Böhmin veljet.
Tabor oli kukistunut, mutta se ei hävinnyt jäljettömiin. Tämä
kommunistinen sotilasvaltio oli näytellyt niin loistavaa osaa ja sen
vaikutuksella oli kaikesta huolimatta ollut niin syvät juuret ajan
yhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka sen kukistuttua eivät vain
lakanneet vaan esiintyivät vielä räikeämpinä, että niiden aatteiden,
joille se oli rakettu, täytyi edelleenkin elää, joskin uusissa
muodoissa, muuttuneisiin olosuhteisiin soveltuneina.
Kahteen eri suuntaan, jotka molemmat kyllä lähtivät samasta juuresta
mutta olivat keskenään sentään aivan erilaiset, kehittyi taborilaisia
lahkoja ja järjestysmuotoja. Molempia kutsuttiin _Böhmin_ _veljiksi_.
Toinen näistä lahkoista oli _sotainen_, toinen _kommunistinen_.
Me olemme nähneet, kuinka Taborin voitot houkuttelivat sinne vieraita
sotilaita, jotka tulivat sinne vain kunnian ja rikkaan saaliin
toivossa. Toiselta puolen alituinen sota raaistutti kyllä myöskin
taborilaisia itseään, ja monelle heistä tulivat saalis ja palkka
ainoiksi tarkotuksiksi.
Taborin häviön jälkeen muodostui näistä aineksista joukkoja,
jotka harjottivat sodankäyntiä ammattina ja rupesivat mielellään
palvelukseen hyvästä palkasta. He vetäytyivät tavallisesti jonkun
tunnetumman päällikön ympärille kokoontuneina Böhmistä Unkariin ja
erittäinkin Puolaan, joissa tekivät itsensä varsin huomatuiksi. Taborin
laitoksien mukaisesti olivat nämä "Böhmin veljesjoukot" järjestetyt
kansanvaltaiselle pohjalle, eivätkä ne suinkaan olleet yksinvaltaisen
johtajan vallassa, kuten muuten oli sen ajan palkkajoukkojen laita.
Väitetään myöskin, että kasakat, jotka 1500-luvun alussa ilmaantuivat
Ukrainassa, olisivat järjestyneet saman mallin mukaan.
Suuremman merkityksen sai kumminkin toinen laji "Böhmin veljiä", joka
jäi Böhmiin.
Me olemme jo ennen huomauttaneet, että keski-ajan kommunistit olivat
yleensä rauhaarakastavia miehiä ja kammoivat väkivaltaa. Tämä on
alempien kansankerrosten heikon aseman luonnollinen seuraus ja
sopusoinnussa myöskin alkukristillisen perimätiedon kanssa. Kun
hussilainen vallankumous puhkesi ilmi Böhmissä, vanhat auktoritetit
syöstiin alas ja alemmat kansanluokat nousivat voitokkaaseen kapinaan,
silloin joutui kommunistien suurin osa mukaan ja kun kerran olivat
joutuneet väkivaltaiseen vallankumoukseen, ajoi tosiasiain logika
heidät luonnonlain välttämättömyydellä kansanvaltaisen liikkeen
johtoon, liikkeen, jonka pisimmälle menevän osan he muodostivat.
Mutta eipä edes silloin kun taborilaiset viettivät loistavimpia
voittokulkujaan, rauhallisemman suunnan äänet kokonaan vaienneet,
vaan tuomitsivat kaiken sodan, kaiken väkivallan, kaiken pakon. Tämän
suunnan etevin johtaja oli Chelcicistä, läheltä Wodniaa, kotoisin oleva
_Pietari Chelcicky_. Hän oli syntynyt noin v. 1390, ja oli nähtävästi
köyhtynyt aatelismies. Hän kirjotti jo v. 1420 väkivallan käyttämistä
vastaan uskonnollisissa asioissa, ja vallankumoussodat vahvistivat
hänen mielipidettään. Hän sanoi sotaa kaikkein kamalimmaksi kaikesta
pahasta ja sotamiehiä murhaajiksi ja pahantekijöiksi. "Ei kukaan
kuningas eikä ruhtinas eikä edes köyhin aatelismieskään", kirjottaa
hän, "käy sotaa omasta puolestaan yksinään, vaan kaikki he pakottavat
talonpoikia väkisin siihen, johtaen täten kaiken kansan murhien ja
rikoksien tekoon".
Chelcicky on tasa-arvonkommunisti alkukristillisessä mielessä. Mutta
ei sodalla eikä valtion pakolla vaan valtion ja yhteiskunnan selän
takana saataisi yhdenvertaisuus aikaan. Tosikristityllä ei saa olla
valtiossa mitään osaa, sillä valtio on syntinen ja pakanallinen. Valtio
luo yhteiskunnalliset eroavaisuudet, omaisuuden, säädyn ja arvon,
ja ne voivat hävitä vain sen mukana. Mutta ainoana keinona valtion
hävittämiseksi on se, ettei välitetä sen olemassaolosta. Tosiuskovainen
kristitty ei senvuoksi saa ottaa vastaan mitään virkaa eikä myöskään
pyytää valtiovallan apua. Poliiseja ja tuomioistuimia ei häntä varten
saa olla olemassa. Tosikristitty pyrkii itsestään hyvään eikä hän saa
pakottaa muita hyvään, koska Jumalakin vaatii vapaasta tahdosta tehtyä
hyvää. Kaikkinainen pakko on pahasta.
Ainoa asema, jossa tosikristitty voi olla vallitsevassa valtiossa
ja vallitsevassa yhteiskunnassa, on alimmissa kerroksissa, niiden
joukossa, jotka vain tottelevat ja palvelevat, mutta eivät käske ja
hallitse. Kaikkinainen hallitseminen, kaikkinainen luokkamuodostuminen
on vastoin veljeyden ja tasa-arvoisuuden käskyä. Ja yhtä vähän kuin
totinen kristitty saa olla hallitsija, yhtä vähän saa hän riistaakaan.
Älköön hän myöskään harjottako kauppaa, sillä siihen yhdistyy
välttämättömästi petosta. Kaupungit, kauppapaikat, ovat pahasta. Ne
ovat Kainin keksintöä; hän muutti elämän alkuperäisen yksinkertaisuuden
viekkaudeksi, keksimällä mitat ja painot, sensijaan että kansa
aikaisemmin vaihtoi mittaamatta ja punnitsematta. Hyljättävintä ja
kirotuinta on kuitenkin aateluus.
Mitä enemmän Böhmissä taborilainen järjestelmä menetti alempien
luokkien suosion, sitä enemmän tämä anarkistinen mutta rauhaa rakastava
kommunismi voitti alaa väestön keskuudessa.
Merkitsevimmäksi niistä kommunistisista lahkoista, joita syntyi
Böhmissä Taborin kukistumisen jälkeen, osaksi hajonneista
taborilaisista aineksista, tulivat Chelcickyn kannattajat,
chelciciläisveljet.
Tunnetuimmaksi Pietarin oppilaista tuli _veli Gregori_. Hän oli
köyhä aatelismies, jonka täytyi elää räätälinammatilla. Kunwaldin
kylän taborilainen siirtola valitsi v. 1457 hänet johtajakseen ja
järjestäjäkseen. Hänen ansionsa lienee pääasiassa se, että nämä
siirtolaiset, "veljet", omaksuivat Chelcickyn opin ja kaikin tavoin
elivät sen mukaisesti.
Ei olla varsin selvillä siitä, kuinka Böhmin veljet alkuaan oli
järjestetty, sillä veljet myöhempinä aikoina häpesivät kommunistista
alkuperäänsä ja koettivat parhaan kykynsä mukaan peittää tämän
tosiasian. Sen avulla, mitä tiedetään heidän myöhemmistä järjestöistään
ja heidän jälkeläisistään, herrnhutilaisista, voimme kuitenkin saada
pääpiirteet selville.
Luonnollisesti oli kaikki sota- ja valtiopalvelukseen rupeaminen, kuten
valtion laitoksiin vetoaminenkin, ankarasti kielletty. Täydellisen
yhdenvertaisuuden piti vallita seurakunnassa, eikä minkäänlaista
riistämistä saanut tapahtua. Jokaisen, jolla oli rikkautta tai
säätyetuoikeuksia, täytyi luopua näistä, ennenkuin pääsi seurakunnan
yhteyteen. Ei kukaan veljistä saanut harjottaa kauppaa eikä lainata
rahoja korkoa vastaan, mutta kukin oli velvollinen auttamaan
hädänalaista veljeä.
Yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu suinkaan poistettu,
vaan kommunismi näyttäytyi perheisiin nähden, varsinaisesti siinä,
että terotettiin veljellisyyden käskyä ja pyrittiin ylläpitämään
yhdenvertaisuutta, niin ettei kukaan kohonnut muita korkeammalle eikä
taasen vaipunut toisten alapuolelle. Mutta tämä yksityisomaisuuden
säilyttäminen oli mahdollista vain pitämällä mitä ankarinta kuria,
joka ei karttanut ryhtymästä käsiksi perhe-elämän sydämellisimpiinkin
suhteisiin.
Seurakunta valitsi papit ja vanhimmat, ja nämä käyttivät sellaista
kurinpitovaltaa, joka nykyaikaisesta ihmisestä olisi sietämätöntä,
mikä seikka oli merkillisessä ristiriidassa Pietarin anarkistisen
teorian kanssa, joka hylkäsi kaikellaisen pakon epäkristillisenä
ja pakanallisena! Ja tuo pakko oli sitä sietämättömämpää, kun
Böhmin veljillä oli erikoisen selvänä tuo synkkä, tekopyhä piirre,
jonka olemme jo huomauttaneet olleen yleisenä piirteenä keskiajan
kommunisteilla; syynä siihen lienee ollut se sanomaton kurjuus ja
puute, joka oli hussilaissotien seurauksena.
Kaikkinainen leikkiminen ja tanssiminen oli kiellettyä, koska perkele
vietteli niiden kautta uskovaisia. Työnteko ja hiljainen alistuminen
olivat ainoat, joita kristityltä täällä vaadittiin. Sunnuntaita
viettivät he jo aivan puritanisesti.
Joskaan yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu kielletty,
niin pidettiin kuitenkin naimattomuutta korkeampana, pyhempänä.
Papistolle oli omaisuudettomuus ja naimattomuus pakollista. Naimattomat
ihmiset elivät, suvun mukaan erillään, veli- ja sisartaloissa, joissa
he yhdessä työskentelivät ja elivät. Me saanemme kuvitella niitä
jokseenkin beghardilaistalojen mallisiksi.
Niinkuin taborilaiset, vihasivat Böhmin veljetkin oppineita, joita
pitivät etuoikeutettuna säätynä. Mutta he, samoin kuin taborilaisetkin,
pitivät kovin tarkkaa huolta hyvistä kansakouluistaan. Kansanvaltaisen
kirjapainotaidon omaksuivat he heti, kun se oli keksitty,
erinomaisella innolla. Kirjotuksien lukumäärä, jotka he kaikkiaan koko
vaikutusaikanaan julkaisivat puolustuksekseen, oli paljon suurempi
kuin koko muu samanaikainen böhmiläinen kirjallisuus. He kerskasivat
myöskin siitä, että he olivat olleet ensimäiset, jotka painattivat
(Venedigissä) raamatun äidinkielellään, niin että Böhmi tässä suhteessa
oli kaikkia muita kansoja edellä. Böhmissä oli 1500-luvun alussa viisi
kirjapainoa, yksi _katolilainen_, yksi utrakvistinen ja kolme muuta,
jotka kuuluivat Böhmin veljille. Eivätkä nämä kolmekaan aina riittäneet
heille, vaan painattivat he ajottain kirjojaan Saksan puolella
Nürnbergissä.
Omituinen, mutta heidän tarkan kurinsa mukainen, oli määräys siitä,
ettei mitään sellaista saanut painaa, jota ei seurakunta ensin ollut
hyväksynyt!
Ja siitä huolimatta tuollainen tavaton kirjallinen tuotanto!
Veljeslahkon rauhallisesta luonteesta ja heidän alistuvaisesta
mielenlaadustaan huolimatta, pitivät sen ajan vallassaolijat näitä
veljiä sekä epäiltävinä että vaarallisina. Jo v. 1461 rupesi sama
Georg v. Podiebrad, jonka muistamme Taborin kukistajana ja joka sen
jälkeen valittiin Böhmin kuninkaaksi, ankarasti heitä vainoomaan.
Heidän johtajansa, m.m. veli Gregori, vangittiin, Kunvaldin seurakunta
hajotettiin, sen jäsenet ajettiin maanpakoon ja kaikki kokoukset
kiellettiin.
"Tällä ankaralla inkvisitsionilla", kirjottaa Covenius, "joka nyt
kaikkialla pantiin toimeen veljiä vastaan, oli seurauksena, että
heistä useimmat hajaantuivat metsiin ja vuorenrotkoihin ja asuivat
luolissa. Eivätkä he edes siellä olleet turvassa. He uskalsivat tehdä
tulen välttämättömimpien ruokien keittämistä varten ainoastaan yöllä,
ettei siitä nouseva savu heitä kavaltaisi, ja siellä he istuivat
kovassa pakkasessa tulen ympärillä ja kuluttivat aikaansa raamatun
lukemisella ja hurskailla keskusteluilla. Ja jos heidän täytyi lähteä
syvässä lumessa hankkimaan itselleen elintarpeita, astuivat kaikki
samoihin jälkiin, jotka ensimäinen oli tehnyt, ja se, joka kulki
viimeisenä, laahasi perässään männynoksaa niin että jäljet uudestaan
täyttyivät ja näyttivät jonkun talonpoikaisnaisen tekemiltä, joka oli
raastanut risukimppua metsästä. Sen vuoksi että heidän näin täytyi asua
luolissa, heidän vihollisensa kutsuivat heitä pilkaten 'jamiseiksi',
luola-asukkaiksi."
Tämä jamisi-nimi (tshekkiläisten sanasta jáma, luola) näyttää
kuitenkin pikemmin vain sellaisten kansan antamien nimityksien
käännökseltä, jommoisia jo aikaisemmin Saksassa tuli beghardien osaksi
sen perustuksella, että heidän täytyi pitää kokouksiaan salassa. Se
viittasi siis siihen, että beghardien perimätieto olisi vaikuttanut
Böhmin veljien keskuudessa. Böhmin veljiä kutsuttiin ei vain
jamiseiksi, vaan myöskin "pikardeiksi".
Ensimäinen vaino loppui vasta Podiebradin kuollessa v. 1471, ja sitä
seurasi toisia. Nämä eivät heitä kuitenkaan paljon vahingoittaneet.
Valtiovalta ei ollut varsin vahva Böhmissä, ja veljet saivat voimakasta
suojaa yksityisiltä aatelismiehiltä ja kaupungeilta, sillä älykkäät
henkilöt ymmärsivät jo aikaisin, kuinka viattomia tämän lahkon
yhdenvertaisuuspyrinnöt ja valtiovihollisuus itse asiassa olivat, sekä
toiselta puolen, minkä oivallisen sortamisaineksen heidän saarnansa
ahkeruudesta, kieltäymyksestä ja kärsivällisyydestä olivat omiansa
luomaan.
Tämä suojelus vaikutti sen, että vieläpä ensimäisten vaikeidenkin
vainojen aikana veljien lukumäärä nopeasti kasvoi. Lisäksi tuli
myöskin se, että he täydellisesti taborilaisten hengessä, mutta
kokonaan ristiriidassa aikansa yleisten kirkollisten järjestysmuotojen
hengen kanssa osottivat suurinta suvaitsevaisuutta uskonasioissa.
Veljesseurakunta saattoi tehdä tämän aivan yksinkertaisesti sen
vuoksi, ettei se, kuten toiset, tahtonut olla mikään valtiojärjestö.
Jo ensimäinen veljeskongressi, joka pidettiin v. 1464 Reichenaun
läheisyydessä olevalla vuorella ja jossa oli edustajia sekä
Böhmistä että Mähristä, julisti, että kysymykset, jotka koskivat
yhteiskunnallista järjestymistä, olivat tärkeimmät ja uskon asiat
vasta toisessa sijassa. Ja tässä periaatteessa pysyttiin aina. Täten
joutuivat Böhmin veljet suurimpaan ristiriitaan myöhemmin esiintyvään
luterilaiseen oppiin, että usko yksin tekee autuaaksi eikä työt.
Sitä ankarampia he olivat silloin, kun todellakin käytännöllisiä
eroavaisuuksia esiintyi. Heidän toiseen kongressiinsa, joka pidettiin
v. 1467 Lhotassa, joka lopullisesti loi heidän järjestysmuotonsa,
sittenkun Reichenaussa oli muodostettu ohjelma, saapui muutamia
aatamilaisien jäännösten edustajia tekemään yhdistymisehdotuksia. Mutta
ne hylättiin. Aatamilainen kommunismi oli heistä liian pitkälle menevää.
Huonosti onnistuivat myöskin yhdistymiskeskustelut valdolaisten
kanssa, jotka jo olivat liian porvarismielisiä. "Me puhuimme
paljon valdolaisten pappien kanssa"; kertoo Gregori muutamassa
kirjotuksessaan, "erittäinkin pappi Stefanin kanssa, joka ei
milloinkaan alentunut pitämään jumalanpalveluksia roomalaiseen tapaan
(niinkuin valdolaiset toisinaan tekivät välttääkseen vainoja). Tämä,
joka myöhemmin poltettiin, tarjoutui parantamaan kaikkea, mitä saattoi
pitää Kristuksen opin ja kristillisen elämän vastaisena, ja asettamaan
kaikki niin, kuin muinoin oli ensimäisessä kirkossa. Mutta heillä oli
ystäviä Rooman vihkimien pappien joukossa, ja nämä estivät asian".
Niin ei saatu aikaan sovintoa. Gregori jatkaa: "Osa valdolaisia myönsi,
että he olivat poistuneet ensimäisten esi-isiensä teiltä. Myöskin oli
heissä sellaista turmiollisuutta, että ottivat ihmisiltä rahoja,
kokosivat rikkauksia eivätkä pitäneet huolta köyhistä,, vaikka onkin
kristinuskon vastaista, että pappi kokoo aarteita, sen sijaan kun hänen
tulisi käyttää oma, vanhemmilta perimänsä omaisuus almuihin ja köyhien
hädän lieventämiseksi."
Mutta valdolaisten kohtalo oli pian tuleva Böhmin veljien osaksi.
Se puritanismi, millä he lausuivat vastalauseensa vallitsevaa
yhteiskuntaa vastaan ja mikä heidät tästä erotti, oli itse asiassa
oivallinen keino päästä eteenpäin tässä yhteiskunnassa. Me olemme jo
ennen viitanneet siihen, mikä tavaton ero ulkonaisesta yhtäläisyydestä
huolimatta oli tämän puritanismin ja alkukristillisyyden askesin
välillä. Joskin molemmat saarnaavat elämänilon ja kaiken nautinnon
turhamaisuutta ja vieläpä vahingollisuuttakin, liittyi kumminkin
alkukristillisyyden askesiin sen kannattajien tylsämielinen hitaus,
uskonpuhdistuksen aikojen puritanismiin sitä vastoin sen kannattajien
väsymätön ja tarkka työteliäisyys. Meidän aikanamme, sen kehittyneen
suurteollisuudellisen kapitalismin vallitessa ei työteliäinkään
puritanismi voisi turvata palkkatyömiesten, talonpoikien tai
pikkuporvarien elämää. Mutta sinä aikana, jota me nyt käsittelemme,
siirryttäessä luonnon taloudesta, johon oli jo sekottunut
yksinkertaista tavaratuotantoa, yleiseen osittain jo kapitalistiseen
tavaratuotantoon, oli sellainen puritanismi kumminkin oivallinen
keino tekemään pikkuporvareista pääomanomistajia, ja sitä enempi kun
väestön suurimmassa osassa vallitsi vielä tuo lapsellisen elämäniloinen
katsantotapa, joka yleensä on liittynyt luonnontalouden tilaan,
missä ei tuoteta myytäväksi, vaan itse käytettäväksi, ei koottavaksi
kasaan, vaan nautittavaksi. Myöskin veljien hyvä yleinen koulusivistys
on puritanismin ohella antanut vauhtia heidän taloudelliselle
kohoamiselleen.
Taborilaisille oli sotasaalis tuottanut varallisuuden, joka teki lopun
heidän kommunismistaan. Böhmin veljien varallisuus sen sijaan kasvoi
pian heidän ahkeruutensa, tyytyväisyytensä ja säästäväisyytensä sekä
älynsä seurauksena.
Hyvinvointi tuotti pian veljille lukuisia uusia kannattajia sangen
maallisista syistä. Mutta kasvavan varallisuuden ohella rupesi vanha
ankara kuri useista vanhemmistakin jäsenistä pian tuntumaan yhä
painostavammalta. Moni piti sitä kovuutena, että häntä oli kielletty
kartuttamasta varallisuuttaan joko kaupalla tai koronkiskomisella.
Hyvinvoinnin kasvaessa karttuivat omaisuusasioista aiheutuneet
selkkauksetkin, oikeudenkäynnit tulivat tarpeellisiksi, tarvittiin
valtiovaltaa hankitun omaisuuden suojaksi.
Niinpä syntyi vähitellen veljien joukossa lievempi suunta. Ei
uskallettu vielä vastustaa vanhoja säännöksiä, mutta niitä pyrittiin
pitämään vain korkeamman pyhyyden ihanteena.
Eroavaisuus molempien suuntien välillä ilmeni vasta (1460-luvun
loppupuolella), kun kaksi herraa ja useampia ritareja ilmottautui
jäseniksi veljeskuntaan. Ankarampi suunta tahtoi ottaa heidät
jäseniksi, vain jos he luopuisivat omaisuudestaan ja säädystään.
Lievempi suunta tahtoi sallia heidän jättää se tekemättä. Mutta vielä
voittivat edelliset ja vain ne otettiin veljeskunnan yhteyteen, jotka
kaikessa alistuivat yhteisön vaatimuksiin.
Mutta jo v. 1480 sai lievempi suunta aikaan sen, että muuan oppinut,
_Luukas_, otettiin seurakunnan yhteyteen. Pian tuli lisää, ja oppineet
rupesivat vaikuttamaan lievemmän suunnan eduksi. Turhaan taistelivat
ankarammat, kutoja Gregori päämiehenä, tätä paisuvaa velttoutta
vastaan. Brandeisin kongressissa eli synoodissa, kuten sitä kutsuttiin,
voittivat maltilliset. Päätettiin, että rikkaita ja korkeita henkilöitä
saisi tästä alkaen ottaa seurakunnan yhteyteen, ilman että heidän
tarvitsi luopua arvostaan tai varallisuudestaan; heitä piti vain
muistutettaman siitä, mitä vaaroja tämä tuottaisi heidän sielunsa
autuudelle. Täten oli yhdenvertaisuuden vaatimus, vaikkei sitä oltukaan
vallan syrjäytetty, todellisesti siirtynyt hurskaitten toivomusten
piiriin.
Samalla tavalla osasivat hurskaat veljet avata tien valtiovallan
osallisuuteen. Ei pidä vapaasta tahdosta ruveta tuomarin virkaan
eikä sotapalvelukseen tai muuhun valtiontoimeen, mutta jollei voinut
päästä vapaaksi hartailla rukouksilla tai muulla tavoin, niin piti
alistuman, sanottiin nyt. Eikä siinä kyllin että veljet saivat ottaa
osaa valtion pakottamaan toimeen, heillä oli myöskin lupa itse käyttää
tätä pakkovaltaa, saivatpa he harjottaa riistämistä, ravintolanpitoa ja
kauppaa -- _luonnollisesti vain hätätilassa_.
Ankarampi suunta oli vimmoissaan näistä päätöksistä ja heidän onnistui
saada puolelleen myöskin piispa Mathias. Uusi synoodi peruutti
Brandeisin päätökset. Mutta ilo oli varsin lyhyt. Uusi päätös oli vain
äkillisen agitatsionin tulos. Jo v. 1494 maltillisemmat olivat taasen
enemmistönä, ja ero tuli välttämättömäksi.
Ankarampi suunta oli pienempi luvultaan, siihen kuului vain
sivistymättömiä talonpoikia ja käsityöläisiä, ja sen periaatteet
olivat yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia vastaan. Se kutistui
yhä enemmän kokoon. Muutamia sen jäseniä poltettiin v. 1527 Pragissa.
Jyrkempi suunta näyttäytyi silloin viimeisen kerran julkisuudessa.
Maltillinen suunta taasen alkoi äkisti kukoistaa, vahvistunut kun
oli rikkaiden ja mahtavien henkilöiden siihen liittymisestä ja vapaa
käyttämään hyväkseen valtion apukeinoja ja kun sillä oli oivallinen
järjestysmuoto, joka vastasi yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia.
Heillä oli jo v. 1500 noin 200 kirkkoa, ja seuraavina aikoina he
saivat tärkeän valtiollisen vaikutuksen Böhmissä. Kuinka suuresti
aatelisto oli edustettuna heidän joukossaan, käy m.m. selville eräästä
anomuskirjasta, jonka veljeskunnan aateliset jäsenet v. 1575 lähettivät
keisarille. Sen oli allekirjottanut 17 vapaaherraa ja 141 aatelismiestä.
Sellaisten olosuhteitten vallitessa hävisivät kaikki laitokset,
jotka saattoivat muistuttaa kommunistisesta alkuperästä, vieläpä
heidän kirjallisuudestaan pyhittiin huolellisesti pois kaikki
kommunistiset muistot. "Böhmin puritaneista", kirjottaa Gindely,
"Böhmin haaveksijoista, jotka pitivät enempi Pietari Chelcickystä
kuin Hussista, jotka Paavalin opin mukaisesti pitivät naimattomuutta
parempana kuin avioliittoa, jotka eivät vannoneet, eivätkä hoitaneet
mitään virkaa, eivät suvainneet mitään ylellisyyttä eikä rikkautta,
eivät lainanneet mitään korkoa vastaan ja kammoivat sotaa, heistä oli
tullut tavallisia hyvinvoipia kapitalisteja, vallan kunnioitettavia
aviomiehiä, vallan taitavia ammattilaisia, tottuneita pormestareita ja
tuomareita, kelpo kenraaleita ja valtiomiehiä."
Aina kolmenkymmenenvuotiseen sotaan asti kesti Böhmin veljien
kukoistusaika. Valkeavuoren tappelu lähellä Pragia v. 1620 ratkaisi
vihdoin Böhmin aateliston ja habsburgilaisten keisarien yksinvallan
välisen taistelun. Böhmin aateliston täydellinen häviö ja sen
omaisuuden ottaminen takavarikkoon vei myöskin mukanaan perikatoon
Böhmin veljet. Ainoastaan muutamia hajanaisia jätteitä vietti siellä
täällä vaivalloista elämää, kunnes he v. 1722 saivat turvapaikan
pietistisen kreivin Zinzendorfin omistamalla Herrnhut-nimisellä tilalla.
Mutta herrnhutilaisissa ei ollut enään ankaramman suunnan kommunistista
innostusta, eikä maltillisemman suunnan maailmanviisautta. He
olivat köyhiä, surkastuneita talonpoikia tai käsityöläisiä, jotka
olivat välttäneet vainot vain senkautta, että elivät kaukaisimmissa
takapajulla olevissa kolkissa; ja veljesyhteisön olemuksesta ovat he
osanneet säilyttää sangen vähän.
Böhmin veljet kadottivat 1500-luvulla kaiken merkityksen sosialismin
historialle. 1600-luvulla hävisivät he myöskin yleisen historian
näyttämöltä.