Kerettiläisliike ei rajottunut hallitsevien luokkien piiriin. Taistelu
paavinvaltaa vastaan saattoi ajan kaikki yhteiskunnalliset vastakohdat
näkyviin. Yhteistä vihollista, ranskalaista paavia, vastaan käydyn
kansallisen taistelun kestäessä ajoivat eri luokat kukin omia etujaan,
joiden ennemmin tai myöhemmin täytyi joutua keskenään ristiriitaan.
Katoliset kirjailijat viittaavat mielellään siihen ilmiöön, että
kaikissa uskonpuhdistusliikkeissä on näyttäytynyt sellaista sisäistä
hajaantumista, ilmennyt katkeria taisteluita; he pitävät tätä
todistuksena siitä, että koko uskonpuhdistus on perkeleen työtä. Emmekä
mekään usko, että Pyhä Henki on erityisesti tähän vaikuttanut.
Tällaisissa olosuhteissa menestyi beghardilaisuus tai, kuten
englantilaiset tavallisesti sanovat, _lollhardilaisuus_. Olemme
nähneet, että alankomaalaisen villateollisuuden kukoistus
herätti Europan useimpien maiden kaupungeissa pyrkimyksen tämän
teollisuudenhaaran kehittämiseen ja sai aikaan sen, että vlamilaisia
kankureja tuotettiin mitä kaukaisimpiin seutuihin.
Lähinnä oli, että vlamilaista teollisuutta koetettiin saada kotoiseksi
Alankomaiden naapurimaassa Englannissa, josta juuri Alankomaat saivat
hienoja villoja teollisuudelleen.
1300-luvulla kutsuttiin flanderilaisia kutojia tähän maahan. Monet
seurasivatkin näitä kehotuksia.
Näiden kutojien joukossa oli luultavasti myöskin beghardeja, koskapa
säännöllisesti juuri köyhimmät muuttivat, ja kerettiläisyys oli juuri
näiden keskuudessa voimakkaimmin esiintynyt.
Suurilla lupauksilla saivat Englannin kuninkaiden lähetit Flanderissa
houkuteltua köyhät veranvalmistajat lähtemään kurjuudestaan muka
Englannin onnellisiin oloihin.[24] Mutta niin ollen ei saa ihmetellä,
että nämä köyhälistöläiset, jotka odotuksissaan luonnollisesti
tavattomasti pettyivät, pysyivät sitä uskollisempina beghardilaisille
aatteilleen. Ehkäpä juuri he panivat alulle Englannissa kommunistisen
herätystyön; joka tapauksessa olivat he sen vankkana tukena. _Norfolk_,
villateollisuuden keskus, tuli lollhardilaisuuden keskukseksi. Tämä
kreivikunta lienee, kuten _Thorold Rogers_, jonka perinpohjaiset
tutkimukset ovat luoneet niin paljon valoa Englannin työtätekevien
luokkien historiaan, sanoo, yksin antanut useampia lollhardimarttyyrejä
kuin koko muu Englanti.
Norfolkista lähtivät lollhardilaisagitatorit, _"köyhät veljet", "köyhät
papit"_, maan kaikkiin osiin ja saarnasivat kaikkialla alkukristillisen
vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden evankeliumia. Heidän
kiihotustyötään auttoi suuresti se, että oli niin helppoa matkustaa
silloisessa Englannissa. Vielä oli vierasvaraisuuden hyve yleinen,
varsinkin lukuisissa luostareissa; matkamies saattoi olla varma siitä,
että hän kaikkialla saisi suojaa ja ravintoa. Turvallisuus teillä oli
suuri. Vasta uskonpuhdistuksen ja taloudellisten muutoksien perästä
-- sellaisten kuin luostarien lakkautus, talonpoikien häätäminen
tiloiltaan, irtolaisköyhälistön syntyminen, joka lisäsi tavattomasti
kulkurien ja maantieryövärien lukua -- tuli matkustaminen Englannissa
vaivalloiseksi, kalliiksi ja vaaralliseksi ja pysyi sellaisena
18:nnelle vuosisadalle saakka.
Lollhardien mielilauseena saattaa tavallansa pitää seuraavia
kansanlaulun säkeitä:
Kun Adam kynti, Eeva kehräs'
Ei aatelista ollut tietoa.
Heidän etevin edustajansa oli _John Ball_, joka luultavasti oli
ankaramman suunnan fransiskanimunkki, minkä suunnan jo ennen olemme
huomanneet olleen beghardeja lähellä. Yleensä näyttävät nämä
fransiskanit muodostaneen tärkeän aineksen lollhardilaisliikkeessä.
_Walsingham_, muuan St. Albansin munkki, joka eli 14:nnellä
vuosisadalla ja on kuvannut tuota aikaa, on hyvin katkerana noita
kerjäläismunkkeja kohtaan, jotka yht'aikaan kiihottivat kansaa ja
imartelivat hallitsevia luokkia, nylkeäkseen kumpaakin.
Kun on jotenkin vaikeata samalla imarrella ruhtinaita ja kansaa,
saanemme kait otaksua, että Walsingham on tässä tarkottanut
kerjäläismunkkien molempia suuntia, omaisuushaluista, joka imartelee
rikkaita, ja omaisuusvihollista, joka "kiihottaa" kansaa.
Tosiasia on, että kerjäläismunkkeja, varsinkin fransiskaneja, sorretut
luokat pitivät suuressa arvossa. Vuoden 1381 kapinan aikana, josta
kohta puhumme, hävitettiin monta palatsia, mutta kerjäläismunkkien
luostareita sitä vastoin säästettiin. Muuan kapinanjohtaja, Jack Straw,
julisti nimenomaan että kerjäläismunkit olivat hengellisistä ainoat,
joita piti säästää.
John Ball saarnasi enimmäkseen Essexissä ja Norfolkissa, vaikka hänen
aikalaisensa Froissart kutsuu häntä "Kentin hulluksi papiksi". Hän
alkoi kiihotuksensa noin v. 1356, ja veti pian puoleensa hengellisten
ja maallisten viranomaisten huomion. Sekä Canterburyn arkkipiispa että
Norwichin piispa julistivat hänet pannaan, ja kuningas Edvard III
vangitutti hänet, mutta kun hän pääsi vapaaksi, alkoi hän uudelleen
saarnata. Pannanalaisena ei hän enään voinut käyttää kirkkoja, vaan
saarnasi toreilla ja kirkkomailla.
Froissart on julaissut yhden hänen puheistaan, jonka todenperäisyyttä
tosin emme voi taata. Puhe on seuraava:
"Rakkaat ystävät, täällä Englannissa ei saada ennen parannusta
aikaan, ennenkuin omaisuus tulee yhteiseksi eikä ole orjia eikä
aatelismiehiä, ennen kuin me kaikki olemme tasa-arvoisia eikä herrat
ole sen suuremmanarvoisia kuin mekään. Kuinka he meitä kohtelevat?
Miksi pitävät he meitä orjuudessa? Me polveudumme kaikki samoista
esivanhemmista Aatamista ja Eevasta. Millä voivat herrat todistaa,
että he ovat parempia kuin me? Kenties sillä, että me teemme työtä ja
kokoomme sen, minkä he hävittävät? He pitävät samettia, silkkiä ja
turkiksia, me olemme puetut viheliäiseen liinaan. Heillä on viiniä,
mausteita ja leivoksia, meillä on riisiä ja juomanamme paljas vesi.
Heidän osanaan on vetelehtiminen ihanissa linnoissa, meidän taasen
huoli ja työ, sade ja myrsky ulkona, ja kuitenkin he juuri meidän
työstämme saavat loistonsa. Meitä sanotaan palvelijoiksi ja meitä
lyödään, jos emme heti toimita kaikkea, mitä he käskevät, eikä
meillä ole kuningasta, joka tahtoisi meitä kuulla ja auttaa meitä
oikeuksiimme. Mutta meidän kuninkaamme on nuori, menkäämme hänen
luokseen, esittäkäämme hänelle orjuutemme ja näyttäkäämme hänelle,
että siitä täytyy tulla loppu, muuten on meidän pakko itse hankkia
itsellemme apu. Jos me yhdistyneinä käymme hänen luokseen, niin kaikki,
joita kutsutaan palvelijoiksi ja joita painaa orjuus, seuraavat
meitä saavuttaakseen vapauden. Kun kuningas saa nähdä meidät, hän
hyväntahtoisesti antaa meille jotakin, tai sitten autamme itseämme
muulla tavalla."
"Niin puhui Ball", lisää Froissart, hovilainen. "Arkkipiispa panetti
hänet salpojen taakse pariksi kuukaudeksi, mutta parempi olisi ollut,
jos hän olisi hänet surmannut."
Tämä koeteltu keino olisi tuskin paljoakaan auttanut, sillä Ball oli
vain yksi niitä monia kiihottajia, jotka toimivat samaan suuntaan,
mutta joiden nimet eivät ole säilyneet meidän päiviimme saakka.
Voimakkaan sysäyksen lollhardilaisliikkeelle antoi Wiclifin
esiintyminen noin v. 1360. Wiclif itse oli kaikkea muuta kuin
kommunisti; hän turvautui etupäässä korkeampaan aatelistoon, joka oli
vihamielinen alemmille kansanluokille. Mutta hän sodanjulistuksellansa
sen ajan korkeinta auktoritetia vastaan ei olisi saavuttanut
menestystä, ellei hän olisi saattanut koko kansaa liikkeesen ja tehnyt
sitä helpommaksi uusien aatteiden saavuttaa. Ja jonkun aikaa ei
liene varsin karsaasti katseltu sitä, että alemmat luokat auttoivat
taistelussa Roomaa vastaan.
Mutta pian tuli tämä uusi liittolainen ei ainoastaan epämukavaksi vaan
suorastaan mitä suurimmassa määrin vaaralliseksi. Lollhardiliike sai
nimittäin valtavaa voimaa sulautumalla yhteen työtätekevien luokkien
silloin taistelukuntoisimman ja voimakkaimman osan, talonpoikien,
kanssa. Kävi samoin, kuin olemme nähneet tapahtuneen Dolcinon
kapinassa, ja tulemme näkemään, kun ehdimme hussilaisiin ja Saksan
talonpoikaissotaan.