Me olemme Dolcinon kapinasta puhuessamme huomauttaneet, että
talonpoikien tila yleensä oli parantumassa 1200-luvulta 1400-luvulle.
_Ranskassa_ tuo pitkä, onneton sota vaikutti sen, että asiat kääntyivät
päinvastaiselle kannalle. Se antoi tämän maan talonpojat alttiiksi
Englantilaisten ryöstöjoukkojen rosvoamiselle. Mutta samaan aikaan oli
Ranskan tappiolle joutuneen aateliston ainoana keinona nylkeä entistä
enemmän talonpoikiaan ja heikompia kaupunkeja.
Kurjuus nousi vihdoin niin korkealle, että epätoivo puhkesi ilmi
toukokuussa 1358 Isle de Francen maakunnassa (Parisin ympäristössä).
Ranskassa niin tavallisen talonpoikien haukkumanimen Jacques, Jaakko,
mukaan kutsutaan tätä talonpoikaiskapinaa "jacquerie'ksi" (lue:
shakörii).
Nälkäännääntyvien kapinan puhjetessa katosi kokonaan kansallinen riita
englantilaisten ja ranskalaisten väliltä, samoin kuin lähes 200 vuotta
jälkeenpäin Saksan talonpoikaissodan aikana hävisi katolilaisten ja
luterilaisten välillä vallinnut uskonnollinen eripuraisuus. Molempien
kansakuntien ritariston yhtyneet voimat tukahuttivat helposti kapinan
hirvittävään verilöylyyn. Ratkaisu tapahtui Meaux-kaupungissa, joka
silloin kuului englantilaisille, ja jonka asukkaat olivat päästäneet
kaupunkiin 9,000 mieheen nousevan talonpoikaisjoukon. _Kuusikymmentä_
(!) ritaria hyökkäsi aseettomien talonpoikien kimppuun ja teurasti
heitä kuin lampaita. He tappoivat niin kauan, että he siihen kokonaan
kyllästyivät, kertoo tuo yllämainittu Froissart. Hän selittää aivan
tyytyväisenä, vaikeroittuaan tavattomasti sitä, että talonpojat olivat
kostaneet muutamille aatelismiehille, että _enemmän kuin seitsemän
tuhatta_ talonpoikaa surmattiin tässä tilaisuudessa. Sitte ritarit
lopettivat päivän polttamalla Meauxkaupungin ja kaikki sen asukkaat,
koska nämä olivat pitäneet yhtä "jacquiersien" kanssa.
Tällä oli kapinan voima murrettu. Jälellä olevat talonpoikaisjoukot
tuhottiin, missä vaan heitä tavattiin, ja tuloksena oli se, että
Ranskan maalaisväestö joutui vielä kovempaan orjuuteen.
Samaan tapaan kuvataan yleensä Englannin talonpoikien kapinaa,
joka oli kaksi vuosikymmentä jälkeenpäin. Mutta me uskomme, että
on vakuuttavasti todistettu (Thorold Roggers jo ennen mainitussa
teoksessaan), että Englannin talonpoikaissodan luonne oli kokonaan
toinen.
Englantiin nähden sota vaikutti siten, että se vahvisti ajan yleistä
pyrkimystä talonpoikien aseman parantamiseksi. Maaorjuus alkoi
hävitä, ja päivätyö vaihdettiin rahaveroksi. Tästä johtui se, että
suuret maanomistajat olivat pakotettuja hankkimaan maaorjien tilalle
toista työvoimaa, _palkkatyömiehiä_. Mutta 1300-luvulla ei ollut
vielä maalla mitään mainittavaa köyhälistöväestöä. Maanviljelyksen
palkkatyöläiset olivat osaksi talonpoikia, jotka käyttivät joutoaikansa
tehdäkseen ansiotyötä suurtilanomistajille, osaksi kuuluivat he
itsenäiseen, verraten, ja itsessäänkin, vähälukuiseen varsinaisten
palkkatyöläisten luokkaan. Nämä viimeksimainitutkin olivat itseasiassa
itsenäisiä talonpoikia, sillä paitsi palkkaansa saivat he myöskin
maata tupansa läheltä viljelykseen. Heillä oli myöskin, kuten
varsinaisilla talonpojilla, nautinto-oikeus yhteismaahan, jolla heidän
karjansa kävi laitumella ja josta he samalla saivat polttoainetta,
puita, turvetta j.n.e. Tästä tilasta oli maanomistajalle (tai hänen
taloutensa vuokraajalle) se epämiellyttävä seuraus, että hänen täytyi
maksaa kovin korkeita palkkoja, mikä melkoisessa määrässä vähensi
hänen maankorkoaan. Suurin osa alempaa aatelistoa joutui senvuoksi
rahallisesti rappiolle.
Maanomistajien tila tuli vielä huonommaksi senjälkeen kun suuri rutto,
jota kutsuttiin "mustaksi surmaksi", v. 1348 alkoi hävitysretkensä
koko Europassa ja raivosi monin ottein pari vuosikymmentä surmaten
koko maanosassamme kaikkiaan noin 25 miljoonaa ihmistä. Ranskassa
lisäsi tämä rutto maalaisväestön kurjuutta, Englannissa tuli se sen
vapautumisen keinoksi. Rutolla oli kyllä samallainen hyväävaikuttava
ominaisuus, jollainen sellaisilla kulkutaudeilla on osottautunut
olevan uusimpanakin aikana: se raivosi etupäässä köyhemmissä luokissa
ja säästi rikkaita.[25] Mutta ikävä kyllä ei sivistys ollut vielä
silloin ehtinyt niin pitkälle, että käyttämätöntä työvoimaa olisi ollut
kaduilta saatavissa. Ruton jälkeen palkat korkenivat tavattomasti,
ja valitus maanomistajien keskuudessa kävi varsin suureksi. Kuningas
Edvard III riensi jo v. 1349 antamaan määräyksen, joka velvotti kunkin
maanviljelystyömiehen ja rengin ottamaan vastaan sen työn, joka hänelle
tarjottiin ja vissistä palkasta, jota ei saanut korottaa, ja määrätyksi
työajaksi, jota ei saanut muuttaa -- muuten tuli rangaistus sekä sille,
joka antoi liian korkean palkan, että sille, joka otti sen vastaan.
Tämä maanomistajiensuojeluslaki, joka määräsi korkeimman palkan ja
lyhimmän työajan, jäi kuitenkin tehottomaksi, samoin sen seuraajat
vuosilta 1350 ja 1360, sillä ne eivät voineet hankkia köyhälistömäärää,
joka olisi ollut tarpeen, muodostaakseen työvoiman hinnan hoviherrojen
tarpeiden mukaiseksi.
Ranskan kanssa käyty sota, joka vei niin paljon työvoimaa
palkkasotureiksi, ei suinkaan vaikuttanut helpottavasti hoviherrojen
työväen kysymykseen. Mutta toiselta puolen oli juuri hoviherrojen
"hätätila" heille kiihottimena peittämään vajauksen kassassaan
hyväpalkkaisella sotapalveluksella ja Ranskaan tehdyillä uusilla
ryöstöretkillä, ja se olikin pääsyynä siihen, että sota venyi
loppumattomiin, ja pääsyynä siihen, että kun vihdoin mahtava
kansallinen innostus, jonka "Orleansin neitsyt" sai aikaan, karkotti
englantilaiset Ranskasta, Englannin aatelisto sekaantui kolmekymmentä
vuotta kestäneeseen sisälliseen "valkosten ja punasten ruusujen sotaan".
Toiselta puolen täytyi tämän "hätätilan" tehdä hoviherrojen joukossa
wiclifin uskonpuhdistuksen aatteet, se on itse asiassa sen vaatimuksen,
että kirkon omaisuus olisi pakkoluovutettava heidän hyväkseen, mitä
suurimmassa määrin suosituksi.
Kun Edvard III:nnen asetus ei auttanut, koki aatelisto monin paikoin
ratkaista "työväenkysymystä" toisella tavalla, nimittäin suoran
väkivallan avulla, palauttamalla maaorjuuden, asettaen talonpojat
pakkotyöhön heidän tiloillaan.
Se katkeruus, jonka sellainen väkivaltaisuus sai aikaan, oli varsin
sopiva maaperä lollhardilaiselle kiihotukselle. Talonpojilla oli kyllä
aivan toisia harrastuksia kuin kaupunkien omaisuudettomilla luokilla,
mutta heidän vastustajansa olivat samat ja heidän lähin päämääränsä
sama: rikkaiden ja heidän valtiomiestensä oikeudenloukkausten
lopettaminen. Mitään ei asiaan vaikuttanut se, että toiset rikkaista
puhuessa pääasiassa tarkottivat hoviherroja, toiset etupäässä
kauppiaita.
Sen kautta että talonpojat liittyivät kaupunkien alempiin luokkiin,
kadotti lollhardilaisliike kumminkin varmuuttaan; se lakkasi
olemasta puhtaasti kommunistinen liike ja muuttui kansanvaltaiseksi
vastustusliikkeeksi, johon sisältyi sangen monenlaisia suuntia. Mutta
se voitti tavattomasti voimakkuudessa.
Talonpojat alkoivat järjestyä vastarintaan, muodostivat yhdistyksiä
ja kokosivat rahoja. Järjestäjinä olivat etenkin lollhardien "köyhät
papit", jotka toivat liikkeeseen yksimielisyyttä ja yhteyttä.
Rikhard II:sen hallituksen alussa kärjistyi talonpoikien ja
hoviherrojen välinen vastakkaisuus äärimmilleen. Edvard III:nnen
viimeisinä vuosina oli englantilaisilta kadonnut sotaonni. Heidän
täytyi v. 1374 tehdä epäedullinen aselepo. Aatelistolla ei ollut nyt
mitään muuta keinoa kuin nylkeä talonpoikiaan. Mutta jos herrojen
väkivalta kasvoi, niin täytyi sodan lakattua, kun näin monet
palkkasoturit taas palasivat aurankurkeen ja lisäsivät sotakuntoisten
talonpoikien lukua, myöskin talonpoikien uhkamielisyyden lisääntyä.
Yhteentörmäys molempien vihamielisten luokkien välillä tuli pian
välttämättömäksi. Talonpoikien täytyi suorastaan nousta kapinaan,
sillä hallintovoimat alkoivat toimia kansanliikettä vastaan ja mitä
ankarimmin vainota lollhardilaisia agitatoreja. John Ball vangittiin
Canterburyn arkkipiispan käskystä. Vangittaessa hän lienee ilmottanut,
että hänen 20,000 ystäväänsä pian vapauttaisivat hänet. Ja ennustus
toteutui.
Tavallisen esityksen mukaan oli talonpoikaiskapinan puhkeamiseen
syynä muuan aivan satunnainen seikka: eräs veronkokooja raiskasi
väkisin erään tiilenlyöjän Wat Tylerin tyttären. Tämä kosti lyömällä
virkamiehen kuoliaaksi ja kehotti kansaa ryhtymään väkivaltaa
väkivallalla vastustamaan.
Mutta itseasiassa puhkesi meteli ilmi useissa paikoin samaan aikaan 10
p:nä kesäk. 1381. Tärkeimmäksi tuli _Norfolkin_, kutomateollisuuden
pääpaikan, sekä _Kentin_ kapina, missä maaorjuus jo oli kokonaan
hävinnyt. Kentin kapinaa johtivat _Wat Tyler_, joka oli taistellut
sodassa Ranskaa vastaan ja hyvin perehtynyt sotaan, sekä muuan
pappi, _Jack Straw_. Kapinoitsijat marssivat Lontoota vastaan,
vapauttivat tiellä John Ballin vankeudesta ja asettuivat leiriin
Lontoon ulkopuolella olevalle Blackheathille, mustalle kankaalle.
He kutsuivat kuningasta luokseen. Tämä tulikin laivalla Thems-jokea
myöten, mutta ei uskaltanut nousta maalle, vaan palasi kotiin tyhjin
toimin. Nyt talonpojat hyökkäsivät kesäk. 12 p:nä Lontooseen, jonka
portit heidän kaupunkilaistoverinsa olivat heitä varten pitäneet
avoinna. Pääkaupungin alemmat luokat yhtyivät heihin, ja kapinoitsijat
kostivat sortajiensa palatseille, kun eivät voineet saada heitä itseään
käsiinsä. Niin poltettiin Lancasterin herttuankin palatsi, sillä
häntä vihattiin kaikkein eniten. Mutta he eivät ryöstäneet, "ja jos
he tapasivat jonkun varastamasta, löivät he hänet heti kuoliaaksi,
niinkuin ainakin henkilöt, jotka eivät vihaa mitään pahemmin kuin
varkautta".
Nuori, vasta viisitoistavuotias kuningas oli neuvosherrojen, muutamien
aatelismiesten ja Canterburyn arkkipiispan kanssa paennut Toweriin,
Lontoon linnaan. Turhaan Lontoon lordmajori Walworth kehotti häntä
ryhtymään hyökkäykseen kapinoitsijoita vastaan ja lupasi, että
kaupungin rikkaat porvarit silloin yhtyisivät hänen joukkoihinsa.
Salisburyn kreivi väitti, että kaikki olisi mennyttä, jos kuningas
joutuisi tappiolle avoimessa taistelussa, ja tämä mielipide voitti,
huolimatta siitä, että kuninkaalla oli käytettävänään 8,000 hyvin
varustettua miestä. Pelko oli lamauttanut kokeneetkin soturit. Kapina
pysyi täten sotilaallisesti voittamattomana, kuningas päätti ryhtyä
keskusteluihin. Tässä on kokonaan toinen kuva nähtävänä kuin se, minkä
Ranskan jacquerikapina tarjoo.
Richardilla olikin täysi syy olla myöntyväinen, sillä 14 p:nä
kesäkuuta kapinoitsijat hyökkäsivät Toweriin ja surmasivat muun muassa
arkkipiispan -- saman miehen, joka oli vangituttanut John Ballin --
sekä toisiakin hänen vainoojiaan, joita saivat käsiinsä.
Vähää ennen kuningas oli jättänyt tämän linnan ja ryhtyi Mile-Endissä
keskustelemaan kapinoitsijain kanssa. He selittivät tahtovansa olla
vapaita talonpoikia ja saada vapautensa kirjallisesti tunnustetuksi.
Sen ohessa he vaativat aateliston metsästys- ja kalastusoikeuksien sekä
muiden samallaisten etujen lakkauttamista. Kuningas myöntyi kaikkeen,
mitä he pyysivät, ja selitti olevansa valmis antamaan heti tarpeelliset
asiakirjat. Kolmekymmentä kirjuria asetettiin toimimaan sellaista
tarkotusta varten.
Täten olivat talonpojat saavuttaneet sen, mitä tahtoivat. Suuri joukko
heistä palasi taasen kotiin, johon seikkaan myöskin muonan puute lienee
vaikuttanut. Heillä oli vain pieniä varastoja mukanaan ja Froissart
kertoo, että jo ennen Lontoon vallonista, Blackheathilla neljäs osa
talonpojista oli pakotettu ruuan puutteessa paastoamaan. Mutta suurempi
joukko, jota Wat Tyler, Jack Straw ja John Ball johtivat, pysyi vielä
paikallaan valvoakseen asiakirjojen valmistumista, ehkäpä myöskin
tahtoakseen enempi myönnytyksiä.
Keskustelut uudistettiin seuraavana päivänä. Kapinalliset kohtasivat
kuninkaan ja hänen ritarinsa Smithfieldissä. Richard kutsutti Wat
Tylerin molempien sotajoukkojen välillä tapahtuvaan keskusteluun, ja
tämä noudatti kutsua.
Kun keskustelua pidettiin, lähestyi heitä muuan ritari. Kun Wat
Tyler paheksui sitä, käski Richard vangita hänet. Joukko sotamiehiä
äskenmainitun lordmajori Wawlorthin johtamina hyökkäsi hänen kimppuunsa
ja lukuisien miekkojen lävistämänä kaatui Wat Tyler maahan. Mutta
Richard, joka nuoruudestaan huolimatta jo oli täysin perehtynyt
kaikkeen siihen kavaluuteen ja teeskentelyyn, jota silloin kutsuttiin
valtiotaidoksi, ratsasti hämmästyneitten kapinoitsijoiden luokse,
syytti Wat Tylerin olleen petturin, joka oli tahtonut surmata hänet, ja
ilmotti että hän itse, kuningas, tästä lähin tahtoisi olla talonpoikien
johtaja. Tällaista puhetapaa käyttäen sai hän pysytettyä heidät niin
kauaksi aikaa, että Lontoon porvarit ehtivät varustautua ja saapua
paikalle. Mutta Richard ei edes silloinkaan uskaltanut väkineen ryhtyä
julkitaisteluun. Tyydyttiin siihen, että erotettiin kapinalliset
Lontoosta ja että tähän kaupunkiin palautettiin "järjestys". Talonpojat
saivat kirjat siitä, että olivat vapaita, jonka jälkeen he niine
hyvineen hajaantuivat.
Huonommin kävi kapinan _Norfolkissa_. Talonpojat vallottivat 11 p:nä
kesäk. Norwich'in, mutta sen piispa, Henry Spencer, kokosi pian
sotajoukon, hyökkäsi kapinallisten kimppuun ja löi heidät taistelussa,
jossa hän omalla kädellään surmasi muutamia. Kaikki vangit hän
mestautti, niitten joukossa myös kapinan johtajan, John Littlestreetin.
Hurskaalla piispalla oli erityinen ilo personallisesti antaa
kuolemaantuomituille uskonnon viimeinen lohdutus.
Pienemmät kapinanyritykset sammuivat suurimmaksi osaksi alkuunsa.
Sittenkun talonpojat olivat rauhottuneet, alkoi Richard miettiä, kuinka
hän sopivimmin voisi rikkoa "kuninkaan sanansa", jota hän ei koskaan
ollut aikonutkaan pitää. Sellainen kuului silloin ajan tapaan.
Uudempi valtiotaito oli vielä kehdossaan, ja valhetta, petosta ja
salamurhaa käytettiin silloin rohkeammasti kuin myöhemmin, jolloin
kansan arvostelun vuoksi on pidetty tarpeellisena heittää siveellinen
peite valtiotaidon konnuuksien ympärille. On tavallista puhua
"kuninkaan sanasta" kuin jostakin erikoisen pyhästä ja rikkomattomasta.
Mutta 1300-luvusta aina 1600-lukuun asti -- vieläpä myöhemminkin --
pidettiin sanansapitäväisyyttä ja rehellisyyttä yleensä heikkoutena,
jollaiseen suuri hallitsija ei saanut tehdä itseänsä syypääksi.
Niin pian kuin kuningas oli koonnut ympärilleen 40,000 miehen suuruisen
sotajoukon -- "jommoista Englanti ei ennen milloinkaan ollut nähnyt",
kuten muuan aikalainen sanoo -- heitti hän naamarin kasvoiltaan ja
asetti tuomioistuimia kapinallisten rankaisemiseksi. Essexin miehet
lähettivät silloin lähettejä muistuttamaan häntä hänen lupauksistaan.
Mutta kun tämä kuninkaallinen poikanen tiesi olevansa suuren sotajoukon
ympäröimänä, oli hänen kukonharjansa niin paisunut, että hän vastasi:
"Orjia olette olleet ja orjia olette. Te jäätte maaorjuuteenne, mutta
ei sellaiseen, jossa tähän saakka olette olleet, vaan vielä tavattoman
paljon pahempaan. Sillä niin kauan kun Me elämme ja Jumalan armosta
hallitsemme tätä valtakuntaa, tulemme Me käyttämään järkemme, voimamme
ja kykymme niin teitä sortaaksemme, että teidän orjuutenne tulee
varottavaksi esimerkiksi jälkeläisillenne."
Tämä provakatsioni saavutti tarkotuksensa. Essexin talonpojat
tarttuivat vielä kerran aseisiin, mutta täytyen turvautua vain omiin
voimiinsa -- sillä toiset kreivikunnat pysyivät alallaan --, he pian
kukistuivat kuninkaan ylivoiman alle.
Näennäisesti oli "järjestyksen" asia päässyt voitolle. Mutta
englantilaiset valtiomiehet eivät voineet salata sitä itseltään,
etteivät he olleet kukistaneet pääkapinaa avoimessa taistelussa
ja että heidän ainoastaan valheilla, salamurhalla ja arkamaisella
hyökkäyksellä oli onnistunut torjua pahin. Kapina ei senvuoksi jäänyt
hedelmättömäksi, huolimatta siitä, että se lopuksi näennäisesti kyllä
onnistui huonosti. Suuret herrat varoivat niin käyttämästä voittoaan,
että he olisivat saaneet koko talonpoikaisluokan uudestaan kapinaan.
Englannin talonpoikien vapauttaminen maaorjuudesta jatkui keskeymättä
ja ennen vuosisadan loppua se olikin kaiken kaikkiaan loppuun
suoritettu.
Mutta talonpoikien ohella olivat Lontoossa ja Norwichissa myöskin
kaupunkien alemmat luokat nousseet kapinaan. Nämä olivat turvattomampia
kuin talonpojat ja voittajien kosto suuntautuikin etupäässä heitä
kohtaan. Kun kuulemme, että kapinan loputtua sen johtajat joutuivat
pelottavien verituomioiden uhreiksi ja että heistä 1,500 surmattiin,
muitten muassa myöskin Jack Straw ja John Ball, niin saanemme
otaksua, että tämä koski talonpoikia vähemmässä määrin kuin heidän
kaupunkilaisia liittolaisiaan. Parlamentin asiakirjoissa löydämme
vielä 289 kuolemaan tuomitun kapinanjohtajan nimet. Niistä oli 151
Lontoosta ja ainoastaan 138, ei siis puoletkaan, muista kaupungeista ja
maaseudulta.
Mutta kapinan onneton loppu ei ehkäissyt talonpoikaisluokan
vapautumista kuin hetkeksi. Sitä vastoin oli se melkein kuolemanisku
lollhardilaisliikkeelle, vieläpä koko paavikunnan vastustukselle.
Kuninkaasta ja aatelistosta olikin kieltämättä liiaksi vaarallista
niin kapinallinen väestö selkäpuolellaan ruveta vallankumoukselliseen
liikkeeseen, sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta paavia
kohtaan ja ottaa takavarikkoon kirkon omaisuus. Saatiinkin sitä
helpommin sovinto aikaan paavikunnan kanssa, kun tämä juuri tähän
aikaan lakkasi olemasta Ranskan politikan yksinomaisena aseena.
Kirkossa oli v. 1378 alkanut _suuri hajaannus_, josta pian tulemme
lähemmin puhumaan. Maailma oli saanut _kaksi_ paavia, _ranskalaisen_
Avignoniin ja ranskalaisvihollisen, _roomalaisen_, jota Saksa ja
Englanti tukivat.
Jos uskonpuhdistus todellakin olisi ollut sen siveellisen mielipahan
seurauksena, jonka paavikunnan rappeutuminen sai aikaan, kuten
protestantismin ideologiset historiankirjottajat luulevat voivansa
meille uskotella, niin olisi Wiclifin liikkeen pitänyt saada enempi
vauhtia tämän suuren hajaannuksen aikana, sillä silloin paavikunta
oli siveellisessä suhteessa syvimmälle vaipunut. Mutta historian
kulun määräävät luokkaedut ja luokkienväliset taistelut, ja vuodesta
1381 alkaen Englannin hallitsevien luokkien edut olivat Wiclifin
pyrkimyksille vastakkaiset.
Totta kyllä, ei hänellä eikä hänen suosijoillaan ollut vähintäkään
yhteyttä talonpoikaiskapinan kanssa; päinvastoin oli, kuten olemme
nähneet, hänen suojelijansa Lancasterin herttua, kapinallisten
keskuudessa eninten vihattu mies. Mutta siitä huolimatta näyttäytyi
hänen oppinsa olevan vallankumouksellisempi kuin mitä sopi Englannin
vallitsevien luokkien etuihin. Jo v. 1382 muuan Lontoossa pidetty
kirkolliskokous kirosi 24 hänen lausettaan kerettiläisinä, ja
parlamentti käski samana vuonna erityisellä lailla maallisia
oikeusistuimia tukemaan hengellisiä. Ei auttanut sekään, että Wiclif
v. 1382 julkaisi kirjotuksen _"De blasphemia"_ (herjaamisesta), missä
hän lausui paheksumisensa talonpoikaiskapinan johdosta. Yksinpä
hänen entinen suosijansa, Lancasterin herttua, hylkäsi hänet. Wiclif
erotettiin Oxfordin yliopistosta ja kaikki korkeammat arvot riistettiin
häneltä. Hänen täytyi vetäytyä kirkkoherranpaikkaansa Lutterworthiin,
missä hän jo v. 1384 kuoli.
Pahemmin kävi lollhardien. Talonpoikaiskapinasta asti, johon
lollhardilaiset kiihottajat olivat suuressa määrin vaikuttaneet,
pidettiin jokaista lollhardia, joka saatiin ilmi, jo edeltäkäsin
suurena kavaltajana, jonka oikea paikka oli polttoroviolla. Samallainen
vainonaika, joka Saksassa oli Kaarle IV:nnen ajoista alkaen vallinnut,
koitti nyt Englannin lollhardeille. Liikettä en voitu kokonaan
tukahduttaa, mutta toiselta puolen ei myöskään lollhardien onnistunut
milloinkaan saavuttaa sellaista merkitystä, kuin heillä oli ollut
vuosina 1360-81. Samoin kuin Saksassakin eivät he Englannissakaan
voineet tehdä muuta kuin tavattomassa määrässä joutua aatteensa
marttyyreiksi.
Vuoden 1381 kapina vaikutti luonnollisesti myöskin ulkomaihin, ja
saattoi kaikkialla vainot beghardeja ja valdolaisia vastaan uudelleen
puhkeamaan. Vuosisadan lopulla ei heillä ollut enään ainoatakaan
varmaa pakopaikkaa. Silloin koitti äkisti, suurimman hädän vallitessa,
vainotuille ja sorretuille riemunaika, joka ihanasti todisti heille,
kuinka "Herra on heikoissa väkevä". _Hussilaissotien_ puhjetessa alkoi
_Böhmissä_ kommunistisille pyrinnöille sankari-aika, tuon Ranskan
suuren vallankumouksen aikakauden vertainen, joka alkoi vuonna 1793.