Me jätimme kommunistisen liikkeen Saksassa "pappikeisari" Kaarle
IV:nnen katolisen vastavaikutuksen aikaan. Verisimmät vainot eivät
voineet täydellisesti hävittää kommunistisia pyrkimyksiä, sillä
nämä saivat elinvoimansa köyhälistön yhä kasvavan joukon sisimmästä
tarpeista. Mutta tämä luokka oli vielä liiaksi heikko, liian mitätön
yhteiskunnallisessa elämässä ruvetakseen todenteolla toimimaan, niin
kauan kuin vanhat vallat olivat lujina asemillaan eivätkä ryhtyneet
keskinäisillä taisteluilla toistensa asemaa horjuttamaan.
Hussilaissodat vaikuttivat saksalaiseen liikkeeseen. Böhmi tuli
vainottujen saksalaisten kommunistien turvapaikaksi, ja tshekkiläiset
taborilaiset kannattivat innolla ulkomaista agitatsionia. "Veljien
sotajoukoissa hussilaishenki kääntyi suuriin yrityksiin", kirjottaa
Bezold. "Niissä ilmeni useamman kuin kerran tuo rohkea ajatus, että
koko kristikunta täytyisi saada joko asevoimalla tai sitten rauhaisen
opetuksen keinoilla käsittämään totuus. Noita n.s. kerettiläiskirjeitä,
taborilaisten kansantajuisia julistuksia, joissa he kehottivat kaikkia
kristityitä, kansaan ja säätyyn katsomatta, vapautumaan pappisvallasta
ja peruuttamaan kirkkotilat, levitettiin aina Englantiin ja Espanjaan
asti. Ranskalaisen Dauphine-maakunnan kansa lähetti raha-apua
böhmiläisille ja alkoi oikein taborilaiseen tapaan surmata herrojaan.
Ennen kaikkea tapaamme taborilaisia lähettejä Etelä-Saksassa. Kaksi
tärkeätä seikkaa suosi täällä böhmiläisten kääntämistointa, osaksi
lukuisat valdolaisseurakunnat, osaksi kaupunkilaisväestön alempien
kerrosten keskuudessa vallitseva voimakas sosialistinen virtaus, joka
oli suunnattu etenkin juutalaisia ja rikasta papistoa vastaan".
Tosin ei tämä böhmiläinen herätystyö voinut saada mitään muuta näkyvää
aikaan kuin joukon marttyyrejä.
Luonnollisesti taborilainen virtaus vaikutti etupäässä Böhmin
naapurimaihin, varsinkin taloudellisesti kehittyneimpiin, Frankeniin
ja Saksiin. Jo v. 1425 poltettiin Wormsissa muuan "hussilainen
lähetyssaarnaaja", saksilainen aatelismies nimeltä _Johann v.
Schlieben_, jota myöskin kutsuttiin Drändorfiksi. Hän oli jo v.
1416, ennen hussilaissotien alkua, liittynyt kommunistiseen lahkoon
ja jakanut omaisuutensa köyhille uskonveljilleen. Kun hän kauan oli
vaikuttanut Saksissa, Rheinin varrella ja Frankenissa, otettiin hänet
kiinni, kun hän koetti yllyttää kapinaan Heilbronnen ja Weinsbergin
kaupunkeja, jotka olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Mutta erityisesti
on mainittava _Friedrich Reiser_. Hän oli syntyisin eräästä
shwabilaisesta valdolaisperheestä, sai sivistyksensä Nürnbergissä,
jossa beghardilaisvaldolainen lahkolaisuus silloin oli sangen
voimakkaana, ja kulki sitten kiertävänä kiihottajana ("apostolina")
Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa sekä haki vihdoin turvapaikkaa
Böhmistä. Pragissa hän antoi v. 1433 erään taborilaisen hengellisen
vihkiä itsensä papiksi ja jatkoi sitten agitatsionimatkojaan Saksassa.
Hän otti osaa v. 1447 erääseen kongressiin ("apostolien synodiin"),
joka pidettiin _Nürnbergin_ läheisyydessä, siellä valittiin hänet
piispaksi, ja muutama vuosi myöhemmin tapaamme hänet valdolaisten
kongressissa _Taborissa_; siellä seurakuntien järkytetty järjestö
pantiin taasen pystyyn. Reiser, joka siellä sai Ylä-Saksan alueekseen,
asettui asumaan Strassburgiin, mutta hänet annettiin siellä vuonna 1458
ilmi domikanimunkeille ja poltettiin, kärsittyään käräjäkäynnin aikana
kovia rääkkäyksiä.
Reisenin elämä on kuvaava; se osottaa, kuinka kiinteät siteet oli joka
tapauksessa tshekkiläisten taborilaisten ja saksalaisten "veljien"
välillä, huolimatta kansallisesta taistelusta, jota silloin käytiin.
Taborin kukistumisenkaan jälkeen ei yhteys Böhmin kanssa kokonaan
lakannut. Muistakaamme Böhmin veljesten ja valdolaisten välisiä
neuvotteluja, joiden tarkotuksena oli molempien lahkojen yhtyminen,
mutta jotka lopulta raukesivat tyhjiin.
Myöskin "Neklashausenin pillinsoittajan" esiintymistä voidaan selittää
taborilaisen vaikutuksen jatkoksi. Vuonna 1476 ilmestyi tällä
nimellä Niklashausenissa, eräässä itäranskalaisessa kylässä, muuan
"nuorukainen nimeltä Johan, jota kutsuttiin Böhmeksi tai böhmiläiseksi
luultavasti isänmaansa mukaan tai sitten mahdollisesti myöskin
mielipiteittensä vuoksi", kuten Ullmann kirjottaa. Hän oli soittaja,
kuten myöhemminkin böhmiläisiä kulki soittajina naapurimaissa, ja sai
ammatistaan lisänimen rummuttaja tai pillittäjä. Mutta v. 1476 poltti
hän soittokoneensa ja rupesi sen sijaan saarnaamaan tasa-arvoa ja
vallankumousta, neitsyt Maarian käskystä, kuten hän itse sanoi, erään
toisen kiihottamana, kuten vastustajat väittävät, joka "toinen" oli
joko "Hussin oppilas" tai ankaramman suunnan fransiskani tai sitten
vanhimpien tiedonantojen mukaan joku beghardi.
Muutamasta sen aikuisesta lähteestä päättäen olisi hän pitänyt
tämänlaisen puheen: "Keisari on roisto, ja paavista ei ole mihinkään.
Keisari antaa hengellisille ja maallisille ruhtinaille, kreiveille ja
ritareille oikeuden rasittaa köyhää kansaa tulleilla ja veroilla."
"Hengellisillä on lihavia pitäjiä, se on vääryys; heillä ei pitäisi
olla enempää kuin, että riittäisi päivästä toiseen. Heidät lyödään
vielä kuoliaiksi, ja ennen pitkää päästään niin pitkälle, että
papit halusta tahtoisivat salata paljaat päälakensa ettei heitä
tunnettaisi. Ennen hän voisi saada juutalaisen paranemaan kuin papin ja
kirjanoppineen.
"Kalojen vedessä ja eläinten metsässä pitää kuuluman kaikille. _Jos
hengellisillä ja maallisilla ruhtinailla, kreiveillä ja ritareilla ei
olisi enempää kuin rahvaan miehelläkään, niin meillä kaikilla olisi
kylliksi_, ja siten tulee pian olemaan. Tulee pian aika, jolloin
ruhtinaat ja herrat saavat tehdä työtä päiväpalkalla."
Tuolla rohkealla kiihottajalla oli suuri menestys, talonpoikia ja
köyhälistöä virtasi hänen luokseen joukottain. Senaikuinen aikakirja
kertoo, kuinka "sällit karkasivat työpaikoistaan, rengit auraltansa
ja viljanleikkuutytöt leikkuupelloilta, kaikki ilman mestariensa ja
herrojensa lupaa, ja kuinka he lähtivät sellaisina kuin olivat, kun
tämä raivo heihin tarttui; ani harvoilla oli mukanaan jotain ravintoa,
mutta ne, jotka ottivat heidät luokseen, antoivat heille ruokaa ja
juomaa, eivätkä he keskenään milloinkaan nimittäneet toisiaan muuta
kuin veljiksi ja sisariksi".
Kymmeniätuhansia kokoontui innokkaisiin kommunistisiin
juhlallisuuksiin, jommoisia muistamme pidetyn ensi aikoina
Taborissakin. Ei ole varma, ajateltiinko käydä pitemmälle ja
valmistettiinko aseellista kapinaa. Joka tapauksessa Würzburgin
piispa Rudolf näki tarpeelliseksi ryhtyä asiaan. Hänen ratsumiehensä
karkasivat "pillittäjän" kimppuun tämän nukkuessa ja vangitsivat hänet
ja hajottivat hänen kannattajansa, jotka koettivat häntä suojella.
Tuo onneton joutui parin ystävänsä kanssa sen ajan tavallisen
vääräksitodistamiskeinon, polttorovion, uhriksi.
Kaikkien näiden agitatorien toiminta, samoin kuin lukuisat muut
tosiasiat, viittaa siihen että Franken tuli 1400-luvulla Saksan
valdolaisbeghardilaisen liikkeen pääahjoksi, samoin kuin Rheininlaakso,
tuo Italian ja Alamaitten välinen suuri liikennetie aikaisemmin oli
ollut. _Köln, Strassburg, Basel_ olivat 14:nnellä vuosisadalla olleet
tämän liikkeen pääpaikkoja, niihin liittyi nyt _Nürnberg_.
Toinen pääliesi muodostui _Saksiin_. Böhmin ja Frankenin ohella kuului
15:nnellä vuosisadalla Meissen niihin seutuihin, joissa pidettiin
"veljien" kongresseja -- esim. yleinen synodi kolme vuotta taborilaisen
jälkeen, josta yllä olemme puhuneet, Engelsdorfissa -- mikä olisi
ollut mahdotonta, ellei liike puheena olevassa seudussa olisi ollut
melkoisesti levinnyt.
Luonnollisesti saattoivat kommunistiset lahkot olla olemassa ainoastaan
salaisten yhdistyksien muodossa. "He kokoontuivat", kirjottaa muuan
vihamielinen kronikoitsija heistä, "kaivoksiin ja piiloisiin luoliin
yön aikaan. Täällä he harjottavat petojen lailla hävytöntä irstautta.
Ja tämä ilkeä suku kasvaa ja lisääntyy päivä päivältä ihmeellisellä
tavalla."
Kun paavi ja keisari olivat turhaan esiintyneet Lutheria vastaan, kun
tämä oli polttanut paavin pannakirjan v. 1520, ja varsinkin Wormsin
valtiopäivien jälkeen v. 1521, saivat kaikki kapinalliset suunnat
rohkeutta astua julkisuuteen. Nämä valtiopäivät olivat lopulliseksi
turmioksi keisarille ja paaville.
Yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla valloilla, jotka ovat kadottaneet
aineellisen perustuksensa, on paras turvansa polvesta polveen
kulkevassa arvossaan, maineessaan. Sen avulla ne voivat toisinaan pysyä
pystyssä varsin kauan, vastustaa itseään voimakkaampaakin vihollista --
mutta mitä pitemmän aikaa ne tähän pystyvät, sitä perinpohjaisemmaksi
tulee myös kukistuminen, kun tämä arvo todellisessa voimankokeessa
näyttäytyy pelkäksi harhanäyksi.
Keisarille ja paaville tuli tämä hetki vuosien 1520 ja 1521 tapauksien
mukana. Tähän asti ei kukaan Saksassa ollut rankaisematta uhmannut
näitä molempia yhdessä. Nyt astui halpa-arvoinen munkki heitä
vastustamaan, eivätkä he uskaltaneet häntä tuhota. Paavin pannakirja ei
vaikuttanut mitään, ja Luther saattoi riemuiten lähteä valtiopäiviltä,
huolimatta valtakunnan kirouskirjeestä, joka lähetettiin hänen
jälkeensä. Mitä vähemmän kansan alemmat kerrokset huomasivat, että
ruhtinaat ja ritarit olivat tukeneet Lutheria Wormsissa, mitä
yksinäisempänä hän kansan käsityksen mukaan oli siellä esiintynyt,
sitä voimakkaammin valtiopäivien päätös vaikutti kansanjoukkoihin. Ja
kun totuus näyttäytyi niin vahvaksi, että halpa munkki pelkäämättä
ja rankaisematta saattoi vastustaa kristikunnan korkeinta päämiestä,
silloin ei todellakaan kenenkään, joka soti hyvän asian puolesta,
tarvinnut kauemmin pelätä astumasta julkisuuteen.
Saksissa alettiin ensin. Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Luther
ja hänen ystävänsä oli julistettu valtakunnan kiroukseen kesäkuussa
1521, nousi kansa Erfurtissa kapinaan ja teki lopun katolisesta
kirkkohallituksesta. Myöskin Wittenbergissä syntyi levottomuuksia;
mutta erikoisen tärkeitä meille ovat Zwickaussa tapahtuneet liikkeet,
jotka alkoivat jo v. 1520.
Olemme jo yllä nähneet, että tällä kaupungilla oli merkityksensä
saksilaisen alamaan ja vuoriseutujen _viljakaupan_ välittäjänä. Kuta
enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä paremmin kukoistivat Zwickaun
kauppa ja teollisuus. Varsinkin kun v. 1470 keksittiin läheisen
Schneebergin hopea-aarteet, kasvoi Zwickaun rikkaus nopeasti. "Vasta
Schneebergin vuorikaivosten tultua käytäntöön sai kaupunkimme vieläkin
huomattavissa olevan komeuden leiman rakennuksiinsa nähden. Useat
kansalaiset, vallankin eräät verkatehtailijat rikastuivat, ja muiden
ravinto ja ansio tulivat paremman rahansaannin vuoksi paremmiksi",
sanotaan eräässä zwickaulaisessa kronikassa.
Zwickaun rikkaimmat ihmiset olivat _verkatehtailijoita_.
Edelläsanotussa kronikassa kerrotaan: "Ennen kolmenkymmenvuotista sotaa
oli aina kaukaisimmista ajoista alkaen pääelinkeinona veranvalmistus.
Jo v. 1348, jolloin saivat säännöt, muodostivat verankutojat
yhdistyksen, paikkakunnan arvokkaimman ja todennäköisesti vahvimman, ja
15:nnen vuosisadan loppupuolella olivat Zwickaun verat maankuuluja,,
vaikka eivät vetäneetkään vertoja kiitetyille Lontoon ja Alankomaiden
tuotteille. V. 1540 oli Zwickaun talonomistajista 230 verkatehtailijaa,
olipa muutaman vanhan, kai todenperäisen kertomuksen mukaan heidän
lukunsa paraimpina aikoina noussut aina 600:an". Tämä "parain aika" oli
juuri se, josta me tässä puhumme. Talonpoikaissodan vuosikymmenellä
valmistettiin vuosittain noin 15-20,000 leiviskää villaa veraksi.
Verkatehtailijat olivat, paitsi taloudelliselle merkitykselleen,
myöskin luvulleen kaupungin väestön tärkein osa. Kaupungissa oli tähän
aikaan noin 1,000 taloa; niistä kuului verkakaupan kukoistusajalla
neljännes, ehkäpä puoletkin verkatehtailijoille (joka tapauksessa
enempi kuin 230, ehkäpä, likipitäen 600).
Veranvalmistus oli vientiteollisuutta, sitä harjottivat kapitalistisesi
suuret kauppiaat. Siihen aikaan ei ollut mitään tavatonta, että rikkaat
kauppiaat yhdistivät kuluttajien kaupalla, nylkemiseen työläisten
nylkemisen noilla kahdella sen ajan suurella teollisuusalalla,
kankuri- ja vuoriteollisuusalalla. Tunnetuimpana esimerkkinä siitä
ovat _Fuggerit_, jotka saivat rikkautensa, paitsi käymällä kauppaa
kaikella mahdollisella (kirkollisilla viroillakin, kuten olemme
nähneet), myöskin Augsburgin kankurien ja Tyrolin kaivostyöläisten
nylkemisellä. Jotakin samallaista tapahtui Zwickaussakin.
Schneebergin kaivoksenomistajat olivat suureksi osaksi zwickaulaisia
verkatehtailijoita ja verkakauppiaita, niiden joukossa mainittavin
kauppias _Martin Römer_, saksilainen Fugger, joka kuoli v. 1483 jättäen
jälkeensä suuren omaisuuden.
Mutta vuorityöläiset, joita Fugger riisti, olivat paikallisesti kaukana
Augsburgin kankureista. Zwickaussa sitä vastoin olivat verkakankurit
aivan lähellä samojen kapitalistien riistämiä vuorityöläisiä. Tämä
oli aivan erikoinen asema. Vuorityöläisten, kapinallinen, uhmaisa
mieli antoi väkisinkin kankureille rohkeutta. Näiden kommunistisen
innostuksen taas täytyi tarttua kaivoslaisiin. Ei olekaan ihme, että
juuri Zwickaussa ja sen ympäristöllä kommunistit ensiksi julkisesti
nostivat päätään Saksan uskonpuhdistuksen aikana.
Jo v. 1520 tapaamme siellä järjestetyn seurakunnan johtajineen, joita
kutsuttiin apostoleiksi. Kauan odotettu tuhatvuotinen valtakunta näytti
nyt tulevan Jumalan verisen tuomion, valtavan vallankumouksen kautta.
Useimmat kannattajansa he saivat kaupungin kankurisälleistä, mutta
osa vuorityömiehiäkin seurasi mukana ja samoin monet sivistyneistä,
luokista. Apostolina oli m.m. muuan entinen Wittenbergin ylioppilas,
nimeltä _Max Stübner_. Heidän johtajanaan oli kutoja _Nikolaus Storch_.
Zwickaunkin ulkopuolella he alkoivat saada vaikutusvaltaa, vieläpä
itse Wittenbergissä. Alempien kansanluokkien ohella yhtyi sielläkin
heihin samoin sivistyneitä aatteenmiehiä. Silloin eivät vielä olleet
esiintyneet luokkavastakkaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä, vielä
näytti se toisaalta kansalliselta, koko kansaa luokkaeroavaisuuksiin
katsomatta samalla lailla koskevalta, ja toisaalta puhtaasti
uskonnolliselta liikkeeltä kirkon puhdistamiseksi, evankelisen
kristinuskoa palauttamiseksi.
Me olemme edellä esittäneet, kuinka helposti aatteenmiehet, jotka eivät
suorastaan harrastaneet alempien luokkien sortamista, uskonpuhdistuksen
tällä asteella ollessa saattoivat olla myötätuntoisia kommunistisille
alkukristilliseen perimätietoon perustuville liikkeille. Yksinpä
_Melanchton_, Lutherin ystävä ja auttaja, ei voinut välttää sitä syvää
vaikutusta, minkä Zwickaun hurmahenget tekivät. Huomaa kyllä monista
merkeistä, arveli hän, että heissä asui eräitä henkiä. Nikolaus
Storchista hän kirjotti vaaliruhtinas Fredrikille: "Niin paljon
olen hänestä huomannut, että hän raamatun mukaan on oikeassa uskon
korkeimmissa ja etevimmissä kohdissa, vaikka hän käyttääkin merkillistä
puhetapaa."
Fredrik itse tuskin tiesi, mitä hänen piti ajatteleman hurmahengistä.
Melanchton ei tahtonut puuttua asiaan ja lykkäsi sen Lutherin
ratkaistavaksi, mutta tämä asui Wartburgissa ja odotteli sen
valtakunnankirouksen seurauksia, jonka alaiseksi hänet oli asetettu.
Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin Luther huomasi, mihin "veljet"
tahtoivat päästä, ja silloin hän pontevasti esiintyi heitä vastaan.
Vielä enemmän kuin Melanchton, oli Lutherin ystävä ja virkaveli
_Karlstadt_ myötätuntoinen hurmahengille. Hänen intoisasta mielestään
kulki lutherilainen liike aivan liian hitaasti. Hän ryhtyi jo
paljon aikaisemmin kuin Luther vastustamaan pappien naimattomuutta
ja latinalaista messua. Luther seurasi sitte vain epäröiden hänen
jälkiään. Karlstadt taisteli innokkaasti myöskin pyhimysten kuvia
ja paastoja vastaan, mutta hän meni pitemmällekin. Tuo oppinut
professori tuomitsi näet kaikellaisen oppineisuuden, aivan
taborilaisbeghardilaiseen tapaan. Käsityöläisten, eikä oppineitten,
pitää saarnaaman evankeliumia, ja yliopistot täytyy sulkea, selitti hän.
Verrattomasti etevin Zwickaun apostolien kannattajista oli kumminkin
_Tuomas Münzer_. Vuosina 1521-25 hän on Saksan koko kommunistisen
liikkeen keskus. Hänen olentonsa kohoaa niin mahtavasti muiden yli, ja
hänen historiansa liittyy niin läheisesti itse liikkeen historiaan,
että meidänkin täytyy seurata yleistä esimerkkiä ja pitää Münzerin
kohtaloiden historiaa ensimäisten uskonpuhdistusvuosien kommunistisen
liikkeen historiana.