Samalla kuin kerettiläisyys yleensä, oli kukistettu myöskin
kerettiläinen kommunismi. Näytti siltä kuin köyhälistöläiskommunistiset
pyrkimykset voisivat esiintyä vain munkkilais-paaviystävällisessä
muodossa. Mutta näimme jo fransiskaneista puhuttaessa, että
kerjäläismunkkikunnissa oli aineksia, jotka helposti saattoivat joutua
ristiriitaan rikkaan ja riistävän kirkon kanssa. Paavikunnan epäluulot
ja sen vainot johtivat "hurmahenkien" köyhälistöläisystävälliset
ainekset helposti vaihtoehtoon: kaikesta toiminnasta luopuminen tai
kapina. Jos olosuhteet olivat suotuisat, voi viimeksi mainittu saada
melkoisen laajuuden.
Siten syntyi Pohjois-Italiassa vahva kommunistinen kerettiläislahko,
"apostoliset veljet" eli "patarenit."
Tämä viimeinen nimi johtuu sanasta "patari", joka merkitsee
lumppujenkokoojaa, ja oli vanha nimitys alimpien kansankerroksien
seassa tavattaville liikkeille. Jo v. 1058 esiintyi Milanossa
"patareninen" liike, joka oli suunnattu tämän kaupungin rikasta
papistoa ja aatelistoa vastaan. Valdolaisia ja muitakin kerettiläisiä
kutsuttiin Italiassa usein 1100-luvulla patareneiksi, ja 1200-luvulla
apostoliset veljet saivat saman nimen.
Tämän lahkon perustaja oli _Gerardo Segarelli_, joka oli kotoisin
Alzanosta, muutamasta Pohjois-Italian kylästä läheltä Parmaa. Hän
pyrki fransiskanien munkkikuntaan, mutta ei päässyt. Silloin hän
jakoi omaisuutensa köyhille ja perusti noin v. 1260 omin päin uuden
munkkikunnan, joka pian sai osakseen suurta suosiota varsinkin
Lombardian alemman väestön keskuudessa. "He kutsuvat kaikki toisiaan",
kirjottaa Mosheim kerettiläishistoriassaan, "siskoiksi ja veljiksi
ensimäisten kristittyjen tapaan. He elivät ankarassa köyhyydessä,
heillä ei saanut olla huonetta eikä varastoja seuraavaksi päiväksi
eikä mitään, mikä kuului elämän mukavuuteen. Kun he olivat nälissään,
pyysivät he ruokaa ensimäiseltä, jonka kohtasivat, ja söivät mitä
annettiin." Avioliitto oli kielletty. "Niillä veljillä, jotka
menivät ulos maailmaan saarnaamaan parannusta, oli oikeus, kuten
apostoleillakin, kulettaa muassaan sisarta, mutta ei vaimona, vaan
ainoastaan auttajana. He kutsuivat näitä ystävättäriään vain sisariksi
Kristuksessa ja kielsivät aina elävänsä heidän kanssaan missään
aviollisessa tai epäpuhtaassa suhteessa, vaikkapa makasivatkin samassa
vuoteessa."
Uudet apostolit esiintyivät alussa hyvin varovaisesti. He varoivat
julkisesti esiintymästä kirkon vastustajina. Salaisissa yöllisissä
kokouksissa he opettivat pelastussanomaansa. Apostoleja lähetettiin
kaikkiin maihin, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan. Viimeksi mainitussa
maassa tulivat he niin lukuisiksi, että v. 1287 muuan hengellisten
kokous Würzburgissa huomasi olevan syytä lailla kieltää jokaista
ottamasta heitä huoneeseensa, antamasta heille ruokaa ja juomaa.
Italiassa kirkko oli jo ennen kiinnittänyt huomiota kommunistisiin
hurmahenkiin. Parman piispa oli saanut heistä tietoja, jotka johtivat
siihen, että hän vangitutti v. 1280 Segarellin. Mutta se tutkintokunta,
jonka paavi Honorius IV asetti, ei pitänyt niin perin vaarallisena
apostolisia veljiä; heidän seurakuntaansa ei pidetty muuna kuin
molempien etuoikeuksia nauttivien kerjäläismunkkikuntien, fransiskanien
ja dominikanien, kilpailijana. Segarelli vapautettiin, mutta
karkotettiin Parmasta; hänen munkkikuntansa olemassaolokin kiellettiin
sitte v. 1286.
Tällä karkotuksella oli sama seuraus kuin monella muullakin, se
vain lisäsi sitä pahaa, jota sen piti vastustaa. Segarelli harhaili
ylt'ympäri koko Pohjois-Italiassa levittäen oppiaan. Apostoliset
veljet eivät alistuneet paavin päätöksien alle, liitto ei hajonnut. Ja
kun vainot nyt tulivat yhä ankarammiksi, vuodattivat ne uutta öljyä
liekkeihin ja erkaannuttivat apostoliset veljet lopullisesti kirkosta.
Segarelli otettiin v. 1294 uudelleen kiinni ja poltettiin oltuaan
vankeudessa muutamia vuosia. Mutta hänen tilalleen astui nyt rohkeampi
ja päättäväisempi kiihottaja, muuan toiminnan mies, _Dolcino_. Tämä
syntyi jälkimäisellä puoliskolla 1200-lukua Vercellin lähellä. Hänen
isänsä pappi Julius, joka todennäköisesti kuului Navarran aateliin,
oli elänyt erakkona, mutta ei yksinään, vaan yhdessä Dolcinon äidin
kanssa. Hän ei hävennytkään poikaansa. Antoi tälle hyvän kasvatuksen
ja poikaa piti valmistettaman Vercellissä hengelliseen säätyyn. Muuan
tyhmä teko -- hän otti näet muutamia kultarahoja opettajaltaan -- oli
syynä siihen, että nuorukainen pakeni ja lähti Trientiin, jossa meni
oppilaaksi fransiskaniluostariin. Siellä ollessaan oppi hän tuntemaan
apostolisten veljien opin, joka oli hyvin samallainen, kuin ne opit,
joita fratisellit, kapinoivat fransiskanit, kannattivat, ja sai
senvuoksi lukuisia kannattajia fransiskaniluostareista. Hän omaksui ne
palavan sielunsa koko innolla ja hänestä tuli pian lahkon etevimpiä
miehiä. Hän liittyi lahkoon todennäköisesti vuonna 1291.
Hän ei viihtynyt kauempaa luostarissa ja lähtikin sieltä pois,
ennenkuin oli tehnyt munkkilupaukset. Pian senjälkeen hän tutustui
Trenkistä kotoisin olevaan Margeritaan, joka silloin oli oppilaana
muutamassa pyhän Katarinan luostarissa. Kaikki kertojat ylistävät sekä
Margeritan että Dolcinon vaikuttavaa kauneutta, joka molemmista yhtyi
suureen järkevyyteen, epäitsekkääseen innostukseen, rohkeuteen ja
päättäväisyyteen. Ei ole siis ihme, että molemmat mieltyivät toisiinsa.
Dolcino rupesi pyhän Katarinan luostarin rengiksi saadakseen olla häntä
lähempänä, voitti hänet aarteittensa puolelle ja sai hänet vihdoin
pakenemaan kanssaan. Aina kuolemaansa saakka taistelivat he sitte
yhdessä asiansa puolesta, elivät, vastustajain väitteiden mukaan,
aviollista elämää, vaikkeivät olleetkaan laillisesti vihittyjä, kun
taasen Dolcino itse selitti, että he aina olivat olleet toisiinsa
ainoastaan siinä suhteessa kuin veli ja sisar.
Pari pakeni Lombardiaan, missä Dolcino Segarellin kuoltua tuli liikkeen
johtajaksi. Mutta vaino kävi pian niin ankaraksi, etteivät he voineet
jäädä Italiaan. Ahdistettuna kaupungista kaupunkiin, hän vihdoin sai
joksikin aikaa turvapaikan Dalmatiassa. Täältä hän lähetti useita
kirjeitä Italiassa oleville uskonveljilleen, jotka niitä levittivät
lentokirjasina.
Paitsi Segarellin opetuksia vaikuttivat Dolcinoon erikoisesti myöskin
apotti Joakim Fiorelaisen opit, joista jo ennen olemme puhuneet. Mutta
kun tämä kolmesta yhteiskuntatilastansa asetti yleisen munkkiuden tilan
korkeimmaksi, meni Dolcino askeleen kauemmaksi. Hänen aikanaan oli
jo kerjäläismunkkikunnista kylliksi kokemusta osottamaan, ettei tämä
ollut oikea keino omaisuuden yhteyden toteuttamiseksi. Fransiskaneihin
ja dominikaneihin oli jo tarttunut kirkon yleinen turmelus. Jos siis
tätä tahtoi puhdistaa, niin täytyi poistaa koko munkkilaitos ja palata
yleisesti ensimäisten apostolisien seurakuntien järjestykseen.
Mutta kuinka tämä tapahtuisi? Eihän siihen kommunistien omat voimat
voineet riittää. Samoinkuin Joakimin oppilaat, toivoi Dolcinokin
alussa jonkin kuninkaallissyntyisen Messiaksen ilmestymistä. Hän
pani toivonsa Aragonian Fredrikiin ja ennusti, että tämä vielä
valtaisi paavinistuimen, tappaisi paavin ja hänen kardinalinsa,
pappinsa, munkkinsa ja nunnansa. Ainoastaan niitä säästettäisi, jotka
liittyisivät apostolisten veljien seurakuntaan ja vain he pääsisivät
tulevien ihanuuksien osallisuuteen.
Dolcino vetosi ennustuksissaan Vanhan Testamentin profeettoihin ja
Apokalypsiin, mutta hän ei ollut suinkaan mikään järjetön hurmahenki,
vaan teki tarkkoja havainnolta siitä, mitä näki ympärillään.
Aragonia, joka oli Etelä-Ranskan rajalla, oli samoista syistä tullut
paavinvallalle vihamieliseksi, rupesi julkisesti albigenssisodissa
kerettiläisten puolelle ja jatkoi sitten taistelua paavia ja
sittemmin paavia ja Ranskaa vastaan. Ranskalaiset ajettiin pois
Etelä-Italiasta n.k. sisilialaisen iltamessun kautta, ja Sisilia
alistui aragonialaisten ruhtinaitten hallittavaksi. Vuonna 1294 astui
Fredrik II siellä valtaistuimelle. Mutta samaan aikaan pääsi paaviksi
Bonifasius VIII, joka oli ilkeimpiä ja ahnaimpia, mutta myöskin
tarmokkaampia paavia mitä milloinkaan on ollut. Näiden molempien kesken
syttyi hurja taistelu, joka kesti lähes vuosikymmenen.
Dolcinon toiveet Fredrikin suhteen eivät siis suinkaan olleet
haaveilevaa unelmaa. Hänen erehdyksensä oli vain siinä, että uskoi
niihin suuriin sanoihin, joita molemminpuolin tässä taistelussa
käytettiin, ja piti taistelua hetkellisten etujen puolesta
periaatteellisena, taistelua ryöstösaaliin puolesta taisteluna
riistämistä vastaan. Sama harhaluulo on ollut vielä Dolcinonkin jälkeen
monella, hyvinkin valistuneella ajattelijalla.
Ensimäisessä kirjeessään, joka on vuodelta 1300, ennustaa Dolcino,
että Fredrik v. 1303 voittaisi Bonifasiuksen. Tämäpä todella kuolikin
sinä vuonna, mutta ei suinkaan Fredrikin toimesta, vaan mielipahasta,
kun hänet otettiin vangiksi riitansa johdosta mahtavan roomalaisen
aatelisperheen Colonnan ja Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen kanssa, joka
oli hänen kilpailijansa saaliinhimossa, häijyydessä ja pontevuudessa.
Mutta seurauksena ei ollut paavikunnan kukistaminen, vaan se, että
valittiin sovinnollinen paavi, joka teki rauhan Filipin kanssa.
Kun odotettu käänne jäi tapahtumatta, tekasi Dolcino joulukuussa 1303
pari uutta kirjettä, joissa hän huomautti, kuinka hänen ennustuksensa
mukaan "tuho oli kohdannut päivän kuningasta", Bonifasiusta, ja
ennusti, että uutena vuotena uusi paavi ja hänen kardinalinsa
sortuisivat Fredrikin toimesta, ja v. 1305 tulisi alemman papiston
vuoro. Tämä ennustus kävi toteen vielä vähemmän kuin edellinen.
Päinvastoin paavi teki v. 1304, sovittuaan Ranskan kanssa, rauhan
myöskin Sisilian kuninkaan kanssa, jolta Dolcino ei siis enää saattanut
toivoa mitään.
Pian senjälkeen tapaamme hänet uudelleen Italiassa. Hän oli jättänyt
varman piilopaikkansa ja samonnut aseellisen joukon johtajana
Piemontiin alkaakseen julkitaistelun kirkkoa, valtiota ja yhteiskuntaa
vastaan -- _ensimäinen koe länsimaissa aseelliseen kommunistiseen
kapinaan_.
Avun odottaminen Fredrikiltä osottautui turhaksi. Mutta kommunistiset
haaveksijat saivat apua _talonpojilta_, joiden voimalla onkin aivan
toinen vallankumouksellinen arvo kuin ruhtinaalla, joka riitelee paavin
kanssa. Talonpoikien avun ansio onkin se, että kapina kesti aina
vuoteen 1307. Yrityksestä uudistaa yhteiskunta alkukristillisyyden
hengessä sukeusi _talonpoikaissota_.