja viattomina eivätkä
tunnusta perisyntiä miksikään tuomittavaksi synniksi, ei lapsissa eikä
täysikasvuisissa.
"Muutamat eivät tee muuta kuin rukoilevat ja tahtovat torjua
kaikellaiset onnettomuudet säännöllisellä rukoilemisella, ikäänkuin
tekisivät sillä jonkin erikoisen palveluksen jumalalle, että yhä
rukoilevat ja suutaan väsyttävät. He eivät myöskään tahdo vastustaa.
pahaa muuten kuin rukouksella, eivätkä senvuoksi suvaitse kenenkään
käyttävän minkäänlaisia aseita. Mutta melkein jokaisella on erityinen
mielipiteensä, niin että tuskin koskaan kaksi täydellisesti on
mielipiteiltään samallaista.
"Moni arvelee, että samallaisia ihmisiä pitäisi meidän pikemmin
toivoman tai etsimän taivaasta kuin pitävän heitä täällä maan päällä,
tai ehkä _Platonin tasavallasta_."
Useat heistä uskovat kiliastisiin kuvitelmiin. He otaksuvat, että
"hurskaat, jotka ovat Kristuksessa nukkuneet, ylösnousevat rauhaisasti
ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta täällä maan päällä,
muutamien mielestä ijankaikkisesti, ja uskovat, että Kristuksen
valtakunta tulisi olemaan täällä maanpäällä, kuten profeetat
kirjaimenmukaisesti ovat sanoneet ja juutalaisetkin vielä tänään
uskovat". Useat ovat luulleet viimeisen päivän jo tulevan, ja siihen
luottaen tuhlanneet tavaransa ja omaisuutensa. Muutamilla on kuvia,
toiset käyvät itse kirkossa ja messua kuulemassa j.n.e.
Kaikki nämä eroavaisuudet ovat toisarvoista laatua, koskevat ulkonaisia
seikkoja tai johtuvat vain mielenlaadun ja taipumusten, joihin luemme
erilaisen suhtautumisen ilmestyksiin ja uniin, erilaisuudesta. Sen
ohella tulee lisäksi vielä tähän asti luetelluihin kohtiin muutamia
vähemmänarvoisia taktillisia eroavaisuuksia kysymykseen.
Mutta tärkeissä, periaatteellisissakaan kysymyksissä ei vallinnut
täydellistä yksimielisyyttä uudestikastajien keskuudessa.
Niin ennenkaikkea peruskysymykseen, _omaisuuskysymykseen_, nähden.
"Muutamat", sanoo Franck, "pitävät itseään pyhinä ja puhtaina, heillä
on, muista erillään, _kaikki yhteistä_, ei kukaan sano, että jokin
olisi hänen, vaan kaikkea omaisuutta he pitävät syntinä.
"Toisilla on kaikki siten yhteistä, etteivät he anna kenenkään
keskuudessaan kärsiä puutetta. Ei siten että toinen saisi toisen
omaisuuden haltuunsa, vaan siten että tarpeen sattuessa toisen oma
kuuluu myöskin toiselle, niin ettei kukaan kätke toiselta mitään, vaan
pitävät kaikki saatavissa. Ja tulee auttajan olla myöntyisä ja valmis,
mutta ottajan vastahakoinen, niin ettei, mikäli vain mahdollista, joudu
rasitukseksi veljelleen.
"Muutamissa seuduissa, kuten esim. Austerlizissa Mährissä, on heillä
taloudenhoitaja eli hankkija ja yhteinen keittovarasto, josta
jokaiselle annetaan, mitä hän tarvitsee.
"Toiset kastajat taasen katsovat tämän yhteyden tarpeettomaksi ja
pitävät sitä liiallisena, että toiset kutsuvat itseään täydellisiksi
kristityiksi ja halveksivat toisia. Nämä työskentelevät kukin itseänsä
varten, auttavat, kysyvät ja tarjoovat toisilleen kättänsä (minun
mielestäni) hyvin viekastelevalla tavalla, josta minä en kuitenkaan
tahdo moittia niitä, jotka pitävät sitä oikeana".
Me tapaamme siis kaksi suuntaa uudestikastajien keskuudessa, kuten
taborilaisien ja Böhmin veljien sekä kristinuskon alkuaikoinakin.
Toinen on jyrkempi ja tahtoo todenteolla täydellistä kommunismia,
tahtoo kaiken yksityisomaisuuden poistettavaksi ja ruokkia kaikki
yhteisesti. Tämän rinnalla on toinen, lievempi, joka myöntää
yksityisomaisuuden, mutta vaatii, että kunkin pitäisi omistaa
omaisuutensa, "niinkuin ei sitä omistaisikaan". Näiden molempien
suuntien esiintyminen rinnakkain ei ole mikään satunnainen, vaan
aivan oleellinen ilmiö, joka luonnonlain välttämättömyydellä
esiintyy kommunistisessa liikkeessä, niin kauan kuin se ei voi astua
alkukristillisen perustan ulkopuolelle.
Omaisuuskysymyksestä on _avioliittokysymys_ hyvin läheisesti
riippuvainen. Siinäkään uudestikastajat eivät olleet yksimielisiä yhtä
vähän kuin heidän äskenmainitut edeltäjänsäkään.
Muutamat opettavat, sanoo Franck, ettei saa elää samassa perheessä
toisinuskovaisten kanssa. Tämä hävitti monta perhettä. Monet heistä
opettavat aivan vastakkaista.
Toiset ovat katsoneet velvollisuudekseen jättää kotinsa ja perheensä
apostolien esimerkkiä seuraten.[33] Mutta tätäkin vastaan saarnaavat
muutamat heidän joukostaan.
"Niinpä on heidän keskuudessaan syntynyt sellainenkin lahko, joka
tahtoo pitää naisia yhteisinä kuten kaiken muunkin. Mutta pian saivat
toiset veljet heidät vaikenemaan ja poistumaan muiden yhteydestä. Osa
syytti Hutia ja Hätzeriä siitä, että he olisivat suosineet tätä lahkoa.
Siinä kohden he ovatkin saaneet tuomionsa."
Thurgausta kotoisin ollut Ludvig Hätzer ei kuulunut vain
avioliittokysymyksessä puolueensa rohkeimpiin ajattelijoihin. Hän
kielsi Kristuksen jumaluuden ja tunnusti hänet ainoastaan opettajaksi
ja esikuvaksi, mutta ei "epäjumalaksi". Vuonna 1529 hänet mestattiin
Konstanzissa "aviorikoksesta". Ei ole tunnettua, missä määrin
hänen oppinsa oli tähän syynä. "Hänelle oli Jumalan Henki antanut
suuret lahjat", sanoo hänestä muuan mähriläinen uudestikastajien
historioitsija.
Frankenissa syntynyt kirjojen kaupustelija Hans Hut oli oli ollut
Münzerin innokas kannattaja ja liittyi Thüringenin talonpoikaiskapinan
kukistuttua Etelä-Saksan uudestikastajiin.
Ne pyrinnöt, joista häntä ja Hätzeriä syytetään, muistuttavat elävästi
Böhmin aatamilaisia sekä "vapaan hengen veljiä ja sisaria". Väitetäänpä
uudestikastajien joukossa olleen erityinen "vapaitten veljien"
lahkokin, joka ei vain nimelleen, vaan myöskin aatteilleen osottaa
suurta sukulaisuutta vapaan hengen veljiin. Riippuuko tämä yhdellaisuus
perimätiedosta vai ovatko tässä taasen samallaiset olosuhteet
aivan itsenäisesti, ilman mitään yhteyttä edeltäjiin, synnyttäneet
samallaisia ilmiöitä, sitä emme voi ratkaista.
"Vapaat veljet", sanoo Bullinger, "joita melkein kaikki muut kastajat
nimittävät karkeiksi kolkoiksi veljiksi ja kiroavat heidät ja
hylkäävät heidän oppinsa, ovat kastajien kahdeksantena lahkona. Heitä
oli uudestikastajien alkuajoilta asti melkoisesti siellä ja täällä,
varsinkin Zürichin ylämaassa. Kastajat käsittivät kristillisen vapauden
lihallisesti. Kun Kristus oli tehnyt heidät vapaiksi, tahtoivat he olla
vapaita kaikista laeista ja siteistä eikä maksaa veroa eikä kymmenyksiä
eikä myöskään palvella tai olla maaorjina. Muutamat selittivät
Kristuksen sanoja siten, että koska hänen sanojensa mukaan publikaanit
ja huorintekijät pääsevät helpommin taivaanvaltakuntaan kuin jotkut
hurskaat, niin kaikkien naisten pitäisi olla huorintekijöitä,
silloin tulisivat he taivaanvaltakunnassa hurskaiden naisten edelle.
Toiset ottivat asiat hienommalta kannalta. Kun he nimittäin vaativat
kaikkea yhteiseksi, pitäisi muka naistenkin olla yhteisiä. Sitte
väittivät muutamat, että kun heidät oli uudestikastettu, he olisivat
uudestisyntyneitä eivätkä voisi tehdä syntiä; liha yksin saattoi olla
syntinen. Joka tapauksessa kävi kaikki siten kuin jumala tahtoi.
Paikottain syntyi n.s. hengellisiä avioliittoja. Sillä naisille
vakuutettiin, että he tekevät suuren synnin ollessaan sellaisten
miesten kanssa naimisissa, jotka eivät olleet uudestikastetut; mutta
heidän, kastajien, kanssa seurustellessaan eivät he tekisi syntiä,
heidän välillään kun oli hengellinen avioliitto."
Meidän ei ole onnistunut löytää muita samanaikuisia todisteita vapaista
veljistä. Bullingerin riitakirjoitus ei ole mikään varma lähde, mutta
todennäköisesti on kuvaus pääasiallisesti oikea, varsinkin siinä, mikä
koskee vapaan hengen veljiä ja sisaria, nimittäin "vapaata rakkautta",
"kommunistista anarkismia" ja synnittömyyttä, kun kaikki mitä he
tekisivät olisi jumalan tahto.
Suhteessaan valtioonkaan, julkiseen valtaan, eivät uudestikastajat
olleet aivan yksimielisiä. He kaikki kyllä toivoivat, että heillä olisi
valtion kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. He eivät tahtoneet
tietää siitä mitään, mutta eivät ajatelleet myöskään väkivaltaista
kapinaa sitä vastaan, vaan käskivät saarnoissaan osottamaan sille
kärsivän tottelevaisuuden velvollisuuksia.
He opettivat, kertoo Franck, että väkivaltaa pitäisi kärsiä eikä
otettua vaatia takaisin. Kristitty ei saisi olla missään virassa,
"hänellä ei saisi olla maaorjia eikä muita palvelijoita, hän ei
myöskään saisi ottaa osaa sotaan eikä käyttää nyrkkiään toista
vastaan". Jumalan olisi kosto.
Muutamat heistä vaativat, että ei saisi milloinkaan vannoa. "Myöskään
ei kristitty saisi olla esivaltana, jolla on kuolemaantuomitsemisen
oikeus ja joka käy sotaa". Muutamat hyväksyivät ainakin
hätäpuolustuksen. "Kumminkin he kaikki yksimielisesti opettavat olemaan
kuuliaisia esivallalle kaikissa sellaisissa asioissa, jotka eivät ole
jumalan tahtoa vastaan, ja antamaan veroja ja korkoja. He sanovat
olevansa valmiita kärsimään väkivaltaa ja tottelemaan tyranniakin...
He ovat minulle vastanneet, niin usein kuin vaan olen ottanut asian
puheeksi, että heidän asiansa on kärsiä kärsivällisesti Kristuksen
tähden eikä taistella kärsimättömästi. Sillä evankeliumin mukaista
ei ole puolustaa sitä nyrkeillä, kuten talonpojat mielivät, vaan
kärsimällä ja kuolemalla... Senvuoksi ei minun mielestäni ole ensinkään
niin suurta hätää siitä, että he nostaisivat kapinan. Perkele, joka
mielellään näkee murhaa ja haluaa kylpeä veressä, tuottaa muutamiin
hullun innon hirmuhallita tuollaisia ihmisraukkoja... Nyt, kun ei
mitään kapinaa ole, ei pelkän epäluulon vuoksi pitäisi ketään heistä
niin kiduttaa. _En miltään kansalta pelkäisi vähemmän kapinaa, kuin
tältä_, jos olisin paavi, keisari tai itse turkkilainen."
Tässä oli ratkaiseva kohta, joka erotti Münzerin ja useimmat
saksalaiset kommunistit zürichiläisistä, niin monessa kohdin kuin he
muuten sopivatkin yhteen.
On olemassa vielä S:t Gallenin kansalaiskirjastossa muuan kirje,
jonka Grebel, Manz, Andreas Stülzeniläinen y.m. 5 p:nä syyskuuta
lähettivät Münzerille. He selittivät siinä, että he monessa kohden
ovat samaa mieltä hänen kanssaan, "sekä että sinä ja Karlstadt
olette meistä puhtaimman jumalallisen sanan selkeimpiä julistajia ja
saarnaajia". Münzerin "pikkukarjat" olivat "ylenmäärin opettaneet ja
vahvistaneet meitä hengellisesti köyhiä", mutta hän ei ole heistä
kyllin jyrkkä opissaan, ja he kehottavat häntä, "että sinä toden
teolla ahkeroitsisit vain jumalan sanan pelkäämätöntä saarnaamista,
mutta hylkäisit, vihaisit ja kiroisit kaikkien ihmisten, myöskin sinun
omat juonesi, tapasi ja mielitekosi". Münzerin messu on heistä liian
vähän apostolisesti yksinkertainen. He moittivat häntä siitäkin, että
hän on antanut panna tauluja (kuvia?) kirkkoihin, mutta ennen kaikkea
he vastustavat hänen mielipiteitään väkivaltaisesta kumouksesta.
"Sitä, joka ponnistelee Jumalan sanaa vastaan eikä tahdo uskoa,
älköön tapettako, vaan pidettäköön pakanana ja publikaanina ja olkoon
rauhassa. Ei myöskään saa evankeliumia ja sen tunnustajia suojella
miekalla. Oikeat, uskovaiset kristityt ovat lampaita susien joukossa,
teuraslampaita, heitä täytyy kastaa ja koetella tuskassa ja hädässä,
kärsimyksissä ja kuolemassa. He eivät saa käyttää maallista miekkaa
eikä käydä sotaa, sillä tappaminen heidän keskuudessaan on kokonaan
kielletty."
Kirjeessä on jälkikirjotus, jossa mainitaan, että lähettäjät juuri
olivat saaneet tutustua Lutherin "kirjeeseen ja hävyttömään kirjaseen",
jossa hän kehottaa ystäviä tekemään lopun Münzerin agitatsionista.
Münzeriä kehotetaan kuitenkin luopumaan saarnaamasta ruhtinaita
vastaan, niin että hän tulisi kokonaan puhtaaksi, "sillä ei kukaan
Saksassa eikä myöskään missään muussa maassa _miellytä meitä
kaikissa muissa asioissa_ (siis lukuunottamatta messua, 'tauluja' ja
väkivaltaisia keinoja) _niin paljon kuin sinä_. Jos joudut Lutherin
ja herttuaitten käsiin, niin suostu luopumaan noista kohdista, joista
olemme kirjottaneet, mutta puolusta kaikkea muuta kuin sankari".
Saiko Münzer milloinkaan tätä kirjettä ja mitä hän siihen
vastasi, sitä ei tunneta. Pian senjälkeen tapaamme hänet Sveitsin
rajalla seurustelemassa Sveitsin uudestikastajien kanssa. Tämän
seurustelun laadusta on vain arveluja olemassa. Joka tapauksessa käy
selväksi siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ettei päästy mihinkään
yksimielisyyteen väkivaltaisten keinojen käyttämisestä.
Tämä väkivaltaisten keinojen kysymys oli ratkaiseva uudestikastajille,
kuten ennemmin Böhmin veljillekin. Se selviää jo siitä, että he,
huolimatta suuresta suvaitsevaisuudestaan eri suuntia kohtaan, aina
väittivät vastaan, kun Münzer heihin luettiin. Myöskin Münzerin
kannattajat pitivät he itsestään erillään. Franck kertoo: "Münzerillä
lienee vielä (1531) Thüringenissä suuri joukko salaisia oppilaita,
_jotka eivät ole kastajia_, hän ei itsekään ole uudestikastanut, kuten
luotettavalta taholta olen kuullut."
Viimeksi mainittu seikka ei tosin itsessään olisi mikään todistus
siitä, että Münzer ei olisi kuulunut uudestikastajiin. Samoin kuin
nämä, on Münzerkin ollut lastenkastetta vastaan. Kerrankin hän
kirjottaa: Apostolien aikana on valvottu siitä, että vihamies ei
sekottaisi nisuun rikkaruohoja. "Sen vuoksi on vain _täysikasvuisia_
pitkän opetuksen jälkeen otettu oppilaiksi... Voi, mitä sanoisin,
ei ole milloinkaan eikä missään yhdelläkään (sanalla?) sanottu tai
osotettu, missään kirkonopettajien kirjoissa niiden kirjottamisen
alusta alkaen, mikä on oikea kaste. Pyydän kaikkia kirjaimellisesti
oppineita osottamaan minulle, missä kohdin pyhässä sanassa on sanottu,
että olisi Kristus tai hänen opetuslapsensa ovat kastaneet yhdenkään
ainoan alaikäisen lapsukaisen."
Mutta _käytännössä_ ovat zürichiläiset alkaneet uudestikastamisen
vasta tammikuun lopulla tai helmikuun alussa v. 1525, aikana, jolloin
Münzer jo todennäköisesti oli lähtenyt ottaakseen osaa suureen
vallankumoustaisteluun ja jolloin tuollaisen lahkolaisen pikkuasian
täytyi hänestä näyttää merkityksettömältä.
Uudestikastaminen eli täysikasvuisena kastaminen ei ollut suinkaan
mitään uutta. Varhain esiintyi se jo valdolaisilla, ja varsin
voimakkaana sitte myöhemmin Böhmin veljien alku-aikoina. Pietari
Chelcicky arveli, että "olisi parempi kastaa vanhan kirkon tapaan vain
täysikasvuisia, jotka kykenevät jo toimillaan todistamaan uskonsa". Hän
ei ehdottomasti hylännyt lastenkastamista, mutta piti täysikasvuisena
kastamista parempana. Kun Böhmin veljesseurakunta syntyi v. 1407, niin
ensimäisenä tehtävänä oli kastaa kaikki läsnäolevat. Tapa kastaa vasta
täysikasvuisena säilyi sitten Böhmin veljillä aina uudestikastajien
aikaan saakka. He olivat silloin jo saaneet selvän porvarillisen
karvan, eivätkä tahtoneet olla vaarallisten uudestikastajien
kaltaisia, joilla oli sama luonne kuin Chelcickyn oppilailla alkuaan.
Aikuisien kastaminen tuli nyt vaaralliseksi tunnusmerkiksi ja vuonna
1534 -- samana vuonna, jolloin uudestikastajat tekivät kapinan
Münsterin kaupungissa -- Böhmin veljien synoodi luopui muodollisesti
täysikasvuisien kastamisesta. Ei se siis ollut mikään uusi periaate,
jonka noudattamisesta Zürichin veljet saivat nimensä. Lapsenkasteen
hylkääminen oli johdonmukainen seuraus valtiokirkon vastustamisesta.
Niin kauan kuin katolinen kirkko kristityssä Länsi-Europassa oli
todella "katolinen" (katholikos, kreikkalainen sana = yleinen),
merkitsi kaste siellä yhteiskunnan yhteyteen ottamista yleensä.
Vastasyntyneiden kastaminen ei siis ollut mitään vastenjärkistä. Mutta
kokonaan toiseksi muuttui asia, kun alkoi syntyä vastustuspuolueita,
kerettiläisiä lahkoja, jotka vastustivat kirkon vaatimusta, että se
oli koko yhteiskunnan käsittävä! Kun toisia kirkollisia yhdyskuntia
muodostui sen rinnalle, oli lähellä sellainen vaatimus, ettei yksilöä
saisi tahdottomasti syntymän sattuman nojalla yhdistää toiseen tai
toiseen kirkkoon, vaan että hän saisi vapaasti tästä päättää, sitten
kun on tullut kykeneväksi ajattelemaan itsenäisesti.
Kaikki protestanttiset lahkot eivät kuitenkaan olleet vetäneet tätä
johtopäätöstä. Hallitsevien luokkien protestanttisuus ei ollut mitään
muuta kuin pyrkimystä saada kirkko herruutensa välikappaleeksi ja
yhdistää se valtioon. Kirkko tuli valtion osaksi, valtiokirkoksi.
Niissä maissa, missä uskonpuhdistus saatiin aikaan, valtiovalta
määräsi, mihin kirkkoon, mihin "uskoon" kansalaisten piti kuuluman.
Erittäin jyrkästi tämä ilmeni myöhemmin yksivaltaisessa Saksassa, missä
peruslauseeksi tuli _cujus regio, ejus religio_ (kenen on valta, se
määrää uskonnon). Siellä täytyi väestön heti ja napisematta vaihtaa
uskontoa, jos maanisä jostakin syystä teki sellaisen vaihdoksen tai jos
maa perinnön, lahjotuksen tai kaupan kautta tai jollakin muulla tavalla
joutui sellaiselle ruhtinaalle, jolla oli toinen uskonto.[34]
Kansanvaltaisissa protestantisissa yhteiskunnissa ei valtiokirkko
sentään tuonut mukanaan niin tavattomia seurauksia kuin
yksinvaltaisissa. Sitävastoin se pääsi aikaisemmin kukoistukseen ensin
Zürichissä, missä Zwingli, kuten olemme nähneet, saattoi voimaan
valtiokirkon v. 1523. Mutta valtiokirkko ja täysikasvuisten kastaminen
eivät sopineet yhteen. Myöhäisemmällä ijällä toimitettu kaste kieltää
valtion oikeuden määrätä kansalaisten uskontunnustus. Zwingli oli
ihanteellisuuden aikanansa, vastustusmiehenä, ollut täysikasvuisena
toimitettavan kastamisen puolella, sen on hän itse tunnustanut. Mutta
Zürichin valtion johtajana ei hän mitenkään voinut pysyä tällä kannalla.
Toiselta puolen täytyi "veljien" olla yhä enemmän taipuvaisia
hylkäämään lastenkaste mitättömänä ja pitämään lujasti kiinni
täysikasvuisena kastamisesta, samassa määrin kuin he tunsivat olevansa
vähemmistönä, jonka oli luopuminen ajatuksesta vallata yhteiskunta,
ja pääsevän jotakin merkitsemään vain sen kautta, että järjestyivät
"pyhien" ja "valittujen" seurakunnaksi, nimiä, jotka näyttävät
epäilemättä pöyhkeiltä, mutta vain todistavat, että tämä erkaantuminen
muista ihmisistä on vain merkkinä siitä, että heistä on kadonnut toivo
päästä joskus enemmistöksi.
Siten astui kysymys myöhemmällä ijällä kastamisesta eli
"uudestikastamisesta", kuten vastustajat sanoivat, yhä enemmän esiin.
Luonnollista on, ettei siitä varsinaisesti kiistelty, yhtä vähän
kuin hussilaiset olivat taistelleet saadakseen ehtoollisessa käyttää
molempia aineksia. Tämän tunnustaa Zwinglikin kirjeessään vuodelta
1525, jossa hän sanoo taistelua "kastajia vastaan vaikeimmaksi, mitä
hän milloinkaan on käynyt, mutta lisää, että hänen on täytynyt tehdä
heille vastarintaa, sillä ei suinkaan ollut kysymyksessä kaste, vaan
kapina ja esivallan halveksiminen".
Mutta asianhaarat olivat sellaisia, että kuten kalkki tuli
sotamerkiksi, jonka ympärille hussilaiset kokoontuivat, niin
tuli uudestikastajille kaste heidän tunnusmerkikseen, josta he
tunsivat toisensa. Siitä ovat he myöskin saaneet nimen, joka heillä
on historiassa -- vaikka he itse vastustivat niin hyvin nimeä
"uudestikastajat" kuin kreikkalaista nimeä "anabaptistit", jolla on
sama merkitys. He selittivät, etteivät he kasta kahta kertaa, sillä
lapsenkaste ei ollut mikään kaste, vaan ainoastaan pelkkää lapsen
pesemistä.