Niin pian kuin oli käynyt selväksi, ettei alaluokilla ollut mitään
muuta keinoa kuin tarttua miekkaan noustakseen _kaikkia_ sortajia, sekä
vallankumouksellisia että taantumuksellisia, vastaan, ei kukaan ollut
innokkaampi kuin Münzer valmistamaan kapinaa. Hänen toimekkuutensa,
toimintakykynsä ja rohkeutensa tekivät hänestä Thüringenin sorrettujen
luokkien vallankumouksellisen liikkeen keskuksen ja antoivat hänelle
vaikutusvallan kauas tämän ulkopuolellekin.
Voi mitata hänen toimintaansa niiden valituksien perusteella, joita
hänestä jätettiin Saksin ruhtinaille. Niinpä eräs valittaa, että hänen
alustalaisensa Wendelsteinissä, Wollmerstadtissa ja Roslebenissä olivat
lähettäneet lähettiläitä Münzerin luo kysymään, saisivatko he liittyä
yhteen herraansa vastaan, joka esti heitä käymästä münzeriläisissä
jumalanpalveluksissa. Münzer oli vastannut myöntävästi ja myöskin
näyttänyt, miten heidän tuli järjestäytyä. Samoin hän järjesti
_vuorityömiehet_ Mansfeldin alueella ja kirjotti Sangershauseniin
Saksin herttuan Yrjön, alammaisille kirjeen, jossa kehotti heitä
seisomaan evankeliumin, se on kansanvallan asian puolella ja asettumaan
evankeliumin vihollisia vastaan.
Myöskin kääntyi hän orlamündalaisten puoleen ja pyysi Karlstadtia,
joka Orlamündassa oli samallaisessa asemassa kuin Münzer Allstättissä,
ja hänen ystäviään liittoon. Mutta nämä vastasivat, etteivät he
"tahdo varustautua veitsillä eikä keihäillä, vaan ainoastaan uskon
haarniskalla. Jos liittyisimme teihin, emme enään olisi vapaita
kristittyjä, vaan ihmisiin sidotuita. Tyrannit riemuitsisivat ja
sanoisivat: Katso, nämä kerskaavat Jumalastaan eikä kuitenkaan heidän
Jumalansa ole kyllin vahva taistelemaan heidän puolestaan". Tämä kirje
ei kumminkaan hyödyttänyt Karlstadtia, Luther piti häntä Münzerin
kaltaisena. Mutta Münzeriin nähden oli tämä kirje ilmiantoa.
Vielä vaarallisempaa tälle oli se, että muuan petturi ilmaisi
ruhtinaille, että Münzer oli Allstättiin perustanut _salaisen
seuran_, jonka tarkotuksena oli, kuten Melanchton lausuu, "rangaista
jumalattomia ruhtinaita ja asettaa sijaan kristillinen hallinto."
Liitolla oli kannattajia Allstättin ulkopuolellakin, niin Mansfeldin
laaksossa, Sangershausenissa, vieläpä Zwickaussakin. Münzer itse
ilmottaa myöhemmin "Tunnustuksessaan", että tarkotuksena oli ollut
"yhdistyminen niitä vastaan, jotka vainoovat evankeliumia," ja
pakotettuna kovin kysymällä tunnustamaan, mitä "evankeliumi" tässä
kohden merkitsi, hän lausui: "Oli tarkotus toimia tähän suuntaan: omnia
sunt communia (kaikki on yhteistä), ja piti jaettaman kullekin tarpeen
ja tilaisuuden mukaan. Mutta siltä ruhtinaalta, kreiviltä tai herralta,
joka vakavasti kehotettuna ei olisi tahtonut tähän suostua, olisi lyöty
kaula poikki taikka olisi hänet hirtetty."
Miten laajalti saksilaiset ruhtinaat jo silloin tunsivat liiton
tarkotusperät, sitä emme tunne. Mutta ilmiannot jo saattoivat Saksin
ruhtinaat kutsumaan tuon vaarallisen miehen Weimariin tutkittavaksi,
sitä suuremmalla syyllä kun myöskin "veli Mukavaelämä" (Luther) pani
parhaansa yllyttääkseen heitä avoimessa kirjeessään Münzeriä vastaan.
Hän kirjottaa siinä, kuinka hän on huomannut, ettei "tämä henki tahdo
jättää asiaa sanoihin, vaan aikoo ajaa sitä nyrkkioikeudella ja tahtoo
väkivaltaisesti asettua esivaltaa vastaan ja ruveta täydelliseen
kapinaan. -- Vaikka minä kyllä tiedän, että Teidän ruhtinaallinen
Armonne tässä kohden osaa paremmin menetellä kuin minä voin neuvoa,
niin vaatii kuitenkin minun alammainen intoni tekemään voitavani ja
alammaisesti pyytämään ja kehottamaan Teidän ruhtinaallista Armoanne
huomaamaan, että tässä on tosi kysymyksessä... sillä jumala tulee toden
teolla vaatimaan tilille antamansa miekan veltosta käyttämisestä. Eikä
sitä myöskään voisi ihmisille ja maailmalle selittää, että Teidän
ruhtinaallinen Armonne suvaitsisi ja kärsisi kapinallista ja hävytöntä
kättä."
Nämä paikat kirjeestä kuvaavat sekä Lutherin että silloisen tilan
luonnetta. Kaikki muu on vain kiistakirjotusta Münzeriä vastaan ja
melkoista itsensä kehumista. Vihdoin oli siinä, ehkä torjuakseen
ilmiannon pahaa sivumakua, viittaus siihen, ettei hän muka vaadi
allstättiläisen _hengen_ vaan vain siellä valmistellun _väkivallan_
tukahuttamista. Ellei Münzer ryhdy väkivallan töihin, annettakoon hänen
rauhassa saarnata. Münzer itse on jo vastauksessaan tähän kirjeeseen,
"Puolustuspuheessaan", viitannut siihen, minkälaista teeskentelyä nämä
Lutherin kirjotelmat sisälsivät. Olihan joka tapauksessa Lutherin
hartaana pyrkimyksenä tukkia Münzerin suu.
Münzer oli siksi rohkea, että kutsua noudattaen saapui elokuussa
Weimariin. Herttua Johann tutki häntä ja huomasi, "että hän oli
kehottanut kansaa yhtymään liittoon ja tekemään muuta sellaista
sopimattomuutta," mutta hän tahtoi joka tapauksessa ensin neuvotella
vaaliruhtinaan kanssa niistä toimenpiteistä, joihin hänen suhteensa
ryhdyttäisi. Siihen asti tulisi Münzerin pysyä alallaan.
Mutta Münzer ei pitänyt viisaana odottaa vaaliruhtinaan päätöstä.
Hänen asemansa Allstättissä oli käynyt epävarmaksi. Vaaliruhtinaan
rankaiseminen uhkasi kaupunkia, ja neuvosto oli selittänyt olevansa
häntä vastaan. Hän jätti kaupungin elokuun 8 päivän edellisenä yönä.
Hän kertoo itse "Puolustuspuheessaan": "Kun tulin kotiin Weimarissa
pidetystä kuulustelusta, aioin saarnata jumalan totista sanaa; silloin
tulivat neuvosherrat ja tahtoivat jättää minut evankeliumin pahimpien
vihollisten käsiin. Kun sain sen kuulla, päätin ainaiseksi lähteä
kaupungista. Pudistin heidän tomunsa kengistäni, sillä näin näkevillä
silmilläni, että he pitivät valaansa ja velvollisuuksiaan suuremmassa
arvossa kuin jumalan sanaa."
Tuo heikko luopio Melanchton koetti tässäkin, kuten tavallista, kuvata
Münzeriä pelkuriksi. "Tuomas unohti suuren henkensä ja _piilotti_
itsensä puolen vuoden ajaksi," kirjottaa hän.
Kuinka vähän Münzer aikoi piileksiä, käy parhaiten selväksi siitä, että
hän lähti Allstättistä suoraan uudelle sotanäyttämölle, Mülhauseniin,
missä tapaamme hänet jo 15 p:nä elokuuta. Eikä tässä kohden voi olla
puhettakaan mistään _erehdyksestä_ Melanchtonin puolelta, vaan on
kysymyksessä suorastaan _tahallinen valhe_, sillä Melanchtonin, joka
tämän kirjotti v. 1525, oli mahdoton niin pian unohtaa, kuinka Luther
ja hänen ystävänsä elokuussa 1524 kauhistuivat, kun heille kerrottiin,
että Münzer oli mennyt Mülhauseniin.
Luther kirjotti heti sinne ja kehotti neuvoskuntaa karkottamaan
Münzerin. Neuvoston pitäisi käskemän Münzer eteensä ja kysymän häneltä,
kuka oli kutsunut hänet saarnaamaan. "Jos hän silloin vastaa, että
jumala ja hänen henkensä oli hänet lähettänyt, niin pyytäkää häntä
_todistamaan tämä merkeillä ja ihmeillä_; mutta kieltäkää hänet
saarnaamasta, sillä missä jumala tahtoo muuttaa säännöllistä tapaa,
_tekee hän ihmemerkkejä_."
Lutherilla olikin täysi syy ryhtyä pontevasti vastustamaan
tuota kommunistista kiihottajaa. Uhkaavan kapinan merkit olivat
lisääntymässä, ja Mülhausenissa oli Münzer vielä vaarallisempi kuin
pienessä Allstättissä. Mülhausen oli suuri ja rikas kaupunki, jossa
oli noin 6,000 asukasta. Siinä kukoistivat käsityöt ja kauppa,
varsinkin _kutomateollisuus_ ja _verkakauppa_. Mutta Mülhausen ei
ollut ainoastaan rikas ja voimakas, se oli myöskin Saksin ruhtinaista
riippumaton, yksi niitä harvoja vapaita valtakunnan kaupunkeita, joita
Thüringenissä vielä oli säilynyt itsenäisinä. Jos sellainen kaupunki
joutuisi kommunistisien hurmahenkien käsiin, voisi se tulla näiden
hyvinkin arvokkaaksi tukipaikaksi.
Mülhausenin sisäiset olosuhteet olivat varsin suotuisat
kansankapinoille. Villateollisuuden suuri laajeneminen
vientiteollisuudeksi muokkasi pakostakin maaperän hedelmälliseksi
kapinallisille ja kommunistisille virtauksille. Lisäksi tuli se seikka,
että Mülhausenissa "vallitsi raskas ylimysvalta: tässä vapaassa
valtakunnankaupungissa ei ollut enempää kuin yhdeksänkymmentäkuusi
miestä, jotka todella olivat vapaita kansalaisia. Nuo vapaat olivat
neuvoston herrat; neuvosto täydensi itse itsensä ja _vain vanhojen
sukujen piiristä_", kertoo Zimmermann.
Mülhausenissa olivat näin ollen, paitsi kaupunkilaisköyhälistöä,
etukaupunkilaisia ja kaupungista riippuvien lähiseutujen talonpoikia,
kapinallisia myöskin ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset, jotka
muualla kuuluivat etuoikeutettuihin luokkiin. Ei ihme, että
uskonpuhdistusliike johti Mülhausenissa useihin kiivaisiin porvariston
kapinoihin ylimyskuntahallitusta vastaan. Kansan johtajana näissä
taisteluissa oli _Heinrich Pfeiffer_, muuan munkki, joka kuten niin
useat muutkin siihen aikaan, oli eronnut luostaristaan. Pfeiffer
oli hyvinvoivan porvariston vastustushaluisen osan, ammattikuntiin
kuuluvien käsityöläisten ja kauppiaiden, johtaja, mikäli nämä eivät
kuuluneet ylimystöön. Mutta vanhat ylimyssuvut olivat Mülhausenissa
niin voimakkaat, ettei Pfeiffer voinut jättää talonpoikia ja
köyhälistöä huomioon ottamatta. Hän kääntyi heidänkin puoleensa ja
kutsui heitä taisteluun kaupungin ylimystöä vastaan.
Ja vielä toisenkin liittolaisen sai Pfeiffer: Saksin ruhtinaat, jotka
jo kauan olivat himoinneet tuota mahtavaa valtakunnankaupunkia valtansa
alle ja joiden tarkotuksiin sen sisäiset levottomuudet osottautuivat
mainiosti sopivan. Sama Saksin herttua Johan, joka myöhemmin, sitte kun
Pfeiffer ei enään sovi hänen tarkotuksiinsa, mestauttaa hänet, suosi
nyt tämän kapinahankkeita.
Huolimatta kaikista näistä vastustajista oli neuvoskunnalla
ehdottomasti voimakas puolue kaupungissa, koskapa kansanvaltaisten ei
onnistunut saavuttaa pysyväistä voittoa. V. 1523 saavutti Pfeiffer
puolueineen ensi kerran voiton. Mutta saalis joutui kokonaan
hyvinvoivalle porvaristolle; vain tämä sai osanoton-oikeuden
kaupunginhallintoon. Köyhälistö ja etukaupunkien pikkukäsityöläiset ja
ennenkaikkea talonpojat eivät saavuttaneet kerrassaan mitään.
Saiko tämä aikaan käänteen alempien luokkien mielialassa? Varmaa on,
että neuvoskunnan pian onnistui karkottaa Pfeiffer, ja turhaan puhui
Saksin herttua Johann hänen paluulupansa puolesta. Mutta sittenkin
tapaamme hänet taasen pian Mülhausenissa kiivaassa taistelussa
neuvoston kanssa, jolloin onni kallistui väliin puolelle, väliin
toiselle. Kesken tätä taistelua saapui Münzer Mülhauseniin. Neuvosto
oli silloin voimaton noudattamaan Lutherin vaatimusta, niin halukas
kuin se siihen olisi ollutkin. "Kunnianarvoisa neuvosto on ollut
yhtävähän tyytyväinen häneen kuin Pfeifferiinkin, mutta roskakansa on
käyttänyt väkivaltaa häntä puolustaakseen. Hän on toverinsa Pfeifferin
kera perustanut ja toiminut salaliiton toisensa jälkeen."
Juuri siihen aikaan kun Münzer saapui, tapahtui Pfeifferin puolueessa
käänne vasemmalle, se teki vaatimuksia, jotka miellyttivät myös
talonpoikia ja etukaupunkilaisia, ja 27 p:nä elokuuta 1524 saavutti
hän voiton. Missä määrin Münzerillä oli näissä tapauksissa osaa,
ei voi varmaan sanoa. Voitto ei nytkään kestänyt kauan. Voittajain
piirissä ilmeni hajaannusta. Porvarillinen aines lienee alkanut
pelätä talonpoikia ja köyhälistöä, jotka eivät suinkaan kadottaneet
luottamustaan sen kautta, että Münzer oleskeli kaupungissa. Porvarit,
käsityöläiset ja kauppiaat menivät neuvoskunnan puolelle, ja jo 25 p:nä
syyskuuta voitettiin pfeiffer-münzeriläinen puolue ja molemmat johtajat
karkotettiin.
Münzer lähti nyt Etelä-Saksaan, niinkuin monet muutkin Saksissa
valtiollisesti vainotut, kuten esim. Karlstadt, jonka Luther oli
ruhtinaallaan karkotuttanut, kun orlamündalaiset olivat kovin huonosti
ottaneet hänet vastaan eräällä agitatsioonimatkalla, jonka hän oli
tehnyt Karlstadtia vastaan. Mutta nytkään ei suinkaan merkinnyt pelkoa
se, että hän vetäytyi jonkun aikaa kestävään lepoon liikkeestä. Hän
etsi vain uutta toimialaa. Saksanmaa oli tähän aikaan peitettynä
salaisten seurojen verkolla, ja kommunistisilla lahkoilla oli
kaikkialla kuljeskelevia agitatoreja, jotka, kuten Englannissa John
Ballin aikaan, nyt varsinkin Etelä- ja Keski-Saksassa pitivät yllä
yhteyttä eri seurojen kesken. Tiedämme jo, että valdolaisten ensi
ajoilta asti kommunistien "luottamushenkilöt", "apostolit", "köyhät
papit", tai minkä nimellisiä lienevät olleetkin, yleensä olivat
alituisesti matkoilla, korkeintaan lyhyiksi ajoiksi näitä keskeyttäen.
Käsityöläissällien matkustamisen kehittyminen oli uutena keinona
saattaa näiden kerrosten paikkainvälistä yhteyttä kiinteämmäksi kuin
yhteiskunnan muiden kerrosten välinen yhteys oli. "Kaikista kulkevista
käsityöläisistä, jotka kuuluivat seurakuntaan, sekä mestareista että
sälleistä, tuli apostoleja."
Kun Münzer kääntyi Etelä-Saksaan, täytyi hänen siis hyvinkin tuntea
sikäläiset olot, hänen täytyi tietää, että siellä kaikkialla uhkasi
kapina, hän tiesi joka tapauksessa myöskin siitä, että (elokuun
lopulla) Stühlingerin talonpojat tosiasiassa olivat jo nousseet
kapinaan ja _että_ kapinaliike nopeasti levisi Sveitsin rajalla. Siinä
kylliksi syitä Münzerille kääntyä sinne, kun saksilaisissa maissa hänen
toimintansa oli tehty niin kauaksi aikaa mahdottomaksi, kuin olevat
olot kestivät.
Tiellä hän pysähtyi hetkeksi Nürnbergiin, köyhänä ja nälkäisenä. Useat
uskovat että hän siellä koetti saada aikaan kapinaa. Mutta todellisesti
viipyi hän siellä painattaakseen salaisesti erään uuden kirjotuksen.
Kapinantekoon ei hetki näyttänyt hänestä suotuisalta. Neuvoskunta sai
kuitenkin vihiä painamisesta, otti takavarikkoon koko painoksen ja
panetti tyrmään sen sällin, joka oli painanut kirjotuksen mestarinsa
tietämättä.
Luther ja hänen puolueensa ovat panneet parhaansa ollakseen sanallakaan
mainitsematta tästä kirjotuksesta. He eivät ole maininneet siitä
missään, vielä vähemmin siihen vastasivat, huolimatta siitä tai
oikeammin juuri siksi, että se sisälsi kiivaimpia hyökkäyksiä ja
syytöksiä Lutheria -- Lutheria ja ruhtinaita vastaan. Tämä Münzerin
viimeinen kirjotus on kaikista intohimoisin ja vallankumouksellisin.
Jos nürnbergiläiset ja Luther ajattelivat voittaneensa jotakin
takavarikkoonotolla ja vaikenemisellaan, niin he erehtyivät, samoin
kuin ne lukuisat valtiomiehet meidän päiviimme asti ovat erehtyneet ja
erehtyvät, jotka noudattavat samallaista valtiotaitoa. Tuo Nürnbergin
rikkiviisas neuvosto ei suinkaan saanut käsiinsä kaikkia kappaleita.
Kirjaa levitettiinkin suuresti ennen talonpoikaissotaa, ja huolimatta
tuosta hävityssodasta, jota sen jälkeen käytiin kaikkia kapinallisia
kirjotuksia kohtaan, on muutamia kappaleita tästä takavarikkoon
otetusta kirjasesta säilynyt aina meidän päiviimme asti. Kirjanen oli
Münzerin "Varsin tarpeen vaatima puolustuspuhe". Sen täydellisenä
nimenä oli: "Varsin tarpeen vaatima suojeluspuhe ja vastaus
Wittenbergin hengettömälle, mukavasti elävälle lihalle, joka on väärin,
pyhää raamattua varastamalla, niin katalasti sokaissut viheliäistä
kristikuntaa".
Hienosti pilkaten orjamaisia lausetapoja, joita silloiset
jumaluusoppineet käyttivät, hän omisti kirjansa "kaikkein korkeimmalle
ja kaikkivaltiaalle Herralle Jeesukselle Kristukselle, kaikkien
kuningasten hyvälle Kuninkaalle, kaikkien uskovaisten urhoolliselle
Herttualle, armollisimmalle herralleni ja uskolliselle suojelijalleni
sekä Hänen surevalle ainoalle Morsiamelleen, köyhälle kristikunnalle".
Kirjotus alkaa monenmoisilla hyökkäyksillä Lutheria ja kirjanoppineita
vastaan ja kertoo sitten, kuinka Münzer oli Allstättissä todistanut
raamatunpaikoilla ruhtinaille, että heidän velvollisuutensa on tarttua
aseisiin evankeliumin puolesta. "Ja kuitenkin tuo hiipijäkummi tulee,
voi sitä kesyä käkeä, ja sanoo, että minä tahdon saada kapinaa aikaan!
Mutta hän salaa sen, kuinka minä selvästi näytin ruhtinaille, että
_miekka on annettu koko seurakunnalle_, niin että ruhtinaat eivät ole
miekan (julkisen vallan) _herroja_, vaan sen _palvelijoita_". Ja hän
jatkaa: "Ruhtinaat älkööt tehkö niinkuin heitä haluttaa (5 Mos. kirj.
17), he tehkööt oikein. Siksi, täytyykin vanhan hyvän tavan mukaan
kansan olla mukana, ennenkuin oikeus on jumalan lain mukainen (4 Mos.
kirj. 15). Ja minkä tähden? Siksi, että jos esivalta tahtoisi väärentää
tuomion (Jesaias 10), niin niiden saapuvilla olevien kristittyjen
tulee sanoa vastaan eikä sellaista kärsiä, sillä jumala vaatii tilille
viattomasta verestä (Psalmi 78). Maan päällä on kamalin asia se, ettei
kukaan tahdo välittää köyhien hädästä, vaan mahtavat tekevät niinkuin
itse tahtovat. Katso tarkkaan ja sinä huomaat, että _alkusyynä kalkkeen
kiskomiseen, varastelemiseen ja ryöstelemiseen ovat meidän herramme
ja ruhtinaamme_; he ottavat kaiken omakseen, kalat vedessä, linnut
ilmassa ja kasvit maassa, kaikkien täytyy olla heidän (Jesaias 5)
ja sitte he terottavat jumalan käskyjä köyhille ja sanovat: 'Jumala
on käskenyt: 'Älä varasta', mutta itse he eivät sitä noudata. He
rasittavat nyt kaikkia ihmisiä, nylkevät ja pettävät köyhää peltomiestä
ja käsityöläisiä ja kaikkia eläviä (Mika 3). Mutta jos tämä vähäkin
rikkoo, niin hänet hirtetään. Ja siihen tri Valehtelija sanoo: amen.
Herrat itse menettelevät niin, että köyhästä miehestä tulee heidän
vihollisensa. Kapinan syytä he eivät tahdo poistaa, kuinka saattaakaan
silloin ajan pitkään käydä hyvin? Ja siksi, että minä sanon tämän,
minunkin pitää olla kapinallinen. No hyvä, olkoon niin!"
Münzer syyttää jatkossa Lutheria kateudesta, joka johtui siitä,
että Münzer ennen Lutheria oli, ottanut käytäntöön saksalaisen
jumalanpalveluksen -- me olemme jo tästä puhuneet ennemmin -- ja
osottaa pilkaten, että "Martti neitsyt, tuo puhdas Babylonian nainen",
ei häntä tuomitse, vaan antaa hänet ilmi. Hän ivaa Lutheria siitä,
että tämä on tahtonut käydä marttyyristä, vaikka elää hyvinvoinnissa
ja ruhtinaiden suosimana. Yhtä inhottavaa sanoo hän olevan Lutherin
harjottaman kurjan imartelun ja viekastelemisen. "Köyhät munkit ja
papit ja kauppiaat eivät voi itseään puolustaa, siksi sinä heitä
kyllä manaat. Mutta jumalattomia hallitsijoita ei kukaan saa tuomita,
vaikka he polkevat Kristuksen jalkojensa alle". Naurettavaa on
Lutherin kerskuminen urhoudella. Ei Leipzigissä eikä Wormsissa hän ole
asettanut mitään vaaralle alttiiksi. Kirjotus päättyy muutamin mehuisin
pilkkalausein Lutherista, samaan tapaan, jota Luther itsekin mielellään
käytti.
Sitten kun Münzer oli ampunut tämän nuolen vihollisiinsa, jätti
hän Nürnbergin, vetäytyi Sveitsin rajalle ja vietti siellä talven.
Hän näyttää olleen osallisena noiden kuuluisien "kahdentoista
artikkelin" muodostamisessa, joissa kapinalliset talonpojat ovat
esittäneet vaatimuksensa. Sitävastoin on liikaa tehdä hänestä niiden
tekijää, samoin kuin lukea hänen syyksensä, että eteläsaksalainen
kapina puhkesi. Toiselta puolen hän itse tunnustaa, että hän täällä
kehotuksesta "saarnasi kansalle", tai kuten muuan hyvänsuopa
historioitsija lausuu: "Münzer kylvi täällä talonpoikaiskapinan
myrkyllistä kylvöään."
Täällä Sveitsin rajalla oli hänellä myöskin tilaisuus kohdata
sveitsiläisten _uudestikastajien_ johtajia. Seurataksemme kertomuksen
kulkua jätämme kuitenkin kaiken tämän kuvaamisen seuraavaan lukuun.