Hussilaisuus otti alussaan wiclifiläisestä liikkeestä tärkeimmät
kohdat perusteluihinsa ja vaatimuksiinsa. Heti kun englantilaisen
uskonpuhdistajan mielipiteet tulivat Böhmiin, saavuttivat ne siellä
innokkaita kannattajia, ja Huss itse nojautui läheisesti Wiclifiin.
On kuitenkin mitä rohkeinta väittää, että Wiclifin opit olisivat
saaneet aikaan hussilaisliikkeen. Se varusti tämän viimeksimainitun
varsin sopivilla perusteluilla ja vaikutti sen asettamien vaatimusten
sanamuotoihin, mutta liikkeen perustuksella, sen voimalla ja
tarkotusperällä oli syvät juurensa olosuhteissa. Se ei ollut mikään
vieras, maahan tuotu, vaan versoi kotimaisella pohjalla. Se ilmeni jo
Kaarle IV:nnen hallitessa parinkin edustajan kirjotuksissa, ennenkuin
Wiclifin kirjotuksia vielä oli tullut Böhmiin, mikä tapahtui vasta
Lutterworthin kirkkoherran viimeisinä elinvuosina (noin 1380).
Kaarle IV:nnen poika Wenzel (1378-1419) koetti, niin paljon kuin
mahdollista oli, tasotella vastakohtia. Hän ei suuresti välittänyt
Saksan keisarikruunusta, olipa se hänen voimattomuutensa vuoksi hänelle
miltei vastenmielinenkin, eikä hänen niin ollen tarvinnut isänsä tavoin
olla pappiskeisari. Hän suosi tshekkiläisten pyrintöjä, mutta tahtoi
tehdä sen vahingoittamatta saksalaisten harrastuksia. Sen kautta hänen
koko politikansa horjui ja oli ristiriitaisuuksia täynnä, mutta hänen
onnistui kumminkin melkeinpä aina kuolemaansa asti estää väkivaltaista
yhteentörmäystä.
Räjähdys tapahtui vasta sitten kun ulkomaiset mahdit ryhtyivät Böhmin
oloihin. Ne koettivat hallita "lujalla kädellä" ja tahtoivat tallata
oikein perinpohjin palonalun sammuksiin. Seurauksena oli se, että koko
rakennus oli pian ilmi liekissä.
_Johannes Huss_ oli paavilais- ja saksalaisvihollisen liikkeen etevin
kirjallinen edustaja. Hän tuli v. 1398 professoriksi Pragin yliopistoon
ja neljä vuotta myöhemmin kirkkoherraksi Betlehemin kirkkoon. Kuningas
Wenzel osotti hänelle niin suurta suosiota, että teki hänet kuningatar
Sofian rippi-isäksi. Mutta yliopisto, joka oli saksalaisten käsissä,
rupesi pian vastustamaan Hussia ja Wiclifiä, jonka oppeja Huss oli
omaksunut; 45 Wiclifin lausetta kirottiin kerettiläisinä. Tämä
yliopistoriita tuli yhä enemmän kansalliseksi. Vihdoin Wenzel rupesi
tshekkiläisten puolelle ja antoi yliopiston böhmiläiselle osakunnalle
yksistään kolme ääntä ja muille yhteensä vain yhden ainoan. Tämä
tapahtui v. 1409 ja siitä seurasi välittömästi se, että useimmat
saksalaiset professorit ja ylioppilaat lähtivät pois. Tämän jälkeen
yliopisto selitti olevansa Hussin puolella ja valitsi hänet rehtoriksi.
Mutta nyt sai Huss mahtavampia vastustajia, Pragin arkkipiispan ja
vihdoin itse paavin. Taistelu tuli yhä kiivaammaksi. Hussin ja kirkon
välinen juopa isoni isonemistaan. Ristiriitaa lisäsi vielä se, että
paavi Johan XXIII ryhtyi v. 1411 taasen harjottamaan suuressa määrin
uutta anekauppaa, koska hän tarvitsi rahoja. Anekauppiaat tulivat
v. 1412 Pragiin. Huss rupesi mitä kiivaimmin heitä vastustamaan
eikä kammonut sanomasta tuota rahanahnetta paavia Antikristukseksi.
Syntyikin katkeria yhteentörmäyksiä katolisten saksalaisten ja
hussilaisten tshekkiläisten välillä, jotka polttivat paavin bullat ja
uhkasivat pappeja.
Luultiin kaiken olevan kypsyneen julkiseen taisteluun, mutta vielä
kerran sai Wenzel rauhan säilymään julkean puolueettomuutensa keinolla.
Hän ajoi Hussin pois Pragista, mutta lähetti pian sen jälkeen neljä
paavinmielistä teologia samaa tietä. Sen ohessa hän mursi saksalaisten
ylivallan Pragissa määräämällä, että vast'edes neuvoskunnassa piti olla
puoleksi tshekkiläisiä.
Vuonna 1414 kokoontui Konstanzin suuri kirkolliskokous saattamaan
paavilliseen kirkkoon uudelleen yhteyttä ja järjestystä. Siihen kuului
kolmen silloisen paavin erottaminen ja yhden uuden valitseminen. Mutta
lisäksi vaadittiin, että kerettiläisyys Böhmissä piti lannistettaman.
Sigismundilla, Wenzelin veljellä, joka v. 1410 oli tullut Saksan
keisariksi, josta arvosta Wenzel kymmenen vuotta aikaisemmin oli
erotettu, oli tässä omakin etu kysymyksessä, hän kun oli Wenzelin
vallan perijä Böhmissä ja kerettiläisliikkeen luultiin uhkaavan
irrottaa Böhmi ei ainoastaan paavinkirkosta, vaan vielä Saksan
valtakunnasta.
Huss kutsuttiin kirkolliskokouksen eteen. Hän lähti matkalle
Konstanziin vahvassa luottamuksessa (lokakuussa 1414). Hän ei uskonut
ainoastaan Sigismundin suojeluslupaukseen, vaan ennen kaikkea oikeaan
asiaansa. Kuten niin monet aatteenihantelijat häntä ennen ja hänen
jälkeensä, näki hänkin vain erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä siinä,
missä itse asiassa oli syviä, ylipääsemättömiä vastakkaisuuksia. Kunpa
vain väärinkäsitykset tulisivat selvitetyiksi ja väärät mielipiteet
kumotuiksi, niin kyllä hänen aatteensa, siitä hän oli varma, pääsisi
voitolle.
Mutta hänen ei onnistunut saada hurskaita isiä vakuutetuiksi.
Nämä eivät voineet käsittää, että Kristuksen seuraajien tuli elää
apostolisessa köyhyydessä, eikä sitä, että hengellinen tai maallinen
valta, vaikka olisi paavi tai kuningas kysymyksessä, lakkaisi olemasta
oikeudenmukainen, jos tekisi itsensä kuolemansyntiin syypääksi.
Myöskin Sigismund tuli peräti levottomaksi tästä kansanvaltaisesta
periaatteesta.
Se, että böhmiläiset, varsinkin aatelisto, osottivat olevansa Hussin
puolella, oli kirkolliskokouksen mielestä vain todistus siitä, että
mies oli vaarallinen. Hänet täytyi tehdä vaarattomaksi. Sittenkun oli
turhaan koetettu pitkällisellä vankeudella ja uhkauksilla saada Huss
peruuttamaan kerettiläiset mielipiteensä, kirosi kirkolliskokous hänet
ja hänen oppinsa 6 p:nä heinäk. 1415 sekä jätti hänet maalliselle
tuomarille. Sigismund oli kyllin miehuuton peruuttamaan sanansa ja
salli, antamastaan suojeluslupauksesta huolimatta, Hussin joutua
polttoroviolle.
Tällöin oli böhmiläisillä valittavana joko tehdä kapina tai alistua
vanhaan sortoon. He valitsivat edellisen.
Jo Hussin käräjäkäynnin aikana olivat muutamat hänen uskaliaimmat
kannattajansa sanoneet itsensä julkisesti irti kirkon yhteydestä. He
vaativat, kuten mainitut pari Hussin edeltäjää jo olivat tehneet,
että myöskin kansan, eikä vain pappien, piti saada ehtoollisessa
molempia aineksia, leipää ja _viiniä_. Katolisessa kirkossa oli
nimittäin tullut tavaksi antaa maallikoille ainoastaan leipää ja
jättää kalkin nauttiminen pappien oikeudeksi. Sopikin täydellisesti
oppiin, joka tahtoi poistaa papiston etuoikeudet, että se vastusti
pappien etuisuuksien ulkonaisiakin merkkejä. Kalkki, maallikkokalkki,
tuli tästä ajasta alkaen hussilaisten symboliksi. Yleinen perinnäinen
helppotajuinen historiankuvaus tahtoo uskotella, ettei hussilaissodan
koko valtava taistelu koskenutkaan pääasiallisesti mitään muuta
kuin sitä, pitikö ehtoollisessa nautittaman molempia aineksia vaiko
ainoastaan toista. Ja muutamat "valistuneet" eivät laiminlyö tässä
yhteydessä mielihyvällä huomauttamasta, kuinka typeriä sen ajan ihmiset
kuitenkin olivat meidän omiin vapaa-ajattelijoihimme verrattuina.
Mutta tämä esitys hussilaisliikkeestä on kuitenkin melkein yhtä viisas
ja hyvin perusteltu kuin jos joku tulevan ajan historiankirjottaja
selittäisi meidän vuosisatamme vallankumoustaisteluja siten, että
1800-luvulla ihmiset olivat vielä niin tietämättömiä, että antoivat
määrätyille väreille taikauskoisen merkityksen, niin että silloin
mitä verisimpiä sotia käytiin esim. siitä, oliko Ranskan väri
yksistään valkea vaiko sini-valko-punainen tai ainoastaan punainen,
että taasen Saksassa pitkän ajan kuluessa jokainen, joka kantoi
mustanpuna-kultaista nauhaa, tuomittiin pitkälliseen vankeuteen j.n.e.
Mitä eri liput nykyaikana ovat eri kansoille ja puolueille, sitä
oli kalkki hussilaisille. Kalkki oli heidän _sotamerkkinsä_, jonka
ympärille he kokoontuivat, jonka puolesta he taistelivat viimeiseen
asti, mutta siitä _ei sotaa käyty_.
Aivan sama oli niiden herranehtoollisen eri muotojen laita, jotka
esiintyivät uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla ja jotka silloin niin
jyrkästi erottivat katolilaiset, luterilaiset ja reformeratut kolmeen
eri leiriin.
Hussin mestauksen jälkeen tuli riita katolisen kirkon kanssa Böhmissä
yleiseksi ja maallikkokalkki kaikkialla vapautumisen merkiksi. Jää
oli murtunut, eikä pian enään vitkasteltu ryhtymästä erkaantumisen
käytännöllisiä johtopäätöksiä toteuttamaan, jotka olivat äärimmäisinä
syinä koko riitaan. Pragissa tapahtui ajottain metelejä, jotka eivät
aina jääneet mielenosotuksiksi, vaan jotka useinkin päättyivät niin,
että pappeja ja munkkeja karkotettiin ja kirkkoja ja luostareita
ryöstettiin. Aatelisto käytti kuitenkin parhaiten asemaa hyväkseen.
Aatelismiehet eivät turhan vuoksi muuttuneet innokkaimmiksi
hussilaisiksi. Kostaakseen Hussin kuoleman lähettivät he --
luonnollisesti pelkästä uskoninnosta -- piispoille ja luostareille
kiistakirjeitä ja anastivat kirkon omaisuutta aimo tavalla, missä vain
voivat.
Wenzel pysyi voimattomana tämän myrskyn suhteen. Turhaan paavi ja
Sigismund koettivat yllyttää häntä käyttämään voimakkaita keinoja
kapinoitsijoita vastaan. Wenzel piti viisaimpana olla näkemättä
mitään. Vihdoin tuli asia kuitenkin niin pitkälle, että Sigismund
uhkasi veljeään sodalla, jos tämä edelleenkin pysyisi toimettomana
hussilaisten vallattomuuden suhteen. Uhkaus auttoi. Wenzel kääntyi
hussilaisia vastaan ja koetti saada Pragista karkotetut papit uudestaan
virkoihinsa. Tästä syntyi Pragissa mellakka, joka päättyi niin, että
Pragin alempi kansa vallotti kaupungin 30 p:nä heinäk. 1419. Heitä
johti ensimäisenä voittoon muuan Johan Zizka.[28]
Kun Wenzel, joka oli paennut uhkaavaa myrskyä linnaansa Wenzelsteiniin,
sai kuulla, mitä oli tapahtunut, tuli hän niin vimmoihinsa, että sai
halpauksen. Muutamia päiviä senjälkeen hän kuoli.
Böhmi oli kuninkaattomana alttiina hussilaiselle kerettiläisyydelle.