Me olemme jo useampia kertoja -- puhuessamme Dolcinon kapinasta,
englantilaisesta kapinasta v. 1381 ja taborilaisista -- johtuneet
puhumaan niistä yleisistä vastakkaisuuksista, jotka johtivat
talonpoikaissotiin. Tässä meidän täytyy valaista vain niitä kohtia,
joissa Saksan talonpoikien asema 16:nnen vuosisadan alkaessa eroaa
heidän edeltäjiensä asemasta.
Äskenmainitut levottomuudet tapahtuivat kaikki aikana, jolloin
talonpoikaisluokan asema yleensä oli paranemassa. Saksassa sitävastoin
suuri talonpoikaiskapina syntyi vasta silloin kuin talonpoikien tila
oli melkoisesti huonontumassa. Hussilaissotia voi yleensä pitää
rajana, jolloin talonpoikaistossa heidän asemaansa huonontavat
yhteiskunnalliset kehityspyrkimykset alkavat yleisemmin voittaa
kohottavat pyrkimykset. Tämä johtui pääasiallisesti siitä, että
_pääoma_ (varsinkin kauppakapitaali) ja sen liittolaisena oleva
_rajaton ruhtinasvalta_ olivat suuresti voimistuneet.
Pääoman lisääntynyt voima oli luonnollisena seurauksena tavaratuotannon
ja tavarakaupan kehittymisestä. Mutta pääoma, ja ennenkaikkea
kauppapääoma, tarvitsee voimakkaan valtiovallan, joka voi turvata sille
markkinat omassa maassa ja sen ulkopuolella. Pääomanomistajat edistävät
sentähden kaikin tavoin ruhtinasten yksinvaltaa ja tämän molempia
suuria aseita, virkavaltaisuutta ja palkkasotajoukkoja ja tukivat
rahoillaan sen taistelua niskoittelevien luokkien, osaksi aatelin ja
papiston, osaksi talonpoikien ja pikkuporvarien, entisien vapauksien
ja oikeuksien riistämiseksi. Luonnollisesti ruhtinasvallalla oli tässä
paljon hyötyä vanhojen säätyjen välisistä jyrkistä vastakkaisuuksista
ja katkerista keskinäisistä kahakoista. Jokainen näistä luokista koki
vierittää taakkaa muiden hartioille ja lopputulokseksi tuli se, että
yhä useammat verot, sekä vanhat että uudet, moninverroin raskaampina
painoivat alimpaa kansankerrosta, kaupunkien irtolaisväestöä ja
varsinkin talonpoikia, kansan suurta enemmistöä. Hintamullistukset,
joista jo olemme puhuneet, lisäsivät vielä tämän taakan painoa.
Mutta samalla kun alempia luokkia rasittava paino kasvoi, väheni
samalla heidän vastustusvoimansa. Kun talonpoikien asema 13:nnella
14:nnellä vuosisadalla parani, oli siitä suuressa määrin kiittäminen
kaupunkien, vallankin lukuisien pikkukaupunkien, kukoistamaan
rupeamista, niissä kun talonpojat olivat saaneet turvaa yhteistä
vihollista vastaan. Mutta 15:nnellä vuosisadalla joutuivat Saksassa
kaupungit yhä suurempaan riippuvaisuuteen ruhtinaista. Useimmat
saksalaiset kaupungit olivat 15:nnen vuosisadan loppuun mennen
menettäneet itsenäisyytensä. Suhteellisesti harvalukuisemmat,
jotka olivat osanneet säilyttää vapautensa, olivat enimmäkseen
suuria kaupunkeja, joiden vallitsevilla luokilla itsellään oli mitä
tärkeimpiä etuja valvottavana talonpoikien riistämisessä. Nämä
kaupunkilaistasavallat -- merkitsevin niistä lie ollut Nürnberg
-- kallistuvat ruhtinaita kannattamaan samoin kuin Böhmissä
hussilaissotien aikana Prag oli ollut suurylimysten puolella.
Kansanvallan selkärankana oli ollut pikkukaupunkien porvaristo.
Samassa määrin kuin tämä menetti itsenäisyyttään, menettivät myöskin
kansanvaltaiset pyrkimykset voimaansa.
Mutta toisellakin tavoin huononsi kaupunkilaisolojen kehitys 15:nnellä
vuosisadalla talonpoikien tilaa. Aina 14:nnelle vuosisadalle olivat
kaupungit olleet turvapaikkoina, jotka olivat olleet avoinna
talonpojille. Tämä pakotti hoviherrat, elleivät tahtoneet menettää
työläisiään, kiinnittämään itseensä talonpojat, jos mahdollista
väkivallalla, mutta myöskin hyvällä kohtelulla.
Nyt tulivat asiat toiselle kannalle. Muistakaamme, mitä toisessa
osassa olemme sanoneet ammattikuntalaitoksen kehityksestä. 15:nnellä
vuosisadalla alkaa käsityöammattien sulkeminen liian suurta työläisten
tulvaa vastaan jo saada suurempaa laajuutta. Se johtaa, paitsi
järjestymättömän kaupunkilaisköyhälistön, myöskin talonpoikien aseman
huononemisen. Niiltä sulkeutuu kaupungeissa tie hyvinvointiin.
Kaupunkien pikkuporvariston ja talonpoikien välille kehittyy
vastakohtaisuus, joka ei estä toisinaan tekemästä liittoa yhteistä
vihollista -- kirkkoa, aatelistoa, ruhtinaita, kapitalisteja --
vastaan, mutta joka silloinkin tekee ystävyyden sangen laimeaksi.
Kuta enempi kaupungit lakkasivat olemasta talonpoikien turvapaikkoina,
sitä vähemmän tarvitsi hoviherran heitä säästää. Hän voi nyt olla varma
heistä, heillä ei ollut nyt enään kaupungissa mitään voitettavana,
elleivät olleet aivan häviölle joutuneita. Mutta myöskin köyhälistölle
sulkeutuivat kaupungit yhä enempi. Kaupunkilaisköyhälistön ohella
syntyy maalaisköyhälistö, jota lisää läänitysaateliston _seurueiden_
väheneminen ja hajaantuminen, joka oli luonnollinen seuraus
tavaratuotannon kehittymisestä ja siitä riippuvasta rahantarpeesta
maaseudulla. Olemme jo nähneet, että senkautta alkuperäinen
vieraanvaraisuus yhä supistui. Mutta tämä kehitys johti myöskin
yhä lisääntyvään seurueiden vähentämiseen. Ruhtinaat edistivät
tätä kehitystä, missä vain voivat, vähentääkseen heille epämukavaa
aateliston itsenäisyyttä.
Mutta tavaratuotannon kehitys antoi myöskin maaperälle arvon,
pakotti toiselta puolen kyläkuntayhteisöt sulkeutumaan, toiselta
puolen hoviherrat vaatimaan yhteisöjen yhteisomaisuutta omaksi
yksityisomaisuudelleen ja anastamaan sen haltuunsa.
Jos ottaa huomioon kaiken tämän: kaupunkien ja maaseudun turvapaikkojen
sulkemisen irtaimelta väestöltä, samalla kun luonnollisen
väestölisäyksen ohella seurueiden hajoaminen sekä talonpoikien
joutuminen yhä suurempaan valtioverojen, maanomistajien pakottamien
rasituksien ja kiskurikorkojen alaisuuteen loivat yhä enemmän irtainta
väestöä, silloin emme ihmettele, että maalaisköyhälistö nopeasti
lisääntyi.
Ensinnä koski tämä ryysyköyhälistöä, sen keskuudesta ilmaantui
kerjäläisiä ja varkaita, laillisia ja laittomia, rosvoja ja
palkkasotureja.
Palkkajoukot olivat vielä 1300-luvulla suureksi osaksi nuoria
talonpoikaispoikia, jotka muutamia vuosia seikkailujaan ja saalista
koottuaan käänsivät sotapalvelukselle selkänsä ja rupesivat uudestaan
talonpojiksi, omaksuivat talonpoikien luokkaharrastukset, eivät
mielellään käyneet oman maan talonpoikia vastaan ja kotiinpalattuaan
lisäsivät talonpoikien asekelpoisuutta. Sen sijaan 1400-luvulla pääsi
irtolaisväestö voitolle palkkasoturien joukossa. Se oli hajanaista
väkeä, jolla ei ollut enää mitään luokkaharrastuksia, vaan teki mitä
tahansa heidän herransa käski -- niin kauan kun hän maksoi hyvin.
Jo tämän täytyi vähentää talonpoikien sotaista vastustusvoimaa. Mutta
vielä voimakkaammin vaikutti sotalaitoksen kehitys samaan suuntaan.
Me muistamme, kuinka taborilaiset saivat aikaan mullistuksen tässä
suhteessa. Heidän jälkeensä mentiin vielä pitemmälle samaan suuntaan.
Edeltäkäsin suunniteltu yhdysvaikutus sotajoukon eri osien välillä tuli
yhä välttämättömämmäksi voiton saamiselle. Tämä uusi menettelytapa
oli tehnyt taborilaisten käsissä kansanvallan voittamattomaksi, nyt
kallisti se sotaisen ylivoiman kansanvallan vastustajien puolelle.
Mutta vain _ammattisotamies_ kykeni kypsymään sellaiseen, sillä
tuollaiseen sotaiseen kehittymiseen vaadittiin runsaasti aikaa. Suurin
kysymys olikin siis se, kuka saattoi _maksaa_ ammattisotilaille. Se
ratkaisi voiton.
_Ruudin_ enenevä käytäntö sodankäynnissä vaikutti samaan suuntaan.
On sanottu ruudin keksimistä kansanvaltaiseksi keksinnöksi, koska
se teki lopun ritarijoukoista. Me puolestamme emme voi nähdä paljon
"kansanvaltaista" tämän keksinnön vaikutuksissa. Sen osallisuus alemman
aateliston kukistamisessa on arvattu usein aivan liian suureksi, sillä
tämä luokka oli jo ennen tehnyt taloudellisessa ja sotaisessa suhteessa
vararikon. Eikä tämän lisäksi pidä unohtaa, että ruuti yhtä hyvin on
ollut apuna murtamaan _talonpoikaisjoukkojen_ vastustuskykyä kuin
milloinkaan ratsumiesten. Tuliaseitten kehittyminen on viimeinen rengas
siinä ketjussa, joka taottiin 1500-luvulla. Siitä alkaen vaadittiin
sodankäyntiin ennenkaikkea rahaa, rahaa ja taaskin rahaa. Vain _rikkaat
vallanpitäjät_, ruhtinaat ja suuret kaupungit kykenivät hankkimaan
itselleen tuliaseita ja niitä tarkotuksen mukaisesti käyttämään. Niiden
avulla kukistettiin aatelisvalta, mutta ei suinkaan talonpoikien
ja pikkuporvarien hyväksi, vaan kapitalistisen ja ruhtinaallisen
sortamisen eduksi.
Talonpojat saivat päinvastoin maksaa aateliston kukistamisen
kustannukset. Kun aateliston täytyi luopua aikeestaan puolustaa
itseänsä sekä ylhäältä- että alhaaltakäsin tehtyjä hyökkäyksiä
vastaan ja lopulta alistua ruhtinaiden alaiseksi niin tämä sai
velvollisuudekseen pitää talonpojat ohjissa. Aatelisto myi siis
itsenäisyytensä saadakseen sen sijaan sortamisoikeutensa talonpoikiin
sitä varmemmaksi.
Luonnollisesti ei tämä kehitys tapahtunut kaikkialla samaan tapaan eikä
samaan aikaan. Pohjois-Saksassa tapahtui se myöhemmin, mutta Etelä- ja
Keski-Saksassa talonpojat tunsivat jo 15:nnellä vuosisadalla sen
painostavaa vaikutusta, ja sitä enemmän mitä enemmän 16:s vuosisata
läheni. Heidän tilansa oli 1500-luvun alussa sen ajan vaatimusten
mukaan kokonaan sietämätön, vaikkapa se kyllä monessa kohden oli
suotuisampi kuin työtätekevien luokkien tila meidän päivinämme.
Tämä sortuminen, työ-, luonnontuote- ja rahaverojen lisääntyminen,
suurempi riippuvaisuus hoviherroista, talonpoikien yhteisesti
omistaman laidun- ja metsäomaisuuden anastus hoviherrojen hyväksi
-- talonpoikien yksityisomaisuuden anastus alkaa vasta myöhemmin
-- kaikki se luonnollisesti ei tapahtunut pontevatta vastarinnatta
talonpoikien puolelta. 15:nnellä vuosisadalla seurasi Saksassa
talonpoikaiskapinoita, ja ne tulivat sitä tavallisemmiksi ja
katkerammiksi, kuta enempi vuosisata edistyi.
Tärkeimmät näistä suuren talonpoikaissodan edeltäjistä luettelee
Zimmermann, tässä ei tila salli tehtävän niistä lähempää selkoa. Kaikki
ne kukistettiin. Niistä on sanottava samaa kuin jo Dolcinon liikkeestä
sanoimme: ne jäivät paikallisiksi liikkeiksi.
Silloin tuli uskonpuhdistusliike, järkytteli koko kansaa pohjia myöten
ja yhdisti, ainakin hetkeksi, kaikki paikalliset luokkavastakohdat
kansallisiksi, koko valtakuntaa tai ainakin sen suurinta osaa
koskeviksi luokkavastakohdiksi. Nyt paikalliset talonpoikaisliikkeetkin
yhdistyivät yhdeksi ainoaksi suureksi liikkeeksi, joka oli vuosisatojen
ajaksi Europan mannermaan talonpoikien viimeinen suuri, valtavin
voimanponnistus heitä painostavan ikeen poistamiseksi. Jollemme
ota Englantia lukuun, tapaamme taasen vasta v. 1789 Ranskassa yhtä
suuremmoisen talonpoikaisliikkeen. Mutta asema olikin silloin aivan
toinen ja samalla myötäinen. Yhtä vastustamaton kuin v. 1789:n liike
oli, yhtä hyvin kantoi v. 1525 talonpoikaiskapina jo alusta alkaen
kuolemansiementä povessaan.
Mutta talonpoikien rinnalla kohoo toisiakin luokkia kapinaan. Yleensä
porvarillinen yhteiskunta on kokoonpanoltaan liian monimutkainen, jotta
tähän asti suuri vallankumouksellinen liike olisi voinut olla jonkun
yksityisen luokan työ. Ja tulevaa vallankumousta ei myöskään suorittane
loppuun mikään erityinen luokka, teollisuusköyhälistö, yksinään, vaan
myöskin pikkuporvarit ja pikkutalonpojat. Mutta aina on sentään _yksi_
luokka, jonka on ensimäisenä mentävä tuleen. Meidän päivinämme on
tänä luokkana köyhälistö, v. 1789 olivat sinä pikkuporvarit, v. 1525
talonpojat.
Näiden viimeksimainittujen liittolaiset olemme jo oppineet tuntemaan
1525; taistelivat suureksi osaksi samat luokat yhdessä, jotka olivat
kokoontuneet taborilaisten lipun ympärille. Osa häviöön joutunutta
alempaa aatelistoa liittyy nytkin kapinoitsijoihin, ollen sitten
sotilaallisina johtajina. Tässä asemassa heistä tuli joko uskollisia
sankareita niinkuin Florian Geyeristä tai pettureita kuten Götz von
Berlichingenistä. Myöskin suuri joukko kaupunkien, ja varsinkin
pikkukaupunkien väestöä liittyy talonpoikiin, ensi sijassa köyhälistö.
Mutta Saksan kaupungeilla oli 16:nnen vuosisadan alussa toinen
luonne kuin Böhmin kaupungeilla sata vuotta ennen. Tiedollisessa
suhteessa kaupungit ovat paljon edistyneempiä, mutta valtiollisesti
ne ovat kadottaneet itsenäisyyttänsä. Ja ainoastaan kaupunkien
köyhälistö on enään talonpoikien luotettava liittolainen, kun taas
käsityöläismestarit, vieläpä sällitkin ovat heistä vieraantuneet.
Taistelun taakka onkin sen vuoksi nyt paljon enempi talonpoikien
hartioilla kuin oli laita hussilaissotien aikana. Vain sangen laimeasti
ryhtyivät kaupungit asiaan eikä liike saa mitään sellaista tukikohtaa,
jommoinen Tabor oli Böhmissä. Kaupunkien vaikutus näyttäytyykin enempi
talonpoikien _ohjelmassa_ kuin sotaisessa suhteessa.
Sitävastoin saivat vuoden 1525 kapinoitsijat liittolaisen, jollaista
taborilaisilta puuttui: _vuorikaivosten työmiehet_. Nämä olivat, kuten
jo olemme nähneet, asekuntoisia ja asuivat suurin joukoin yhdessä. He
olivat tottuneet sotaisiin kehittelyihin ja kuriin. Sotilaallisesti
olivat he paljon korkeammalla asteella kuin sen ajan työläisluokkien
kaikki muut kerrokset. Missä he voimakkaasti ryhtyivät asiaan, onnistui
heidän myöskin kallistaa voitto kapinallisten puolelle.
Se seikka, että täytyi syntyä väkivaltainen kapina, kävi vuoden
1524 kuluessa selväksi jokaiselle, joka lähemmin tunsi talonpoikia.
Varsinkin miehen sellaisen kuin Münzer täytyi nähdä tämä. He olivat
kaikki tehneet saman kokemuksen kuin hän itsekin. He olivat iloiten
suostuneet Lutheriin, joka lisäsi kansanomaisuuttaan herättämällä
toiveita _kaikissa_ luokissa. Mutta kun yleinen vihollinen näytti
voitetulta, kun paavi ja hänen suojelusherransa keisari olivat
näyttäneet Wormsissa voimattomuutensa, kun vanhat auktoritetit olivat
kukistuneet ja uusi asiaintila oli järjestettävä, ja luokkien väli kävi
yhä kireämmäksi, kun oli ratkaistava kuka korjaisi kirkonpuhdistuksen
hedelmät, yli- vaiko aliluokat, vaikeni Luther niin kauan kuin hän voi
-- vain kommunistisia hurmahenkiä vastaan hän esiintyi päättävästi
-- mutta hän alkoi vastustaa jokaista alaluokkien puolelta tehtyä
yritystä, jonka tarkotuksena oli saada jotain käytännöllisiä etuja
uskonpuhdistuksesta, samalla kun hän suosi kaikkea, johon ruhtinaat
siinä suhteessa ryhtyivät. Heidän, eikä talonpoikien, piti saada
kirkkotilat. "Meidän on vain temmattava kaikki _sydämet_ luostareista",
kirjotti hän heinäkuussa 1524, "mutta ei suinkaan hyökättävä luostarien
kimppuun. Jos meidän sydämemme ovat poissa, niin että kirkot ja
luostarit ovat autioina, niin annettakoon _ruhtinaiden_ tehdä niille,
mitä tahtovat."
Lutherilaiselta uskonpuhdistukselta ei siis alemmilla luokilla ollut
mitään odotettavana, se kävi v. 1524 yhä selvemmäksi. Ainoastaan omalla
voimallaan, aseellisessa kapinassa, saattoivat he vapautua ikeestä,
joka heitä painoi.