Tuo ennen monta kertaa mainittu Eneas Sylvius Piccolomini, joka oli
ennen ollut kirkonuudistuksen kannattaja, oli tehnyt rauhan paavin
kanssa ja sai v. 1456 palkakseen kardinalinhatun -- muutamia vuosia
myöhemmin tuli hänestä paavi nimeltä Pius II ja kirosi sitte paavina
ollessaan omat vanhemmat kirjotuksensa kerettiläisiksi! Hänelle, tuolle
vastaleivotulle kardinalille kirjotti Mainzin arkkipiispanistuimen
kansleri Martin Mayer: "Rooman istuin on keksinyt tuhansia keinoja
ryöstääkseen hienolla tavalla meiltä meidän kultamme, ikäänkuin me
olisimme raakalaisia. Senvuoksi on meidän kansamme, joka kerran oli
niin kuuluisa ja joka urhoudellaan ja verellään on vallannut Rooman
valtakunnan, vaipunut köyhyyteen, veroihin, lokaan. Mutta nyt ovat
ruhtinaamme heränneet unestaan ja alkaneet ajatella tämän onnettoman
tilan poistamista, ovatpa päättäneet kokonaan poistaa ikeen niskoilta
ja voittaa takaisin vanhan vapauden. Eikä olekaan varsin vähäinen
tappio Rooman istuimelle, jos roomalaisen valtakunnan ruhtinaat
todellakin tekevät sen, mitä heillä on mielessä."
Eneas Sylvius näki tarpeelliseksi, kumotakseen Mayerin väitteet,
kirjottaa v. 1458 erityisen kirjan Saksanmaan asemasta. Siinä hän
selittää, että "köyhä ymmärryksensä puolesta on se, joka väittää,
että Saksa on köyhä". Hän koettaa tätä todistaa viittaamalla _kaupan_
ja _vuoriviljelyksen_ korkeaan kukoistukseen. Hän huudahtaa lopuksi:
"Missä onkaan teillä majatalo, jossa ei juotaisi hopea-astioista.
Kukapa nainen, yksin alempienkin kansanluokkien keskuudessa, ei
loistaisi kullassa? Ja ritarien kaulakäädyt ja heidän hevostensa
kultaiset päitset ja jalokivillä koristellut kannukset ja miekantupet
ja kultaloistoiset pantsaripeitteet ja kypärät! Ja kuinka komeat
ovatkaan kirkot kalliine astioineen, helmillä ja kullalla
koristetuissa päällyksissä säilytettyine pyhäinjäännöksineen ja
alttarikaunistuksineen, juhlapukuisine pappeineen!"
Saksanmaa voi siis, jatkaa Eneas, varsin hyvin maksaa veronsa Rooman
istuimelle. Ja kuinka kävisi tämän jos Saksan apu lakkaisi? Se
tulisi köyhäksi ja surkeaksi, kykenemättömäksi täyttämään suuria
velvollisuuksiaan. Sillä kirkkovaltion pienet ja epävarmat tulot eivät
riitä mihinkään. Ilman rikkautta ei kukaan voi olla älykäs eikä arvossa
pidetty. Papit ovatkin kaikkien yhteiskuntajärjestelmien vallitessa
olleet rikkaita, sanoo hän kirjasensa lopussa.
Ei voi ajatella suurempaa vastakkaisuutta kuin se, mikä on näiden
kahden kirjotuksien välillä, ja kuitenkin ovat molemmat tavallaan
oikeita, joskin liioiteltuja. Kumpikin erikseen antaisi vaillinaisen
kuvan 1400-luvun jälkipuoliskon Saksasta. Mutta tuo sovittamaton
ristiriita, missä ne ovat toisiinsa, kuvastaa selvästi silloisissa
olosuhteissa vallinneen suuren vastakohtaisuuden, joka juuri sentähden
että se oli sovittamaton, voitiin ratkaista vain yhteisellä ottelulla
ja toisen voitolla.
Mayerin kirjeessä ja Eneas Sylviuksen vastauksessa ilmenee mitä
selvimmin se ydinkohta, jota uskonpuhdistus pääasiassa koski. Niissä
se ilmenee, ilman että sitä hämmentää jumaluusopillisen kinastuksen
sekasotku predestinatsioniopista -- ihmisen edeltäpäinmääräämisestä
joko autuuteen tai kadotukseen --, herranehtoollisen eri käsityksistä
y.m., joilla eri puolueitten kirkolliset uskonpuhdistajat ovat sen
ytimen peittäneet.
Eneas Sylvius oli oikeassa: Saksanmaa oli 1400-luvulla rikas
ja kukoistava, pääasiallisesti riippuen sen kaupasta ja
vuoriviljelyksestä. Ja samalla oli hän oikeassa siinäkin, että
Rooman istuin sai pääasialliset tulonsa Saksasta, sillä Europan muut
sivistyskansat olivat tähän aikaan jo suuressa määrin vapautuneet
paavin riistämisen alaisuudesta. Sitä enempi hyökkäsikin paavinistuin
riistämiskykyjensä koko voimalla Saksan kansan kimppuun ja sitä
itsepintaisemmin kieltäytyi tämä tekemästä pienintäkään myönnytystä.
Saksalla ei senvuoksi ollut odotettavissa mitään lievitystä.
Valittavana oli sillä vain joko mukaantuminen kaikkeen paavin
riistämiseen tai täydellinen eriäminen Roomasta.
Ja viimeksimainittu ajatus sai yhä enemmän alaa, sillä Mayer oli
puolestaan myöskin oikeassa. Niin kovin kuin Saksan rikkaus kasvoikin,
tuotti paavin sorto sille kumminkin mitä raskaimman taakan ja esteen
nopealle taloudelliselle vaurastumiselle; jo se seikka tuotti Saksalle
haittaa, että sen täytyi kantaa kuormaa, josta toiset olivat vapaita.
Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa nylki kirkko kyllä kansaa;
mutta suurin osa siitä, mitä se riisti itselleen, jäi maahan, tuli
maan omien hallitsevien luokkien osaksi, joilla oli kaikki paraat
paikat hallussaan. Saksassa sitävastoin annettiin lihavat paikat
ulkomaalaisille, paavin karjalle, eikä saksalaisille ylhäisille, ja
kaikki tulokkaat kirkolliset virat olivat Saksassa kauppatavaraa,
jota paavi myi enimmän tarjooville. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle,
että myytiin sellaisten lihavien paikkojen myynti-oikeus suorastaan
suurille kauppaliikkeille, esim. Fuggerin toiminimelle Augsburgissa.
Ne myytiin sitte vielä kerran, ja ostaja ehkä taasen vielä kerran.
Oli "hengellisiä herroja", joilla oli kaksikymmentäneljäkin paikkaa
hallussaan, joista ei itse hoitanut yhtäkään. "Eipä ole juuri ketään,
jolla on täällä jokin parempi paikka", kirjottaa Ulrich von Hütten,
"ilman että hän olisi joko palvellut siitä Roomassa tai lähettänyt
sinne paljon rahaa sen saamiseksi tai sitten suorastaan ostanut
sen Fuggerien välityksellä". Tästä syystä olivat myöskin Fuggerit
innokkaita katolilaisia, jotka eivät säästelleet rahaa vastustaakseen
Lutheria. Tavattomia summia virtasi tämän vuoksi vuodesta vuoteen
Roomaan ja joutui siten Saksan suurten riistäjien, sen ruhtinasten ja
kauppaherrojen käsistä. Ja niin suuret kuin kaupan ja vuoriviljelyksen
tuottamat voitot olivatkin, niin nopeasti kuin Saksan rikkaus
kasvoikin, kasvoi riistäjien rahantarve ja rahanahneus vielä nopeammin.
15:nnellä vuosisadalla olivat tavaratuotanto ja tavarakauppa, siis
niin sanottu rahatalous, saavuttaneet Saksassa jo melkoisen laajuuden.
Luonnontalous, vieläpä maaseudullakin, näyttää alkavan taantua. Joka
taholla alettiin tarvita rahaa, ja suurin oli rahantarve hallitsevien
luokkien piirissä, kun ne tarpeet yhä kasvoivat, joita vain rahan
avulla saattoi tyydyttää. Silloin esiintyvä ehdoton ruhtinasvalta
tarvitsi myös paljon rahaa, m.m. sotamiestensä ja virkamiestensä
palkkoihin. Koetettiin keksiä uusia veroja, nylkeä ja puristaa
porvareita ja talonpoikia, miten suinkin osattiin. Mutta harvoin
riittivät säännölliset tulot, ruhtinaat saivat lisäksi ottaa lainoja,
joiden korot vaativat taas yhä enempi rahaa.
Asioitten sellaisella kannalla ollessa täytyi sekä ruhtinasten että
alamaisten tuntea yhä köyhtyvänsä, huolimatta Saksan yhä kasvavasta
rikastumisesta, ja yhä vaikeammaksi tuli nähdä, miten paavi, tekemättä
edes kerrassaan mitään vastapalvelusta, kokosi kerman itselleen,
jättäen maassa oleville pelkän silkan maidon.
Kuitenkaan ei ollut niin aivan yksinkertainen asia vapautua paavin
sorrosta. Totta kyllä olivat sekä talonpojat ja porvarit että
alempi aatelisto jo ennen Wiclifiä ja Hussia, Ludvig baierilaisen
aikana, osottaneet halua nousta taisteluun Roomaa vastaan. Mutta
korkeampi aateli, suuret kauppiaat ja ruhtinaat olivat myöskin
sortajia, ja Englannin ja Böhmin esimerkki oli vastikään näyttänyt,
kuinka vaarallista näille luokille voisi olla yhteiskunnan suurien
auktoritetien merkityksen horjuttaminen.
Samoin kuin Ranskan vallankumoussodat 18:nnen vuosisadan lopulla ja
19:nnen alussa saivat aikaan taantumuskauden koko Europassa ja veivät
kohoavalta porvaristolta pitkäksi aikaa kaiken halun ruveta yhdessä
pikkuporvarien ja köyhälistön kanssa vallankumouksellista tietä
vastustamaan ruhtinasten yksinvaltaa ja aateliston maanomistusta,
synnyttivät myöskin hussilaissodat taantumiskauden ei ainoastaan
Böhmissä, vaan Saksassakin, ja kesti kauan ennenkuin ajatus irtaantua
Roomasta pääsi voitolle vallitsevissa luokissa.
Lisäksi tuli se, että keisarin ja paavin välinen liitto, joka, kuten
muistamme, tehtiin Kaarlen, "pappikeisarin", hallitessa, jatkui vielä
habsburgilaisten keisarien aikana. Liiton entisten syiden lisäksi tuli
uusia. Turkkilaiset uhkasivat habsburgilaisia perintömaita, ja paavin
apu oli välttämätön pysyttämään nuo uskottomat yleisien ristiretkien
avulla vähän etäämmällä.
Unelias Fredrik III oli kirkkopolitikan tärkeimmissä kysymyksissä
vain tuon viekkaan uskonluopion Eneas Sylviuksen ase. Maksimilian,
"viimeinen ritari", valtaistuimelle joutunut turhantarkka romantiko,
osottautui varsin epävakaiseksi ja horjuvaiseksi. Mutta miten
läheisesti hänestä keisarin ja paavin edut näyttivät samoilta, voi
huomata siitä, että hän voi ruveta pyrkimään keisarikruunun ja
paavinhiipan saattamiseen saman pään kannettaviksi. Ja Kaarle V,
joka ei kammonut antamasta sotilaittensa ryöstää Roomaa, kun paavi
koki ehkäistä hänen suunnitelmiaan, esiintyi kumminkin Saksassa niin
pontevasti kuin mahdollista paavin uhkaavan auktoritetin suojelijana.
Jos vielä kaiken tämän lisäksi ottaa huomioon Saksan auttamattoman
hajaannustilan, joka vähensi keisarin vallan mahdollisimman vähiin,
mutta myöskin vaikeutti yhteistä esiintymistä keisaria ja paavia
vastaan, niin voi ymmärtää, että kesti sata vuotta hussilaissotien
alusta, ennenkuin uskonpuhdistus Saksanmaalla saatiin aikaan.
Mutta tänä aikana oli kehitys kaikilla aloilla edistynyt varsin
nopeasti. Kuinka olivatkaan hengellisen ja sotaisenkin taistelun keinot
täydellisentyneet. _Kirjapainotaito_ oli keksitty ja _tuliaseitten_
käyttö oli kehittynyt. Keskusliikkeen, varsinkin meriliikkeen, välineet
olivat kehittyneet korkealle. Vähää ennen uskonpuhdistusta olivat
uskaliaat merenkulkijat ensi kerran ohjanneet laivansa suoraan Atlannin
valtameren yli.[30]
Lähimmin vaikuttivat näihin löytöretkiin turkkilaisten ja muiden
heihin yhdistyneitten keski-aasialaisten kansanheimojen hyökkäykset
1400-luvulla. Niiden kautta nimittäin Itämainen vanhat kauppatiet
tulivat perin vaikeiksi käyttää. Mutta europalainen laivakulku oli jo
saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että se sen sijaan koetti etsiä
uusia teitä Afrikan ympäri ja toiselta puolen suoraan valtameren
yli Indiaan. Suurten löytöjen aikakausi alkoi, uudenaikainen
siirtomaapolitika sai alkunsa.
On päivän selvää, että kaikki tämä äkkiä tavattomasti laajensi
ihmiskunnan näköpiiriä ja sai aikaan täydellisen mullistuksen
inhimillisen _tiedon_ alalla. Mutta samalla johtui tästä myöskin
_taloudellinen_ mullistus. Europan taloudellisen elämän keskus siirtyi
Välimeren maista Atlannin valtameren rannoille. Italia ja Itä-Europa
pysähtyivät ja taantuivat kehityksessään, Länsi-Europa sitävastoin
tunki valtavasti eteenpäin. Silloiset ristiriidat, sekä luokkien että
valtioitten väliset, tulivat mitä jyrkimmiksi, ja uusia ilmaantui.
Kaikki ne intohimot pääsivät valloilleen, jotka ovat ominaisia
kapitalistiselle riistämiselle, jonka aikakausi nyt oli alkanut. Ja ne
pääsivät valtaan koko sillä voimalla ja häikäilemättömyydellä, joka
muistutti keskiaikaa, jonka raakuudesta töin tuskin oli päästy. Kaikki
perinnäiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset suhteet luhistuivat
kokoon, kaikki perinnäinen siveysoppi osottautui pätemättömäksi.
Kokonaisen vuosisadan järkyttelivät Europaa tavattomat taistelut,
joiden kestäessä ahneus, murhanhimo ja epätoivoinen raivo viettivät
mitä hirmuisimpia hurjia huveja. Kukapa ei muistaisi Pärttylin
yötä, kuka ei tietäisi, kuinka kolmenkymmenvuotisen sodan sankarit
menettelivät Saksassa, Alba Alankomaissa ja Cromwell Irlannissa --
puhumattakaan kaikista niistä julmuuksista, joita harjotettiin uusissa
siirtomaissa!
Tämä tavaton mullistus, suurin mitä Europa oli nähnyt sitten
kansainvaellusten päivien, päättyi jotensakin vasta (paitsi
Englannissa) Westfalin rauhaan v. 1648. Se alkoi _Saksan
uskonpuhdistuksesta_, joka saattoi koko Europan liikkeeseen ja antoi
aina 1600-luvulle asti taisteleville tunnussanat ja todistelukeinot.
Pintapuolinen tarkastaja uskoo sen vuoksi, että kaikissa näissä
taisteluissa oli uskonto kysymyksessä. Niitä sanotaankin uskonsodiksi.
Kaikkeen tähän nähden ei ole ensinkään ihme, että Saksan uskonpuhdistus
sai verrattomasti suuremman merkityksen maailmanhistoriassa kuin kaikki
muut samallaiset edelliset liikkeet, että siitä tuli _uskonpuhdistus_
yleensä, että saksalaiset, huolimatta siitä, että nousivat niin myöhään
Europan muihin sivistyskansoihin nähden kapinoimaan Roomaa vastaan,
tulivat kuitenkin henkisen vapauden valituksi kansaksi ja tuomaan sitä
muillekin.