Saksan uskonpuhdistuksen aikana oli, kuten olemme nähneet,
kommunistisen liikkeen yhtenä keskuksena _Saksi_. Toinen keskus
oli Sveitsissä, tuossa talonpoikais- ja pikkukaupunkitasavaltojen
omituisessa ryhmäkkeessä, jotka olivat liittyneet yhteen ylt'ympäri
Alppeja suojellakseen itseään yhteisiltä vihollisilta.
Jo 1200-luvun lopussa olivat vuoriseudut Uri, Schwyz ja Unterwalden
nousseet kapinaan herrojen kiskomista ja Habsburgsukuisten ruhtinasten
sortoa vastaan. Heidän vapaudentaistelunsa päättyi hyvin, josta ansio
tulee heidän asekuntoisuudelleen ja heidän alueittensa asemalle,
niihin kun oli hyvin vaikea päästä. Läheiset kaupungit, joita kohoava
ruhtinasvalta uhkasi, liittyivät vanhoihin kantoneihin ja ryhtyivät
1300-luvulla, samaan aikaan kuin eteläsaksalaiset ja rheiniläiset
kaupungit, taisteluun ja 1400-luvulla olivat he kyllin voimakkaat
käydäkseen hyökkäykseen itse perivihollisiaan Habsburgin ruhtinaita
vastaan.
He pääsivät Saksan valtakunnasta kokonaan riippumattomiksi; mutta
myöskin paavin kiskomisille osasivat he asettaa ehtoja.
Sveitsi ei kuitenkaan voinut tänä aikakautena vielä kehittyä
yhtenäiseksi valtioksi. Heitä piti yhdessä tieto, että he tarvitsivat
toisiaan väkevämpiä ruhtinaallisia naapureitaan vastaan, mutta oli
myöskin olemassa suuria etujen vastakkaisuuksia taloudellisesti
kehittymättömillä vanhoilla talonpoikaiskantoneilla ja rikkailla
taloudellisesti kehittyneillä kaupunki-alueilla.
Tämä etujen vastakkaisuus tuli selvästi näkyviin _uskonpuhdistuksen_
aikana. Vanhat kantonit eivät tätä suosineet. Paavin kiskominen
ei paljon rasittanut näitä köyhiä seutuja. Sitävastoin oli niillä
kaikki syy harrastaa sovintoa suurien katolisten valtojen, Ranskan,
Milanon, Venetsian, paavin ja habsburgilaisten ruhtinaidenkin kanssa,
saadakseen ainoan tavaran, jonka he tuottivat suurille markkinoille,
nimittäin _aseisiin tottuneet poikansa_, "tekemään kauppansa".
Palkkasotureina palveleminen oli Sveitsin maalaisväestön, vallankin
vuoristokantonien, nuorukaisten pääasiallisimpana tulolähteenä.
Liittyminen uskonpuhdistukseen merkitsi eroa katolisista valloista ja
uhkasi rikkaiden rahalähteiden ehtymisellä. Niinmuodoin pysyivätkin
yksinkertaisesti vuoristolaiset uskollisina isiensä uskolle.
Kokonaan toinen oli laita kaupunkien. Näitten porvareilla ei
ollut mitään etuja palvelemisesta ulkolaisten palkkajoukoissa.
Päinvastoin oli se heistä epämieluista, se kun vahvisti porvaristolle
vihamielisen aateliston voimaa ja alempien luokkien asekelpoisuutta
ja itsenäisyyttä, joka tietysti oli omiaan ehkäisemään riistämistä.
Sillä Sveitsin palkkasoturit eivät olleet mitään kodittomia
ryysyköyhälistöläisiä, vaan enimmäkseen talonpoikien poikia, jotka
lopetettuaan sotapalveluksensa palasivat kotiin ja vahvistivat
talonpoikien vastustusvoimaa.
Sitävastoin oli kaupunkien porvaristolla täysi syy pysyä vihamielisenä
katoliselle asialle. Paavin sorto painoi heitä kovemmin ja
habsburgilaiset ruhtinaat olivat alituisesti uhkaavana vaarana. Saksan
uskonpuhdistus ei ollut kapinoimista ainoastaan paavia, vaan myöskin
keisaria, s.o. Habsburgin sukua vastaan, ja sellaiseksi katsottiin se
Sveitsissäkin.
Vanhemmille kantoneille oli Habsburgin suku jo aikoja lakannut olemasta
"perivihollinen". Heidän asemansa oli jo niin vankka, ettei tämä
ruhtinassuku enään voinut sitä uhata; ne eivät olisi sitä vastustamalla
mitään voittaneet, mutta vain menettäneet palkkasoturipaikat ja
lahjomisrahat. Aivan toisin oli Pohjois-Sveitsin kaupunkien laita,
jotka olivat Habsburgien maiden rajalla ja näiden uhkaamina, niitä
himoten, aina niitä vastustamassa. Erittäinkin oli _Zürichin_ kaupunki
harras taistelemaan Habsburgeja vastaan. Tämä kaupunki tulikin Sveitsin
uskonpuhdistuksen esitaistelijaksi, kun taasen vanhat kantonit
asettuivat katolisuuden puolelle. Wilhelm Tellin jälkeläiset kävivät
tässä tarkotuksessa liittoon habsburgilaisen keisarin Ferdinandin
kanssa!
Samoin kuin Saksassa, antoi uskonpuhdistus Sveitsissäkin aiheen
kommunistisen virtauksen ilmenemiselle. Mutta edellytykset olivat
kokonaan toiset, ja niin saikin Sveitsin kommunismi sangen paljon
saksilaisesta eroavan luonteen.
Viimeksimainittu oli nuorempi, saanut oleellisia vaikutuksia
taborilaisesta perimätiedosta. Sveitsiin olivat ne tuskin huomattavassa
määrässä vaikuttaneet. Tosin oli se jo pitkiä aikoja ollut valdolaisten
ja beghardien vaikutuksen alaisena; valdolaisten, jotka tulivat
Etelä-Ranskasta ja Pohjois-Italiasta, ja beghardien, jotka levisivät
Alankomaista Rheininlaaksoa pitkin, tulivat Kölnin ja Strassburgin
kautta Baseliin.
Mutta jos taborilaisuus oli väkivaltainen, niin taipuivat valdolaiset
ja beghardit alusta alkaen rauhallisuuteen. Jo tämän eron täytyi
vaikuttaa siihen suuntaan, että Sveitsin kommunistit tunsivat,
ajattelivat ja toimivat toisin kuin saksilaiset. Mutta vielä
ratkaisevammin kuin muualta tuodut opit, vaikuttavat jonkin maan
yhteiskunnallisen liikkeen luonteeseen sen ominaiset yhteiskunnalliset
ja valtiolliset olosuhteet. Ja nämä olivat Sveitsissä monessa suhteessa
toisenlaiset kuin Saksissa. Viimeksi mainitun maan huomattavimpana
piirteenä oli _vuoriviljelys_, vallankin hopeakaivokset. Se edisti
ruhtinasvallan syntymistä, mutta loi myöskin vuorityöläisistä
voimakkaan, uhkamielisen, suurin joukoin samoilla paikoilla asuvan
köyhälistön, edisti tavarantuotantoa maatalouden alalla, mutta samalla
myöskin suurmaanomistajien maannälkää, ja kärjisti kaikki sen ajan
yhteiskunnalliset vastakkaisuudet huippuunsa.
Aivan toisin oli asianlaita Sveitsissä. Siellä ei ollut mitään
vuoriviljelystä, eikä siis myöskään mitään asekelpoista
köyhälistöä. Maatalous on, ainakin vielä suurimmaksi osaksi, sangen
alkuperäistä, maakommunismi vielä voimakkaana, yksinvaltaisesta
ruhtinasvallasta ei jälkeäkään. Sensijaan tapaamme talonpoikaisia ja
kaupunkilaistasavaltoja, talonpoikaisen ja porvarillisen kansanvallan,
joka, niin kauan kuin se vielä tuntee itsensä heikoksi ja ulkoapäin
uhatuksi, on suosiollinen kommunismille, jonka lähimmät viholliset ovat
myöskin sen vihollisia.
Kaiken sen täytyi vaikuttaa edistävästi Sveitsin valdolaisuuden ja
beghardilaisuuden rauhallisiin taipumuksiin. Mutta se vaikutti myöskin,
kun luokkavastakkaisuudet eivät vielä olleet niin kärjistyneitä
kuin Saksissa, sen, että liikkeestä tuli vähemmän köyhälistöläinen
Sveitsissä kuin Saksissa. Ylemmistä luokista peräisin olevien
kommunistien lukumäärä oli Saksissa Münzerin liikkeen aikaan mitätön.
Se lienee ollut yhtenä syynä siihen, että Münzer niin tavattomassa
määrässä kohosi yli nimettömän joukon, joka häntä kannatti ja teki
hänet pelottavaksi, mutta joka ei kasvattanut ketään esitaistelijaa,
joka olisi kyennyt kirjallisella toiminnallaan vakiinnuttamaan
henkilöllisyytensä ja muistonsa.
Aivan toisin oli asian laita sveitsiläisten ja heidän vaikutuksensa
alaisten kommunistien piirissä. Sveitsin liikkeessä ilmenee
yhteiskunnallisesti huomattavia sivistyneitä miehiä joukottain. Niin
suhteellisesti heikko ja historiallisesti vähä-arvoinen kuin liike
Sveitsissä olikin, oli se kuitenkin kirjallisessa ja älyllisessä
suhteessa korkeammalla kuin saksilainen.
Niin paljon sen yleiseksi kuvaukseksi.
Me tapaamme 1300- ja 1400-luvulla Sveitsissä lukuisien valdolaisten ja
beghardien jälkiä -- näitten lahkojen surmattujen jäsenien verijälkiä.
Enimmäkseen kuuluivat nämä henkilöt alempiin luokkiin: käsityöläisiin,
köyhälistöläisiin, talonpoikiin, jotka saarnasivat kommunismia
salaoppina salaisissa kokouksissaan; mutta 1500-luvun alussa näyttää
jonkinlainen salonkikommunismi kehittyneen proletarisen ohella Sveitsin
humanistien piireissä.
Kommunismin pääpaikaksi maassa tuli Baselin kaupunki. Siellä oli v:sta
1513 alkaen kokoontunut muuan piiri vapaa-aatteisia tiedemiehiä ja
taiteilijoita kuuluisan, Rotterdamista kotoisin olevan _Erasmuksen_
ympärille, joka oli Englannin kuuluisan kommunistin Thomas Moren
harras ystävä ja kuuluisin pohjoismaiden humanisteista. Tässä piirissä
keskusteltiin mitä erilaisimmista uusista aatteista, todennäköisesti
myöskin useista myöhempien uudestikastajien opeista. Muun muassa
viittaa siihen muuan Oekolampadiuksen kirje. Tämä baselilainen
oppinut oli jo v. 1524 tullut Münzerin kanssa tekemisiin Münzerin
oleskellessa Sveitsin rajalla ja oli vaatinut häntä saarnaamaan
kansalle. Myöhemmin varovainen professori tosin kielsi kaiken
tuollaisen yhteyden tuon vaarallisen miehen kanssa. Hän oli muka
tuskin tuntenut Münzeriä ja saanut tietää hänen nimensä vasta sitte,
kun oli kutsunut Münzerin käymään luonansa. Mutta Oekolampadius oli
seurustellut muidenkin vaarallisten miesten kanssa, esim. maisteri
_Hans Denckin_ kanssa, josta myöhemmin tuli uudestikastajien etevä
teoretikko. Oekolampadius, joka oli kuunnellut Denckin luentoja, hankki
hänelle v. 1523 rehtorinpaikan eräässä Nürnbergin koulussa. Mutta
Denckin mielipiteet herättivät pahennusta, hän joutui riitaan esivallan
kanssa ja hänen täytyi jättää Nürnberg, kuten vielä tulemme näkemään.
Oekolampadiusta syytettiin siitä, että hän olisi elähyttänyt Denckiä
hänen mielipiteissään. Sitä vastaan puolustautui baselilainen oppinut
eräässä huhtikuun 25 p:nä 1525 eräälle nürnbergiläiselle ylimykselle,
Willibald Pirkheimerille kirjottamassaan kirjeessä: "Denck ei ole
saanut minulta mitään myrkkyä, jos hän yleensä on sellaista saanut...
Mutta noin vuosikymmen takaperin (siis 1515) kuuluu eräässä oppineiden
miesten piirissä puhutun paljon siitä (kerettiläisyydestä, jota Denck
kannatti); heiltä on hän ehkä saanut oppinsa."
Niiden "oppineiden miesten" joukossa, joita silloin oli kokoontunut
Baseliin, huomaamme useita uudestikastajien myöhäisempiä merkkimiehiä:
1521 ja 1522 oli siellä zürichiläinen ylimyksenpoika _Konrad Grebel_
jo "evankeliumin mainiona suojelijana". Toht. _Baltasar Hubmeter_
Waldshutista oleskeli siellä paljon; edelleen kuului tuohon piiriin
vielä schwabilainen _Wilhelm Reublin_, Baselin St. Albanin kirkkoherra
_Ulrick Hugwald_, baselilainen professori, joka Oekolampadiuksen
ohella oli vaatinut Münzeriä agiteeraamaan. Siellä tapaamme _Ludvig
Härzerin_, kirjakauppias _Andreas auf der Stülzenin, Simon Stumpfin_ ja
muita; pelkkiä uudestikastajien myöhempiä agitatoreja.
Siinä pitkässä luettelossa, jonka meille antaa uskonpuhdistuksen
historiassaan Keller, jonka mukaan nämä nimet olemme maininneet, ovat
meistä edelleen huomattavia muuan _alamaalainen, Rode_, joka myöhemmin
vaikutti pohjoisessa ja voitti Jürgen Wullenweberin uudestikastajien
puolelle, ja ritari _de Coct, eteläranskalaisten_ "veljien" edustaja.
Sekä etelän että pohjolan kanssa olivat baselilaiset mitä vilkkaimmassa
vuorovaikutuksessa.
Paitsi näitä todisteita, joita Keller tuo esiin, voimme vielä esittää
sen tosiasian, että Thomas Moren kommunistinen Utopia, josta vielä
toisessa yhteydessä tulemme puhumaan, juuri _Baselissa_ silloin sai
suurimman huomion osakseen.
Latinaksi kirjotetun "Utopian" ensimäinen painos ilmestyi 1516
Löwenissä, Moren ystävän Erasmuksen huolehtimana, Erasmus kun tuona
vuonna oli Löwenissä. V. 1518 kävi toinen painos tarpeelliseksi; se
ilmestyi Baselissa mainion painajan Frobenin painosta. Eräästä Beatus
Rhenanuksen Pirkheimerille kirjottamasta kirjeestä näemme, miten
innokkaasti Baselissa tuohon aikaan keskusteltiin "Utopiasta".
Mutta v. 1525 ilmestyi ensimäinen saksalainen käännös, ja yleensä
ensimäinen "Utopian" käännös, samoin Baselissa, Klaudius Kantiunkulan
huolehtimana.
Sangen tärkeätä olisi, jos Kellerin otaksuma, jonka hän tekee usein
mainitussa kirjassaan, osottautuisi oikeaksi, se otaksuma nimittäin,
että Baselissa _kirjanpainajat_ olivat valdolaisten ja beghardilaisten
perimätietojen pääkannattajia ja välittivät niitä oppineille.
Juuri 16:nnen vuosisadan alussa oli Basel tullut saksalaisen
kielialueen kirjanpainamiseen nähden tärkeimmäksi paikaksi. Paitsi
maailmankuulua Frobenin kirjapainoa, jonka jo olemme maininneet,
oli siellä useita muitakin. Kirjanpainajat näyttelivät Baselissa
huomattavaa osaa. Ja he olivat mitä likeisimmässä yhteydessä tuon
kaupungin taiteilijoiden ja oppineiden kanssa. Keller viittaa Lorckin
lausuntoon (tämän "Kirjapainotaidon historian käsikirjassa"):
"Harvoin ovat tiede, taide ja teknika toimineet veljellisemmin
yhdessä kuin siellä". Mutta Keller on myöskin saanut selville joukon
kirjanpainajien, vallankin baselilaisten, suhteita valdolaisiin
ja beghardeihin. Vallankin on se tosiasia mainittava, että kaikki
saksalaiset raamatunkäännökset, jotka ilmestyivät painosta ennen
lutherilaista, ovat yhtäpitäviä. Ne ovat kaikki samallaisia kuin eräs
14:nnellä vuosisadalla toimitettu saksalainen käännös, joka on, kuten
Keller vakuuttavasti on todistanut, valdolaista alkuperää. Samaa
käännöstä käyttivät uudestikastajat ja heidän seuraajansa, mennonitit,
aina 17:nnelle vuosisadalle saakka.
Mutta se seikka, että kirjanpainajat monistivat yksinomaan valdolaista
käännöstä, johtaa siihen päätelmään, että valdolaiset perimätiedot
olivat heidän keskuudessaan sangen levinneitä ja sangen eläviä.
Se onkin todennäköistä. Mutta tuon ajan kirjanpainajien erikoisesta
luokka-asemasta emme voi saada selitystä tuolle heidän kommunistiselle
myötätuntoisuudelleen, johon heidän valdolaiset taipumuksensa
viittaavat. Vielä suuremmassa määrin kuin tavalliset käsityöläiset,
muodostivat he, jotka olivat niin lähellä taiteilijoita ja oppineita,
osaksi heidän riveistään tulleita, etuoikeutetun luokan, jolla ei ollut
mitään yleisen kommunismin harrastusta. Korkeintaan voisi sanoa, että
kirjanpainajat, ollen sivistyneitä palkkatyöläisiä, siis riistettyjä,
voivat kehittää kommunistisia aatteenharrastajia pikemmin, kuin
puheenaolevan ajan muut sivistyneet luokat, hengelliset, professorit,
lainoppineet, joiden ammattitoiminta ja edut vaativat paljon
kiinteämmin olevien luokkaerojen säilymistä. Mutta kirjanpainajien
kommunistisen myötätuntoisuuden voi paljon helpommin selittää, jos
seuraa päinvastaista tietä: paremmin kuin sillan kirjainpainamisesta
kommunismiin löytää sillan kommunismista kirjanpainamiseen.
Olemme jo usein olleet tilaisuudessa viittaamaan siihen, mikä harrastus
kommunisteilla oli hyvän kansansivistyksen edistämiseen. Valdolaisista
alkaen voi tätä harrastusta seurata. Se johti siihen, että kommunistit
innokkaasti ottivat käytäntöön uuden keinon kirjojen monistamiseksi ja
joukottain levittämiseksi.
Tiedämme, kuinka yhteisen elämän veljet pääasiallisesti työskentelivät
kirjojen kopioimiseksi ja levittämiseksi. Kirjapainotaidon keksittyä
kuuluivat he ensimäisiin, jotka sen omaksuivat ja kirjapainoja
perustivat; ensimäisen Rheingaussa olevan Geisenheimin läheiseen
Marienthaliin (ehkä jo v. 1463, joka tapauksessa ennen vuotta 1474),
jota seurasi useita muita. Muuan Parisin ensimäisistä mainioista
kirjanpainajista, Jodocus Badius Ascensius, oli erään veljeskoulun
oppilas.
Jo ennen olemme nähneet, miten innokkaasti Böhmin veljet harjottivat
kirjanpainamista.
Münzer näyttää matkavuosinaan liittyneen "oppineena apulaisena
kirjanpainajiinkin", kertoo Seidemann. Allstättissä oli hänellä oma
kirjanpainaja ja Nürnbergin kirjanpainajasällien joukossa oli hänellä
kannattajia.
Jo ennen mainittu oppinut uudestikastaja Hans Denck toimi innolla
kirjapainoissa, ensin Baselissa Kratanderin liikkeessä ja sitte Kurion
liikkeessä; 1525, tultuaan karkotetuksi Nürnbergistä, St. Gallenissa.
Ensinkään ei ole epäilystä siitä, että kommunistit mitä suurimmassa
määrin harrastivat kirjanpainamista ja että heitä lukuisasti oli työssä
kirjapainoissa. Me emme uskalla sanoa varmana asiasta enempää.
Lähemmät erikoisseikat, jotka koskevat uudestikastajien ja aikaisempien
kommunistisien lahkojen välistä yhteyttä, ovat vielä hämärän peitossa.
Ensi kerran ilmestyi uusi lahko Zürichissä _Zwinglin_ uskonpuhdistuksen
aikana.
Lutherilainen uskonpuhdistus alkoi siten, että ruvettiin vastustamaan
anetta, joka oli tehokkain keino saada Saksan kulta Italiaan. Zwingli,
joka vuosina 1506-19 oli maalaispappina Glaruksessa ja Einsiedelnissä
ja vuodesta 1519 pastorina Zürichissä, ryhtyi taistelemaan sitä keinoa,
palkkasoturiksi rupeamista, vastaan, joka toi paavin kullan Sveitsiin.
Luther alkoi jumaluusoppineena, Zwingli taasen valtiomiehenä. Zwinglin
ensimäiset hyökkäykset eivät koskeneet katolisia uskonlauseita, vaan
naapurivaltioitten suuria katolisia hallitsijasukuja, Valois- ja
Habsburg-sukuja. Zwingli oli vielä v. 1519 niin hyvässä paavinvallan
suosiossa, että paavin lähettiläs lähetti hänen luokseen oman
henkilääkärinsä, kun hän silloin sairastui ruttoon. Vasta sitten kun
Saksan uskonpuhdistuksen aallot ehtivät Sveitsiin, muuttui katolisten
suurvaltojen vastustaminen taisteluksi katolilaisuutta vastaan (1522).
Mutta kun sveitsiläiset kerran olivat tälle tielle astuneet, kulkivat
he nopeasti eteenpäin.
"Ilman suuria valmistuksia", lausuu Vögelin Zwinglijuhlassa v. 1884,
"esittää Zwingli jo ensimäisen väittelytilaisuuden 'loppupuheessa',
tammikuussa v. 1523, koko uskonpuhdistuksensa täydellisen ohjelman.
Tässä hän onkin kokonaan erilainen kuin Luther, joka kuuluisissa 95
teesissään varsinaisesti vain 95 kertaa toistaa saman asian, että
vanhurskaaksi tulee yksistään uskon kautta, joka hänellä siiloin
oli ainoana sydämen asiana. Lutherin vei uskonpuhdistukseen askel
askeleelta katolisen hierarkien vastarinta. Zwinglin selvälle hengelle
oli uskonpuhdistuksen koko rakenne selvänä jo 1523 ja on esitetty
tuossa hänen 'loppupuheessaan', joka ei ulkonaiseen vaikutukseen mutta
kyllä tieteelliseen merkitykseen nähden on paljon Lutherin teesejä
ansiokkaampi.
"Kolme seuraavaa vuotta osottaa myöskin joukon voittoja. Isku
seurasi iskua: vanhoista kirkollisista siteistä irrottuminen, ensin
Konstanzin ja sitten Rooman määräämistä, luostarien lakkauttaminen,
hengellisen vallan alistaminen maallisen alle, messun poistaminen,
kuvien hävittäminen[32] kirkoista. Kaikki tämä muodostaa yhtenäisen
kokonaisuuden, ja voipi sanoa, että v. 1525 uskonpuhdistus oli
voitokkaasti saatu aikaan Zürichissä." (Vögelin).
Mutta joskin Zwingli selvyydessä ja johdonmukaisuudessa oli Lutheria
etevämpi, on kuitenkin se uudistusliike, joka kantaa hänen nimeään,
_yhdessä_ tärkeässä kohdassa samallainen kuin lutherilainen. Kuten
tämä, turvautui sekin alussa _kaikkien_ luokkien yhteisvaikutukseen,
jotka olivat tyytymättömiä oleviin kirkollisiin oloihin. Mutta
kummassakin tapahtui yhteisen taistelun perästä hajaannus.
Jokainen suunta ja luokka koettaa käyttää voittoa hyväkseen omaksi
edukseen. Liikkeen johtajan, uskonpuhdistajan, jota tähän saakka
kaikki puolueet ovat kannattaneet, täytyy ruveta jonkun puolueen
puolelle toisia vastaan, s.o. hänen täytyy kääntyä vastustamaan
osaa entisistä auttajistaan. Tämä ilmiö on ominainen kaikille
vallankumouksellisille liikkeille, jotka saadaan aikaan sellaisten
eri luokkien yhteisvaikutuksen avulla, joilla on vastakkaiset
harrastukset. Wiclifillä oli tässä kohden sama kohtalo kuin Lutherilla,
ja Hussin olisi käynyt samalla tavalla, jos hän olisi elänyt vielä
taborilaisuuden kehityttyä. Lutherille on ominaista vain se ripeys,
jolla hän teki pyörähdyksensä, kaiken asiallisen perustelun puute sekä
myöskin se vimma, jolla hän hyökkäsi eilisien "rakkaitten veljiensä"
kimppuun.
Kun Zürichissä riita hallitsevan kirkon kanssa alkoi, eivät sikäläiset
kommunistiset lahkolaiset pitäneet tarpeellisena säilyttää järjestönsä
salaista luonnetta. Jo v. 1522 keksivät viranomaiset, että Zürichissä
oli olemassa "kerettiläiskoulu", järjestö, jossa muuan kirjakauppias,
Andreas auf der Stülzen, toimi opettajana; tämä oli kuulunut
Baselin seuraan. Jäsenien joukossa tapaamme Zürichin porvarin Klaus
Hottingerin sekä muita käsityöläisiä, jotka sittemmin kaikki esiintyvät
uudestikastajien historiassa. Yhdistystä ei vielä v. 1522 vainottu,
vaan päinvastoin Hottinger ja hänen ystävänsä olivat parhaassa sovussa
Zwinglin kanssa.
Myöhään syksyllä v. 1522 tuli Konrad Grebel Baselista Zürichiin
ja liittyi heti "kerettiläiskouluun". Hän oli opiskellut Wienissä
ja Parisissa, mutta joutunut riitaan varakkaiden vanhempiensa
kanssa mentyään salaisesti naimisiin vastoin heidän tahtoaan. Hänen
aineellinen asemansa kärsi kovin siitä.
Palattuaan Zürichiin yhtyi hän innokkaana kirkolliseen liikkeeseen ja
tuli "veljeksi", mutta oli samalla Zwinglin kanssa hyvässä sovussa.
Häntä seurasi Baselista lukuisia tovereita, jotka luulivat löytävänsä
Zürichissä vapaamman tilaisuuden toiminnalleen.
Myöskin vanhoista zürichiläisistä sai seura lukuisia proselytejä.
Huomattavin näistä oli _Feliks Manz_, kielitieteellisesti sivistynyt
mies, joka Grebelin rinnalla pian tuli etummaiseen riviin
"spiritualistien" joukossa, joiksi Zürichin "veljiä" aluksi kutsuttiin.
Seura piti tavallisesti kokouksiaan Feliksin äidin luona tämän talossa.
Seura kasvoi ja alkoi tuntea voimansa. Zwingli mielisteli sitä. Nyt oli
kysymyksessä saada hänet tekemään yhteiskunnallisia parannuksia. Tästä
syntyi kuitenkin riita, joka vähitellen yhä kiihtyi.
Veljet vaativat kirkon korkojen, verojen ja kymmenyksien poistamista.
Zwingli oli heille monta kertaa puhunut samaan suuntaan, mutta nyt hän
alkoi peljätä näitä liittolaisia. Kesäkuussa v. 1523 suuri neuvoskunta
kielsi jyrkästi koskemasta kirkon kymmenyksiin, ja uskonpuhdistaja
ymmärsi viittauksen. Kolme päivää myöhemmin piti hän saarnan, jossa
kokonaan asettui neuvoston puolelle. Tällä hän jo näytti, ettei aikoisi
seurata veljiä pitemmälle.
Veljet eivät kumminkaan heittäneet taistelua sikseen. He kehottivat
Zwingliä järjestämään kirkon valtiosta riippumattomaksi. Vastauksena
oli _valtiokirkon_ muodostaminen, jonka kautta päätösvalta kaikissa
kirkollisissa asioissa joutui suurelle neuvoskunnalle, s.o.
hallitseville luokille.
"Kokonaan maallisen vallan mukaisesti", lausuu tästä Vögelin, "perusti
Zwingli valtiokirkon uskonpakon pohjalle, joka oli ankarampi ja
painostavampi kuin katolisessa kirkossa vallitseva. Todellisesti
saattoi 1500-luvun alussa jokainen uskoa tai olla uskomatta, miten
itse tahtoi. Jos vain jotenkuten noudatti katolisia menoja _ja maksoi
papeille heidän tulonsa_, niin ei kukaan kysynyt sisäistä vakaumusta.
Reformeerattu kirkko terotti vastakkaista, tosin siveellisempää, mutta
myöskin järjettömämpää periaatetta: sinulla täytyy olla sydämessäsi
sama vakaumus kuin minulla."
Tämä valtiokirkon perustaminen oli "spiritualistien" törkeätä
loukkaamista. He eivät olleet ryhtyneet taisteluun paavia vastaan
saadakseen sijaan kirkon, joka oli hallitsevien luokkien tahdoton ase.
Riita heidän ja Zwinglin välillä tuli nyt yhä katkerammaksi. Mutta sen
sijaan että he taistelivat vain sanoilla, käytti Zwingli taistelussa
häikäilemättä valtion koko voimaa. Jo lopulla v. 1523 "veljiä"
vangittiin ja karkotettiin.
Mutta vainoaminen kohotti vain heidän intoansa ja lujensi heidän
keskinäistä yhteyttään. Lahko kasvoi nopeasti sekä kaupungissa että
maaseudulla. Karkotetut levittivät sen oppia naapurikantoneihin. Mutta
samalla "veljet" alkoivat erkaantua muun väestön suuresta joukosta.
Heidän erikoiseksi tunnusmerkikseen tuli yhä enemmän se, että he
hylkäsivät _lapsenkasteen_.
Sellainen oli asema, kun vuosi 1525 alkoi.