Kuten muissakin paikoissa, täytyi Böhmissäkin tavaratuotantoa
ja tavarakauppaa seurata kommunistisien aatteiden ilmeneminen.
Villakutomateollisuuden kukoistus 1300-luvulla lienee edistänyt näiden
aatteiden syntymistä ja leviämistä suuressa määrin.
Näitä aatteita edistäviä ulkonaisia vaikutteitakaan ei puuttunut.
Saksalaisten käsityöläisten maahanvirtaaminen, jota Böhmin kuninkaat
edistivät, ei jäänyt vaikuttamatta beghardilaisuuden levittämiseksi.
Valdolaisia oli luultavasti jo ensimäisien vainojen aikana paennut
Etelä-Ranskasta Böhmiin, ja saanut siellä turvapaikan, jossa pysyivät
piilossa ja levittivät oppiaan.
Kun Böhmin ja paavillisen kirkon välinen vastakkaisuus tuli yhä
kireämmäksi, kohotti myöskin kommunistinen kerettiläisyys tässä
maassa päätänsä, ja vainotut kommunistit tulivat ympäriltä etsimään
sieltä turvapaikkaa. Kommunismi menestyi sitä paremmin kun se
todistuksiensa ja usein myöskin vaatimuksiensa puolesta liittyi
läheisesti muihin kerettiläisiin suuntiin. Tahtoivathan nämä kaikki
palata alkukristillisyyden kannalle ja asettaa uudestaan puhtaan opin
käytäntöön. Sen selittämisestä ruvettiin vasta myöhemmin riitelemään.
Se sodanjulistus, jonka kirkko ja Saksan keisarikunta olivat
antaneet böhmiläisille polttamalla Johan Hussin, johti
kirkkotilojen anastamiseen ja ryöstämiseen ja siten vanhan
omaisuusyhteiskuntajärjestyksen kukistumiseen. Nyt oli kommunistisille
lahkoille otollinen aika. Julkisesti kohottivat he nyt päätään.
Tähän asti ne olivat olleet pimeydessä ja salaisuudessa ja vain
aika ajoin oli jonkin toverin ilmianto ilmottanut maailmalle heidän
olemassaolostaan. Mutta nyt näkyi, minkä suhteellisesti suuren
levenemisen he todellakin olivat saavuttaneet.
Pragissa olivat kommunistit tosin liian heikot, tai heidän
vastustajansa liian vahvat, jotta he olisivat voineet vapaasti toimia.
Mutta toisin oli laita pienimmissä kaupungeissa.
Kommunistiset saarnaajat julistivat, että nyt Kristuksen tuhatvuotinen
valtakunta oli tullut. Pragin, samoin kuin ennen muinoin Sodoman,
hävittäisi taivaan tuli, mutta hurskaat saisivat suojan ja pelastuksen
muissa kaupungeissa. Kristus tulisi kunniassaan ja perustaisi
valtakunnan, jossa ei olisi herroja eikä orjia, ei syntiä eikä hätää
eikä mitään muita lakeja kuin vapaan Hengen antamat. Silloin elävät
tulisivat jälleen paradisillisen viattomiksi, he eivät kauemmin tuntisi
mitään ruumiillisia kärsimyksiä tai puutteita eivätkä he myöskään
tarvitsisi pelastuksekseen kirkollisia sakramentteja.
Useassa kaupungissa perustettiin kommunistisia järjestöjä. Sellaisten
perustamisesta maaseudulle ei ole tietoja. Kaikki viittaa siihen, että
vain kaupungeissa toteutettiin kommunistisia aatteita. Kaupungeista on
mainittava erittäinkin _Pisek, Wodnian_ ja _Tabor_. Viimeksimainitussa
kaupungissa kommunistit saivat vallan kokonaan käsiinsä.
Tabor perustettiin tähän aikaan erään pikkukaupungin _Austin_
läheisyyteen, tuon Lushnic-joen varrelle, jonka muistamme olleen
kullanhuuhtomispaikoistaan kuuluisan. Kullanrikkaus lienee vaikuttanut
kaupan ja teollisuuden ja sekä niiden aiheuttamien vastakkaisuuksien
kehitykseen Austissa erikoisessa määrässä: varmaa on, että v. 1415
jälkeen kommunistiset saarnaajat saivat siellä turvaa ja suojaa,
erittäinkin, niin kerrotaan, rikkaan verkatehtailijan ja kauppiaan
Pytelin luona. Kaupungissa oli paljon kankureja, ja Taborin myöhempi
kuvailija, Enas Sylvius, kertoo myös, että sen useimmat asukkaat olivat
kankureja.
Wenzelin hallituksen aikana ilmenneen taantumusyrityksen aikana v.
1419 karkotettiin kiihottajat Austista. He asettuivat silloin eräälle
Lushnic-jokeen pistäyvälle jyrkkärantaiselle niemekkeelle, jota
ainoastaan kapea taipale yhdisti maahan. He valitsivat tämän vaikeasti
vallotettavan paikan linnotuksekseen ja kutsuivat sitä "_Taborin_
vuoreksi" Vanhan Testamentin mukaan, jonka kieltä he, kuten myöhemmät
uudestikastajat ja puritanit, käyttivät erityisen mieluisasti.
Joka taholta tulvi kommunisteja sinne saadakseen siellä rauhassa pitää
kokouksiaan. Muutamassa sellaisessa, jota pidettiin 22 p:nä heinäk. v.
1419, lienee ollut kokonaista 42,000 osanottajaa kaikkialta Böhmistä ja
Mähristä. Tämä todistaa kommunistisien aatteiden melkoista levenemistä.
"Vastustajatkin kuvailevat koko tapausta", kirjottaa Palacky,
"suureksi, henkeä ja sydäntä ylentäväksi, uskonnollisidylliseksi
kansanjuhlaksi. Kaikki tapahtui mitä kauneimmassa rauhassa ja
järjestyksessä. Pyhiinvaeltajajoukot kulkivat paikalle joka taholta
juhlakulussa lippuineen ja kantaen pyhää sakramenttia edellään.
Jo ennen saapuneet tulivat yhtä juhlallisesti tulokkaita vastaan,
riemuiten heitä tervehtivät ja näyttivät heille paikat vuorella.
Jokainen joka tuli, oli 'veli' ja 'sisar'; mitään säätyerotusta ei
ollut. Hengelliset jakoivat työn keskenään, muutamat saarnasivat
määrätyissä paikoissa, miehille ja naisille erikseen; toiset
toimivat rippi-isinä ja toiset jakoivat ehtoollista leivän ja viinin
muodossa. Näin kului aika puolipäivään. Silloin ryhdyttiin yhteisesti
nauttimaan niitä ruokavaroja, joita vieraat olivat tuoneet mukanaan
ja joita kaikille oli jaettu. Jos joku kärsi puutetta, sai hän toisen
yltäkylläisyydestä. _Yksityisomistusta eivät Taborivuoren veljet ja
sisaret tunteneet_. Kun koko joukon mieli oli uskonnollisen tunteen
vallassa, ei ankaraa kuria ja puhtautta millään tavalla häiritty.
Soittoa, tanssia ja leikkejä ei saanut ajatellakaan. Päivän loppupuoli
kului keskustellen ja puheita pitäen ja kuunnellen, joissa kehotettiin
toisiaan sopuun ja rakkauteen sekä uskollisuuteen 'pyhää' kalkkia
kohtaan. Sellaisissa olosuhteissa ei luonnollisesti puuttunut
valituksia ja syytöksiä vastapuoluetta kohtaan, ei ylikuohuvaa
intoilua eikä suunnitelmia siitä, kuinka 'Jumalan sanan' vapaus
maassa saataisi jälleen aikaan. Lopuksi erottiin kumminkin rauhassa,
sittenkun yleisellä rahankeräyksellä oli runsaasti maksettu yksinpä
maanomistajille niistä kentistä, jotka näinä päivinä oli tallattu."
Kahdeksan päivää tämän kokoontumisen jälkeen puhkesi Pragissa kapina,
joka teki lopun katolisesta reaktsionista, tuotti kuningas Wenzelin
kuoleman ja johti hussilaissotiin. Nyt ei tyydytty enään pelkkiin
mielenosotuksiin eikä kommunistisiin kemuihin. Ruvettiin järjestämään
_kommunistisia seurakuntia_.
Taborilaisten mielipiteet ovat yleissilmäyksellisesti nähtävissä
muutamassa kirjotuksessa, jonka Pragin yliopisto on laatinut. Silloisen
tavan mukaan piti pragilaisten ja taborilaisten välinen käsityksien
ristiriita ratkaistaman väittelyssä. Tätä varten Pragin professorit
asettivat julki kokonaista 76 kohtaa, joissa heidän mielestään
taborilainen oppi oli kerettiläinen tai ainakin harhaanviepä.
Useimmat näistä kohdista olivat luonnollisesti, ajan ajatustavan ja
herrojen professorien maun mukaan, puhtaasti teologisia. Mutta onpa
kaksi kohtaa, jotka sisältävät syytöksiä tasavaltalaisuudesta ja
kommunismista. Taborilaiset opettivat nimittäin, sanotaan siinä:
"Silloin ei maan päällä ole oleva kuningasta eikä hallitsijaa, eikä
myöskään ketään alammaista, ja kaikki maksut ja verot lakkaavat,
eikä kukaan pakota toista mihinkään, sillä kaikki tulevat olemaan
samallaisia veljiä ja sisaria.
"Kuten Taborin kaupungissa ei ole mitään kenenkään yksityistä
omaisuutta, vaan kaikki on yhteistä, niin on kaikki aina oleva
kaikille yhteistä eikä kellään saa olla erityistä omaisuutta, ja se,
jolla sellaista on, on kuolemansyntiin syypää. Tästä he vetivät sen
johtopäätöksen, ettei ollut soveliasta pitää kuningasta, vaan että
Jumala itse tahtoi olla ihmisten kuninkaana ja antaa hallituksen
kansalle; että kaikki herrat, aatelismiehet ja ritarit pitäisi
hävitettämän kuin rikkaruohot, ettei mitään veroja ja maksuja
tarvitsisi enää suorittaa, että kaikki ruhtinaalliset, maa- ja
kaupunki-oikeudet pitäisi lakkautettaman, koska ne olivat muka vain
ihmisten keksimiä eikä suinkaan Jumalan tahto j.n.e."
Puhtaasti kirkollisia kohtia oli m.m. vaatimus hävittää kaikki kirkot,
kielto pyhimysten kuvien pitämisestä ja kiirastuliopin hylkääminen
j.n.e. Myöskin kääntyivät taborilaiset muka oppineisuutta (tai,
jos niin tahdotaan, tiedettä) vastaan: "Paitsi raamattua ei mitään
muuta kirjaa, olkoonpa sitten pyhien tohtorien tai muitten maailman
viisaitten tekemä, saa lukea eikä opettaa, sillä he ovat ihmisiä ja
voivat joutua harhaan. Se, joka toimii seitsemän taidon parissa ja
ottaa niissä maisteriarvon, matkii pakanoita, on turhamainen mies ja
kuolemansyntiin vikapää."
Tällainen oli luonnollisesti varsin loukkaavaa herroista
professoreista. Mistä se saattoi johtua, että kristillinen kommunismi
asettui viholliselle kannalle tiedettä kohtaan ja mistä heidän
asketisminsa johtui, sitä olemme käsitelleet ja sen selittäneet
toisessa kohdin.
Toteutetuksi tuli kommunismi luonnollisesti niissä muodoissa, jotka
alkukristillisyys oli jättänyt perinnöksi ja jotka vielä hyvin sopivat
tuotannon silloiseen kantaan.
Kullakin seurakunnalla oli yhteinen rahasto, jota kutsuttiin
"ammeeksi", johon jokainen antoi kaiken sen, mitä hän sanoi
omakseen. Kolme sellaista rahastoa mainitaan olleen, nimittäin
Taborissa, Pisekissä ja Wodnianissa, kussakin yksi. Veljet ja sisaret
myivät kaiken omaisuutensa ja tavaransa ja panivat saadun hinnan
ammeenhoitajien jalkain juureen.
Eräässä taborilaisvihollisessa kirjotuksessa vuodelta 1429 puhutaan
näistä rahastoista "taborilaispappien shakkivetoina" ja väitetään,
että nämä hävyttömästi nylkivät kansaa, mutta vain rikastuttivat ja
lihottivat itseään. Palackyn, joka tämän lainaa, täytyy kuitenkin
myöntää, että se oli kurjaa panettelua. Nähdään, että jo puoli
vuosituhatta sitten suuret riistäjät ja heidän puolustajansa
osasivat, niinkuin nytkin, levittää sorrettujen johtomiehistä tuota
valhetta, että he muka "lihottivat itseään työmiesten rahoilla"; ja
he, riistäjät, todellisesti lihotetut, osasivat silloin kuten nytkin
kaikkein enimmin suuttua siitä, että lihottiin työväen penneillä.
Kuitenkin oli tämällainen kommunismi ajan pitkään mahdoton toteuttaa,
vaikka rahastonhoitajat olisivat olleet kuinkakin rehellisiä ja omaa
etuaan katsomattomia ihmisiä. Se saattoi onnistua vielä vähemmän
taborilaisille kuin ensimäisille kristityille, sillä taborilaiset
olivat suurimmalta osaltaan työmiehiä, eivätkä kerjäläisiä, kuten
alkukristityt; he elivät omalla työllään, eivätkä niillä muruilla,
jotka rikkaiden pöydiltä putoilivat. Mutta kaikki työnteko tuli
silloin, käsityön ja pikkutalonpoikaismaanviljelyksen asteella,
mahdottomaksi, jos kaikki myivät tuotannonvälikappaleensa ja panivat
rahat yhteiseen rahastoon, jonka varoilla sitten piti ostettaman
kulutustarpeita kaikille. Me emme usko, että tämä menettely milloinkaan
oli yleinen kommunististen taborilaisten kesken. Joka tapauksessa
luovuttiin siitä pian. Käytännössä Taborin kommunismi muodostui melkein
samallaiseksi kuin ensimäisten kristittyjenkin: kukin perhe ansaitsi
omaksi ylläpidokseen ja jätti vain _ylijäämän_ yhteiseen rahastoon.
Tämä sai kumminkin aikaan ankaria vastaväitteitä innokkaimpien ja
jyrkimpien kommunistien puolelta. Pelkkää kulutusvälikappaleiden
yhteistä omistamista saattoi kumminkin silloin tuskin muussa muodossa
toteuttaa. Senvuoksi ankarammat kommunistit vaativat perhe-elämän
poistamista ja täydellisen kommunismin toteuttamista.
Perheen saattaa, kuten olemme ennen nähneet kristinuskosta
ja munkkilaitoksesta puhuessamme, poistaa kahdella tavalla:
naimattomuuskiellolla tai kiinteän yksi-avioisuuden lakkauttamisella,
n.s. naistenyhteisyydellä. Äärimäisien taborilaisten täytyi
sitä enemmän lähetä viimeksi mainittua kantaa, kun he jyrkästi
vastustaessaan katolista kirkkoa ja munkkilaisuutta hylkäsivät myöskin
pappien naimattomuuskiellon.
Tällaiset näiden ankarampien kommunistien pyrinnöt ilmenivät selvimmin
ja voimakkaimmin tuossa ennen mainitussa lahkossa, jota kutsuttiin
"vapaan hengen veljien ja sisarien" lahkoksi. Nämä olivat voittaneet
jalansijaa myöskin Böhmissä, ja kun siellä puhutaan "pikardeista"
("beghardeista"), tarkotetaan melkein aina tätä lahkoa. Tämän opin
päämies Böhmissä oli muuan talonpoika, nimeltä Niklas, ja hänen
mukaansa kutsutaan heitä toisinaan _nikolailaisiksi_. Tutummat he ovat
kumminkin _aatamilaisten_ nimellä, koska he pitivät aatamilaista tilaa
-- eli "luonnontilaa", kuten 1700-luvulla sanottiin -- synnittömän
viattomuuden tilana. Väitetään heidän tulleen alastomina kokouksiinsa.
Oliko todellakin näin laita, vai onko tämä vain juoruja taikka ilkeätä,
panettelua, sitä emme voi ratkaista.
Aatamilaiset asuivat eräällä Lushnic-joen saarella, kertoo Eneas
Sylvius. He kävivät alastomina -- tekivätkö he näin aina vaiko vain
erityisissä tilaisuuksissa, sitä hän ei, ikävä kyllä, sano. "Heidän
keskuudessaan vallitsi naisyhteisyys, mutta oli kielletty ilman
päämiehen, Aatamin, lupaa lähestymästä naista. Mutta jos mies himosi
palavasti jotakin naista, otti hän häntä kädestä ja meni esimiehen luo
ja sanoi tälle: 'Henkeni palaa rakkaudesta häneen.' Siihen päämies
vastasi: 'Menkää, kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa!'"
Tämä avioliiton hylkääminen oli kuitenkin mitä suurimmassa
ristiriidassa ajan koko silloisen katsantokannan kanssa. Yksiavioisuus
ja siihen perustuva yksityisperhe ei ollut vain perinnäinen
kansantietoisuuteen syvästi juurtunut laitos, vaan sitä vaativat
myöskin mitä voimakkaimmin silloinen tuotantotapa ja koko vallitseva
yhteiskuntajärjestys. Juuri se seikka, että avioliiton hylkääminen oli
sen ajan kommunismin johdonmukainen seuraus, osotti myöskin, ettei
tällä itselläkään ollut vielä mitään vankkaa jalansijaa silloisessa
yhteiskunnassa, joka tarvitsi yksiavioisuutta; juuri se todisti, että
tuon ajan kommunismi oli tuomittu jäämään rajottuneeksi pienien ryhmien
eli seurakuntien keskuuteen. Suurin joukko taborilaisia rupesikin mitä
kiivaimmin vastustamaan ankaramman kommunismin pyrintöjä.
Jo keväällä 1421 syntyi julkinen riita molempien suuntien välillä.
Muuan ritari vangitsi näet tammikuun 29 p:nä pappi _Martinek Hauskan_,
erään äärimäisen hurmahenkisyyden pääedustajan, mutta päästi hänet
taasen vapaaksi useiden ystävien pyynnöstä. Hän saarnaili tämän jälkeen
vielä suuremmalla innolla oppiaan, ja hänen kannattajakuntansa kävi
niin uhkaavaksi, että taborilaisten piispa Niklas kääntyi pyytämään
Pragista apua. Myöskin siellä oli kommunistinen kerettiläisyys
voittanut alaa. Neuvoskunta ryhtyi heti ankariin toimenpiteisiin, ja
Pragin kaksi porvariakin tuomittiin ajan viehättävän tavan mukaan
kerettiläisyydestä kuolemaan ja poltettaviksi. Samaan aikaan leimahti
taistelu Taborissa ilmi liekkiin. Ankarammat kommunistit, jotka olivat
vähemmistössä, karkotettiin, ja he vetäytyivät, yhteensä noin 300
henkeä, Lushnic-joen varsilla kasvaviin metsiin.
Pappi Martinek rupesi katumaan ja peruutti "harhaoppinsa", mutta niin
eivät tehneet hänen kannattajansa. Heitä vastaan lähti nyt Zizka:
hänhän oli sielultaan ja sydämmeltään pragilaisten kantaa lähempänä;
ja tämän "pikardilaisen kerettiläisyyden", jota jo taborilaisetkin
vihasivat, täytyi olla hänestä jotain aivan kauhistuttavaa. Hän karkasi
metsissä heidän kimppuunsa, otti heistä viisikymmentä vangiksi, ja kun
he kieltäytyivät peruuttamasta vähääkään opistaan, poltatti hän heidät
kaikki. He menivät ilolla kuolemaan.
Martinek, joka ei enään kai tuntenut olevansa oikein turvassa
taborilaisten joukossa, päätti lähteä Mähriin. Mutta tiellä hänet
kuitenkin otettiin vangiksi toverinsa Prokopin, "silmäpuolen",
kanssa ja jätettiin Raudnitzin arkkipiispan haltuun. Zizka vaati nyt
pragilaisilta, että nuo molemmat vaaralliset miehet olisi tuotava
Pragiin ja siellä elävänä poltettava varottavaksi esimerkiksi muille.
Mutta Pragin neuvosherrat pelkäsivät alempaa kansaa, jonka keskuudessa
Martinekin suunnalla oli lukuisia kannattajia. He lähettivät sen sijaan
pyövelin Raudnitziin, ja tämä kidutti molempia vankeja siksi, kunnes
he ilmaisivat muutamien pragilaisten uskonveljiensä nimiä. Senjälkeen
heidät pantiin suuriin tynnyreihin ja poltettiin 21 p:nä elok. 1421.
Mutta pikardilainen kerettiläisyys ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan
tuhottu. Joukko aatamilaisia oli asettunut lujaan asemaan eräälle
Lushnicin lisäjoen pienelle saarelle. Zizka lähetti heitä vastaan 400
aseellista miestä, käskien tuhota heidät kaikki. Hyökkäyksen alaiset
puolustivat itseään epätoivoisesti ja saattoivat vastustajilleen suuria
tappioita, mutta kukistuivat vihdoin ylivoiman alle. Ne, jotka miekka
oli säästänyt, tappoi tuli 21 p:nä lokak. 1421.
Täten kommunismin jyrkempi suunta oli täydellisesti muserrettu. Ne
sotavoimat, jotka sen tuhosivat, osottavat, ettei se ollut varsin
laajalti levinnyt. Itse asiassa ainoastaan harvat tavattoman rohkeat --
tai tavattoman yksipuolisesti kommunismiin innostuneet saattoivat mennä
niin pitkälle aikansa rajojen ulkopuolelle. He ovat mieltäkiinnittäviä
kommunistisen ajatuksen historialle, mutta mitään historiallista
merkitystä he eivät konsanaan ole saavuttaneet.
Aatamilaiset oli voitettu ja tuomittu voimattomuuteen, mutta Zizkan,
joka erikoisesti vihaten heitä vainosi, ei ollut onnistunut hävittää
heitä täydelliseen sukupuuttoon. Lahkon jäännökset viettivät
riutuvaa elämää taborilaisten parissa. 15:nnen vuosisadan viimeisinä
vuosikymmeninä sukeltautuvat he taasen esiin ja yrittävät sulautua
Böhmin veljiin, joista myöhemmin johdumme puhumaan.
Kun aatamilaiset oli lyöty, ei koetettu enään voimakkaammin toteuttaa
kommunismia sen ankarammissa muodoissa. Lievempi muoto -- joka
kumminkin oli suuremmassa määrin tarkotukseen kuin todellisuuteen
nähden kommunismia -- pysyi sitä vastoin Taborissa lähes miespolven
ajan.
Mutta mihinkä käytettiin yhteisen rahaston tulot tai oikeammin sanoen
yhteisen varastohuoneen varat, sillä maksut rahastoon suoritettiin
parhaasta päästä luonnontuotteissa?
Ensimäisissä kristillisissä seurakunnissa oli toisten liikoja
varoja käytetty toisten puutteen poistamiseksi. Mitään sellaista ei
tarvinnut Taborissa tehdä. Kaikki seurakunnan jäsenet olivat elämisen
ehtojen puolesta yhdenarvoiset, varsinkin kun ensin kirkon ja sitten
vihollisten kaupunkien ja aatelisherrojen omaisuuden ryöstäminen riitti
täydellisesti tekemään kullekin toimeentulon mahdolliseksi.[29]
Vaivaishoitoon ei taborilaisten tarvinnut uhrata mitään, mutta
heidän täytyi pitää yllä pappinsa. Heillä ei ollut mitään papillista
ylimyskuntaa omine kirkkotiloineen, vaan seurakunta valitsi papiksi
kenen henkilön vain tahtoi, ja nämä taasen vuorostaan toimittivat
piispojen vaalin. Taloudellisesti he jäivät riippuvaisiksi
seurakunnasta, joka heidät ylläpiti.
Näiden pappien tehtävänä oli, kuten keskiajan papiston yleensä, kaiken
kaikkiaan ne toimet, jotka meidän päivinämme kuuluvat valtion ja
kunnan virkamiehille sekä opettajille. He olivat tuomareita, hoitivat
kunnallisia toimia ja välittivät kuntien keskinäistä yhteyttä ja
niiden suhdetta ulkomaailmaan. Pääasia heidän toimessaan oli lasten
opettaminen. Taborilaiset panivat tavattoman paljon arvoa yleiseen
hyvään kansansivistykseen. Tämä oli ilmiö, joka heissä ilmenevänä
herätti erikoista huomiota, eikä sellaista siihen aikaan tavata missään
muussa kansakunnassa. Korkeintaan "yhteisen elämän veljiä" voi tässä
kohden verrata heihin, mutta näiden katolilaiset munkkitaipumukset
antoivat heidän vaikutukselleen kokonaan toisen leiman. Luonnollisesti
täytyy taborilaisten sivistystä mitata aikansa mittapuulla -- se oli
pääasiassa jumaluusopillista laatua. Vanhaa ja uutta testamenttia he
varsinaisesti lukivat, mutta ne tunsivatkin he, naisetkin, hyvin. Eneas
Sylvius huomauttaa, että "tällä häijyllä sukukunnalla oli vain _yksi_
hyvä puoli, sivistyksen harrastus".
Voi näyttää siltä, että tämä kansansivistyksen harrastaminen on
ristiriidassa heidän vastenmielisyytensä kanssa tieteisiin, mikä
m.m. esiintyy heidän vaatimuksessaan, että oppineitten henkilöiden,
jotka heihin liittyivät, piti opetteleman jotain käsityötä. Tämä
ristiriita on kuitenkin vain näennäinen. Taborilaiset vihasivat
ainoastaan sitä tiedettä, joka oli erkaantunut alemmasta kansasta,
asettunut tätä vastaan ja oli nyt sortajien aseena ja ylempien
luokkien yksinoikeutena. Tuotannon silloisella kannalla ei tiede
sopinutkaan yhdenvertaisuuden periaatteisiin. Pikkutalonpoikais- ja
käsityöläismäinen tuotanto vaatii näet niin täydellisesti
työskentelijöiden ajan ja voimat, että näiden on mahdotonta päästä
mihinkään mainittavaan tulokseen tiedontiellä joutumatta pois
luokastaan. Sitä vastoin juuri yhdenvertaisuus vaati, että kaikkien
piti saada se osa sivistyksestä, joka vaan voitiin tehdä kaikkien
saatavaksi.
Taborilaisten viha tiedettä kohtaan johtui heidän aikakautensa
taloudellisessa suhteessa takapajulla olevasta kehityksestä. Heidän
kansansivistämisintonsa johtui heidän kommunismistansa. Eikä suinkaan
ole pelkkä sattuma, että uuden ajan koulukasvatusopin isä, tuo
niin ylistetty _Comenius_, oli _Böhmin_ _veljien_, taborilaisten
jälkeläisten, piispa.
Mutta vielä tärkeämmäksi kuin _koululaitos_, tuli taborilaisille
_sotalaitos_. Tämä pieni yhteiskunta, joka niin rohkeasti ryhtyi
sotaan koko vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, saattoi pysyä pystyssä
vain niinkauan, kuin pysyi sodassa voittamattomana, ja rauhaa ei
ollut ajattelemistakaan, eipä edes aselepoa. Taborin yhteiskunta
oli näet liiaksi vastakkainen hallitsevien voimien eduille. Mutta
mitään ratkaisevaa voittoa eivät he myöskään voineet saavuttaa, sillä
vihollisen voiman juuret olivat itse vallitsevissa tuotantosuhteissa.
Taborilainen kommunismi oli näihin suhteisiin keinotekoisesti ympätty
kasvi, se ei voinut tulla aikansa yleiseksi yhteiskuntamuodoksi.
Alituinen sota oli taborilaisten osana, se oli heidän kunniansa, mutta
myöskin heidän onnettomuutensa.
Koko heidän järjestysmuotonsa täytyikin muodostaa sodan näkökohtia
silmälläpitäen. He jakaantuivat kahdenlaisiin seurakuntiin, _kenttä-_
(sota-) ja _kotiseurakuntiin_. Jälkimäiset pysyivät kotona ja tekivät
työtä ylläpitääkseen itsensä ja sotaseurakunnat. Nämä sensijaan olivat
yksinomaan sotatoimissa. He olivat aina aseissa ja samosivat vihollista
vastaan, vaimot ja lapset mukanaan, kuten vanhat germanit, joiden
kanssa he kilpailivat raakalaisessa villeydessä ja hillittömyydessä.
Luultavasti eri seurakunnat vuorottelivat todennäköisesti aika
ajoin toistensa kanssa, sodasta palaavat rupesivat käsityöhön, ja
tähänastiset käsityöläiset rupesivat sotureiksi. Mutta tässäkään kohden
ei meillä taasen ole taborilaisista tarkkoja tietoja. Yhtä tarkoin kuin
tunnemme taborilaisten sotatyöt, yhtä vähän on meille säilynyt tietoja
heidän sisäisistä laitoksistaan.
Sotahistorian kannalta nämä kenttäseurakunnat olivat suuriarvoiset.
Tavallisesti sanotaan vakinaisten sotajoukkojen syntyneen vasta
keskiajan lopulla Ranskan kuninkaan Kaarle VII:nnen toimesta, joka
15:nnen vuosisadan keskipaikkeilla loi 15:n palkkasoturikomppanian
suuruisen seisovan sotilasvoiman. Mutta todellisesti oli taborilaisilla
_Europan ensimäinen vakinainen sotajoukko_, joka lisäksi perustui
yleiseen asevelvollisuuteen eikä vierasten palkkasoturien pestaamiseen.
Tässä onkin syy taborilaisten suureen sotaiseen etevämmyyteen sen ajan
vasallien ja palkkasoturien kokoonhaalittuihin joukkoihin verraten.
Taborin sotajoukko oli ensimäinen sitte vanhan Rooman-vallan päivien,
joka muodosti kokonaisen _elimistön_ eikä vain joukon, joka juoksi
vihollista vastaan. Se oli jaettu eri aselajien mukaan, hyvin
harjotettu kenttäliikkeisiin ja tekemään käännöksiä ja kaarroksia
taistelun kestäessä, tarkotuksenmukaisesti yhden määrätyn keskusjohdon
alainen, ja sen eri osat vaikuttivat kaikki yhtenä kokonaisuutena.
Taborilaiset olivat ensimäiset, jotka ymmärsivät tarkotuksenmukaisesti
käyttää hyväkseen kenttätykistöä, ja ensimäiset, jotka kehittivät
marssimistaidon. Yksistään heidän pikamarssinsa antoivat heille monta
voittoa vastustajistaan.
Kaikissa näissä kohdin he esiintyivät uudemman sotalaitoksen luojina.
Voi ehkä sanoa sotaisella kuten muillakin aloilla, että jokaisen
suuren edistysaskeleen saa aikaan yhteiskunnallinen vallankumous ja
että suurimmat sotapäälliköt viimeisen puolenvuosituhannen kuluessa
ovat olleet ne, jotka ovat osanneet käyttää hyväkseen näitä uusia
edistysaskeleita. Niin tekivät Zizka, Cromwell, Napoleon.
Taborilaisten sotaista kuntoa lisäsi vielä heidän intonsa ja
kuolemanhalveksimisensa: heille ei ollut mahdollista sovittelu, eikä
pysähtyminen aletulla tiellä. Heillä ei ollut muuta valittavana
kuin voitto tai kuolema. Täten heistä tuli aikakautensa pelätyimpiä
sotilaita. Heidän sotainen terrorisminsa pelasti hussilaisen
vallankumouksen samalla tavalla kuin v. 1793 Ranskan sanskulotit
pelastivat terrorismillaan vuoden 1789 porvarillisen vallankumouksen.
UI. Taborin häviö.
Wenzelin kuoltua ryhtyivät kalkkilaiset -- hussilainen aatelisto ja
pragilaiset -- neuvotteluihin Sigismundin kanssa. Heidät lienee tehnyt
levottomiksi ajatus, että pitäisi ryhtyä taisteluun keisaria ja paavia,
itseasiassa koko Europaa vastaan. He olivat olleet sitä halukkaampia
sovintoon, kun taborilaisuus oli kasvanut pelottavaksi voimaksi.
Jos olisi ollut kysymys vain kalkin antamisesta maallikoille, olisi
epäilemättä saatu sovinto aikaan. Mutta kysymys oli enemmästä, kysymys
kirkon tiloista ja omaisuudesta, ja siinä kohden oli kirkko ja sen
renki Sigismund yhtä taipumaton kuin taborilaiset. Syntyi taistelu
elämästä ja kuolemasta, missä ne kirkkotilat, joita kalkkilaiset olivat
anastaneet, pakottivat heidät, vaikka vastahakoisesti, asettumaan
taborilaisten puolelle.
Tässä ei ole tarkotus kirjottaa hussilaissotien historiaa. Vain
muutamia päätapauksia mainittakoon. Paavi kutsui 1 p:nä maaliskuuta
v. 1420 koko kristikunnan ristiretkelle hussilaisia vastaan.
Saaliinhimoinen ristisotajoukko toisensa jälkeen muodostui lyödäkseen
maahan kerettiläisyyden. Viisi kertaa uudistui hyökkäys vuosien 1420 ja
1431 välillä, mutta yhtä monta kertaa joutui ristisotajoukko surkeasti
tappiolle. Taborilaiset joukot saivat sellaisen voittamattoman maineen,
että v. 1427 Miesin luona ja v. 1431 Taussissa kokonaiset suuret
sotajoukot valtasi mieletön kauhu, kun saivat kuulla hussilaisten
lähestyvän, ja hajaantuivat näkemättä edes vihollistaan. Ristiretkien
väliaikoina taistelivat taborilaiset ja kalkkilaiset enemmän tai
vähemmän kiivaasti keskenään, mutta siitäkään emme voi tässä ruveta
pitemmältä puhumaan.
Taussin suuren päivän jälkeen näytti siltä, ettei olisi enään
mitään vihollista, joka voisi vastustaa taborilaisia. Ulkoapäin ei
mikään sotajoukko uskaltanut tulla heitä vastaan, ja kotimaassa oli
heidän vastustajiensa, aateliston ja muutamien kaupunkien, voima
yhä heikkenemässä. Taborilaisen terrorin jatkuminen uhkasi heitä
täydellisellä häviöllä.
Mutta osottautui kumminkin, kuinka vähän sotaiset voitot merkitsevät,
jos voittajien pyrinnöt ovat vastakkaiset yleisen taloudellisen
kehityksen pyrkimyksille. Taborilaisten ratkaisevaa sotaista tappiota
olisi luonnollisesti seurannut heidän sukupuuttoon hävittämisensä.
Mutta voittokin kehitti taborilaisten keskuuteen aineksia, jotka saivat
aikaan heidän häviönsä. Heidän suurinta voitonriemuaan seurasi heti
heidän perikatonsa.
Kuta voitokkaampia taborilaiset olivat, sitä sietämättömämmäksi kävi
luonnollisesti heidän böhmiläisten vastustajiensa, kalkkilaisten,
asema -- katolilaisista puhumattakaan. Aatelisto oli vaipunut
merkityksettömäksi ja olisi jo aikoja tehnyt sovinnon kirkon kanssa,
ellei se, kirkon omaisuuden ryöstäjänä, vaan olisi pelännyt kirkon
ahnautta ja kostonhimoa.
Toiselta puolen olivat taborilaisten loistavat voitot tehneet paavin
ja keisarin sekä heidän puolueensa nöyremmiksi. Taussin tappelun
jälkeen sovittiin vihdoin siitä, ettei kirkkotilojen omistamista
pidettäisi kirkonryöstönä, saatiinpa siihen vielä paavin hyväksyminen.
Mutta kirkko meni vielä pitemmälle, se lähetti asiamiehiä rikkaine
rahalahjoineen kalkkilaisten luo vahvistaakseen sen vastustusvoimaa
taborilaisia vastaan. Aatelisto, joka "jo muutamia vuosia oli ollut
ikäänkuin näyttämöltä kadonneena", kertoo Palasky, "saa nyt taasen,
kun se tunsi takanaan olevan keisarin ja kirkon ja näiden rikkaudet,
rohkeutta sotaan, kokousten pitoon ja järjestymiseen, vallottaakseen
taasen kadonneen valtansa pragilaisten ja katolilaisten kirkollisten
keinojen (sangen maallistenkin) avulla."
Asemaa kuvailee varsin selvästi Eneas Sylvius, joka kuitenkin antaa
Prokopille, joka Zizkan kuoltua oli taborilaisten etevin johtaja,
paljon suuremman merkityksen kuin hänellä todella oli; Eneaksemme näet
kirjottaa: "Böhmiläiset paroonit kokoontuivat usein ja valittelivat
sitä, että olivat nousseet kuningastaan vastaan ja nyt sen sijaan
saivat kantaa Prokopin raskasta iestä. He sanoivat, että hän yksin oli
herra, hallitsi ja asetteli kaikki mielensä mukaan, määräsi maksuja
ja veroja, pestasi sotaväkeä, johti joukot, eikä kärsinyt mitään
vastaväitteitä ja kohteli orjinaan, palvelijoinaan sekä ylhäisiä
että alhaisia. He huomasivat, ettei ollut kansaa onnettomampaa
kuin böhmiläiset, he kun saivat olla aina sodassa, asua telteissä
kesät, talvet, maata kovalla maalla, olla koti- ja ulkomaisten
sotien runtelemina ja aina taistella tai tuskaisina odottaa uusia
taisteluja. He lisäsivät, että he kerran olivat heittäneet kauhean
tyrannin ikeen päältään, että heitä ei pakotettaisi palvelemaan yhtä
miestä, Prokopia. He senvuoksi kutsuivat kokoon yleiset valtiopäivät
keskustelemaan siitä, kuinka maata piti hallittaman. Siellä heille
esitteli herra Meinhard, kuinka onnellinen olisi se maa, missä kansa
ei olisi _laiskuuteen taipuvainen_ eikä sodan repimä. Mutta Böhmi,
jolla ei ollut mitään lepoa, oli pian menehtyvä; maa oli autio ja kansa
kuoli nälkään" j.n.e. -- kaikki asioita, joihin herran mielestä olisi
pelastus vain yhdestä, siitä että aatelisto saisi taas vallan käsiinsä.
Samalla kun taborilaisten eri vastustajat unohtivat keskinäiset
etujenvastakkaisuudet yhteisen vihollisen, taborilaisuuden, rinnalla ja
sulivat yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi" sitä vastaan, tapahtui
itse taborilaisessa puolueessa muutoksia, jotka olivat vaarallisempia
kuin kaikki vastustajien vehkeet.
Taborin kommunistit eivät milloinkaan muodostaneet kuin osan
kansanvaltaista puoluetta, jota sanottiin taborilaiseksi. He olivat
sen voimakkain, leppymättömin, joka suhteessa pisimmälle tähtäävä
ja sotaisesti vahvin aines. Mutta suurin osa joukoista, jotka tähän
puolueeseen kuuluivat, oli pikkuporvaria ja talonpoikia, joille
kommunistinen ohjelma oli jotenkin yhdentekevä. Kuta kauemmin sota
kesti, sitä enemmän kärsivät nämä ainekset siitä.
Vaikka böhmiläiset saivat loistavia voittoja, olivat he kuitenkin
alussa liian heikot pysyttämään vihollista pois maastaan. He
voittivat puolustussodassa. Vasta v. 1427 alkoivat he tehdä
ulkomaisia hävitysretkiä, jotka kuuluivat sen ajan sotatapoihin --
ryöstö ja hävitys muodostivat sodasta yhtä varsinaisen osan, kuin
meidän päivinämme on laita, kun "sivistystä" levitetään Afrikaan.
Mutta hyökkäyssotakaan ei turvannut böhmiläisiä vihollismielisten
naapurien hävitysretkiltä. Sen ohella jatkuivat kansalaissodat
yhtämittaa. Böhmi nääntyi vuosi vuodelta. _Kaikkien_ elatuskeinojen
täytyi ajan pitkään kärsiä sellaisesta tilasta, ja _kaikissa_
yhteiskuntaluokissa harrastettiin yhä hartaammin rauhaa ja lepoa.
Ja kuta selvemmin taipumattomat taborilaiset osottautuivat rauhan
ainoaksi esteeksi, sitä enemmän täytyi kansan mielialan heitä vastaan
tulla yhä vihamielisemmäksi, ja sitä ankarampiin keinoihin täytyi
heidän vuorostaan ryhtyä säilyttääkseen asemaansa. Yhä jyrkemmäksi
tuli vastakkaisuus heidän ja kansan muun osan välillä. Missä aatelisto
nousi taborilaisia vastaan, sai se enimmäkseen kansan myötätuntoisuuden
osakseen.
Mutta eivät myöskään itse taborilaiset olleet enään entisellään.
Taborin kohtalo on omiaan kiinnittämään meidän mieltämme mitä
suurimmassa määrin. Se näyttää meille mikä olisi tullut Mülhausenissa
ilmenneen Münzesiläisen suunnan ja Münsterin uudestikastajien
kohtaloksi, ellei heitä olisi sotilasvoimalla voitettu.
Taborin kommunismin perustana olivat yksinomaan köyhien eikä
tuotantotavan tarpeet. Nykyajan sosialidemokratia saa voitonvarmuutensa
siitä, että tuotannon tarpeet ja köyhälistön tarpeet viittaavat samaan
suuntaan; sen vuoksi on nykyisin köyhälistö historiallisen kehityksen
kannattajana. Toisin oli asianlaita 15:nnellä vuosisadalla. Köyhien
tarpeet synnyttivät pyrkimyksen kommunismiin, tuotannon tarpeet
vaativat yksityisomaisuutta, eikä kommunismi voinut siis silloin
tulla miksikään yleiseksi yhteiskuntamuodoksi. Ja myöskin köyhistä
täytyi kommunin tarpeen hävitä, niin pian kuin kommunismi oli antanut
heille sen, mitä tahtoivat, s.o. vapauttanut heidät köyhyydestä. Sen
tarpeen tyydytettyä täytyi ennemmin tai myöhemmin itse kommunisminkin
kadota, varsinkin kun ei tahdottu käyttää tuota ainoata keinoa, joka
etenkin pienemmille ryhmille teki mahdolliseksi pitemmän päälle
pysyttää tämän laatuista kommunismia, nimittäin yksityisperheen,
yksiavioisuuden lakkauttamista. Siten olivat tehneet taborilaiset,
kuten olemme nähneet, he olivat hävittäneet aatamilaiset kerrassaan
sukupuuttoon ja siten taasen avanneet yksityisomaisuudelle tien
heidän yhteisöönsä. Suunnaton saalis, jonka taborilaiset saivat
onnellisilla sotaretkillään, toi hyvinvointia, vieläpä rikkauttakin
heidän yhteiskuntaansa. Kommunismin veljelliset tunteet hävisivät
häviämistään, yksityisomaisuuden seuralaiset, ahneus ja kateus,
alkoivat saada yhä suurempaa alaa.
Tätä kehitystä edisti vielä vierasten ainesten liittyminen
taborilaisiin, vanhoja kun sentään vainot ja kärsimykset olivat
suurissa määrin kiinnittäneet oppeihin.
Alituisten sotien täytyi harventaa vanhojen taborilaisten rivejä.
Sotilaallisesti ei tätä huomattu, sillä uudet tulokkaat täyttivät
aukot. Tabor tuli todelliseksi Mekaksi kommunistisille hurmahengille.
Ja varsin kirjavat olivat, kuten kansallisuudet, ne lahkotkin,
jotka siellä olivat edustettuina. "He eivät ole kaikki yksimielisiä
uskossaan", kirjottaa Eneas Sylvius käytyään Taborissa. "Taborissa
jokainen voi uskoa, mitä itse tahtoo. Siellä on nikolailaisia,
areiolaisia, manikeolaisia, armenianeja, berengarilaisia ja 'Lyonin
köyhiä', mutta arvokkaimmat ovat valdolaiset, Rooman istuimen
pääviholliset."
Vaarallisempi oli kuitenkin toinen virtaus. Taborin sotaonni houkutteli
sinne kaikellaista seikkailunhaluista väkeä, joka ei vähintäkään
välittänyt taborilaisista aatteista, vaan tahtoi saada vain saalista
ja sotakunniaa. Puolasta ja Vähä-Venäjältä tulvi kansaa böhmiläisten
leiriin, vieläpä Saksastakin tuli monta, jotka, kuten Palacky sanoo,
"pitivät suuremmassa arvossa seikkailuja kuin uskonkappaleita". Ja hän
lisää, että tämän kautta "sekä taborilaisten että 'orpojen' sotajoukot
jo tähän aikaan kadottivat sen luonteen, josta Zizka oli pitänyt niin
suurta huolta, kun hän tahtoi, että kaikki hänen sotilaansa olisivat
'Jumalan todellisia sotamiehiä', kokonaan ja vilpittömästi, eivätkä
olisi uskossaan leväperäisiä eikä epäileväisiä."
Joskin innon ja vapaaehtoisen kurin alkeetkin tämän kautta hälvenivät,
eivät taborilaisten sotajoukot kumminkaan vielä menettäneet
_sotakuntoaan_. Huonompi oli _luotettavaisuuden_ laita. Samoista
syistä kuin nämä palkkasoturit, oli heidän palvelukseensa ruvennut
vararikontehnyt aatelisto, hovienherrat olivat vain sen kautta
jossain määrin voineet säilyä, että olivat ruvenneet jonkinlaisiksi
taborilaisten vasalleiksi -- muistettakoon siihen nähden böhmiläisten
paroonien jo mainittuja valituksia Prokopin hirmuvallasta.
Kun aatelisto nousi vastarintaan ja pestasi miehiä katolisen kirkon
kullalla, hiipi kavaluus joka taholta taborilaisiin joukkoihin.
Niin on käsitettävää, että kun taasen syntyi kansalaissota ja
kalkkilaiset ja taborilaiset mittelivät voimiaan, nämä viimeksi
mainitut yksinjäätyään ja joukkojensa osien pettäminä joutuivat
tappiolle taistellessaan vihollisia vastaan, jotka olivat unohtaneet
sisäiset riitansa ja liittyneet ylivoimaiseksi liitoksi noita
kansanvaltaisen puolueen jäännöksiä vastaan, jotka vielä olivat jääneet
uskollisiksi kommunistisen seurakunnan aatteelle.
Ratkaiseva ottelu tapahtui Böhmishbrodin läheisyydessä, Lipanin kylän
luona 30 p:nä toukok. 1434. Aatelispuolueella oli ylivoima, 25,000
miestä 18,000 taborilaista vastaan. Kauan oli voitto epävarma, mutta
lopuksi se alkoi kääntyä aatelisten puolelle, varsinkin sitten kun
taborilaisen ratsuväen päällikkö Johan Tshapek parhaan taistelun
riehuessa jätti tappotantereen, sen sijaan että olisi karannut
vihollisen kimppuun. Kauhea murhaaminen alkoi; armoa ei annettu, ja
13,000 taborilaista lienee hakattu kuoliaaksi. Tämä pelottava tappio
mursi ainaiseksi taborilaisten voiman.
Tabor lakkasi hallitsemasta Böhmiä. Kansanvalta oli tuhottu, ja
aatelisto saattoi yhdessä Pragin "arvoisan porvariston" kanssa
ruveta uudestaan maata riistämään. Pitkällisten kuninkaan ja hänen
"uskollisten alamaistensa" välisten keskustelujen jälkeen, jolloin
molemmat, ja hyvällä syyllä, pelkäsivät, että toinen vain miettisi
petosta, tunnustettiin Sigismund vihdoin v. 1436 kuninkaaksi. Ehdot
olivat: yleinen anteeksianto sekä jokaisen tilanomistajan ja kunnan
oikeus päättää ryöstettyjen kirkkotilojen takaisinantamisesta.
Taborilaisten voima oli Lipanin taistelussa murrettu, mutta ei
kokonaan tuhottu. He jatkoivat taistelua vielä kotvan aikaa, mutta
yhä raukeammin ja yhä vähemmällä menestyksellä, ja v. 1436 olivat he
iloisia, kun saivat Sigismundin kanssa aikaan sopimuksen, jossa tämä
tunnusti ainakin heidän kaupunkinsa itsenäisyyden.
Asema pysyi tällaisena 1450-luvulle asti. Muutamat rivit Eneas
Sylviuksen kertomuksesta vuodelta 1451 kuvaavat selvästi minkälainen
sisäinen tila siellä silloin oli.
Kertomus on niitä harvoja silminnäkijäin tiedonantoja taborilaisten
sisäisistä oloista, mitä meille on säilynyt. Muutamia sen
kuvaavimpia kohtia mainittakoon tässä. Ne antavat sangen hyvän kuvan
taborilaisyhteisöstä: Taborin talot, sanoo Eneas, ovat puusta tai
savesta, ja ovat sikin sokin vailla kaikkea järjestystä. "Asukkaat
omistavat kallisarvoisia huonekalustoja ja suuria rikkauksia, jotka
oli saatu monelta kansalta. He tahtoivat ennen elää kaikessa suhteessa
kirkon tapaan ja heillä oli kaikki yhteistä, kutsuivat toisiaan
veljiksi, ja toinen sai toiselta, mitä häneltä itseltä puuttui. Mutta
nyt elää kukin itsekseen, ja toinen näkee nälkää, kun taasen naapuri
mässää ylellisyydessä. Pienipä oli heidän lähimmäisenrakkautensa tuli,
lyhytaikainen (apostolisen seurakunnan) matkiminen... Kaikki, mitä
taborilaiset olivat ryöstäneet, tuli yhteiseksi omaisuudeksi. Mutta
he eivät voineet pitää sitä voimassa. Luonto sai voiton, ja nyt he
kaikki ovat vaipuneet ahneuteen. Kun he eivät enää voi ryöstää niinkuin
ennen, veltostuneita kun ovat ja pelkäävät naapureitaan, vaanivat he
kauppavoittoja ja antautuivat alhaisempiin toimiin. Kaupungissa elää
4000 miestä, jotka voisivat käyttää aseita, mutta he ovat ruvenneet
käsityöläisiksi, suurimmaksi osaksi _villakankureiksi_, niin että heitä
pidetään sotaan kelpaamattomina."
Huomattavaa on, että siis useimmat taborilaiset olivat villakankureja.
Eneas Sylvius kävi Taborissa v. 1451. Tämän kuvauksen mukaan sekä
Taborin sotaisa voima, että sen kommunismi olivat siis tähän aikaan
kokonaan hävinneet. Mutta vieläpä sen vallankumouksellisen menneisyyden
jätteetkin näyttivät vaarallisilta Böhmin vallanpitäjistä. Eneas
Sylviuksen käynnin jälkeisenä vuonna Böhmin valtionhoitaja, Georg v.
Podiebrad, lähti Taboria vastaan ja vaati, että kaikki taborilaispapit
piti annettaman hänen käsiinsä. Ja jo kolmen päivän perästä kaupunki
antautui ja luovutti pappinsa. Papit saivat valita joko "kääntymisen"
tai elinkautisen vankeuden. Taborin tasavallan erikoisasema ja kaikki
itsenäisyys olivat lopussa.
Näin surkean lopun sai tuo kerran niin mahtava kommunistinen
yhteiskunta, jonka edessä puoli Europaa oli vapissut. Tuskinpa voi
olla toivomatta, että Tabor edes olisi kukistunut, kuten Münster,
kommunistisen nuoruutensa loistossa, sen sijaan että se nyt kuihtui
porvarillisen vanhuudenheikkouden surkeuteen.
Taborin kukistuessa oli samalla voitettu kansanvallan viimeinen
turvapaikka Böhmissä.
Taborilaisten kohtaloa saattaa monessa kohdassa verrata Ranskan
vallankumouksen jakobinien vaiheisiin. Samoin kuin nämäkin, he
pelastivat vallankumouksen uljaalla sankarimaisuudellaan, mutta
eivät suinkaan omaksi edukseen, vaan niiden hyväksi, jotka osasivat
sitten käyttää vallankumousta hyväkseen. Ranskassa suurkapitalistit
ja keinottelijat saivat melkein rajattoman vallan valtiossa ja
yhteiskunnassa, Böhmissä taas korkeampi aatelisto, joka sai valtiossa
ja yhteiskunnassa melkein rajattoman vallan. Böhmin alempi aatelisto
ei voittanut mitään hussilaissodissa, ne päinvastoin kiiruhtivat
sen rappeutumista. Korkeampi aateli, jonka osaksi suurin osa
kirkon tiloista oli tullut, rikastui myöskin alemman aateliston
kustannuksella, jonka tiloja se osteli.
Mutta eniten kärsivät talonpojat ja pikkukaupunkilaiset sodan
seurauksista. Yhä suuremmiksi tulivat ne taakat, joita voittajat
asettivat alempien luokkien kannettaviksi, ja ne heikot kapinankokeet,
joita sorretut tekivät, kukistettiin helposti. Mutta jos työvoima
ei sittenkään tahtonut riittää, niin tilanomistajat käyttivät
maanviljelyksen ohella uutta, vähemmän työvoimaa vaativaa ansiokeinoa,
joka sai sellaisen vauhdin, että se siellä täällä vieläpä kokonaan
tunki talonpojat tiloiltaan. He laittoivat _kalalammikoita_.
Englannissa lampaanhoidon lisääntyminen suuressa määrin karkotti
talonpojat heidän mailtaan ja edisti irtolaisväestön muodostumista.
Böhmissä kalanviljelys näytteli, joskin ahtaammassa määrässä,
samallaista osaa. Lampaat söivät Englannissa talonpojat, Böhmissä taas
toutaimet, joita herrat kalalammikoissaan viljelivät.
Maa-orjuus oli 1400-luvun alussa ollut kokonaan hävinneenä Böhmistä.
Saman vuosisadan loppupuolella oli se taasen tullut talonpoikien
yleiseksi tilaksi.
On naurettavaa syyttää tästä hussilaissotia. Se suunta, jonka
yhteiskunnallinen kehitys saa, ei riipu siitä, edistyykö se
rauhallisesti vaiko ankarien taistelujen riehuessa. Sen määrää
tuotantotavan muutoksien ja tarpeitten luonnonpakko. Jos raivoisien
vallankumoussotien tulos ei vastaakaan vallankumouksellisten
taistelijoiden tarkotuksia, niin ei tämä todista mitään muuta kuin että
nämä tarkotukset olivat vastakkaisia tuotantotavan tarpeille.
Ankarat vallankumoustaistelut eivät milloinkaan voi määrätä
yhteiskunnallisen kehityksen _suuntaa_, ne voivat antaa tälle
määrättyjen edellytyksien vallitessa vain _nopeamman kulun_. Mutta
toiselta puolen on seurauksena se, että kärsimykset lisääntyvät niille,
jotka sortuvat. Tämä vaikutus oli myöskin hussilaissodilla. Koko
Europassa alkaa talonpoikaisluokan asema 1400-luvulla taasen huonontua,
toisessa maassa aikaisemmin, toisessa myöhemmin. Sen, että Böhmi
huolimatta taloudellisesta vanhoillisuudestaan, oli ensimäisiä maita,
missä näin kävi ja jossa taantuminen tuli nopeimmaksi, voipi lukea
hussilaissotien ansioksi, mutta ei mitään muuta. Ilman niitä olisi
tämä käänne tapahtunut ehkä vasta vuosisataa myöhemmin, Saksan suuren
talonpoikaissodan jälkeen.