Se mies, joka oli heittävä kipinän ruutisäiliöön, niin että mahtava
maailmanpalo syttyi, mies, joka näennäisesti oli kaikkien näiden
mullistusten juurena ja alkuna, jota toiset jumaloivat, toiset taasen
kiroovat, oli augustinilaismunkki, tohtori _Martin Luther_.
Ei etevämpi käsityskyky, eivätkä itsenäiset ja rohkeat ajatukset
tehneet häntä liikkeen keskukseksi. Niissä suhteissa olivat monet
hänen aikalaisensa häntä edellä. Ei vain Ranskassa ja Italiassa, vaan
Saksassakin oli jo monta korkeampiinkin luokkiin kuuluvaa ehtinyt
siihen, että he olivat kokonaan erinneet kirkollisesta ajatustavasta,
vieläpä alkaneet sitä pilkkaillakin. Tämä oli uuden sivistyksen, n.k.
_humanismin_, ansiota. Se esiintyi Italiassa jo 1300 luvulla, liittyen
klassilliseen muinaisuuteen, jonka elpymistä (renessansia) se jossain
määrin merkitsi. Saksasta on erityisesti mainittava nuoremmat Erfurtin
humanistit, Mutian päämiehenä. Tämä asetti julkisesti tieteen kirkkoa
vastaan ja kielsi Kristuksen jumaluuden. Kun Luther harjotti opinnoita
Erfurtissa, joutui hän (1501) näiden humanistien piiriin. Näyttää
kuitenkin siltä, että häntä olisi vetänyt siihen enempi heidän iloinen
elämänsä kuin se henki, joka heidän joukossaan vallitsi. Ainakaan ei
tästä viimeksi mainitusta näkynyt muita merkkejä, kuin se, että ilojen
perästä tuli katumus, ja Martin päätti v. 1505 mennä luostariin.
Mutta myös niiden joukossa, jotka pysyivät kristinopille uskollisina,
oli monta, jotka oleellisissa kohdin erisivät katolisesta käsityksestä.
Tässä mainittakoon vain yksi, Johan Wesel, Erfurtin yliopiston
professori, joka kuoli v. 1481, kaksi vuotta ennen Lutherin syntymää.
Miten voimakkaasti esiintyikään tämä paavia, tuota "purpurassa käyvää
apinaa" vastaan, aneidenmyynnin ja pyhienpalveluksen oppeja, rippejä,
pyhää ehtoollista, viimeistä voitelua, paastoamista vastaan! "Jos pyhä
Pietari olisi määrännyt paaston", sanoi hän kerran eräässä saarnassaan,
"niin olisi hän kait tehnyt sen, saadakseen kaloille (paastonaikaiselle
ruualle) paremman menekin."
Ullmann, jonka kirjotuksesta, "Uskonpuhdistuksen edelliset
uskonpuhdistajat" ylläoleva kohta on lainattu, on laveasti
käsitellyt Johan Weselin esiintymistä. Hän lausuu: "Varmasti ei voi
ratkaista, oliko Weselin kirjotuksilla ja opilla synninpäästöstä
vaikutusta Lutherin vakaumuksen kehitykseen. Mutta mahdollista,
vieläpä todennäköistäkin on, että Luther Erfurtissa tutki Weselin
kirjotuksia. Kaiken sen ohella meni Wesel kiistakirjotuksessaan
anetta vastaan pitemmälle kuin Luther kuuluisissa väitteissään.
Weselin kiistakirjotukset olivat selvempiä, itsetietoisempia ja
laajempisisältöisiä; ne kävivät käsiksi koko laitokseen ja sen
pohjaperusteihin, enempi kuin Lutherin joskin voimakas, syvällinen ja
rohkea, niin kumminkin samalla tietoon nähden epävarmempi ja enempi
hetkellisiä epäkohtia vastaan suuntautuva kynäkiista."
Luther tuli v. 1508 jumaluusopin professoriksi Wittenbergiin.
Kun Tetzel v. 1517 harjotti anekauppaansa ylt'ympäri Saksissa
petkuttaakseen yksinkertaiselta kansalta rahoja Leo X:nnen pohjattomiin
raha-arkkuihin, suuttui Luther kuten monet muutkin tästä kovin
ja päätti ruveta sitä vastustamaan. Se tapa, jonka hän valitsi
vastalauseelleen, ei ollut mikään tavaton. Hän naulasi, kuten
yliopiston professorien silloin oli tapana, 95 anetta koskevaa väitettä
Wittenbergin linnankirkon oveen ja tarjoutui väittelemään niiden
johdosta. Tämä tapahtui 31 p:nä lokak. 1517.
Näiden väitteiden sisällys oli yhtä vähän vallankumouksellinen kuin
niiden esityksen muotokin. Ne koskettelivat vain kohtia, joissa
kirkonpiireissäkin oli tähän asti vallinnut erimielisyyttä. Luther ei,
kuten Wesel oli tehnyt, koskenut itse aneeseen. Niinpä esim. 71:nen
väite kuului: "Se, joka vastustaa paavin aneen totuutta, hän olkoon
kirottu ja kadotettu". Luther itse kertoi myöhemmin itsestään: "Kun
minä nousin anetta vastaan, olin niin huumaantunut, niin innostunut
paavin oppiin, että innoissani olisin ollut valmis, jos minulla olisi
ollut valta, tappamaan tai ainakin olisin tyytyväisenä katsellut
kaikkien niiden surmaamista, jotka eivät tahtoneet olla paaville
kuuliaisia."
Lutherin ja Tetzelin välinen riita oli, kuten molempien aikalaiset
aivan oikein huomauttavat, pelkkä tavallinen munkkikiista. Mutta tässä
ei kumminkaan ollut kysymys pelkistä uskonlauseista, vaan rahasta,
ja siinä kohdassa ei ollut leikittelemistä paavinistuimen kanssa. Ja
kiista sattui sopimattomaan, levottomaan aikaan. Koko Saksa hehkui
taistelunhalua paavia ja hänen kirkkoaan vastaan. Niistä "lurjuksia
vastaan suunnatuista nuolista", kuten Hurten lausuu, "jotka Saksasta
lähteneinä silloin suhahtelivat paavin korvissa", olivat tärkeimpiä
ja tehokkaimpia "Vähäpätöisten miesten kirjeet", joita Mutianuksen
ystävät, varsinkin Krotus Rubianus ja Hütten, julkaisivat vuosina
1515-17. Ne olivat pilkkarunoja ja irvikuvia, joissa esitettiin
kirkollisen tieteen edustajat hölmöiksi ja heittiöiksi.
Anekauppa oli saanut aikaan kiivaita vastaväitteitä kaikkialla
Saksassa; asiain niin ollen oli paavista kaksin kerroin harmittavampaa,
että kirkon oma mies, jumaluusopin professori, alkoi riidan niin arassa
asiassa. Ei viipynytkään kauan ennenkuin itse paavi ryhtyi asiaan
saadakseen sovintoa aikaan, mutta seuraus olikin aivan vastakkainen,
kuin oli tarkotettu. Osaksi se osotti, kuinka voimattomaksi paavinvalta
jo oli tullut Saksassa, kun ei se saanut Lutherin hengellisiä: tai
maallisia esimiehiä tukkimaan tämän suuta. Sitä vastoin sai paavin
asiaansekaantuminen aikaan sen, että kaikki paaviuden vastustajat
kiinnittivät huomionsa Lutheriin, kerääntyivät hänen ympärilleen ja
tunkivat häntä yhä etenemään. Sen kautta että Lutherin ja Tetzelin
kamppailu kehittyi Lutherin ja paavin väliseksi, laajeni se myöskin
paavin ja Saksan kansan väliseksi otteluksi.
Ystävät ja viholliset johtivat siis Lutherin riitaan paavikunnan
kanssa, hänen itsensä oikeastaan ensinkään sitä tahtomatta. Kun hän v.
1519 kirosi sen, mitä hän vuosi sitten oli hyväksynyt ja päinvastoin,
ei tämä riippunut mistään Lutherin laajenneesta käsityskannasta, vaan
aiheuttivat sen kokonaan ulkonaiset vaikutukset, joiden hän antoi viedä
ja johtaa itseään.
Paavi pani v. 1520 Lutherin pannaan. Se oli täydellinen harhaisku. Se
lisäsi Lutherin nauttimaa kansan suosiota ja tunki häntä edemmäksi
alottamallaan tiellä.
Vuotta ennen valittu uusi keisari Kaarle V kutsui Lutherin Wormsin
valtiopäiville v. 1521. Hän toivoi saavansa tuon sotaisan professorin
äänettömäksi.
On verrattu. Lutherin esiintymistä Wormsissa Hussiin Konstanzissa.
Mutta heidän asemansa oli kokonaan erilainen. Huss oli jättänyt
isänmaansa mennäkseen vihollistensa kirkolliskokoukseen. Luther tuli
saksalaisille valtiopäiville,, missä enemmistö oli suosiollinen
hänelle. Epäilemättä esiintyi hän urhoollisesti, mutta hän olikin
jo katkaissut itseltään kaiken peräytymisen mahdollisuuden. Hän ei
voinut peräytyä tekemättä pelkurimaista ja kunniatonta työtä. Ehkä
ne eivät olleet vain miehuullisuuden käskyjä, vaan myöskin viisauden
vaatimuksia, joita Luther seurasi tuossa selityksessään: "Tässä olen
enkä voi muuta, Jumala minua auttakoon, amen". Sillä jos hän olisi
myöntynyt, ei tämä olisi lepyttänyt hänen vihollisiaan, mutta ystävät
sitävastoin olisivat katkeroittuneet. Peräytyminen uhkasi tuottaa
hänelle suurempia vaaroja kuin rohkea vastarinta. Hän saattoi olla
varma siitä, etteivät ruhtinaat ja ritarit Wormsissa olisi suvainneet,
että hiuskarvaakaan hänen päästään olisi turmeltu. Hän lähtikin
valtiopäiviltä vahingoittumattomana.
Münzer pilkkailikin myöhemmin Lutheria, kun tämä ylvästeli rohkeuttaan
Wormsissa. "Kiitä siitä", kirjottaa hän, "Saksan aatelistoa, jonka
suuta olet sivellyt hunajalla; sillä se ei käsittänyt mitään muuta
kuin että sinä saarnoillasi antaisit sille _böhmiläisiä lahjoja_,
luostareita ja hiippakuntia, joita sinä nyt lupaat ruhtinaille. _Jos
sinä olisit horjunut_ _Wormsissa, olisi aatelisto sinut ennemmin
pistänyt kuoliaaksi kuin päästänyt vapaaksi_, sen tietää jokainen".
Ei se ollut mikään erinomainen käsityskyky eikä mikään tavaton
rohkeus, joka teki Lutheruksesta uskonpuhdistuksen keskipisteen. Hänen
erinomaiset ominaisuutensa olivat kokonaan toisaalla. Hän ei ollut
_ajattelija_ eikä hänestä ollut _marttyyriksi_, mutta _agitatoriksi_
oli hänellä sellaiset ominaisuudet, jotka vain harvoin yht'aikaa
tulevat yhden miehen osaksi.
Hän oli jumaluusopin tohtori ja professori, mutta hän ei milloinkaan
unohtanut, että hän oli talonpojan poika. Vaikka hän olikin oppinut,
hän kumminkin tajusi, mitä alemmat kansankerrokset tarvitsivat,
miten he ajattelivat ja tunsivat, ja hän osasi käyttää heidän
kieltänsä, paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan, ja vain
harvat hänen jälkeensä ovat vetäneet hänelle vertoja. Ollen mestari
kiistakirjotuksissa, kuten Lessing, osasi hän, harvinaista kyllä,
innostuttaa rahvaan ja samalla vaikuttaa hallitseviin luokkiin. Tässä
suhteessa on hän Lassallen kaltainen, jota hän muuten ei paljon
muistuta.
Tätä ei kukaan paavikunnan vastustaja Saksassa ennen häntä ollut
ymmärtänyt. Jokainen heistä kääntyi todellisuudessa, joskaan ei
aina tahallaan, vain _yhden ainoan_ luokan puoleen. Muutamat
puhuivat ainoastaan alemmille luokille, esim. "Keisari Sigismundin
uskonpuhdistuksen" tekijä, jota kirjasta Bezold kutsuu "ensimäiseksi
vallankumoukselliseksi kirjotukseksi Saksan kielellä". Näitä korkeammat
säädyt, ja hyvällä syyllä, epäilivät taborilaisista pyrkimyksistä.
Hallitsevat luokat eivät niistä vain loukkaantuneet, vaan johtuivat
niitä suoranaisesti vainoamaankin. Mutta ne ylempien luokkien jäsenet,
jotka kääntyivät paavinvaltaa vastaan eivät kirjottaneet rahvaalle.
Sellaisia oli _Gregori heimburgilainen_, Nürnbergin kaupunginneuvos.
Tämä "Lutheria aikaisempi porvarillinen Luther", kuten Ullmann häntä
kutsuu, vastusti ankarasti paavikuntaa monessa yhtä oppineessa kuin
terävässä riitakirjotuksessa. Hänet pantiin pannaan, nürnbergiläiset
ja muut suojelijat jättivät hänet oman onnensa nojaan, ja hänen täytyi
paeta Böhmiin Podiebradin luo. Tämän kuoleman jälkeen (1471) lähti hän
Saksiin, jossa päätti vaiherikkaan elämänsä v. 1472.
Mutta niin urhoollinen ja taitava taistelija kuin hän olikin, jätti hän
kuitenkin varsinaisen rahvaan kylmäksi, sillä sille ei hän kirjottanut.
Sama koskee _Hütteniäkin_. Hänkin kääntyi aluksi vain ylempien
luokkien puoleen. Vieläpä silloinkin kun luterilainen liike jo oli
ennättänyt levitä ylt'ympäri koko Saksan, syyskuulla 1520, hän kirjotti
"Lähetyskirjeensä _kalkensäätyisille_ saksalaisille" latinaksi.
Hän viittasi siihen, että hän tähän asti on kirjottanut latinaksi,
varottaakseen ikäänkuin kahden kesken kirkon päämiehiä ja _ettei heti
antaisi kaikkia rahvaan tiedoksi_.
Mutta jo saman vuoden joulukuussa oli hänen pakko vedota "rahvaaseen",
voittaakseen se puolelleen. Hänen seuraava kirjotuksensa oli "Valitus
ja kehotus paavin ja epähengellisten epäkristillistä valtiovaltaa
vastaan."
Hän sanoo tässä kirjotuksessa, jonka hän on pukenut runomuotoon:
Mä latinaakin muinoin kirjoitin
Sit' joka mies ei tehnyt, totta vie;
Sull' saksalainen isänmaani voin
Omalla kielellä nyt huutaa noin:
Me koston näistä saamme!
Mutta saksalaisena kirjailijana jäi Hütten Lutherin jälkeen. Tämä
oli jo ennen häntä, varsinkin "Lähetyskirjeessään Saksan kansan
kristilliselle aatelistolle", alkanut saksankielisen agitatsioninsa, ja
tehnyt sen paljon tehokkaammin kuin Luther.
Luther osotti todellista, mukaansaviepää kansanomaisuutta. Mutta
vaikutus tuli vieläkin voimakkaammaksi sen kautta, että hänellä oli
muitakin ominaisuuksia, joita harvoin tapaa yhdessä. Hänellä oli
_hovimiehen_ notkeus ja luonteeton sopeutuvaisuus, mutta samalla
oli hänessä _talonpojan_ luonnonvoima, vieläpä karkeuskin, sekä
_kiihkoilijan_ hurja intohimo, joka joskus muuttui sokeaksi raivoksi.
Taistelun kuumuudessa joutui Luther äärimmäisyyksiin. Ilolla hän otti
vastaan apua kaikilta vallankumouksellisilta, jotka riensivät hänen
luokseen, ja yhtyi heidän ääneensä. Äsken mainitussa lähetyskirjeessään
Saksan kansan kristilliselle aatelistolle hän suorastaan saarnasi
vallankumousta. Hän rupeaa ritarien ja talonpoikien puolelle, häväisi
riistäjiä, ei vain kirkkoruhtinaita vaan myöskin kauppiaita. Hän
vaatii, että seurakunnan pitäisi saada kansanvaltainen järjestysmuoto.
Ja tämä mullistus piti saataman aikaan väkivaltaisella tavalla.
Samaan aikaan kuin lähetyskirjeensäkin julkaisi Luther Sylvester
Prieriaksen häntä vastaan tähtäämän kirjotuksen "Erehtymättömästä
paavillisesta opettajanvirasta", varustaen sen reunamuistutuksilla. Sen
loppulauseessa hän sanoo: "Jos Rooman kannattajien raivo edelleenkin
jatkuu, niin en tiedä enään mitään muuta parannuskeinoa kuin että
keisari, kuninkaat ja ruhtinaat tarttuvat _aseisiin_ käydäkseen tämän
maanpiirin ruton kimppuun ja ratkaistakseen asian, ei sanalla vaan
raudalla. Jos rankaisemme varkaita köydellä, murhaajia miekalla ja
kerettiläisiä polttoroviolla, miksi emme käy ennemmin kaikin asein
näiden turmeluksen opettajien, näiden kardinalien, näiden paavien
ja koko roomalaisen Sodoman ruttopaiseen kimppuun, joka herkeämättä
pahentaa jumalan kirkkoa, ja _pese käsiämme heidän veressään_."
Myöskin ruhtinaiden kimppuun hän hyökkäsi, kun he eivät tahtoneet
puhaltaa hänen torveensa, emmekä neuvoisi ketään meidän päivinämme
lausumaan niin ajatuksiaan nykyään elävistä Saksan ruhtinaista
kuin "tuo kallis jumalanmies" Luther aikoinaan teki. Keisaria
kutsui hän julkisesti tyranniksi. Saksin herttuaa Yrjöä hän nimitti
yksinkertaisesti "Dresdenin siaksi". Hän kirjottaa erään kerran: "Jos
ruhtinaat edelleenkin kuuntelevat sitä, mitä Yrjöherttuan tyhmistä
aivoista lähtee, niin pelkään kovin, että täällä syntyy kapina, joka
koko Saksassa kukistaa ruhtinaat ja maistraatit ja kietoo samalla
juttuun koko papiston. Siltä minusta nimittäin näyttää asioitten tila.
Kansa on kaikkialla kuohuksissa, ja sillä on silmät, eikä se tahdo
eikä se voi tulla kukistetuksi väkivallalla. Se on Herra, joka tämän
tekee, ja hän salaa sen mikä uhkaa, ja ne vaarat, jotka ovat tulossa,
ruhtinasten silmiltä. Heidän sokeutensa ja väkivaltaisuuksiensa kautta
hän tekee sellaista, niin että minusta tuntuu siltä kuin näkisin Saksan
uivan veressä". Luther ei suinkaan muka peljännyt sellaista meteliä.
Perikato ei odottanut häntä vaan ruhtinaita.
Vielä v. 1523, kun Sickingen jo oli noussut kapinaan ruhtinaita
vastaan, julkaisi Luther tammikuun 1 p:nä kirjotuksen "Maallisesta
esivallasta, kuinka pitkälle on velvollisuus sitä totella". Tämä oli
tähdätty katolisia ruhtinaita, ei ainoastaan maallisia vaan myöskin
hengellisiä vastaan. Siinä, sanotaan: "Kaikkivaltias Jumala on tehnyt
ruhtinaistamme hulluja, niin ettei heillä ole mitään muuta tarkotusta
kuin saada menetellä alammaistensa kanssa, kuten itse tahtovat.
Jumala on antanut heille nurjan mielen ja mielii tehdä heistä lopun,
niinkuin hengellisistäkin herroista. He eivät osaa muuta kuin nylkeä
ja kiskoa, määrätä tullin toinen toisensa jälkeen, asettaa toisen veron
toista korkeammaksi, päästää täällä karhun irti, tuolla taasen suden,
ja kaiken lisäksi ei heiltä saa oikeutta, uskollisuutta eikä totuutta
ja he menettelevät niin, että se olisi liikaa jo ryöväreiltä ja
lurjuksilta, ja heidän maallinen hallituksensa on vaipunut yhtä syvälle
kuin hengellistenkin tyrannien". Ja Luther jatkaa vielä, tuumien,
että aina maailman alusta alkaen viisas ruhtinas on ollut harvinainen
lintu, ja vielä vaikeampaa on tavata hurskasta. "Tavallisesti he ovat
suurimpia narreja ja pahimpia veijareita maan päällä". Hän lisää:
"Ei saata, ei voi, ei tahdota kauemmin kärsiä teidän tyranniuttanne
ja teidän pahoja aikeitanne. Rakkaat ruhtinaat ja herrat, tietäkää
parantaa itsenne, sillä jumala ei tahdo enää sitä sietää. Maailma ei
ole sellainen kuin entisinä aikoina, jolloin te väijyitte ja ajoitte
kansaa kuin metsänpetoja."
Olemme jotenkin laajasti kertoneet nämä paikat. Se ei kuitenkaan
tapahtunut vain Lutherin luonteenkuvauksen vuoksi. Juuri nyt, aikana,
jolloin lutherilaisten kirkkojen johtomiehet joka paikassa mitä
äänekkäimmin kirkuvat sosialistisen kiihotuksen määrätöntä räikeyttä ja
raakuutta ja huutavat pakkolakia sosialisteille, näyttää meistä olevan
paikallaan, viitata siihen, mitä kieltä se mies rankaisematta käytti,
jonka oppi on nyt tullut yhteiskunnan tukipylvääksi. Täydellä syyllä
tunnustaakin muuan vallan vanhoillinen, protestanttinen uskovainen
kirjailija, Karl Jentsch, etteivät "Lutherin sanat eivätkä Lutherin
työt olisi olleet mahdollisia missään nykyaikaisten tapaisessa suuressa
poliisivaltiossa".
Mutta vaikka Luther käyttikin sellaista kieltä, varoi hän kuitenkin
tarkkaan seuraamasta toiminnassa sanojaan. Huolimatta kaikista
vallankumouksellisista puheistaan ei hän milloinkaan mennyt niin
pitkälle, ettei olisi säilyttänyt herransa ja suojelijansa _Saksin
vaaliruhtinaan Fredrikin_ suosiota. Kun uskonpuhdistus oli edistynyt
pitemmälle, kun Saksassa samoin kuin ennen Englannissa ja Böhmissä
luokkien edut ja ristiriidat astuivat esiin Roomaa vastaan käydyn
kansallisen taistelun vallitessa, kun oli tulemassa sisäinen sota,
jossa oli kysymys lopullisesta voitosta toiselle tai toiselle puolelle
-- silloin Luther ei suinkaan osottautunut miksikään taipumattomaksi
Katoksi. Niin kauan kuin mahdollista koetti hän suosia kumpaakin,
mutta sitten hän liittyi voittajaan. Vuosina 1517-22 Luther
otti vastaan apua kaikilta kansanvaltaisvallankumouksellisilta
aineksilta ja viekasteli näitä kaikkia. Vuosina 1523-25, jätti hän
heidät, toisen ryhmän toisensa jälkeen, oman onnensa nojaan, ensin
aateliston, joka taisteli Sickingenin ja Hüttenin johdolla, ja
senjälkeen talonpoikaispikkuporvarillisen vastustuspuolueen suuren
talonpoikaissodan aikana.
On kuitenkin liikaa syyttää Lutheria siitä, että hän olisi
kavalluksellaan saanut aikaan toisen tai toisen puolueen tappion. Ei
kukaan yksityinen, olkoonpa hän sitten kuinkakin mahtava, voi mielensä
mukaan muodostaa yhteiskuntaluokkien keskinäisiä valtasuhteita.
Samallaiset ainekset, jotka kuuluivat kansanvaltaiseen puolueeseen,
jotka Lutherin aikana joutuivat häviölle Saksassa, eivät olleet voineet
sataa vuotta aikaisemmin, huolimatta kaikista sotaisista voitoistaan,
pysyttää asemaansa Böhmissä. Ne olivat 1500-luvulla melkein kaikkialla
Europassa häviämässä.
Luther ei saattanut ruhtinasten asiaa voittoon rupeamalla heidän
puolelleen. Asian laita, on oikeammin niin, että kun hän astui
voittavien ruhtinaitten puolelle, hän itse näytti voittajalta ja sai
osakseen ja muistolleen kaikki ne palkinnot ja kunnianosotukset, jotka
voitto tuottaa. Mutta sen kautta, että hän sitä ennen viiden vuoden
aikana oli hehkuvin sanoin kutsunut kaikki vallankumoojat avukseen ja
esittänyt asiansa heidän omakseen, voitti hän kaikkien riistettyjen
rakkauden ja ihailun.
Se seikka, että Lutherissa näin yhtaikaa ilmeni vallankumouksellista
intohimoa ja häikäilemättömyyttä sekä luonteetonta hyödyntavottelua,
riippuu mielestämme siitä, että Luther sen valtavan myrskyn vallitessa,
joka Saksassa riehui 16:nnella vuosisadalla, jonkun aikaa oli
kansanomaisin ja samalla mahtavin mies, näennäisesti koko liikkeen
luoja ja johtaja. Kuitenkaan eivät ne olleet vain hänen _personalliset_
ominaisuutensa, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi näytellä tätä osaa,
vaan vaikuttivat siihen, ja ehkä vielä suuremmassa määrässä, sen maan
olosuhteet, jonka ruhtinas häntä suojeli.