Se Alppien pohjoispuolella oleva maa, missä keski-ajalla tavaratuotanto
ja tavarakauppa ensiksi kehittyivät ja siis yhteiskunnalliset
kysymykset ensiksi esiintyivät, oli Alankomaat tai lähemmin sanoen
_Flanderi_ ja _Brabant_. Täällä joukko kauppateitä sattui yhteen.
Ranskalaiset ja varsinkin italialaiset tulivat etelästä käsin, osaksi
Rhein-virtaa pitkin, myöhemmin suureksi osaksi meritse, tuoden
mukanaan itämaitten tavaroita sekä omia tuotteitaan; pian seurasivat
heitä myöskin espanjalaiset ja portukalilaiset. Lännestä tulivat
englantilaiset, pohjoisesta mahtavat saksalaiset hansakauppiaat,
jotka välittivät Pohjois-Europan kauppa idän ja lännen välillä
Lontoosta aina Novgorodiin asti ja tekivät Flanderin satamat,
varsinkin Brüggen, kauppansa pääpaikoiksi. Kaupan rinnalla kukoisti
teollisuus. Alankomaiset kankaat ja merenrantaiset lakeudet olivat
sopivia lammashoidon ja samalla villateollisuuden kehittymiselle.
Kauppaliikkeen vilkastuminen kiihotti laajentamaan tuotantoa yli
oman paikkakunnan tarpeen. Kaupan kautta saatiin myöskin mainiota
raaka-ainetta, englantilaista villaa, parasta mitä silloin
tunnettiin. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, kuten jo aikaisemmin
olemme huomauttaneet, sen, että jo aikaisin Flanderista alettiin
viedä kankaita muualle. Mutta se merkitsi sitä, että siellä kankurit
jo aikaisin joutuivat riippuvaisuuteen kapitalismista, että heidän
teollisuutensa tuli kapitalistiseksi.
Ei siis ole mikään sattumus, että tapaamme jo varhain Alankomaissa
huomattavan kommunistisen lahkon, n.k. _beghardit_.
Heidän alkuperänsä on kätketty hämäryyteen, samoin kuin heidän
nimensäkin merkitys. Todenmukaista on kumminkin, että nimi on johtunut
muinaissaksalaisesta sanasta _"beg"_, kerjätä, beghardit olisi siis
jotakuinkin samaa kuin kerjäläisveljet. Heitä kutsuttiin myöskin
"lollhardeiksi", nimi, joka johtuu sanasta "lollen", laulaa, hyräillä.
Molemmat nimet olivat pilkkanimiä, jotka kansa oli antanut; he itse
kutsuivat itseään keskenään yksinkertaisesti "veljiksi".
Jo 1000-luvulla lienee Alankomaissa ollut hurskaiden naisten
yhdistyksiä, n.s. beguinien tai beguttien seuroja. Niiden tarkotuksista
ei lähemmin tiedetä mitään. Osaksi lienevät ne syntyneet ristiretkien
aikana, jotka melkoisesti pienensivät miehistä väestöä, silloin
tulivat nämä "naiskodit" pakopaikoiksi niille monille, joiden täytyi
jäädä naimattomiksi. Luostarien rinnalla oli niillä se etu, että ne
olivat _vapaita yhdistyksiä_, jotka jäsen saattoi jättääkin, jos hän
niin tahtoi. Samallaisia yhdistyksiä rupesivat miehet perustamaan
12:nnen vuosisadan lopulla ja 13:nnen alussa Alankomaissa. Naimattomat
käsityöläiset, enimmäkseen _kankurit_-- muurareja oli myöskin
osallisina tässä liikkeessä -- yhtyivät veljeskunnaksi, joka asui
omassa talossaan, pitäen yhteistä, kommunistista taloutta, pysyi
pystyssä jäseniensä työllä ja sen ohessa harjotti rakkaudentöitä,
varsinkin auttamalla köyhiä ja sairaita. Jäsenille oli jokaisessa
senlaatuisessa yhteisössä aviottomuus pakollinen.
Muuan Damhouder kuvailee 1200-luvulla, kuinka Brüggen begharditalo
syntyi. "Kolmekymmentä vuotta sitten", kertoo hän, "oli täällä
kolmetoista kutojaa, naimattomia miehiä, maallikoita, jotka innokkaasti
elämässään pyrkivät harrastamaan hurskautta ja veljeyttä. He
vuokrasivat apotti Eckhutenilta läheltä kaupungin muuria maakappaleen,
missä oli iso, mukava rakennus, maksaen vuotuisesti vuokraa 6
naulaa groshenia sekä määrätyn määrän vahaa ja pippuria. Siellä he
alkoivat harjottaa kutomatyötään ja elää yhteistä elämää, jonka
menot he peittivät yhteisen työnsä tuloilla. Heillä ei ollut mitään
ankaria sääntöjä, eivätkä he olleet sidottuina mihinkään lupauksiin;
he kaikki pitivät vain samallaista ruskeata pukua ja muodostivat
kristillisessä vapaudessa ja veljeydessä hurskaan seuran". Heitä
kutsuttiin "kankuriveljiksi". Vasta v. 1450 jättivät Brüggen beghardit
kankuriammattinsa ja liittyivät fransiskaneihin, välttääkseen vainoja.
Muualla oli begharditalot järjestetty melkein samalla tavalla kuin
Brüggessäkin. Jokaisen piirissä vallitsi yhteisomistusoikeus niin
pitkälle kuin yhteisön hyvä vaati, mutta siitä huolimatta saattoi
kukin jäsen pitää yksityisomaisuuttakin, jonka hän itse oli työllään
hankkinut tai saanut perintönä tai lahjana. Hän käytti sitä vapaasti
eläessään, mutta hänen kuoltuansa jäi se seuran hyväksi.
Sellainen kommunistinen yhteisö oli taloudellisesti paljon etevämpi
yksityisiä käsityöläisiä. Kommunismi, kuten olemme nähneet, edisti
kaikkea muuta enempi kuin joutilaisuutta, mutta sitä paitsi oli
myöskin suuri talous taloudellisesti edullisempi kuin yksityisten
käsityöläisten pikkutalous. Lisäksi tuli vielä beghardien naimattomuus
ja perheettömyys. Ei ihme, että nämä työläisyhteisöt voivat kovinkin
kilpailla ammattikuntien kankurimestarien kanssa ja että nämä eivät
heistä kovinkaan pitäneet. Kaupunkien vallanpitäjien oli usein
kankuriammattikunnan esityksestä pakko "panna esteitä beghardien
ahkeruudelle". Mutta omaisuudettomien luokkien kanssa olivat beghardit
varsin hyvässä sovussa, sillä sen, mitä jäi yli heidän suhteellisesti
pienistä elintarpeistaan, käyttivät he köyhien ja sairaitten
auttamiseksi ja suuremmoisen vieraanvaraisuuden harjottamiseen.
Samallaisia kommunistisia yhteisöjä muodostivat, kumminkin vasta
1300-luvun lopulla, samoin Alankomaissa "yhteisen elämän veljekset",
joiden seuran perusti Deventerin Gerhard Groot. Seuran ensimäiset
jäsenet eivät kuuluneet käsityöläispiiriin, vaan olivat korkeampien
luokkien jäseniä, jotka tahtoivat auttaa kansaa. He hankkivatkin
elintarpeensa enimmäkseen _kirjojen kopioimisella_. Beghardit kokivat
lievittää kansan _aineellista_ hätää, "yhteisen elämän veljekset"
vaikuttivat taas etupäässä _kansan sivistämiseksi_, levittämällä
kirjotuksia, joista ennen kirjapainotaidon keksimistä oli suuri puute,
ja erittäinkin _perustamalla kouluja_. Tällä alalla he ovatkin saaneet
paljon aikaan. "Toisinaan", kirjottaa Ullmann, "heidän veljeskuntansa
saattoi kohottaa koko kaupungin sivistyskantaa. Amersfordissa esim.
tuli täten latinankielen taito 1500-luvun keskipalkoilla niin
yleiseksi, että yksinkertaisimmat käsityöläiset ymmärsivät ja puhuivat
latinaa, sivistyneemmät kauppiaat osasivat kreikkaa, tytöt lauloivat
latinalaisia lauluja, ja kaikkialla kaduilla kuuli puhuttavan kaunista
latinaa".
Joskin tämä kuvaus voi olla liioteltu, osottaa se kumminkin, mihin
suuntaan tämä veljeskunta vaikutti.
Sen järjestömuoto oli kommunistinen. Tavallisesti noin kaksikymmentä
veljestä asui yhdessä talossa ja heillä oli _yhteinen rahasto_ ja
_yhteiset ateriat_. Ennenkuin yhteisöön otettiin joku uusi jäsen,
täytyi hänen kestää ensin ankara koetusvuosi. Odotettiin, että jokainen
tulokas lahjottaisi omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi. Veljesten
toiminta oli tarkkaan jaettu eri henkilöille. Eri käsitöitä, joita
yhteisö tarvitsi, harjottivat eri henkilöt. Weselin veljestalon lakien
joukossa oli sääntöjä räätäleille, partureille, leipureille j.n.e.
yhtä hyvin kuin opettajille, kirjureille, kirjastonhoitajille y.m.
Kuitenkin oli täydellinen tasa-arvo työssä. Hengelliset ja oppineet
veljet tekivät myöskin ruumiillista työtä -- kyökissä esim. he kaikki
puuhasivat kukin vuoronsa -- ja palvelevat veljet toimittivat osaltaan
sellaistakin, mikä varsinaisesti kuului hengellisille. Oleellinen
yhdyskohta oli heillä _kirjojen kopioiminen_: määrätyt tunnit päivässä
omistettiin aina sellaiseen työhön, ja erittäin oli määrätyt tunnit,
joiden tulos lankesi köyhien hyväksi.
Ehkä oli heidän läheinen yhteytensä hallitseviin ja sivistyneisiin
luokkiin syynä siihen, etteivät nämä "yhteisen elämän veljet" koskaan
tulleet miksikään kommunistisen vastustusliikkeen ajajiksi. He pysyivät
aina hyvin paavilaismielisinä, kunnes vihdoin uskonpuhdistuksen myrskyt
16:nnella vuosisadalla tekivät lopun heidän hiljaisesta vaikutuksestaan.
Toisin kävi beghardien. Hekin olivat kyllä aluksi mitä viattominta
laatua, ja monet paavit lausuivat tyytyväisyytensä heihin, mutta
vähitellen kehittyi heidän joukossaan vallankumouksellisia aineksia.
He eivät muodostaneet mitään etuoikeutettua luokkaa, kuten
munkkikunnat, he pysyivät riippumattomina paavista. Sen sijaan he
olivat mitä läheisimmässä yhteydessä omaisuudettoman väestön kanssa,
jota edisti sekin, että he vapaasti voivat luopua yhteisöstä. Heidän
riippumattomuutensa ja proletariset tarkotuksensa saattoivatkin
heidät, vielä varmemmin kuin heidän läheiset hengenheimolaisensa,
fransiskaneihin kuuluvat tertsiarit, ristiriitaan rikkaan ja
riistämisluontoisen kirkon kanssa. Lisäksi tuli nopea leveneminen,
jonka he saavuttivat 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Englannissa.
Se kohotti heidän itsetuntoaan, mutta se myöskin synnytti eri suuntia
heidän joukossaan.
Joskin osa beghardeja pysyi nöyrinä rukousveljinä, jotka kääntyivät
kokonaan pois pahasta maailmasta, alkoi toisessa osassa ilmaantua
reippaampia ajatuksia. He rupesivat ajattelemaan yhteiskunnan
epäkohtien poistamista, ei vain itse niitä pakenemalla; tunkeuduttiin
yhteiskuntaan ja saatettiin se poistamaan vääryydet. Begharditaloista
lähti lukuisia kiihottajia, "apostoleja", jotka valdolaisten tavoin
kulkivat paikasta paikkaan, julistaen alkukristillisyyden evankeliumia
ja perustaen seurakuntia. Julkisesti vaikuttavien begharditalojen
rinnalla alkoi kokonainen verkko salaseuroja radikalisempine
pyrkimyksineen levitä ylt'ympäri Saksaa (johonka Alankomaat silloin
vielä kuuluivat). Totta kyllä, ne eivät olleet mitään salaliittoja
väkivaltaisen kapinan aikaansaamiseksi, vaan opinlevittämisseuroja,
mutta sellaisinakaan ne eivät suinkaan olleet mieluisia hallitseville,
varsinkaan ei paavilaiselle kirkolle, vaan koetettiin niitä saada ilmi
ja vainottiin.
Bezièrin kirkolliskokous v. 1299 syytti jo heitä siitä, että he
olivat muka herättäneet kansassa toiveita maailman, s.o. olevaisen
yhteiskunnan läheisestä lopusta, ja Reinin seuduilla poltettiin
samoihin aikoihin beghardeja kerettiläisinä. Nämä vainoomiset
pelottivat kuitenkin vain maltillisempia ja pelokkaampia beghardeja,
jotka alkoivat etsiä turvaa lähenemällä tai suoraan yhtymällä johonkin
munkkikuntaan, tavallisesti fransiskaneihin.
Uusia begharditaloja perustettiin 13:nnen vuosisadan jälkeen enään vai
harvoin.
Mutta tarmokkaamman osan beghardeja pakottivat vainot vielä suurempaan
salaisuuteen ja jyrkempään vastarintaan. Tätä kehitystä edistivät vielä
ranskalaiset ja italialaiset siirtolaiset, jotka aina albigenssisodista
asti lähtivät mielellään Saksaan, missä valtiolla ei ollut samaa
valtaa eikä samaa harrastusta kuin heidän kotimaassaan pitää pystyssä
paavinvaltaa ja missä senvuoksi oli paljon helpompi saada suojaa
kaupungissa tai jonkun hoviherran kartanossa, jolle uudet työläiset
usein olivat sangen tervetulleita.
Etelä-Ranskasta ja Italiasta tuli valdolaisia ja apostolisia veljiä.
Pohjois-Ranskasta tulivat _"vapaan hengen veljet ja sisaret"_.
Veranvalmistus vientiteollisuutena oli Flanderista nopeasti levinnyt
naapurimaihin, joiden kanssa se oli vilkkaassa kauppayhteydessä.
Niinpä oli se levinnyt alisen Reinin seuduille ja Pohjois-Ranskaan,
etenkin Champagnemaakuntaan, jossa se kukoisti 13:nnella
vuosisadalla. 14:nnellä vuosisadalla taantui se kovin, vallankin
ranskalais-englantilaisten sotien vaikutuksesta, jotka sulkivat
kauppatiet ja estivät raaka-aineen tuonnin.
Me tapaammekin siellä aikaisin kutojaveljeskuntia kommunistisine
pyrkimyksineen, nuo n.k. _apostolikot_ -- näitä ei saa sekottaa Italian
apostolisiin veljiin -- jotka asettivat päämääräkseen apostolisen
elämistavan jälleen käytäntöön ottamisen. "He olivat käsityöläisiä,
varsinkin _kankureja_, niinkuin saattaa huomata pyhän Bernhardin
kirjotuksista, joka, vaikkakin hyvin kiivaasti hyökkää heidän
kimppuunsa, antaa kumminkin heille tunnustuksen siitä, että he olivat
ahkeria."
Kuitenkaan ei Pohjois-Ranskassa vielä 1100-luvulla ollut sellaisille
lahkoille yhtä sopivaa maaperää kuin Etelä-Ranskassa ja Flanderissa.
Apostolikot eivät milloinkaan ole saavuttaneet samaa merkitystä kuin
valdolaiset tai beghardit. Tärkeämmiksi tulivat "vapaan hengen veljet
ja sisaret", jotka esiintyivät 1200-luvulla.
Tämä lahkon perusti Benasta, ranskalaisesta Chartresin hiippakunnasta,
kotoisin oleva _Amalrik_, joka oli noin v. 1200 tullut teologian
maisteriksi Parisissa. Häntä syytettiin kerettiläisyydestä, kutsuttiin
v. 1204 Roomaan ja Innosentius III pakotti hänet peruuttamaan oppinsa.
Luultiin samalla tehdyn myöskin nuo vaaralliset opitkin vaarattomiksi.
Mutta Amalrikin kuoleman jälkeen, hän kuoli 1206, huomattiin hänellä
olevan lukuisia puoluelaisia. Etevin hänen oppilaistaan oli _Dinantin
David_, (Dinant on Namurissa nykyisessä Belgiassa). Amalrikin opit
kirottiin v. 1209 Parisin synodissa, ja ankara amalrikilaisten vaino
alkoi.
Tämän ajan kommunistisista lahkoista olivat he rohkein ja radikalisin.
He julistivat ei vain omaisuus-, vaan myöskin naisyhteyttä; he
hylkäsivät kaiken eriarvoisuuden ja siis myöskin kaiken esivallan. He
opettivat vihdoin, että Jumala oli kaikki ja kaikkialla, siis myöskin
ihmisessä; mitä ihminen tahtoi, se oli myöskin Jumalan tahto; terve
ihminen ei sen vuoksi saanut olla millään tavalla sidottu, jokaisella
oli oikeus, vieläpä velvollisuuskin totella viettejään. Jos otamme
pois salaperäisyyden hunnun tältä panteistiseltä, kaikki jumalaiselta,
opilta, niin näyttää se olevan jonkunlaista kommunistista anarkismia,
oppia, jolla täytyi olla suuri vetovoima pahoinkohdeltuun ja sorrettuun
köyhälistöön.
Lahko levisikin nopeasti Parisista Itä-Ranskan kautta Saksaan. Suuri
joukko beghardeja omaksui tämän opin. Se oli jo 1200-luvun lopussa
niin levinnyt Reinin seutujen beghardien keskuuteen, että käsitteet
"vapaan hengen veljet ja sisaret" ja "beghardit" olivat siellä melkein
samaamerkitseviä.
Yleensä sai käsite "beghardit" vähitellen yhä laajemman merkityksen.
Mitä enemmän se beghardien suunta pääsi valtaan, joka asetti etusijalle
taistelun paavinvaltaa vastaan, sitä useampia yhdyskohtia sai se
porvarillis- ja talonpoikaiskansanvaltaisen vastustuksen kanssa, joka
myöskin suuntautui olevia oloja vastaan ja piti paavinvaltaa suurimpana
ja vaarallisimpana vastustajanaan. Tukivathan lisäksi molemmat itseään
samoilla alkukristillisyydestä lainatuilla todistuksilla, eikä
lahkolaisten salaperäisyyteen pukeutuva oppiensa esittämistapakaan --
jota he tahallaan käyttivät välttääkseen vainoja -- suinkaan ollut
omiaan edistämään periaatteellista selvyyttä. Niin tuli 1300-luvulla
Saksassa "beghardi"-nimi merkitsemään yleensä kerettiläisiä.
Englannissa, missä beghardeja kutsuttiin _lollhardeiksl_, kävi tämän
nimen samoin.
Kun sen vuoksi kuulemme, että 14:nnen vuosisadan alussa Saksassa ja
myöhemmin Englannissa oli tavattoman paljon beghardeja, ja lollhardeja
ei meidän tarvitse otaksua, että kommunistinen liike oli niin voimakas,
kuin näiden lahkojen leviäminen saattaisi otaksumaan. Missään
tapauksessa ei se kumminkaan voinut olla mitättömän pienikään.