Beghardeille samoin kuin kerettiläisille pyrinnöille yleensä,
koetti Saksassa hyvä aika, kun syntyi riita keisari Ludvig IV:nnen
baierilaisen (1314-47) ja paavin välille. Meidän täytyy koskea asiaan
hiukan lähemmin.
Kansallisvapaamielinen saksalainen historiankirjotus esittää --
vallankin kansantajuisissa kirjotuksissa -- tavallisesti jokaista
riitaisuutta keisarin ja paavin välillä, yhtä hyvin 900-luvulla
kuin meidän aikanammekin, "kulturitaisteluksi" Saksan keisarikunnan
korkeamman sivistyksen ja paaviuden pimeän raakalaisuuden välillä.
Itseasiassa ei edes keski-ajalla keisarin ja paavikunnan välisillä
taisteluilla ollut aina samaa luonnetta. Olemme jo nähneet, että
tämä taistelu varhemmin keskiajalla koski varsinaisesti sitä, kuka
pääsisi kirkoksi nimitetyn valtalaitoksen herraksi ja riistäjäksi,
ja kuka pääsisi Pohjois-Italian herraksi ja riistäjäksi. Viimeksi
mainittu kiista päättyi niin että Pohjois-Italian kaupungit tekivät
itsensä itsenäisiksi. Edellinen loppui siten, että korkeampi --
Italian paavikunnan -- sivistys sai voiton raakalaisuudesta, Saksan
keisarikunnasta. Viimeksimainitun himo Italian rikkauksiin oli johtanut
vain siihen, että se hajotti voimansa ja että, kun paavivalta oli
saanut voiton keisarivallasta, myöskin Saksan pikkuruhtinaat voivat
viettää vapautumisensa juhlaa. Tavaratuotannon ja tavarakaupan
kehityksen seurauksena oli kaikkialla ruhtinasitsevallan kehitys;
mutta Saksassa se ei johtanut keskusvallan vahvistamiseen, joka
pikemmin Hohenstaufien kukistuttua silminnähtävästi yhä heikkeni,
vaan valtakunnanruhtinaiden syntymiseen, jotka sitte tulivat
yhä itsenäisemmiksi herroiksi, jotka tunnustivat keisarin vain
jonkinlaiseksi liiton presidentiksi.
Ranskassa kävi toisin. Siellä kohosi kuninkuus, varsinkin kun
albigenssisotien jälkeen hallitsijasuku oli saanut omakseen rikkaan
Etelä-Ranskan, niin korkealle, että Ranskan kuninkaat onnistuivat
todellakin siinä, mihin Saksan keisarit olivat turhaan pyrkineet:
tekemään paavit aseikseen ja kirkon palvelijakseen. Bonifasius VIII,
johon olemme tutustuneet Dolcinon historiassa, kukistui koettaessaan
päästä vapaaksi Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen riippuvaisuudesta,
ja tämä pakotti pian senjälkeen paavi Klemens V:nnen, joka
oli ranskalainen mies, jättämään Rooman ja v. 1308 ottamaan
asuntopaikakseen Etelä-Ranskassa olevan _Avignonin_, missä paavit
sitten asuivat pari miespolvea.
Paavi oli nyt täydellisesti Ranskasta riippuvainen. Jo tullessaan
valituksi, oli Klemensin täytynyt tehdä Filip IV:nnelle monia tärkeitä
lupauksia, ja tämä piti huolta siitä, että ne täytettiin. Paavin täytyi
pian luovuttaa kuninkaalle kymmenennen osan kaikista Ranskan kirkon
tiloista. Mutta tärkeintä oli, että hänen täytyi kuninkaan eduksi
lakkauttaa _temppeliherrojen_ tavattoman rikas eteläranskalainen
järjestö, jonka rikkauksia Filip jo kauan oli himonnut.
Tämä munkkikunta harjotti, yhtä vähän kuin monet muutkaan, yksinomaan
hartausharjotuksia, vaan ajoi se suuressa määrin ja hyvällä
menestyksellä liikeasioitakin. Se oli, sanoo Prutz, kieltämättä
aikanaan sotilaallisen urhoollinen, mutta jo kauan oli soimattu
temppeliherrojen itsekästä pohtikaa, jolla se suorastaan ajoi omaa
etuaan, välittämättä koskaan koko kristikunnan edusta. Sillä olikin
tavattomat rikkaudet hallussaan ja oli se lopulla jonkullainen
rahallinen suurvalta. Kun loppurymäkkä tapahtui, arvioittiin
munkkikunnan kiinteän omaisuuden arvo noin 25-62 miljoonaksi
frangiksi ja sen vuotuiset tulot nousivat ainakin 2 miljoonaan, joka
nykyisen rahanarvon mukaan vastasi vähintään 50 miljoonaa. Tämä
kerrassaan kuninkaallinen rikkaus sopi huonosti siihen köyhyyteen,
joka munkkikunnan sääntöjen mukaan piti olla "temppelin köyhien
veljien" velvollisuutena. Tulot tulivat pääasiallisesti laiva- ja
kauppaliikkeistä, temppeliherrat kuljettivat nopeakulkuisilla
galerilaivoillaan vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia Palestiinaan
ja sieltä takaisin, ja heidän etuoikeutensa saada tullitta kulettaa
maahan itämaitten tavaroita omiksi tarpeikseen teki suuret voittoa
tuottavat kauppakeinottelut mahdollisiksi. Sitäpaitsi munkkikunta
oli suuressa määrin välittäjänä raha-asiatoimissa. Sen pääpaikka
Parisissa, "temppeli", oli kerrassaan kansainvälinen pörssi, missä
liikemiehet kaukaisiltakin mailta suorittivat maksunsa ja saivat
saatavansa ja jota ruhtinaatkin käyttivät samaan tarkotukseen.
Puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta, katsomatta omaa voittoaan, eivät
temppeliherrat luonnollisestikaan tehneet sellaisia "palveluksia".
Lopulta ruhtinaatkin hakivat sen suosiota ja joutuivat sille velkaan.
Juuri Filip IV:nnelläkin oli tällaisia kokemuksia. Kaikkien germanien
kristillisimpien ritarien temppeli oli kauppapörssinä! Täytyy
myöntää, että tämä meidän aikamme juutalaisvihollisista on katkeraa
todellisuutta.
Kuninkaan pyrkiessä temppeliherrain rikkauksille oli Klemensin
turha häntä vastustaa. Väänsipä ja käänsipä hän miten tahtoi, se
ei hyödyttänyt mitään. Hänen täytyi niellä karvas pala ja julkean
oikeusistuntoilveilyn perästä kirota ja lakkauttaa munkkikunta sen
harhaoppisuuden ja siveettömyyden vuoksi. Mitä ruhtinaat muualla voivat
saavuttaa vain erkanemalla paavikunnasta: rikkaiden kirkon tilusten
joutumisen valtiolle, siitä piti Ranskassa huolta paavi itse. Ei ole
ihme, että Ranskan kuninkaat pysyivät hyvinä katolilaisina ja ankarina
paavilaisina, vainoten ankarasti kerettiläisiä.
Ulkopolitikassakin täytyi paavien menetellä Ranskan kuninkaiden
mieliksi, jotka olivat ainaisessa riidassa Englannin kanssa ja pyrkivät
lisäämään maataan Englannin kustannuksella. He pakottivat sen vuoksi
paavit riitaan Englannin kuninkaiden ja Saksan keisarien kanssa.
Mutta siihen ei tarvitakaan kovin suurta pakkoa. Tultuaan Ranskan
yliherruuden alle, kadottivat paavit paraat tulonsa Ranskasta. Mutta
ollen poissa Italiasta tulivat kirkkovaltiostakin tulevat tulot
yhä epävarmemmiksi, jäivätpä usein kokonaan tulemattakin. Samalla
kasvoivat paavin hovissa, kuten kaikissa muissakin senaikuisissa
hoveissa kaupan ja teollisuuden kehittyessä ylellisyys, tarpeet ja
rahanhimo. Kuta vähemmän sitä saatiin Ranskasta ja Italiasta -- ja pian
myöskin Espanjasta -- sitä enemmän täytyi koettaa nylkeä _pohjoisista_
maista. Avignonin paavit ryhtyivätkin julkisesti erittäinkin Saksan
kirkkoa kettämään, joka seikka lopuksi johti Saksan erkaantumiseen
Roomasta, _uskonpuhdistukseen_. Saksaa kohtaan, jonka keskusvalta
1300-luvulla oli niin heikko, paavit uskalsivat menetellä miten vain
tahtoivat. Yhä suuremmiksi kasvoivat ne vaatimukset, joita he kaikilla
mahdollisilla tekosyillä tekivät Saksan piispoille ja luostareille,
ja yhä julkeammaksi kävi suoranainenkin kiskominen, esim. _aneita
kauppaamalla_ ja _pannaanpanon_ uhalla.
_Prutz_ kuvailee historiassaan, kuinka Avignonin paavit kehittivät
varsin viekkaasti järjestelmäänsä saadakseen rahaa jokaisesta
laajalla kirkon virka-asteikolla tapahtuvasta muutoksesta. Maksoikin
mahdottomasti ennenkuin pääsi apotiksi, piispaksi tai arkkipiispaksi,
vaikkei otetakaan huomioon sitä, mitä jo muutenkin tarvittiin
vaikuttavien henkilöiden "voitelemiseksi"; mutta pienempienkään
virkamiesten verottamista ei unohdettu. Oli luonnollista, että näin
virkaan päässeet henkilöt taasen vuorostaan käyttivät kaikkia keinoja
nylkeäkseen taasen alempiaan.
Merkitsevää osaa paavin istuimen tuloissa näyttelivät n.k.
_konfirmatsionimaksut_, jotka täytyi maksaa ennenkuin sai paavilta
vahvistuksen korkeampaan kirkolliseen virkaan. Arkkipiispaksi
pääseminen Mainziin, Trieriin tai Salzburgiin tuli maksamaan 10,000
kultaguldenia, Roueniin 12,000, Toulouseen ja Sevillaan 5,000
j.n.e. Pienissäkin hiippakunnissa oli melkoiset maksut. Lisäksi
täytyi jokaisen uuden piispan jättää ensimäisen vuoden tulot paavin
istuimelle. Jos kirkollinen virka oli avoinna, niin tulivat sen tulot
suorastaan paaville, mikä olikin varsin arvokas rahallinen lisätulo,
vallankin -- jos vielä viivytettiin virantäyttämistä. Piispan kuoltua
lankesi kaikki hänen irtain omaisuutensa paaville. Jos tähän lisäksi
laskee -- paitsi lukuisia muita riistämiskeinoja -- ne ylimääräiset
maksut, jotka tulivat oikeudesta saada yhdistää useampia virkoja yhteen
sekä suunnaton aneiden ja kaikenmoisten vapautuksien kauppaaminen,
kaikki korkeimman määrän mukaan, niin saa aavistuksen, minkä kuorman
sellainen nylkeminen vihdoin vieritti askel askeleelta kansan
pohjakerrosten kannettavaksi.
Jyrkästi katolilainen historiankirjottaja Ratzinger huomauttaa,
kuinka useat Saksan hiippakunnat olivat tähän aikaan velassa Italian
pankkiireille, jotka käyttivät paavin apua nylkeäkseen Saksan kirkkoa.
Ellei piispa tahtonut täsmälleen suorittaa maksujaan, hankkivat nämä
paavin määräyksen, jossa käskettiin piispan maksamaan, jos tahtoi
välttää virastaerottamista ja pannaanpanoa.
Mutta se ei tyydyttänyt paaveja. Johan XXII, joka v. 1316 tuli
paaviksi, julisti, että keisarin kuoleman jälkeen hänen valtansa
siirtyisi paaville, että tämä, Ranskan orja, tulisi Saksan yliherraksi.
Tuollaista ei kuitenkaan keisari, jos hän yleensä tahtoi olla
keisari, voinut sallia määrättävän. Vasten tahtoaan ja epäröiden
ryhtyi keisari taisteluun, joka siis nyt koski kokonaan toista asiaa
kuin Hohenstaufien taistelu aikaisemmin keski-ajalla. Ei ollut enään
kysymys Italian herruudesta ja riistämisestä, nyt tuli puolustaa Saksan
itsenäisyyttä paavin vaatimuksia vastaan.
Tässä taistelussa asettuivat ruhtinaat ja korkeampi aatelisto
enimmäkseen paavin puolelle heikontaakseen omaksi edukseen keisarin
valtaa. Sitävastoin ne ainekset, joita uhkasi ruhtinasten kasvava
yksinvalta, keräytyivät keisarin ympärille. Niin tekivät ennenkaikkea
vapaat kaupungit, jotka koko ajan olivat keisarin voimakkaimpina ja
luotettavimpina liittolaisina paavia vastaan. Korkeampi aatelisto
sitä vastoin yleensä taipui paavin puolelle. Joskus oli tosin paavin
julkeus niin suuri, että yksin ruhtinaatkin rupesivat tekemään sille
vastarintaa. Mutta yleensä he kumminkin pitivät keisaria lähimpänä
vastustajanaan ja auttoivat paavia hänen pyrkimyksissään keisarin
vallan heikontamiseksi ja kukistamiseksi.
Hän julisti keisarin pannaan, mutta kaupungit nauroivat sellaista.
"Maallikot halveksivat tähän aikaan suuresti pappeja, ja juutalaisiakin
pidettiin näitä parempina", sanotaan muutamassa sen ajan kronikassa.
_Strassburgista_ karkotettiin ne papit, jotka paavin käskyä totellen
keskeyttivät jumalanpalvelusten harjottamisen. _Konstanzissa_ antoi
maistraatti samallaisessa tapauksessa hengellisille ajatusaikaa, ja
kun tämä oli kulunut, täytyi kaikkien, jotka eivät tahtoneet toimittaa
virkaansa, jättää kaupunki. _Reutlingenissä_ antoi kaupunginneuvosto
julkisesti kuuluttaa, ettei kukaan 15 punnan sakon uhalla saanut pitää
huoneessaan sellaista pappia, joka totteli paavia. _Regensburgissa_
pakotettiin nälällä papit toimittamaan jumalanpalvelusta.
_Nürnbergissä_, missä kaupungin ylimykset jonkun aikaa olivat
olleet paavin puolella, joutuivat he lopulta ammattikuntien
kanssa julkitaisteluun, joka päättyi vanhojen sukujen ja pappien
kukistumisella, jonka jälkeen kaupunki liittyi pannaan julistettuun
keisariin. Yleensä olivat kaikki Saksan kaupungit, joissa ylimykset
eivät olleet vallassa, Rooman ehdottomia vastustajia ja Ludvigin
uskollisia kannattajia.
Sellaisten olosuhteitten vallitessa beghardilainen kerettiläisyys
luonnollisesti menestyi mainiosti. Kaikkialla Saksassa kaikui
kehotuksia taisteluun paavia vastaan, ja porvarit ja keisarin
puoluelaiset lausuivat jokaisen tervetulleeksi, joka vain yhtyi tähän
huutoon.
"Keisari Ludvig", sanotaan muutamassa vanhassa fransiskanien
aikakirjassa, "asetteli kerettiläisiä korkeimpiin kunniapaikkoihin,
ja heidän rikostensa rankaisemattomuus lisäsi muittenkin kiukkua ja
uhmaa, ja vähimmänkin tosi- tai tekosyyn nojalla luovuttiin paavista
ja katoliselle asialle suureksi vahingoksi lisättiin 'veljien'
(beghardien) lahkoa, niin että nämä häpeämättömästi uskalsivat tulla
esiin piilopaikoistaan ja hyväksyä kaiken sen, mitä Ludvig ja Petrus
Corbarius (jonka Ludvig oli nimittänyt vastapaaviksi Nikolaus V:nnen
nimellä) tekivät".
Myöskin ulkomaiset kerettiläiset, jotka pakenivat Saksaan, saivat
turvaa Ludvigilta. 1324 merkitsi Johan XXII keisarin eräässä bullassaan
sellaisten ihmisten suojelijaksi ja suosijaksi, jotka oli todistettu
kerettiläisiksi, vallankin _lombardilaisten_ kerettiläisten, jolla
nimellä kai tarkotetaan valdolaisia ja apostolisia veljiä.
Mutta keisari Ludvig otti kommunistisenkin aatteen palvelukseensa, ei
kumminkaan beghardilaisessa, vaan vaarattomammassa fransiskanilaisessa
muodossa. Olemme jo ennemmin viitanneet siihen taisteluun, joka
fransiskanien kesken oli syntynyt kysymyksestä saako heidän
munkkikuntansa hankkia omaisuutta vaiko ei. Sitten kun paavi
Innosentius IV (1245) oli asettunut fransiskanien omaisuushalullisen
ryhmän puolelle, asettui jyrkempi suunta yhä vihamielisempään
suhteeseen paavinvaltaan. Riita jyrkempien fransiskanien, spiritualien
tai fratisellien, välillä tuli äkkiluontoisemmaksi, kun Johan XXII,
Ludvigin vastustaja, selitti heidän oppinsa, että Kristuksella ja hänen
opetuslapsillaan olisi ollut omaisuutta, kerettiläiseksi, sitten kun v.
1317 inkvisitsioni jo oli alkanut tehdä työtänsä heidän keskuudessaan.
Panipa paavi v. 1328 yksinpä munkkikunnan kenraalin viralta, kun tämä
asettui jyrkimmän suunnan puolelle. Ankarammat fransiskanit asettuivat
nyt kokonaan Ludvigin puolelle ja tulivat hänen innokkaimmiksi
puoluelaisikseen. Vieläpä keisari v. 1328 valitutti heidän riveistään
yllämainitun Petrus Corbariuksen vastapaaviksi Avignonin paaville,
tosin vain jättääkseen hänet taas pian pulaan. Nikolaus nöyrtyi jo v.
1330 Avignonin paavin alle ja vannoi katuvaisena luopuvansa kaikesta
"harhauskostaan".
Tämä keisarin juhdan kohtalo osotti jo, mikä loppu tulisi paavin ja
keisarin väliselle riidalle. Jälkimäinen joutuisi tappiolle.