Talonpoikaissodat eivät keski-ajan loppupuolella olleet mikään
harvinainen ilmiö. Kaikkialla oli tarpeeksi sytytysaineita koossa, ja
tarvittiin vain kipinä niiden sytyttämiseksi.
Ymmärtääksemme sen, täytyy meidän luoda katsaus siihen muutokseen,
minkä kaupunkien kehitys oli saanut aikaan talonpoikaisväestön asemassa.
Kaupunkien syntyminen loi markkinoita ei vain teollisuuden vaan
myöskin maanviljelyksen tuotteille. Kaupunkilaiset -- kauppiaat ja
käsityöläiset -- kykenivät kaupungin kasvaessa yhä vähemmän tuottamaan
itse kaikkia elintarpeita ja raaka-aineita, joita tarvitsivat. He
ostivat ympäristön pieniltä ja suurilta maanviljelijöiltä sen, mitä
nämä tuottivat yli oman tarpeen, ja antoivat heille korvaukseksi
itsetuottamiaan tai ulkoatuotuja teollisuustuotteita tai -- rahaa.
Talonpojat, jotka nyt saivat rahoja käsiinsä, pyrkivät luonnollisesti
vaihtamaan luonnossa ja päivätöinä suorittamansa verot rahassa
maksettaviksi, siten tullakseen vapaiksi miehiksi, jotka vapaasti
hallitsivat omaisuuttaan. Ja maanomistajat, jotka myöskin alkoivat
tarvita rahaa, halusivat usein itsekin sellaista muutosta.
Mutta vaikka sekä talonpojat että tilanomistajat harrastivatkin
luonnontalouden muuttumista rahataloudeksi, ei tästä kuitenkaan
koitunut rauhaa eikä sopusointua, kuten ehkä olisi saattanut luulla.
Kaikkea muuta. Me olemme jo huomauttaneet, ettei koskaan varsin
suuresti pyritty lisäilemään sellaisia veroja, joita suoritettiin
_luonnossa_, kun sitävastoin tilanomistaja ei milloinkaan voi saada
kylliksi _rahaa_. Huomaammekin senvuoksi, että tilanomistajat nyt
entistä enemmän koettavat korottaa talonpoikien taakkaa. Talonpoikien
ei ollut kovinkaan vaikea maksaa luonnontuotteidensa ylijäämästä, niin
kauan kuin sitä ei voinut myydä. Mutta kun luonnontuotteet rupesivat
tekemään kauppansa, merkitsi niiden tai niistä saadun rahan antaminen
herroille, aina luopumista omista nautinnoista, jotka pian tulivat
tarpeiksi.
Tämän vastakkaisuuden lisäksi tuli vielä toinen. Ennen kaupunkien
kehittymistä ei talonpojilla ollut mitään turvapaikkaa, jonne olisivat
voineet paeta liian kovasti nylkevää herraa. Nyt monet käyttivät
hyväkseen sitä mahdollisuutta, jonka kaupungit tässä suhteessa
tarjosivat. Paremmassa asemassa olevat talonpojat taas käyttivät
hyväkseen herrojensa satunnaista rahapulaa ostaakseen maansa aivan
vapaaksi. Nämä molemmat seikat vähensivät suuresti niiden talonpoikien
lukumäärää, jotka suorittivat päivätöitä herraskartanoihin, ja hovien
taloudenhoito kärsi tästä suuresti. Samaan aikaan siis kun talonpojissa
kasvoi kaupunkien vaikutuksesta pyrkimys päästä helpommalle tai
kokonaan rasituksistaan, kasvoi tilusherroissa pyrkimys kiinnittää
heidät, mikäli mahdollista, vielä kiinteämmin hoviin ja lisätä heidän
päivätöitään.
Lisäksi tuli vielä yksi vastakkaisuus. Kun maanviljelyksen tuotteet
alkoivat saada arvonsa, sai myöskin maa arvon. Eikä ainoastaan
jo viljelty maa. Kun kaupungit olivat kohonneet merkityksessä ja
arvossa, olivat ne ajat olleet ja menneet, jolloin kaikki ne, jotka
tahtoivat raivata uutta maata, olivat tervetulleita alustalaisiksi
tai kyläkuntayhteisöön ja saivat haltuunsa maata niin paljon kuin
halusivat. Asutus oli jo siksi taaja, että maanomistus alkoi tulla
erikoisoikeudeksi ja varsin kallisarvoiseksi ja tärkeäksi oikeudeksi,
josta käytiin kiivasta taistelua. Toiselta puolen tulivat kyläkunnat
suljetummiksi ja julistivat kaiken maansa niiden perheiden --
yhteiseksi -- yksityisomaisuudeksi, jotka silloin kyläkuntaan
kuuluivat. Samoin kuin kaupungeissa, syntyy nyt maaseudullakin
väestöluokka, jolla on pienemmät oikeudet kuin muilla kunnan jäsenillä.
Mutta toiselta puolen kokivat tilanomistajat muuttaa kyläkuntien
omaisuutta omaksi yksityisomaisuudekseen jättämällä kaikkein
armollisimmin kyläkuntalaisille joitain määrättyjä käyttöoikeuksia
siihen.
Taloudellisen kehityksen kulkiessa eteenpäin tulivat kaikki nämä
vastakohdat yhä jyrkemmiksi. Katkeruus herrojen ja talonpoikien välillä
lisääntyi, se johti yhä helpommin yhteentörmäyksiin, joilla oli
tavallisesti vain paikallinen luonne, mutta jotka toisinaan saattoivat
levitä koko maakuntiin, kokonaisiin maihin, ja muuttua vasituisiksi
sodiksi -- "talonpoikaissodiksi".
Näitä sotia käytiin vaihtelevalla onnella. Mutta yleensä voipi
sanoa, että talonpoikien tila 1200- ja 1300-luvuilla -- Italiassa
aikaisemminkin -- oli tasaisesti paranemassa, huolimatta yksityisistä
tappioista.[22]
Miksi siis talonpojat pääsivät kohoamaan, se selviää jo osaksi
siitä, mitä on sanottu. Kaupungeista talonpojat saivat tuen, jota
käyttivätkin. Saadakseen pitää tarvitsemansa työvoiman, täytyi
tilanomistajan ymmärtää kohdella heitä paremmin, tehdä heidän olonsa
siedettäväksi.
Samaan suuntaan vaikutti myöskin tilanomistajan taloudellinen
ahdinkotila. Kristikunta oli 1100-luvulla tullut kyllin voimakkaaksi
ei ainoastaan puolustamaan itseään vihollisia vastaan, vaan vieläpä
asettumaan hyökkäyskannalle niitä vihollisia vastaan, joiden rikkaus
ja korkeampi sivistys kiihottivat kristittyjen sotilasten ja pappien
saaliinhimoa, nimittäin itämaisia vastaan. _Ristiretket_ alkoivat,
kaikkien maiden seikkailuhaluiset ja saaliinhimoiset läänitysherrat
ottivat niihin mitä innokkaimmin osaa. Mutta ristiretkien kävi samoin
kuin meidän päivinämme siirtomaapolitikan: ne alettiin suurin toivein
ja loppuivat pettymykseen, niiden tulos ei mitenkään vastannut
niitä uhreja, joita ne vaativat. Yhdessä kohdin ne sentään edukseen
erosivat nykyisestä siirtomaapolitikasta. Kiitos "valtionperiaatteen"
kehittymisen, on se meidän päivinämme valtio, s.o. veronmaksajat,
väestön suuri joukko, joka saa antaa uhrit siirtomaapolitikalle. Voiton
niistä korjaavat taas muutamat seikkailijat ja kauppiaat.
Niin ei ollut laita "synkkänä" keskiaikana. Silloin ei ollut
mitään valtiovaltaa siinä merkityksessä kuin nykyään. Ne herrat,
jotka lähtivät Itämaille rikastuakseen, tekivät tämän omalla
kustannuksellaan, omalla vastuullaan; valtio ei joutunut kärsimään
retken mahdollisesta epäonnistumisesta. Ristiretket rikastuttivat monia
kaupunkeja, varsinkin Italiassa olevia, mutta hävittivät suuren osan
Europan aatelistoa. Mutta jälelle jääneet olivat tottuneet korkeamman
sivistyksen vaatimuksiin, ja näiden hankkimiseksi tarvittiin Europassa
paljon rahaa. Aateliston rahantarve kasvoi nopeasti. Tämä saattoi
johtaa siihen, että talonpoikia kiristettiin entistä enemmän, mutta
antoi myöskin talonpojille tilaisuuden ostaa talonsa vapaiksi jollakin
heti maksettavalla rahasummalla. Varsinkin alempi aatelisto kärsi tästä
asioiden kehityksestä, ja kadotti melkein kokonaan itsenäisyytensä,
joutuessaan pian rappiolle.
Vielä on eräs seikka huomioon otettava. Väestön kasvaessa johti
kyläkuntayhteisöjen sulkeutuminen, samoinkuin niiden maiden
joutuminen hoviherrojen käsiin siihen, että talonpoikien maansaanti
uutisviljelystä varten kävi suuressa määrin vaikeaksi. Liika väestö
oli sen vuoksi pakotettu hankkimaan toimeentulonsa muulla tavalla
maanviljelyksen ulkopuolella, tämä tapahtui etenkin kaupunkilaisen
käsityöammatin, tai _sotapalveluksen_ muodossa. Sekä rahallisesti
rappiolle joutunut alempi aatelisto että joukko maaseudun voimakasta
nuorisoa ryhtyi palvelemaan palkkasotilaina herroilla, jotka maksoivat
hyvin ja lupasivat runsaasti saalista, ruhtinailla tai kaupungeilla
taikka myöskin yksityisillä onnellisilla sotapäälliköillä, jotka
alkoivat harjottaa sodankäyntiä ammattina ja rupesivat väkineen enimmän
tarjoovan palvelukseen. Sellaisia palkkasotajoukkoja oli Italiassa jo
1200-luvulla.
Feodalisen sotajoukon, ratsuväen, ritarijoukon, ohella esiintyy
nyt värvättyjä armeijoja -- jalkaväki saa taasen sodankäynnissä
merkityksen. Mutta nämä värvätyt talonpojat eivät yleensä vielä ole
köyhälistöön kuuluvia, vaan talonpoikien poikia, jotka päätettyään
sotapalveluksensa, jos he ovat saaneet tarpeeksi rahaa ja tavaraa,
lähtevät kotiinsa ottaakseen osaa perheen töihin tai perustaakseen oman
kodin. Ja mukanaan tuovat he varustuksensa ja aseensa ja palvelleen
sotilaan sotakuntoisuuden. Ritarit 1300- ja 1400-luvulla saivat kyllä
usein kokea, ettei genualaisen ja englantilaisen jousen, sweitsiläisen
keihään tai böhmiläisen piikkinuijan kanssa ollut leikittelemistä.
Se seikka on varmasti vaikuttanut sen ajan talonpoikaisväestön tilan
paranemiseen.
Italiassa, kuten tiedämme kehittyi kaupunkilaitos ensimäiseksi. Siellä
myöskin ensin ilmenivät tässä kosketellut hoviherrojen ja talonpoikien
väliset vastakkaisuudet. Mutta Italiassa kehittyi muuan erikoinenkin
ilmiö, joka oli omiaan erikoisesti jyrkentämään näitä vastakohtia, se
tapahtui tuon n.k. _absentismin_ vaikutuksesta, jolla tarkotetaan sitä,
että tilanomistaja eleli kaukana poissa kartanostaan.
Vanhalla-ajalla olivat Italian (samoin kuin Kreikankin) suurtilalliset
eläneet enimmäkseen kaupungeissa. Keskiajan italialaiset kaupungit,
jotka aina olivat säilyttäneet yhteytensä antikisen ajan perintöön,
ottivat mielellään maalaisaatelistoa muuriensa sisäpuolelle, ja kun
kaupunkien valta kasvoi, _pakotettiin_ aatelisto muuttamaan niihin.
Tällä politikalla oli melkein samat vaikuttavat syyt kuin Ranskan
kuninkailla 1600- ja 1700-luvuilla, kun he pakottivat aateliston
jättämään tilansa ja elämään hovissa. Hyöty oli kahdenkertainen:
aateliston itsenäisyys hävisi, ja samalla hovin -- tai kaupungin --
loistoa lisättiin. Mutta Italian maalaisväestölle tulivat sen kautta
olot monin paikoin samallaisiksi kuin Ranskan olot ennen vallankumousta.
Kun sortajat ja sorretut elävät yhdessä, ei sortaminen muuten
samallaisissa oloissa yleensä esiinny niin hirveällä tavalla kuin
jos sortaja asuu toisessa seudussa. Yhteiselämä tuottaa, paitsi
jonkinlaista tuttavallista suhdetta, mukanaan myöskin etujen
yhteisyyden, joka tasottaa monta vastakkaisuutta. Hoviherra, joka elää
talonpoikiensa keskellä, ei ole välinpitämätön siitä, missä tilassa
hänen ympäristönsä on, ilahuttaako se häntä vai surettaa, onko seutu
pesäpaikkana taudeille, jotka uhkaavat häntä ja hänen perhettäänkin,
vai kukoistavan terveyden pesäpaikka.
Jos taasen tilanomistaja elää kaukana kaupungissa, ei hän harrasta eikä
ymmärrä talonpoikiensa tilaa. Ainoa, mikä silloin hänestä on jonkin
arvoista, on se, mitä hänen tilansa antaa puhdasta tuloa, olkoon hänen
maansa asumaton ja autio, se on hänestä ihan yhdentekevää, kunpa vain
hänen tulonsa eivät pienene. Mihin tällainen järjestelmä johtaa, siitä
todistavat puhuvimmin Rooman ympärillä olevat tasangot, n.k. Rooman
Campagna. Vielä 1400-luvulla tämä oli hyvin viljeltyä seutua, jossa
oli lukuisia kyliä. Nyt se on suoperäisenä erämaana, missä menestyvät
ainoastaan puhvelihärät ja vilutaudin siemenet.
Absentismin tuottamiin epäkohtiin tuli keskiajan Italiassa vielä
se, että kaupunkilaiselämä tartutti aatelistoon pian kapitalistisen
tuntemis- ja ajattelemistavan. Ei ihme, että maanviljelyksestä
tuli Italiassa aikaisemmin kuin muualla kapitalistinen laitos.
Missä talonpoikien ei onnistunut saada tilojaan täysin vapaaksi
omaisuudekseen, ja niin kävi vain harvoin, siellä tuli heistä
maanvuokraajia ja päiväpalkkalaisia, joilla ei ollut mitään oikeutta
viljelemäänsä maahan.