Alussa vuotta 1525, kenties jo tammikuussa, Münzer lähti etelästä
takaisin Thüringeniin. Hän ei tullut umpimähkään. Hän tiesi, että
melskeiden aika nyt oli tulossa.
Me muistamme talonpoikaiskapinan Englannissa v. 1381 alkaneen samana
päivänä joka paikassa. Täällä oli myös sovittu määrätystä hetkestä,
jonka piti oleman 2 päivä huhtikuuta, mutta osaksi talonpoikien
malttamattomuudesta, osaksi olosuhteitten pakosta, puhkesi kapina ilmi
monin paikoin ennemmin. Me emme saa siis epäillä sitä, että laaja
salaliitto oli kapinan takana, järjesti sen ja johti sen ensimäisen
syttymisen.
Meidän päivinämme ei salainen liitto, vaikkapa siihen kuuluisi
miten harvoja jäseniä hyvänsä ja se pysyisi tuntemattomana väestön
suurelle joukolle, johon sen pitäisi nojautuman, yleensä suinkaan pysy
tuntemattomana hallitukselle. Nykyään ei olekaan vallankumouksellisten
puolella yhtään ainoata vakavata valtiomiestä, joka uneksii saavansa
aikaan suurta kapinaa, joka käsittäisi koko kansan, salaliiton avulla.
Asema oli tässä kohden 1300- ja vielä 1500-luvullakin suotuisampi.
Valtiollinen poliisi oli vielä vähän kehittynyt, varsinkin Alppien
pohjoispuolella, eikä postilaitoskaan lisineen ollut vielä tullut
valtioasiaksi. Kaikkea yhteyttä etäisempiin paikkoihin piti
yllä erityinen sananviejä, ja vallankumouksellisten "sotaposti"
työskenteli aivan yhtä ripeästi ja varmasti, toisinaan paremminkin
kuin hallitsevien, josta kiitos tuli kuljeskeleville sälleille
ja "apostoleille", joiden merkitykseen tässä suhteessa jo olemme
viitanneet.
Münzer oli näin ollen esim. koko talonpoikaissodan ajan vilkkaassa
yhteydessä Schwabenin kanssa. Bullinger kertoo uudestikastajista
kirjottamassaan kirjassa: "Ja kun hän ei enään ollut täällä ylhäällä
tässä seudussa, vaan oli siirtynyt taas Thüringeniin ja asui
Mülhausenissa, kirjotti hän kumminkin etelään uskotuilleen kirjeitä,
joilla hän aina innostutti levottomia ihmisiä ja kiihotti heitä herroja
ja esivaltaa vastaan. Ja vähää ennen talonpoikaiskapinan syttymistä
maakreivikunnassa ja sen seuduilla, lähetti hän lähetin mukana kirjeen
ja paperiliuskoja, joihin hän oli piirrättänyt malleja ja mittakaavoja,
joiden mukaan piti laitettaman kuulia tykkiin, joka kapinaa varten jo
oli valettu Mülhausenissa: voimisti siten ja lohdutti noita levottomia."
Mutta hyödyllisin salaliiton menestymiselle sinä aikana, jota nyt
tarkastelemme, oli se seikka, että jokainen alaluokan jäsen eli
pienessä piirissä, josta hän oli yhteiskunnallisesti ja tavallisesti
myöskin taloudellisesti mitä suurimmassa määrässä riippuvainen,
joukossa, joka tunsi kaikki hänen tekonsa ja toimensa, ja johon hän oli
sidottu mitä kiinteimmillä siteillä. Kyläkunta yhteisö, ammattikunta ja
sällikunta, loivat kurin ja yhteyden, mutta samalla pitivät yllä eroa
toisiin piireihin nähden, joka oli erinomaisen edullista salaisuuksien
säilyttämiselle ja salaisten yhdistysten syntymiselle. Muistakaamme
vain, että keskiajalla esim. ammattisalaisuudet saattoivat pysyä
salassa vuosisatoja. Salaseurojen kesken levitettiin kerettiläisiä
oppeja, mutta harjotettiin myöskin valtiollista agitatsionia.
Uskonpuhdistuksen aikakautena tuli vielä lisäksi se, että hallitsevat
katselivat toisiaan tavattoman epäluuloisin silmin. Jo Saksan
hajanaisuus vaikeutti eri paikkakuntien esivaltojen järjestelmällistä
yhteistoimintaa. Mutta tämä vaikeus tuli vielä suuremmaksi
uskonpuhdistuksen aikana, jolloin eivät ainoastaan alemmat luokat
kapinoinneet, vaan ylemmätkin vehkeilivät vallankumouksissa etuja
itselleen, jolloin hengelliset herrat eivät luottaneet kerrassaan
ensinkään maallisiin, eivätkä katoliset evankelisiin ja päinvastoin.
Tulvaveden täytyi nousta heidän kurkkuunsa asti, ennenkuin he yhtyivät
yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi".
Tämä tila selittää sen, että kapina, kaikista edelläkäyneistä merkeistä
huolimatta, saattoi kuitenkin yllättää hallitsevat luokat aivan
äkkiarvaamatta, niin että kapinalliset aluksi melkein kaikkialla
olivat edullisessa asemassa.
Münzer kohtasi jo tiellään pohjoiseen kapinallisten talonpoikien
joukkoja. Olipa hänen kerran sellaisessa tilaisuudessa käydä
hullustikin. Hänet vangittiin erään sellaisen joukon kanssa, mutta
häntä ei tunnettu, ja hän pääsi taas vapaaksi. Me tapaamme hänet
12 p:nä maaliskuuta Mülhausenissa. Pfeiffer oli ollut siellä jo
joulukuusta asti. Jo muutamia päiviä senjälkeen he pääsivät onnellisen
kapinan avulla kaupungin herroiksi melkein samana päivänä, jolloin
kansa v. 1848 Berlinissä ja v. 1871 Parisissa nousi voittoisaan
kapinaan (17 p:nä maaliskuuta).
Eräs senaikuinen allstättiläinen veronkantaja kirjottaa ystävälleen
Mülhausenin tapauksista muun muassa seuraavaa: "Minä tarvitsisin
kokonaisen päivän kertoakseni teille siitä julmasta eripuraisuudesta
ja kapinasta, jonka saarnaaja Pfeiffer sekä Münzer ovat saaneet aikaan
Mülhausenissa. Lopputuloksena on että herra Omnes (Kaikki, Kansa) on
ottanut hallinnon neuvoskunnalta haltuunsa; neuvoskunta ei saa enää
vastoin heidän tahtoaan rangaista, hallita, kirjottaa eikä toimia.
Sen jälkeen kun neuvosto karkotti Pfeifferin ynnä Münzerin ja heidän
oltuaan Nürnbergissä ja tultuaan sieltä karkotetuiksi, on Pfeiffer
palannut takaisin ja kuljeksinut ylt'ympäri _kylissä_ kaupungin
ulkopuolella, valittaen, että hänet karkotettiin väkivallalla totuuden
tähden ja siksi että hän tahtoi saarnata vapaasti neuvostosta ja
esivallasta välittämättä. Ja talonpojat kokoontuivat aseineen ja
tunkeutuivat Mülhausenin _esikaupunkiin_, missä hän saarnasi. Kun
neuvoskunta sai tämän tietää, kokosi se voimat yhteen karkottaakseen
hänet uudelleen, mutta ilkeät porvarit, joiden piti pitää neuvoston
puolta, kääntyivätkin silloin tätä vastaan ja käyttäytyivät niin
petollisesti, ettei sitä saata sanoakaan. Ja kun heidän päällikkönsä
näki, kuinka kansa luopui neuvostosta, ja suurella vaivalla sai heidän
metelinsä rauhotetuksi, kumminkin niin, että _Pfeiffer ja Münzer
saivat jäädä saarnaajiksi_, ja neuvoston täytyi suostua siihen,
ettei se tekisi eikä ryhtyisi mihinkään ilman seurakunnan tietoa ja
tahtoa. Siten on neuvostolta otettu miekka ja Mülhausenissa tapahtuu
ihmeellisiä asioita."
Se onkin toden totta, sillä _siellä perustettiin kommunistinen
seurakunta_.
"Tämä oli uuden kristillisen hallituksen alku", kirjottaa Melanchton.
"He karkottivat munkit, ottivat luostarit ja hiippakunnan tilat
haltuunsa. Siellä oli johanniteilla ollut talonsa ja suuret tulot;
sen talon otti Tuomas nyt haltuunsa. Hän opetti myöskin, että
kaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä, niinkuin Apostolien Teoissa
on kirjotettu, että he panivat omaisuutensa yhteen. Siten hän sai
rahvaan niin vastahakoiseksi, ettei se enää tahtonut tehdä työtä,
vaan jos joskus tarvitsi jyviä tai kangasta meni se rikkaan luo ja
vaati niitä kristillisen oikeuden perustuksella. Sillä Kristus tahtoi,
että piti jakaa puutteellisten kanssa. Jos rikas ei silloin antanut
hyväntahtoisesti, niin otettiin väkisin. Niin tekivät myöskin ne,
_jotka Tuomaksen kanssa asuivat johannitien talossa_."
Toinen vihamielinen tekijä valittaa, että "kansa jätti päivätyönsä
tekemättä ja ajatteli, että kun he ovat ehtineet hävittää
aatelismiesten, ruhtinasten ja herrojen, piispojen ja luostarien
omaisuudet, niin jumala kyllä antaisi heille enemmän; he oppivat
siis ryöstämään ja varastamaan; ja tällaista menoa piti Münzer monta
kuukautta."
Nämä valitusvirret kommunismin vaikutuksista eivät ole kuitenkaan
mitään muuta kuin vanhaa tavallista porvarillista ruikutusta eikä
niillä ole mitään todellista perustusta. Se käy selväksi jo siitä
tosiasiasta, että vallankumouksellinen kunta, kommuni, ei pysynyt
pystyssä kauemmin kuin kaksi kuukautta (melkein yhtä kauan kuin
_Parisin kommuni_ v. 1871); Münzer itse jätti Mülhausenin jo toukokuun
12 p:nä. Näinä muutamana viikkona kommunismilla muka oli tuntuvia
vaikutuksia tuotantoon, ja sitä sodan leimujen keskellä, joka kutsui
kaikki asekuntoiset työmiehet taisteluun!
Melanchton tosin kertoo meille, että kommunismi Mülhausenissa olisi
kestänyt _kokonaisen vuoden!_ Tämä on samaa kuin ajattelisi jonkun
nykyaikaisen kirjailijan syksyllä 1871 kuvailleen, että Parisin kommuni
olisi pysynyt pystyssä vuoden ajan! Ei tiedä, mitä eniten ihmettelisi,
tuon "lempeän ja ujon" Melanchtonin julkeata totuuden salaamista vaiko
hänen lukijakuntansa ajatuksettomuutta.
Sellaisista "samanaikuisista lähteistä" on tähän asti säännöllisesti
porvarillinen historiankirjotus hakenut tietonsa kommunistisista
liikkeistä! Mutta nämä väärennykset huomaa helposti, jos on vähänkään
huolellinen. Paljon sekottavammin on vaikuttanut sen osan kokonaan
väärä esittäminen, joka Münzerillä Mülhausenissa oli. Monet, Luther
ja Melanchtonkin, esittävät Münzeriä Mülhausenin diktatoriksi,
vaikka hänen asemansa todellisuudessa oli siellä aivan epävarma. Hän
oli voittanut, mutta ei suinkaan omien kannattajiensa avulla, vaan
ryhtymällä sovitteluihin Pfeifferin porvarillisen suunnan kanssa. Hän
ei päässyt milloinkaan kauemmas kuin yksinkertaiseksi saarnaajaksi.
Kaikissa tärkeimmissä asioissa oli hänellä vastassaan Pfeiffer, jolla
oli kansan enemmistö takanaan.
Mülhausen ei ollut mikään Tabor. Tätä kaupunkia voi pitää
kommunistisena siirtolana. Se oli vasta perustettu ja kommunistit
virtasivat sinne, muodostaakseen sen ainoan asutuksen.
Vallan toisellaiset olivat olosuhteet sellaisessa vanhassa
valtakunnankaupungissa kuin Mülhausen. Kommunisteilla oli siellä paras
tukensa vain köyhälistössä ja sen lisäksi eräissä esikaupunkien pienten
itsenäisten käsityöläisten ja ympäristön talonpoikien piireissä. Mutta
nämä väestökerrokset olivat aivan liian heikot voidakseen pakottaa
mielensä mukaan porvariston eri kerrokset. Suotuisien sattumien
ja myöskin näiden viisaan käyttämisen ansio oli, että Mülhausenin
kommunistit olivat voineet olla ratkaisevana tekijänä, vaa'an kielenä,
molempien taistelevien puolueitten välillä. Mutta mitään enempää kuin
_suvaitsevaisuutta_ eivät he saattaneet pyytää siltä suunnalta, jonka
he olivat auttaneet voittoon. Mülhausenia ei suinkaan järjestetty
kommunistiseksi; "veljet" saivat vain tehdä salaisen järjestönsä
julkiseksi ja muodostaa jonkinlaisen "kunnan" kaupunkikunnan _piiriin_,
luultavasti johannitien taloon; mutta tässä olikin kaikki.
Kuinka vähän Münzerin kannattajia itse asiassa oli Mülhausenissa näkyy
parhaiten siitä, että hän sai vain 300 miestä mukaansa, kun hän sieltä
lähti talonpoikia auttamaan.
Melanchton lienee kyllä siinä oikeassa, että Münzerin kunta, "ne
jotka asuivat Tuomaksen kanssa johannitien talossa", niinä harvoina
viikkoina, jolloin se oli olemassa, ei elänyt vain jäseniensä työllä,
vaan pääasiallisesti kirkoista, luostareista ja linnoista saadulla
saaliilla. Näinä aikoina kirkon omaisuus oli res nullius, ei kenenkään
omaa, ja sen otti haltuunsa, kuka vaan siihen kykeni. Tavallisesti joku
ruhtinas. Mutta joskus myöskin joku köyhä raukka.
Olemme jo maininneet, että Münzer ja Pfeiffer olivat mielipiteiltään
vastakkaiset. Mutta siitä johtui taktillisiakin ristiriitoja.
Pfeiffer piti itseään, kuten oikea esikapitalistisen ajan pikkuporvari
ainakin, vain paikallisten etujen harrastajana. Münzer oli, kuten
sen ajan kommunistit yleensä, paikkainvälisen yhteyden harrastaja.
Pfeifferistä oli Mülhausenin kapina jotain sellaista, joka koski
ainoastaan tätä kaupunkia. Münzeristä se oli sitävastoin vain rengas
niiden vallankumouksellisten kapinain ketjussa, joiden yhteisvaikutus
tekisi lopun kaikesta tyranniudesta ja kaikesta sorrosta. Mitä Tabor
ennen oli ollut Böhmille, sitä piti Mülhausenin lujan kaupungin olla
Thüringenille, koko kapinan tukipisteenä.
Sen sijaan että Pfeiffer -- kun me tässä puhumme Pfeifferistä ja
Münzeristä, emme tarkota vain molempia henkilöjä, vaan myöskin heidän
edustamiaan suuntia -- ei ryhtynyt mihinkään muuhun kuin toimimaan
muutamia hävitysretkiä läheisiin katolisiin seutuihin, niin Münzer teki
kaikkensa varustaakseen ja harjottaakseen aseitten käyttöön Thüringenin
talonpoikia ja järjestääkseen heitä yhteisen johdon alle. Hän antoi
valaa jykeviä tykkejä ja toimitti tästä käskyjä aina Schwabeniin asti.
Ja joka taholle hän lähetti kirjeitä kehotukseksi ja rohkaisuksi,
samalla hän kehotti malttavaisuuteen siksi, kunnes kaikki oli ehditty
järjestää asianmukaiseen kuntoon.
Erityisesti hän luotti _vuorityömiehiin_, enemmän kuin epäluotettaviin
Mülhausenin asukkaisiin ja vähän aseisiinharjaantuneisiin talonpoikiin.
Vuorityömiehet olivat Saksin kansan asekelpoisin ja uhmamielisin
osa, ja heihin kiintyikin heti Münzerin huomio. Hän rupesi yhteyteen
Erzgebirgen vuorikaivoslaisten kanssa, ennen kaikkia pyrki hän
nostamaan kapinaan häntä lähimmät, _Mansfeldin_ kaivostyöläiset,
joiden kesken hän olikin vielä Allstättin ajoilta hyvässä yhteydessä.
Hän kirjotti näille Mansfeldin piiriin pääasiassa näin; "Ensin ja
ennen kaikkea puhdas jumalanpelko. Rakkaat veljet, kuinka kauan te
nukutte? Minä sanon Teille, että jollette Te tahdo kärsiä jumalan
tähden, niin teistä tulee perkeleen marttyyrejä. Senvuoksi pitäkää
varanne, älkää mairitelko kauemmin vääriä intoilijoita tai jumalattomia
veijareita. Nouskaa ja taistelkaa Herran taistelua. Aika on tullut ja
jumalan todistuksesta on vaari otettava. Koko Saksa, Ranska ja Italia
ovat liikkeessä. Klettgaun, Hegaun ja Schwarzwaldin talonpojat ovat
pystyssä, kolmekymmentä tuhatta miestä, ja heidän joukkonsa kasvaa
yhä. Minä huolehdin sitä, että yksinkertaiset ihmiset suostuisivat
johonkin _väärään sovintoon_, jonka vahinkoa he eivät vielä huomaa.
Mutta jos Teidän joukoissanne on kolmekin, jotka etsivät jumalan nimeä
ja kunniaa, niin teidän ei tarvitse peljätä satoja tuhansia. Rohkeasti
eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Nyt on aika. Heittiöt ovat arkoja
kuin koirat. Mutta älkää kuulko jumalattomien valitusta! He pyytäen
ja itkien rukoilevat teitä kuin lapset. Mutta älköön sääli teihin
tarttuko, niinkuin jumalakin on käskenyt Moseksen kautta (5 Mos. kirj.
7) Toimikaa kylissä ja kaupungeissa, mutta varsinkin vuorimiehet ja
muut kunnon pojat! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Älkää antako miekan
jäädä kylmäksi veressä, lyökää Nimrodin torni maahan! Eteenpäin,
eteenpäin, toisilla on ollut päivänsä, jumala käy teidän edellänne
ja seuraa teitä. Ja jumala sanoo: Älkää peljätkö, älkää hämmästykö
heidän suurta joukkoansa, sillä sota ei ole teidän sotanne vaan Herran.
Annettu Mülhausenissa v. 1525. Münzer, jumalan palvelija jumalattomia
vastaan."
Münzerin kirje otettiin hyvin vastaan, suuria joukkoja kokoontui ja
syntyi levottomuuksia. Aina Meissenin vuorikaivospiirissä saakka
tuntuivat mansfeldilaisessa annetun pysäyksen vaikutukset. "Ja
ennenkuin mielettömät johtajat saivat aikaan Frankenhausenin verisen
päivän," sanoo Hering Saksin ylämaitten historiassaan, "olivat
useat Mansfeldin kreivikunnan kapinaannousseista _vuorityöläisistä_
paenneet Saksin vuorille joko siksi että eivät toivoneet mitään hyvää
kotona tulevan tai siksi että he uuden viisauden nojalla toivoivat
näyttelevänsä tärkeätä osaa kaukaisessa seudussa."
Heidän onnistui saada vaikutusvaltaa ja edistää Zwickaun seudulla
syntynyttä kapinayritystä, siellä kun hurmahenget jo ennen Storchin
ja Münzerin johdolla olivat saaneet vaikutusvaltaa ja valmistaneet
maaperää.
Huhtikuussa syntyikin todella Erzgebirgessä talonpoikien ja
vuorityöläisten kapina. Vasta Frankenhausenin taistelun jälkeen taukosi
liike siellä, kuten kaikkialla muuallakin Saksissa.
Mutta yleensä oli Münzerin pyrkimyksillä saada yhteistoimintaa aikaan
Saksin eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille vain vähän
menestystä.
Talonpoikien ja pikkukaupunkilaisten partikularismi oli edelleenkin
vielä liian voimakas. Samallainen taloudellinen sorto, vanhojen
olosuhteitten yleinen myllerrys, joka uskonpuhdistusta seurasi,
sekä, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, "kommunistisien apostolien"
väsymätön eri paikkain yhteyttä välittävä toiminta olivat juuri
riittäneet tekemään talonpoikaisliikkeen alussa kansalliseksi,
kansakunnan suurinta osaa koskevaksi ja samanaikaiseksi. Mutta sen
jatkuessa paikalliset pyyteet astuivat taasen yhä selvimmin esiin.
Partikularismilla oli aivan, liian syvät juurensa olosuhteissa, niin
ettei sitä voitu voittaa kuin lyhyeksi aikaa puutteellisestikaan.
Lisäksi tuli talonpoikien turmiollinen yksinkertaisuus. Nämä
kokemattomat ihmiset luulivat, että ruhtinaan sanan täytyi kestää, jos
ei enemmän, niin ainakin yhtä paljon kuin tavallisissa oloissa elävän
rehellisen miehen sanankin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että
uudempi valtiotaito luki petollisuuden ja tunnottomuuden ruhtinaan
tärkeimpien hyveitten joukkoon -- sama valtiotaito, jota näimme
Richardpoikasen toista sataa vuotta ennemmin niin taitavasti käyttäneen
Englannin talonpoikien vahingoksi.
Sen sijaan että olisivat toimineet yhdessä, toimi kukin piirikunta
ja kaupunki, joka oli liittynyt kapinallisiin, ominpäin, vain omaa
etua silmällä pitäen, ja herrojen tekemät tyhjät lupaukset valituksen
alaisien kohtien parantamisesta saattoivat tavallisesti varustetut
joukot laskemaan aseensa ja lähtemään kotipaikoilleen. Siten
ruhtinaat saivat aikaa joukkojen kokoamiseen ja yhdistymiseen, ja he
voittivat sillä tavalla toisen talonpoikaisjoukon toisensa jälkeen.
Talonpoikien puolella kasvoi yhä enemmän liikkeen umpimähkäisyys ja
suunnittelemattomuus, kun sitävastoin vaara ruhtinaiden puolella yhä
lisäsi koossapysyväisyyttä ja tarkotuksellista yhteisvaikutusta.
Aluksi ei ollut näyttänyt niinkään varmalta, kuka tulisi voittajaksi.
Vielä 14 p:nä huhtikuuta oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik puhunut yhtä
synkkänä kuin varovaisena kapinasta. Hän kirjotti pitkäperjantaina
veljelleen Saksin herttua Johannille: "On todellakin suuri asia, että
täytyy toimia väkivallalla. _Kenties on näille ihmisraukoille annettu
syytä sellaiseen kapinaan_, erittäinkin kieltämällä jumalan sana.
_Niin rasittaa sekä hengellinen että maallinen esivalta köyhiä monella
tavalla_. Kääntäköön jumala vihansa meistä. Jos jumala tahtoo, _voi
tapahtua niin, että rahvaan mies pääsee hallitukseen_".
Samallainen käsitys näkyy myöskin ensimäisestä kirjotuksesta, jossa
Luther koskettelee talonpoikaiskapinaa. Sen nimenä on: "Kehotus
sopimaan Schwabenin talonpoikien kahdestatoista artikkelista". Tässä
kirjotuksessa Luther ensiksi lausuu toivovansa, että kaikki muuttuisi
hyväksi, jos talonpojat tarkottavat totta näillä artikkeleillaan
eivätkä tahtoisi pyytää enempää. Hän hyväksyy siis ne sopimuksen
pohjaksi.
Sitten kääntyy hän ruhtinasten ja herrojen puoleen: "Me emme saa
sellaisista ilkitöistä ja kapinoista kiittää ketään muuta kuin teitä,
ruhtinaat ja herrat, ja varsinkin teidän sokeita piispojanne ja hulluja
pappejanne ja munkkejanne... Miekka on teidän kaulallanne; vielä te
luulette istuvanne tanakasti satulassa, niin ettei teitä voitaisi
siitä nostaa. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus katkaisee teidän
kaulanne, sen saatte nähdä... Niinpä, kun te olette syypäinä sellaiseen
jumalan vihaan, kääntyy se epäilemättä teitä vastaan, ellette ajoissa
paranna itseänne. Taivaan merkit ja täällä maanpäällä tapahtuvat ihmeet
koskevat teitä, hyvät herrat, eivätkä ne ennusta teille hyvää... Sillä
tietäkää, että _jumala ohjaa asiat niin, ettei voida eikä tahdota ajan
pitkään kärsiä teidän mellastustanne_. Talonpojat eivät suinkaan, hyvät
herrat, asetu teitä vastaan, _vaan itse jumala, teidän elämöimisenne
tähden_."
Luther jatkaa kehottaen ruhtinaita oman hyötynsä vuoksi tekemään
myönnytyksiä talonpojille. Noiden kahdentoista artikkelin perusteella
voipi alkaa neuvottelut. Muutamat niistä ovat oikeutettuja ja
kohtuullisia. Niinpä esim. ensimäinenkin, joka vaatii oikeutta saada
kuulla evankeliumia ja valita papit. Ja toiset, joissa pyydetään
suojelusta kaikellaisia kiskomisia vastaan, ovat myöskin kohtuulliset.
"Sillä esivaltaa ei ole suinkaan asetettu valvomaan omaa etuaan vaan
alamaistensa hyötyä ja parasta. _Nykyään onkin aivan sietämätöntä
sellainen verottaminen ja nylkeminen_. Mitä auttaisi, vaikka talonpojan
pelto kasvaisikin yhtä monta guldenia kuin siinä nyt on olkia ja
tähkiä, kun esivalta ottaisi vaan sitä enempi ja lisäisi sillä yhä
loistoansa ja tuhlaisi kaiken vaatteisiin, syöminkeihin, juominkeihin,
rakennuksiin y.m., niinkuin ne olisivat akanoita. Täytyisi vähentää
loistoa ja pienentää menoja, niin että köyhä mies saisi myöskin pitää
jotakin."
Tämän jälkeen Luther kääntyy talonpoikien puoleen ja myöntää heille
ruhtinasten ansainneen sen, "että jumala syöksisi heidät istuimiltaan".
Mutta heidän pitäisi alkaman oikeasta päästä, "muuten he saisivat
vahingon sieluilleen, vaikkapa täällä ajassa voittaisivatkin ja
surmaisivat kaikki ruhtinaat". Hän kehottaa sentähden talonpoikia,
"rakkaita herroja ja veljiä", luopumaan miekasta eikä kapinoimaan
esivaltaa vastaan, sillä sellaiseen heillä olisi oikeus vain, jos
jumala heitä siihen käskisi merkeillä ja ihmeillä. "Kärsiminen,
kärsiminen, risti, risti, se on kristityn oikeus, se, eikä mikään muu".
Kirjotus päättyy molemminpuolisilla kehotuksilla. "Molemmat puolet
ovat väärässä, he ovat käyttäytyneet pakanain tavoin eikä niinkuin
kristittyjen sopisi. Molempia uhkaa jumalan tuomio. Heidän sielunsa
joutuvat helvettiin ja Saksa joutuu perikatoon. Sentähden olisi
nyt minun uskollinen neuvoni se, että valittaisi muutamia kreiviä
ja herroja aatelistosta ja joitakuita neuvosherroja kaupungeista
ja ratkaistaisi asia ystävällisesti, että te herrat luovutte
jäykkyydestänne, joka Teidän kumminkin lopuksi täytyy tehdä joko
vapaaehtoisesti tai muuten ja kartatte rahtusen tyranniuttanne ja
sortoanne, niin että köyhäkin mies saisi ilmaa ja sijaa elääkseen.
Talonpoikien taas pitää myöskin näyttäytymän kohtuullisiksi ja
luopuman muutamista artikkeleista, joissa vaaditaan liian paljon,
niin että asia, ellei siitä voi sopia kristillisellä tavalla, ainakin
ratkaistaisiin ihmisellisen oikeuden mukaisesti... Nyt minä olen
neuvonut Teitä kaikkia uskollisesti, kristillisesti ja veljellisesti.
Jumala suokoon, että se auttaisi. Amen."
Jos ne olisivat oikeassa, jotka otaksuvat Lutherin valtavan
personallisuuden saaneen uskonpuhdistuksen aikaan, niin olisi tämän
kirjotuksen pitänyt antaman talonpoikaissodalle toisen käänteen.
Todellisesti se nyt jäi aivan vaikutuksettomaksi. Ensimäisessä
kokeessaan olla uimatta virran mukana, osottautui Luther voimattomaksi.
Mutta hän ei ollut sellainen mies, joka olisi puolustanut asiaa,
joka ei näyttänyt onnistuvan. Eikä hänen tarvinnut ajatella kauan,
mille puolelle hänen tulisi asettua. Hänen rauhaarakastava herransa,
vaaliruhtinas Fredrik, kuoli 5 p:nä toukokuuta, ja seuraajaksi tuli
hänen veljensä Johann, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta
ja sovinnosta.
Ja kaikkialla varustautuivat ruhtinaat tukahuttaakseen kapinaliekin
talonpoikien vereen. Huhtikuun viimeisellä viikolla oli
talonpoikaisjoukot Schwabenissa tuhottu melkein kokonaan. Samaan aikaan
oli maakreivi Filipin onnistunut Hessenissä päästä kapinallisista
voitolle. Ja lukuisia sotataitoisia joukkoja kokoontui retketäkseen
Frankenin ja Thüringenin kapinoitsijoita vastaan.
Lutherilla oli lisäksi personallinenkin syy kääntyä talonpoikia
vastaan. Huhtikuun loppupuolella oli hän tehnyt agitatsionimatkan
kautta Thüringenin, saattaakseen kansan rauhottumaan, mutta kaikkialla
hän oli huomannut, että hän, joka piti itseään kansan epäjumalana, oli
kadottanut kaiken vaikutuksensa siihen.
Tuon intohimoisen kiivauden, jonka alinomaa huomaa hänessä esiintyvän,
suuntasi hän nyt kapinoitsijoita vastaan. Äsken hän oli kutsunut heitä
"rakkaiksi herroiksi ja veljiksi", nyt he eivät olleet muuta kuin
rosvoja, murhamiehiä ja hulluja koiria, jotka täytyi lyödä kuoliaaksi.
Äsken hän oli puhunut siitä, kuinka sorto oli ollut niin sietämätöntä,
että se oli pakottanut talonpojat kapinaan esivaltaa vastaan; nyt oli
esivallalla kaikki oikeus puolellaan.
Toukokuun 6 p:nä, Fredrikin kuoleman jälkeisenä päivänä, ilmestyi
Lutherin kirjotus "Ryösteleviä ja murhaavia talonpoikia vastaan".
Siinä sanotaan: "Pelkkää perkeleen työtä he tekevät, varsinkin tuo
_pääpaholainen_, joka hallitsee Mülhausenissa eikä toimita mitään muuta
kuin ryöstöjä, murhia ja verenvuodatuksia, niinkuin Kristuskin, Joh.
8, sanoo hänestä, 'että hän on murhaaja alusta'." Tähän talonpoikien
esiintymiseen katsoen hänen täytyi nyt kirjottaa toisella tavalla kuin
'edellisessä kirjasessaan'. Kapina on pahempaa kuin murha: "Jokainen
muistakoon, ettei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa
eikä pirullisempaa kuin kapinallinen ihminen. Hullu koira täytyy lyödä
kuoliaaksi; ellet sinä sitä tapa, niin se tappaa sinut... Siksipä
ei täällä saa nukkua. Eikä tässä tule kysymykseen kärsivällisyys
eikä sääli, on miekan ja vainon aika, eikä armon". "Se joka kaatuu
esivallan puolesta, on jumalan edessä oikea marttyyri... se, joka
sortuu talonpoikien puolella, on ihminen helvetin syötti... Nyt on
sellaiset ihmeelliset ajat, että ruhtinas saattaa paremmin ansaita
taivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksilla. Pistä lyö ja kurista
kuoliaaksi kaikki mitä voit. Kuole, mitään autuaampaa kuolemaa et
milloinkaan saa. Sillä sinä kuolet totellessasi jumalan sanaa ja käskyä
Room. 13, ja rakkauden palveluksessa (!!), pelastaessasi lähimmäistäsi
helvetin ja perkeleen kahleista".
Samallaisia "rakkauden palveluksia" osotti Luther talonpojille
tämänaikuisissa yksityisissäkin kirjeissänsä. Niinpä hän 30 p:nä
toukok. kirjotti eräälle neuvosherralle, tri Rühlille: "Puhutaan
sääliväisyydestä heitä kohtaan, mutta jos heidän joukossaan on
syyttömiäkin, niin Jumala kyllä pelastaa ja varjelee heidät, kuten
hän teki Lotille ja Jeremiakselle. Jos hän ei sitä tee, niin he eivät
todellakaan liene viattomia... Viisas mies sanoo: aasi tarvitsee
ruokaa, kuormaa ja piiskaa, talonpoika kauranolkia. Se, joka on
nähnyt Münzerin, tietää sanoa, että hän on nähnyt perkeleen ihka
elävänä suurimmassa vimmassa. Oi, Herra jumala, kun sellainen henki
on myöskin talonpojissa, kuinka onkaan silloin tärkeätä, että heidät
tapetaan niinkuin hullut koirat!" Kaikista Lutherin tämänaikuisista
kirjotuksista näkee selvästi, että Münzer hänen mielestään oli
vaarallisin kapinoitsijoista. Thüringenissä hän olikin sellainen.
Vielä myöhemmin Luther kehuu, että hän muka oli kapinassa lyönyt
kaikki talonpojat, kun oli käskenyt surmata heidät kaikki; "kaikki
heidän verensä on minun niskoillani". Suuruudenhulluudesta on hän
kuitenkin ottanut kantaakseen suuremman verivelan, kuin todellisesti
tuli hänen osalleen. Me olemme laajasti selittäneet hänen käytöstään
talonpoikaissodan aikana, sillä se ei kuvaa ainoastaan Lutheria, vaan
koko porvarillisen ja talonpoikaisköyhälistöläisen kerettiläisyyden
välistä suhdetta. Mutta kapinan lopputulokseen ei Luther mitään
vaikuttanut. Hänen kehotuksensa sovinnontekoon ei merkinnyt mitään,
ja yhtä tarpeetonta oli se kiihotus, jolla hän yllytti ruhtinaita
säälimättömään teurastukseen. He kyllä ilman kehotuksiakin huolehtivat
murhaamisesta kaikella asiaankuuluvalla verenhimoisuudella, Lutherin
vastustajat yhtähyvin kuin hänen kannattajansakin, ja molemmat
osat veljellisessä sovussa. Sodassa sorretuita vastaan taukosivat
keskinäiset taistelut saaliista -- katoliset ja evankeliset liittyivät
yhteen kukistaakseen köyhän kansan.
Toukokuun alussa yhtyivät Hessenin "evankelisen" maakreivin
Filipin joukot kiihkokatolisen Saksin herttuan Yrjön ja muutamien
pikkuvaltiaiden joukkoihin, ja heihin liittyi Saksin uusi
vaaliruhtinas, tehdäkseen lopun Thüringenin kapinasta. Tämän keskuksena
oli _Frankenhausen_, joka oli pieni kaupunki Mansfeldin kaivosten
läheisyydessä. Enimmäkseen asui siinä sikäläisten suolakaivosten
työmiehiä. Sen edustalle kokoontui kapinallisten päävoima, eikä
tykeillä hyvin varustettuun Mülhauseniin tai johonkin eteläisempään
paikkaan, esim. Erfurtiin tai Eisenachiin, jotka myöskin olivat
kapinallisten hallussa ja joista käsin olisi ollut helpompi pitää yllä
yhteyttä Frankenin kapinallisten kanssa.
Ruhtinaat käsittivät myöskin, että täällä oli päävoima. Hessenin
Filip riensi rohkeasti sitä vastaan, kulkien hyvinvarustettujen
ja kapinallisten hallussa olevien kaupunkien Mülhausenin ja
Erfurtin välitse. Se, että hän saattoi tehdä tämän, ilman että
häntä ahdistettiin, on yhtenä todistuksena siitä, mikä johdon- ja
yhtenäisyyden puute vallitsi talonpoikien puolella.
Mutta Frankenhausenin merkityksen voimme selittää vain ottamalla
huomioon Mansfeldin kaivosten läheisyyden, siellä kun oli paljon
asekelpoisia vuorityöläisiä. Jos onnistui ulottaa kapina sinne saakka,
silloin oli ruhtinaan joukoilla kova edessä.
Münzer ymmärsi sangen hyvin Frankenhausenin merkityksen ja teki kaikki,
mitä hänen vallassaan oli, kootaksensa sinne kapinan kaikki voimat. Hän
kirjotti erfurtilaisillekin, mutta he eivät liikkuneet paikaltaan, ja
yksinpä mülhausenilaisetkin jättivät hänet oman onnensa nojaan. Vapaan
valtakunnankaupungin pikkuporvarit huolivat vähän Frankenhausenin
ulkopuolella olevista talonpojista. Münzer ei saanut mukaansa enempää
kuin 300 miestä, ja hädin tuskin sai hän lainaksi kahdeksan tykkiä.
Paremmin ei hänen käynyt Mansfeldin kaivostyömiehiin nähden. Ikävä
kyllä puuttuu meiltä Mansfeldin tapahtumista kaikki lähemmät tiedot.
_Spangenbergin_ Mansfeldilaisessa kronikassa on vain seuraava tieto,
jonka Bieringen "Mansfeldin vuorikaivosten kuvauksessaan" julkaisee
vielä lyhyempänä?: "Talonpojat nousivat Mansfeldin kreivikunnassakin
kapinaan. Mansfeldin kreivi Albrecht ei säästänyt mitään vaivoja,
yritti kaiken voitavansa ja antoi vuorityöläisille mitä makeimpia
lupauksia, pysyttääkseen heidät kreivikunnassa, niin etteivät he
lähtisi kapinallisten talonpoikien kera sotaretkelle."
Se näyttää hänelle onnistuneenkin. Se huoli, jonka Münzer on lausunut
yllä mainitussa kirjeessään vuoristolaisille, että nimittäin
"yksinkertaiset ihmiset" voisivat "suostua johonkin väärään sovintoon",
ei ollut perusteeton. Vuorityöläisten _suurin osa_ rauhottui, heti
kun oli suostuttu heidän vaatimuksiinsa eikä välittänyt sen enempää
kapinoivista talonpojista. Mutta erinäisten uusien tulokkaiden tai
pienien joukkojen kimppuun hyökkäsivät kreivi Albrechtin ratsumiehet,
jotka pitivät hallussaan kaikki tiet.
_Yksi_ mahdollisuus oli vielä jälellä: ulottaa kapina itse Mansfeldin
piiriin ja siten repäistä vuorityöläiset mukaan. Mutta tätäkään
mahdollisuutta ei käytetty. Frankenhausenin ulkopuolella olevat
talonpojat olivat kyllin yksinkertaisia, ruvetakseen kreivi Albrechtin
kanssa neuvotteluihin, joita tuo viekas mies osasi lykätä päivästä
toiseen, siksi kunnes ruhtinaiden sotajoukot olivat saapuneet
Frankenhausenin edustalle.
Albrecht oli sopinut rupeavansa toukokuun 12 p:nä pitämään neuvottelua
talonpoikien kanssa. Mutta hän ei tullutkaan, syytti tärkeitä asioita
ja kehotti talonpoikia saapumaan neuvotteluihin seuraavana sunnuntaina,
toukokuun 14 p:nä. "Mutta sillä välin suo jumala", kertoo Luther, "että
Tuomas Münzer tulee Mülhausenista Frankenhauseniin". Tämä vaikutti
sen, että kreivin kanssa pidetyt neuvottelut heti keskeytyivät,
Münzer kun älysi kreivin kavalat tarkotukset, ja hän teki kaiken
voitavansa yllyttääkseen taistelun käyntiin kreivin ja talonpoikien
välillä, ennenkuin ruhtinaat tulisivat. Sellaisena yllytyksenä
pidämme niitä tavattoman karkeita kirjeitä, joita hän silloin lähetti
mansfeldilaisille, kirjeitä, joita vain yllytyksenä voi ymmärtää.
Joku tutkija pitää niitä epätoivon tuotteina, joiden pyrkimyksenä
on itsepetos, puolihulluuden ilmauksina. Mutta Münzerin järjestelyt
ilmaisevat sangen selvää järkeä.
Albrechtille kirjottaa hän: "Pelko ja vavistus tulkoon jokaiselle,
joka pahaa tekee. Room. 2: 9. Se, että sinä käytät Paavalin epistolaa
niin väärin, säälittää minua. Sinä tahdot konnamaista esivaltaa
vahvistaa kaikin tavoin, kuten paavi on tehnyt Pietarin ja Paavalin
vanginvartijoiksi. Luuletko sinä, että Herra jumala ei voisi nostattaa
ymmärtämätöntä kansaansa vihassaan kukistamaan tyrannit (Hosea 13 ja
8)? Eikö Kristuksen äiti pyhän hengen vaikutuksesta ole ennustaen
sanonut sinusta ja kaltaisistasi (Luuk. 1): 'Väkivallantekijät on hän
syössyt istuimelta ja alhaiset (joita sinä halveksit) korottanut.'
"Etkö sinä lutherilaisesta puurostasi ja wittenbergiläisistä
velleistäsi ole voinut huomata, mitä Hesekiel 37:nnessä luvussaan
ennustaa? Myöskään et sinä ole voinut maistaa martilaisesta loastasi,
mitä profeetta edelleen sanoo 39:nnessä luvussaan. Havaitse, miten
jumala kehottaa kaikkia taivaan lintuja syömään ruhtinasten lihan, ja
järjettömät eläimet imevät suurien kerskuvien veren, kuten myöskin
ennustettu on. Luuletko sinä, että jumalalle ei ole tärkeämpi hänen
kansansa kuin te tyrannit? Sinä tahdot kristityn nimen varjolla olla
pakana ja verhota itseäsi Paavalilla. Mutta sinulle osotetaan ura,
silloin tiedä seurata sitä.
"Jos sinä tahdot tietää, Danielin 7:s, miten jumala on antanut vallan
seurakunnalle, ja meidän luoksemme ilmestyä ja uskostasi luopua,
tahdomme me mielellämme sen sinulle myöntää ja pitää sinua yhteisenä
veljenä; mutta ellet niin tee, emme tahdo muuttua sinun rammoiksi,
mauttomiksi irvikuviksesi vaan taistelemme sinua vastaan, koskapa
silloin pidämme sinua kristinuskon päävihollisena. Tiedä siis toimia
sen mukaisesti."
Annettu Frankenhausenissa perjantaina lokakuun 12 päivänä.
Vuonna 1525.
Tuomas Münzer,
jolla on Gideonin miekka.
Vielä "paljon karkeamman ja julkeamman kirjeen", kuten Strobel lausuu,
kirjotti Münzer samana päivänä Mansfeldin kreivi Ernstille, jolla
oli hallussaan Heldrungenin linna Frankenhausenin läheisyydessä.
Tämä Mansfeldien vankka tuki piti ensin vallotettaman. Hän huudahtaa
kreiville: "Sinä kurja, vajavainen madonruoka... Sinun täytyy ja sinun
pitää luopua uskostasi, kuten 1 Piet. 3 käsketty on. Sinun pitää
totisella tavalla saada hyvä varma turvasaatto, ilmaista uskosi, sen on
sinulle koko seurakunta sanonut, ja sinun pitää myöskin puhdistautua
ilmeiseen tyranniuteesi nähden, myöskin sanoa, kuka on saanut aikaan,
että sinä kaikkien kristittyjen häpeäksi tahdot kristityn nimen
varjolla olla sellainen pakanallinen konna. Jos sinä jäisit pois etkä
tee mitä käsketty on, niin huudan minä koko maailmalle, että kaikki
veljet lohdullisina uskaltavat verensä; silloin sinua vainotaan ja
sinut kokonaan hävitetään. Ellet sinä nöyrry pienien edessä, niin sanon
minä sinulle, että ijankaikkinen elävä jumala on käskenyt sysätä sinut
istuimeltasi vallalla, joka meille annettu on; sillä sinusta ei ole
kristikunnalle mitään hyötyä, sinä olet jumalan ystävien vahingollinen
tomuhuiska. Jumala on sinuun ja kaltaisiisi nähden sanonut, että sinun
pesäsi reväistään irti ja rikkirevitään. _Me tahdomme, että vastaat
vielä tänään_, tai etsiskellä sinua sotajoukkojen jumalan nimessä. Me
teemme vitkastelematta, mitä jumala on käskenyt; tee sinäkin parastasi,
minä riennän edelleen."
Mutta Mansfeldit eivät suoneet Münzerille sitä iloa, että hän olisi
saanut heidät yllytetyksi. Mutta Münzer tunsi olevansa liian heikko,
tai olivat talonpojat liian vastahakoisia hyökkäykseen ryhtyäkseen.
Ja pian olikin myöhäistä. Toukokuun 12 p:nä oli Münzer saapunut
Frankenhauseniin, 14 p:nä tulivat sinne Hessenin maakreivi Filip
ja Braunschweigin herttua Heinrich, 15 p:nä Saksin herttua Yrjö
joukkoineen.
Nyt oli Frankenhausenin ulkopuolella olevien kohtalo ratkaistu ja
samalla myöskin Thüringenin talonpoikaiskapina lopussa. Toisella puolen
oli 8,000 huonosti varustettua, kuriin tottumatonta talonpoikaa,
melkein tykistöä vailla. Vastapuolella oli yhtä monta, mutta hyvin
varustettua ja tottunutta sotilasta ja lukuisia tykkejä.
Tavallisesti Frankenhausenin tappelua kuvatessa seurataan Melanchtonin
kertomusta. Münzer olisi muka ensin pitänyt kauniin puheen
talonpojille, sitten maakreivi Filip vielä kauniimman joukoilleen. Sen
jälkeen nämä jälkimäiset tekivät hyökkäyksen. "Mutta talonpoikaisraukat
seisoivat paikallaan ja lauloivat rukouksia pyhälle hengelle, niinkuin
_mielipuolet, eivätkä valmistautuneet vastarintaan eikä pakoon_, ja
monet uskoivat Tuomaksen suuriin lupauksiin, että jumala antaisi
avun taivaasta". Kun ei mitään ihmettä kuulunutkaan, vaan sotamiehet
karkasivat kimppuun, niin hämmästyneet talonpojat lähtivät pakoon ja
joutuivat joukottain surman suuhun. Kummallinen taistelu!
Onkohan nyt todella luultavaa, että Münzer ja talonpojat olivat
sellaisia houkkioita? Jos ensiksi katsomme puheita, jotka Melanchton
mainitsee, niin ne tekevät heti hyvin epäilyttävän vaikutuksen. Münzer
puhuu ontolla mahtipontisuudella, joka on hänelle kokonaan vierasta, ja
maakreivi -- pitää vastapuheen vallan kuin hän ensin olisi kuunnellut
Münzeriä! Niin kohta kohdalta kumoilee hän tämän puhetta. Kuta enempi
molempia puheita katselee, sitä selvemmäksi käy, ettei niitä ole
todellisuudessa pidetty, vaan että ne ovat oppineen koulumestarin
keksintöä ja pidetty niiden valtiomiesten ja sotapäällikköjen
puheiden esimerkin mukaan, joista meille kertovat vanhat roomalaiset
kirjailijat. Ne ovat puhetaidollisia harjotuksia, jotka on keksitty
määrättyjä tarkotuksia varten. Maakreivi esitelmöi tavasta ja
oikeudesta, verojen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä j.n.e.
ja lopettaa liikuttavaan vakuutukseen, että kysymyksessä on taistelu
vaimojen ja lasten turvallisuuden puolesta. On kerrassaan mahdotonta,
että sellainen puhe olisi pidetty vallattomille, kaikista maista
kokoonhaalituille keihäsmiehille, joihin se ei olisi tehnyt kerrassaan
mitään vaikutusta. Tuo oppinut kirjatoukka Melanchton on aivan
yksinkertaisesti koonnut nämä molemmat puheet määrätyssä tarkotuksessa.
Maakreiviä piti esittämän hyvässä valossa sivistyneille porvareille,
joille Melanchton kirjotti ja Münzeriä taasen piti halventaa panemalla
naurettavia hullutuksia hänen suuhunsa.
Se, että tämä puhe on Melanchtonin rohkea sepustus, saa tukea siitäkin,
että monet Münzerin aikaisemmat elämäkerrat ovat asian siinä valossa
esittäneet. Todennäköisesti ei ollut edes aikaakaan puheitten pitoon
taistelun edellä, jos kerran sen aikuisissa kertomuksissa taistelun
menosta on perää. Muutamassa vielä samana vuonna kirjotetussa sanotaan,
että ruhtinaat ennen taistelua antoivat talonpojille _kolme tuntia_
ajatusaikaa. Mutta sillä välin he pian saivat Stolbergin kreivin ja
muutamia muita aatelismiehiä luopumaan talonpoikien sotajoukosta
ja karkasivat heti senjälkeen tämän kimppuun, ennenkuin aselepo
oli loppunutkaan, ja hakkasivat hätääntyneet talonpojat joukottain
kuoliaiksi.
Tämä ei nyt ole varsin kunniakasta, ja onkin helppo käsittää, että
Melanchton koki löytää toisen käänteen. Sitävastoin vastikään kerrottu
menettelytapa sopii hyvin ruhtinasten tavallisesti petolliseen ja
kavalaan käytökseen, jota he harjottivat talonpoikia kohtaan. Se, mutta
ei suinkaan talonpoikien tylsämielinen odottaminen, selittää myös
tosiasian, että 5- à 6,000 talonpoikaa 8,000:sta sai surmansa, kun
taasen ruhtinasten joukot kärsivät tuskin mitään mainittavaa mieshukkaa.
Voiton jälkeen joukot samosivat Frankenhauseniin. Maakreivi Filip
itse kirjottaa seuraavana päivänä, että "kaikki miehenpuoli, mitä
löydettiin, surmattiin ja kaupunki hävitettiin".
Münzer oli pakenevien talonpoikien mukana tullut kaupunkiin, ja
kun vihollisen ratsumiehet olivat heidän kintereillään, riensi hän
lähimpään taloon, sitoi päänsä ja meni sänkyyn ikäänkuin olisi ollut
sairas. Mutta hänen viekkautensa ei onnistunut. Eräs keihäsmies
huomasi, kuka hän oli, muutaman laukun sisällyksestä. Hänet otettiin
heti kiinni ja vietiin Hessenin maakreivin ja Yrjö-herttuan eteen.
"Kun hän saapui ruhtinasten luo, niin he kysyivät, miksi hän niin
oli johtanut harhaan nuo ihmisraukat. Hän vastasi uhmamielisesti,
että _hän oli tehnyt oikein siinä, mitä hän oli puuhannut ruhtinasten
rankaisemiseksi_". Tosiaankin rohkea vastaus. Melanchton, joka asiasta
kertoo, unohtaa hetkeksi, että hän muuten aina tahtoo kuvata Münzeriä
pelkuriksi.
Ruhtinaat panettivat hänet heti piinapenkkiin ja nauttivat hänen
tuskistaan ja lahjottivat hänet "vaihtorahana" Mansfeldin kreiville
Ernstille. "Jos häntä ennen 'pahasti rääkättiin', niin häntä nyt sen
sijaan muutaman päivän perästä 'hirmuisesti kohdeltiin' Heldrungenin
tornissa", kertoo Zimmermann.
Silloin hänet pakotettiin tekemään ne tunnustukset, joiden pöytäkirjaa
me jo monta kertaa olemme maininneet. Hän ei peruuttanut mitään eikä
ilmaissut salaisesta seurastaan sellaista, joka olisi vahingoittanut
jotakuta. Niistä jäsenistä, jotka hän nimitti, ei mainita ketään
mestatuksi. Luultavasti hän antoi ilmi ainoastaan sellaisia, jotka jo
olivat kaatuneet.
Frankenhausenin tappelu taittoi selkärangan thüringeniläiseltä
liikkeeltä. Ruhtinailla oli enään vain verisesti kostettavana, ja sen
he tekivätkin perinpohjaisesti.
Mansfeldin vuorimiehet jätettiin aluksi rauhaan. Oltiin iloisia,
että he pysyivät rauhallisina. Vasta vuosi sen jälkeen ruvettiin
"heitä kovasti painamaan työllä", ja kun he ryhtyivät vastustamaan,
lähetettiin sotaväkeä sinne, joka "rauhotti" heidät. Heiltä riistettiin
kaikki kokoontumis- ja puhevapaus. Pahemmin sai Mülhausen kärsiä siitä,
että se ratkaisevassa hetkessä petti kapinan. Ruhtinaat riensivät
Frankenhausenista suoraan Mülhausenia vastaan. Kaupunki pyysi turhaan
Frankenin talonpojilta apua. Kaupungin kapinalliset pikkuporvarit
alkoivat pelätä, kun piiritys alkoi 19 p:nä toukok. Jo 24 p:nä Pfeiffer
huomasi, että kaikki oli mennyttä, ja pakeni kaupungista 400 miestä
mukanaan koettaen päästä Frankeniin. Mutta ruhtinasten ratsumiehet
saivat hänet kiinni, ja hänet otettiin vangiksi, samoin 92 hänen
seuralaistaan.
Seuraavana päivänä Mülhausen antautui, saaden kirjallisen
armovakuutuksen. Tätä noudatettiin siten, että joukko kaupunkilaisia
mestattiin ja kaupunki pantiin pakkoverolle ja kadotti itsenäisyytensä.
Saksin ruhtinaat voittivat sen, mitä Mülhausenin kapinasta
toivoivatkin: kaupunki joutui heidän haltuunsa. Kapinoitsijat, jotka
heidät tähän auttoivat, mestattiin, sekä Pfeiffer että Münzer, joka
myöskin oli tuotu Mülhauseniin.
Pfeiffer kuoli uhkamielisenä ja katumattomana, siitä ovat kaikki
kertojat yksimielisiä. Mitä taas Münzeriin tulee, niin Melanchton
luonnollisesti väittää, että "hän oli hyvin pikkumainen samassa
viimeisessä hädässä". Todistukseksi hän mainitsee sen, ettei Münzer
voinut rukoilla tuskan tähden ääneensä, vaan Braunschweigin herttuan
oli täytynyt lukea hänelle uskontunnustus. Ja heti sen jälkeen
Melanchton antaa pelosta sanattoman Münzerin pitää yhden noita kauniita
puheita, joita tuo klassillinen kaunopuheisuudessa oppinut koulumestari
niin suuresti rakasti!
Toiset samanaikuiset kertojat eivät sitävastoin tiedä mitään tästä
"pikkumaisuudesta". On olemassa vain yksi ainoa todistus, joka viittaa
samaan suuntaan: muuan 17 päivänä toukokuuta Heldrungenin vankilasta
Mülhausenin seurakunnalle lähetetty kirje. Siinä kehotetaan "luopumaan
kapinasta ja rukoilemaan ruhtinailta armoa". Varmaa on, että tämä kirje
on pelkurimainen. Mutta onko se myöskin _oikea?_ Se ilmottaa olevansa
vain saneltu eikä suinkaan Münzerin kirjottama. Ja kenelle oli hyötyä
siitä, että tuollainen muka Münzerin sanelema kirje tuli Mülhauseniin?
Ei kellekään muille kuin ruhtinaille. Kirje oli kirjotettu 17 p:nä,
ja 19 p:nä alkoi Mülhausenin piiritys. Uskottavaa on, että kirje oli
ruhtinasten puolelta sotajuoni saadakseen alakuloisuuden vallalle
Mülhausenissa. Sellaiset sotajuonethan olivat siihen aikaan tavallisia.
Voinee siis sanoa, ettemme tiedä mitään varmaa Münzerin viimeisistä
päivistä sekä että syytöksiä hänen arkuudestaan ei ole todistettu.
Lausuessamme ajatuksemme Münzeristä ja hänen asiastaan ei
luonnollisesti merkitse mitään, olivatko hänen hermonsa voimissaan
loppuun asti vai ei. Kysymyksellä on suurempi mielenkiinto vain siksi,
että se kuvaa Münzerin vastustajia.
Fysillinen rohkeus todistaa yhtä vähän kuin fysillinen voima ja kauneus
sen ihmisen siveellistä kuntoisuutta, jolla on nämä ominaisuudet, mutta
me olemme nyt kuitenkin sellaisia, ettei arka, heikko eikä ruma meitä
ilman muuta viehätä. On senvuoksi helppo ymmärtää, että Melanchton
oli niin kärkäs heti taistelun jälkeen halventamaan vaarallista
vastustajaansa syyttämällä häntä pelkuruudesta.
Mutta vielä tänäänkin toistetaan itsepintaisesti, vieläpä
liioitellaankin, sama syytös, vaikka siltä puuttuu kaikki pohja.
Tämä on, niin ainakin meistä näyttää, hyvä merkki. Vuosisatoja on
kulunut siitä, kun Tuomas Münzer uhrasi elämänsä asiansa eteen, mutta
tämä asia, köyhälistön asia, se elää ja on pelätty, enemmän kuin
Münzerin aikoina. Ne herjaukset, joita papit ja professorit vielä
tänäänkin koettavat levittää tuosta ruhtinaallisen ja porvarillisen
uskonpuhdistuksen suuresta vastustajasta, olisivat mielettömiä, jos
ne kohdistettaisi vain kuolleeseen mieheen, mutta niillä tahdotaankin
tavottaa elävää kommunistista liikettä.
Mutta juuri ne hurjat hyökkäykset, joita hallitsevien luokkien
asianajajat aina Lutherista ja Melanchtonista alkaen meidän aikaamme
asti ovat suunnanneet Münzeriä enemmän kuin ketään muuta hänen
aikuistaan kommunistia ja vallankumouksellista vastaan. -- Münsterin
uudestikastajat tulevat vähän myöhemmin -- juuri nämä hyökkäykset ovat
mitä mahtavimmin vaikuttaneet siihen, että hänen muistonsa on säilynyt
Saksan kansassa ja että kansan myötätuntoisuus on heikentymättömänä
kohdistunut häneen.
Münzer oli ja on vielä tänä päivänä kansantajunnassa kapinallisen
kerettiläiskommunismin loistavin edustaja.