Saksan keisarivallan heikkous oli syynä siihenkin, että valtakunnan
rajamaat, kuten Sveitsi ja Alamaat, tähän aikaan tekivät itsensä
itsenäisiksi. Myöskin _Böhmi_ vapautui yhä enemmän Saksan
valtakunnasta. Sen ruhtinaat hakivat turvansa valtakunnan valtaa
vastaan Ranskan kuninkaista, joihin he sukulaisuutensa ja Ranskan
hovissa saamansa kasvatuksen kautta olivat läheisessä suhteessa.
Böhmin ruhtinaasta, kuningas Johanin pojasta Kaarlesta, sai paavi
Klemens VI sopivan ehdokkaan Saksan keisariksi. Hän vaati nyt
saksalaisia valitsemaan uuden keisarin silloisen pannaan pannun
Ludvigin sijaan, ja pappiensa ja täysinäisten rahakukkaroittensa
avulla Kaarle saikin Saksasta puolelleen neljä vaaliruhtinasta, jotka
hänet v. 1346 valitsivatkin keisariksi. Hänen voittonsa kävi sitäkin
helpommaksi, kun Ludvig kuoli samana vuonna, ennenkuin taistelu oli
ehtinyt oikein vakavasti alkaakaan.
Kaarle ei ollut mikään tunnepolikoitsija. Ranskassa ja Italiassa hän
oli perusteellisesti oppinut uudemman valtiotaidon ja käsitti myöskin
senvuoksi sangen hyvin, ettei hänen valtansa tukena ollut suinkaan
keisarikruunu, vaan hänen omat perintömaansa. Ennen kaikkea huolehti
hän Böhmistä. Keisarinkruunusta koetti hän saada mahdollisimman paljon
voittoa, mutta hän varoi kuitenkin, sen vuoksi rupeamasta taisteluun,
uhraamasta jotakin. Mutta se, mitä keisarillisesta arvosta vielä oli
jälellä, näytti hänestä ehdottomasti riippuvan paavillisen kirkon
arvosta! Keisari ja paavi olivat pakotettuja käymään käsi kädessä,
minkä seikan Kaarlelle tekivät sangen helpoksi hänen personalliset
taipumuksensa ja suhteensa.
Niin tuli Kaarlesta "pappikeisari", joksi italialaiset häntä kutsuivat,
kaikkien sellaisten paavin vaatimusten innokas puolustaja, jotka eivät
vain koskeneet hänen omaa valtaansa. Eniten saivat tästä luonnollisesti
kärsiä kansanvaltaiset ja samalla myöskin kommunistiset kerettiläiset.
Ludvigin hallitessa kaikki vainot beghardeja vastaan olivat Saksassa
melkein vallan lakanneet tai ainakin käyneet tehottomiksi. Nyt koitti
heille taasen veristen vainojen aika.
Jo v. 1348 alkoi vainoaminen, mutta vielä pahemmaksi se tuli
vuosisadan viimeisellä kolmanneksella, kun kerettiläisyys leimahti
ilmi Englannissa, kuten kohta saamme nähdä, ja saattoi roomalaisen
kirkon vimmaan ja raivoon. Kaarle julkaisi säädöksen toisensa perästä
beghardeja vastaan. Saksaan paavi lähetti v. 1367 kaksi inkvisitoria,
mutta ne saivat pian liiaksi työtä. Keisari antoi heille v. 1369
erityisen Luccassa kesäkuun 10 p:nä 1369 allekirjotetun valtakirjan,
joka antoi heille erikoisia valtuuksia. V. 1372 paavi lähetti heille
avuksi vielä viisi miestä. Kaikkialla loimusivat nyt kerettiläisroviot,
ja kerettiläisiä poltettiin sadottain.
Bonifasius IX kokosi v. 1394 kaikki paavin siihen asti antamat
määräykset kerettiläisten hävittämiseksi erityiseen julistuskirjaan,
ottaen samalla huomioon keisarin julkaisemat. Hän mainitsee tässä
Saksan inkvisitorien kertomuksia kerettiläisistä, joita kansa
nimitti beghardeiksi, lollhardeiksi ja svestrioneiksi ja jotka itse
sanovat itseään "köyhiksi" ja "veljiksi". Hän valittelee, että tämä
kerettiläisyys on pysynyt yli sata vuotta vallalla, ilman että sitä
on voitu hävittää, vaikka ei oltu säästetty rovioitakaan. Mutta nyt
vihdoinkin piti tehtämän loppu kerettiläisyydestä.
Seuraavana vuonna muuan inkvisitori sitte riemuiten ilmottaakin, että
hänen oli onnistunut voittaa kerettiläisyys. Mutta jo v. 1399 huomasi
Bonifasius olevansa pakotettu lisäämään inkvisitorien lukua kuudella.
Olosuhteet toivat beghardeille yhä uusia kannattajia, mutta verinen
vainoominen painoi heidät täydellisesti merkityksettömiksi.
Julkinen esiintyminen, itsenäinen beghardilaisuus katosi
täydellisesti. Olemme jo nähneet, että ensimäiset vainot 13:nnella
vuosisadalla saattoivat suuren osan maltillisista beghardeista
yhtymään kerjäläismunkkikuntiin. Nyt tämä kehitys suoriutui
loppuun. Begharditalot osaksi muuttuivat luostareiksi, tavallisesti
fransiskaniluostareiksi, osaksi säilyttivät vanhan nimensä, vaikka
olivatkin täydellisesti asettuneet munkkiuden kannalle. Paavi Nikolaus
V otti ne v. 1453 julkisesti kirkon helmaan ja antoi niille samat
oikeudet kuin fransiskanien tertsiareillakin oli.
Salaisia seurakuntia ei voitu täydellisesti hävittää eikä saattaa
alistumaan. Mutta koko heidän sankarimaisuutensa ja heidän
uhrautuvaisuutensa ei kyennyt kokonaisena vuosisatana vaikuttamaan
muuta kuin tuottamaan loppumattoman sarjan marttyyrejä.
Saksassa ei voinut yleensä mikään kerettiläinen, eikä siis myöskään
mikään kommunistinen vastustusliike uudelleen kohottaa päätänsä
ennenkuin aika oli synnyttänyt uuden suuren ristiriidan paavin ja
maallisen vallan välille. Ja sellainen saattoi tulla kysymykseen vasta
sitten, kun melkoinen osa Saksan ruhtinaita oli tullut kyllin vahvaksi
ryhtymään taisteluun sekä keisaria että paavia vastaan.
Ludvig IV:nnen kuolemasta suureen saksalaiseen uskonpuhdistukseen
oli kerettiläisyydellä Europassa vain kaksi turvapaikkaa: ensin
_Englanti_ ja sitten, ihmeellistä kyllä, _Böhmi_, juuri se maa, jonka
hallitsijoista katolinen taantumus Saksassa oli lähtenyt.