Lähinnä Saksaa oli Englanti se valtio, johonka Avignonin
riistämishaluiset paavit etupäässä loivat himokkaat katseensa.
Oli ollut aika, jolloin ei mikään muu maa ollut pyhälle isälle nöyrempi
ja hänen riistämiselleen tahdottomammin alttiina kuin Englanti. 13:nnen
vuosisadan alussa oli Englannin kuningasvalta joutunut täydelliseen
riippuvaisuuteen paavista. Englannin kuninkaan Johan Maattoman täytyi
v. 1213 ottaa paavilta kruununsa lääniksi ja suostua maksamaan siitä
paaville vuosittain 1,000 puntaa hopeata. Siitä alkaen oli Englannin
riistäminen yhä kasvanut. Vielä Edvard III:nnen aikana, 1300-luvulla,
valitteli parlamentti, että vuotuiset maksut paaville olivat viisi
kertaa suuremmat kuin kuninkaalle menevät.
Siihen aikaan kohosi kumminkin jo Englannissa, samoin kuin muuallakin,
valtion keskusvalta niin, että saattoi ei vain menestyksellä taistella
paavinvaltaa vastaan, vaan myöskin ajatella jo kirkollisen herruus- ja
riistämisjärjestön vallottamista käytettäväksi omiin tarkotuksiin.
Sanomme tahallamme "valtion keskusvalta", emmekä yksinvalta,
sillä kuninkuutta rajottavat jo kaikkialla feudalisessa Europassa
säätyeduskunnat, valtiosäädyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä.
Säätyjen ja kuninkuuden väliset voimasuhteet vaihtelivat suuresti,
riippuen paikasta ja ajasta. Tapaamme valtiosäätyjä, jotka olivat
pelkkiä myöntökoneistoja, ja kuninkaita, jotka olivat valtiosäätyjen
tahdottomia aseita. Mutta millainen olikin suhde molempien
keskusvaltojen välillä, kaikkialla alkoi silloin keskusvalta tulla
voimakkaammaksi kuin valtakunnan eri perusosat, -- kaikkialla paitsi
Saksassa.
Neljännellätoista vuosisadalla olivat kuningas ja parlamentti
Englannissa tulleet kyllin voimakkaiksi ryhtyäkseen vastustamaan
paavin vaatimuksia. Mutta ne olivat juuri siihen aikaan huikeimmillaan.
Riita kirkon ja valtion välillä tuli mahdottomaksi välttää.
Vastakohdat tulivat yhä suuremmiksi Ranskaa vastaan käydyn satavuotisen
sodan aikana (1339-1456). Tämän sodan tekosyynä oli vallanperimystä
koskeva kysymys. Mutta sen tosisyyt olivat syvemmät ja tekivät siitä
kansallissodan, s.o. sellaisen, joka suuressa määrin koski kansan
määräävien luokkien etuja.
Koko kristillisgermanilaisen aatelin alueella näemme sen ryöstönhimon
kasvavan 13:nnella ja 14:nnella vuosisadalla. Tavaratuotannon ja
tavarakaupan vilkastuessa kasvavat sen tarpeet, joita sen oma ja sen
talonpoikien luonnontalous tyydytti yhä vähemmän. Aatelisto oli sen
vuoksi yhä enemmän pakotettu käyttämään hyväkseen erikoisia taitojaan
parantaakseen raha-asioitaan. Mutta nämä taidot koskivat vain tappelun
alaa, ja hän voi saada niistä voittoa vain siten, että hän omin neuvoin
tai muiden palveluksessa koetti auttaa voimakkaampaa oikeuksiinsa, se
on saaliille.
Saksassa, jossa ei ollut mitään voimakasta keskusvaltaa, joka olisi
käyttänyt ritariston ryöstöhalua ulkomaiseen sotaan, johti ristiretkien
ja roomanretkien -- jotka nekin kaiken kaikkiaan olivat olleet vain
ryöstöretkiä -- lakkaaminen siihen, että ritarit käänsivät aseensa
oman maan kansalaisia ja talonpoikia vastaan ja, ellei se riittänyt,
pyrkivät raatelemaan toisiaan kuin nälkäiset sudet. Porvariston ja
aatelin välille syntyi mitä katkerin vastakkaisuus.
Toisin olivat asiat Englannissa. Siellä oli keskusvalta kyllin
voimakas, voidakseen uskaltaa ryhtyä sotaan ranskalaista naapuriaan
vastaan. Päinvastoin kuin Ranskassa, kävivät täällä porvariston
ja aatelin edut yhteen. Molemmilla oli Englannissa silloin -- ja
myöhemminkin -- paljon enempi yhteisiä etuja kuin esim. Saksassa.
Yhteiset edut koskivat vallankin kauppaa Alankomaiden kanssa. Sen
kukoistava villateollisuus sai, kuten tiedämme, raaka-aineensa
pääasiallisesti Englannista. Sen menestys koski sekä Englannin
maanomistajia, joiden lampaat antoivat villaa, että kauppamiehiä, jotka
välittivät kauppaa, ja kuningasta, jolla oli parhaat tulonsa villan
vientitullista. Jo v. 1279 muutamat englantilaiset paroonit selittivät
anomusesityksessään Edvard I:selle, että villa antoi heille puolet
heidän maansa tuloista. Vanhin englantilainen vientitilasto on vuodelta
1354. Viennin koko arvo nousi silloin noin 5 miljoonaan markkaan, ja
villan osalle tuli siitä lähes 90 %. Vientitullit tuottivat noin 1 7/8
miljoonaa, ja ne saatiin melkein yksinomaan villasta.
Rikkaat alamaalaiset kaupungit houkuttelivat Ranskan kuninkaan ja
aateliston ryöstönhimoa, ja heikolta Saksan keisarilta ei ollut
mitään tehokasta apua odotettavissa. Sellaisen saivat he sitä vastoin
Englannista. Hyvin mielellään Englannin aatelisto, joka oli yhtä
ryöstönhaluinen kuin ranskalainenkin, oli tähän suostuvainen, se
kun tarjosi heille tilaisuuden rikkaan taloudellisesti Englantia
edistyneemmän Ranskan ryöstämiseen. Raaempi maa koki siihen aikaan
aina ryöstää toista, taloudellisesti edistyneempää maata, näin
tekivät ranskalaiset alamaalaisille, englantilaiset ranskalaisille,
skotlantilaiset englantilaisille.
Muuan englantilainen kronikankirjottaja kertoo, että Brecyn taistelun
jälkeen Ranskan pohjoisia maakuntia ryöstettiin siinä määrin, että
ryöstetyt rikkaudet muuttivat kokonaan englantilaisten elämänlaadun ja
tavat.
Mutta aatelisto on aina osannut paremmin ryöstää kuin säilyttää
saalistaan. Porvarit osasivat houkutella aarteet heiltä, ja heidän
käsissään käytettiin ne teollisuuden ja kaupan edistämiseksi.
Vieläpä talonpojillekin, jotka pääasiallisesti saivatkin kantaa
sodan rasitukset, oli siitä myöskin muutamia etuja. He saivat
rauhassa kaupita villansa Alankomaihin, heidän sotilaiksi liikenevät
poikansa toivat kotiin palkkansa ja rikkaan saaliin, eikä -- mikä ei
suinkaan ollut vähäinen asia -- aatelisto voinut harjottaa väkivaltaa
omassa maassa niinkuin Saksan ja vielä enemmän Ranskan aateli teki
tappioittensa jälkeen, joita ulkomainen vihollinen oli sille tuottanut.
Ei ihme, että Englannissa sota Ranskaa vastaan tuli kansallisasiaksi,
johon koko kansa mitä innokkaimmin otti osaa. Ja selvää on, että juuri
Englannin 1300-luvulla täytyi joutua jyrkkään ristiriitaan paavinvallan
kanssa. Paavi oli valtakunnan vihollisen ase ja liittolainen, paavin
tukeminen oli maankavallusta, häntä vastaan taisteleminen ylevintä
isänmaallisuutta.
Tämä mieliala johti parlamentin pienentämään niitä rahamaksuja, joita
Englanti suoritti paaville -- muun muassa lakkautettiin v. 1366. tuo
ennen mainittu vero, 1,000 puntaa hopeata. Mutta moni tahtoi mennä
pitemmälle ja poistaa kokonaan paavin ylivallan. Kerettiläisyys,
joka oli murrettu Italiassa ja Ranskassa ja jota Saksassa kovasti
vainottiin Kaarle IV:nnen noustua valtaistuimelle, menestyi 1300-luvun
jälkimäisellä puoliskolla hauskasti Kanavan toisella puolella.
Vasta Englannissa tuli ensi kerran paavinvallan vastustaminen mahtavan
valtakunnan kansalliskysymykseksi, johon porvarit ja talonpojat,
kuninkuus ja ylempi ja alempi aatelisto sekä suuri osa pappeja
olivat innostuneet. Niin tuli Englanti ensimäiseksi valtioksi, missä
uskonpuhdistuksen aatteet saivat selvän, voipa sanoa tieteellisen
muodon.
Tämän paavivihollisen suunnan etevin henkinen päämies oli _John
Wiclif_, oppinut, ensin pappi, sittemmin Oxfordin yliopiston
professori. Kuinka jyrkästi ja terävästi hän esiintyikin, varoi
Wiclif kuitenkin menemästä niiden rajojen ylitse, joita hallitsevien
luokkien edut asettivat hänen tielleen. Lähtien alkukristillisyydestä
ihanteli Wiclif Kristuksen köyhyyttä ja asetti sen vastakohdaksi
hänen seuraajiensa rikkauden, loiston ja ylimielisyyden. Hän vaati
heiltä saamaa köyhyyttä, samallaista maallisen omaisuuden jakamista,
jota Kristus oli vaatinut rikkaalta nuorukaiselta, joka tahtoi päästä
hänen oppilaakseen. Mutta näillä Kristuksen seuraajilla hän ei
tarkottanut koko kristikuntaa, vaan vain papiston jäseniä, ainoastaan
pappien omaisuus piti pakkoluovutettaman. Tämä oppi sopi oivallisesti
kuninkuuden ja suurien maaruhtinaiden etuihin, jotka kumpikin,
jos niin kävisi, saisivat jakaa kirkon omaisuuden. Wiclifiläisen
kerettiläisyyden tarkotuksena oli yksinkertaisesti saattaa kirkon
riistämis- ja hallitsemiskeinot ulkomaisen, maalle vihollismielisen
paavin käsistä oman maan kuninkaan ja ylimystön käsiin.
Wiclif saikin suojaa korkeamman aateliston etevimmiltä miehiltä, muiden
muassa Northumberlandin kreiviltä Percyltä ja Lancasterin herttualta
Johanilta, Richard II:sen sedältä, joka tämän (v. 1377) noustua
11-vuotiaana hallitusistuimelle mitä suurimmassa määrin vaikutti häneen.