Kun Dolcino samosi joukkoineen Italiaan, oli se kehitys, jota olemme
yllä kuvanneet, jo alkanut, ja ne eri luokkien vastakohdat, joista
huomautimme, olivat aivan ilmeiset. Silloin onkin helppo käsittää, että
hän sai lukuisasti puoluelaisia, kun hän kohotti kapinan lipun.
Emme tiedä, oliko Dolcinolla ja hänen puoluelaisillaan aluksi aikomusta
turvautua talonpoikiin vai pakottivatko olosuhteet ilman määrättyä
tarkotusta heidät siten tekemään, niin pian kun he kerran olivat
päättäneet luopua munkkimaisesta oppinsa levittämisestä ja ryhtyä
aseelliseen toimintaan. Yksistään kommunistisiin intoilijoihin ei voitu
turvautua valtavampaa vallankumousta yritettäessä, ja näiden rinnalla
olivat juuri talonpojat väestön tyytymättömin ja kapinallisin osa.
Mutta apostoliset veljet kadottivat kokonaan varman pohjansa, niin
pian kun he turvautuivat talonpoikiin. Heidän kohtalonsa on todellakin
surullinen. Ajan olosuhteet, tuo kohtalo, johtivat heidät tielle, joka,
ollen heille ainoana voitontakeena, kumminkin tuomitsi jo ennakolta
hedelmättömiksi kaikki heidän menestyksensä ja teki heidän lopullisen
perikatonsa välttämättömäksi.
Tämä saattaa aluksi näyttää salaperäiseltä, mutta muutama sana riittää
selittämään asian.
Apostoliset veljet olivat kommunisteja ja tahtoivat vaikuttaa
laajemmalta kuin muutamassa seurakunnassa. He uneksivat vallottavansa
Rooman ja muodostavansa koko yhteiskunnan omien ihanteittensa mukaan.
Talonpojat eivät olleet mitään kommunisteja, eivätkä varsinkaan
apostolisten veljien hengenheimolaisia. He harrastivat kyllä niittyjen
ja metsien yhteistä omistamista, mutta eivät suinkaan tahtoneet olla
kommunisteja nautinnonvälikappaleisiin nähden eivätkä antaa kaikkea,
mitä omasivat, yhteiskunnalle. Ja kun kommunistit eivät tahtoneet
pysähtyä, ennenkuin olisivat kukistaneet koko yhteiskunnan, olivat
talonpojat taasen valmiit rauhaan, kun vain saivat hoviherroilta
muutamia pieniäkin myönnytyksiä -- jonkun raskaan veron hartioiltaan
tai omistusoikeutensa riidanalaiseen maapalstaan tunnustetuksi.
Ja vielä ratkaisevampaa oli se, että talonpoikien katsantokanta
oli aina rajotettu mitä ahtaimpien paikallisetujen piiriin. Tämä
on ilmennyt kaikissa senaikuisissa talonpoikaiskapinoissa, ellei
kommunistien paikkainvälinen yhteys ollut tarpeeksi voimakas,
voittaakseen tällaista nurkkapolitikaa, ja on ollut syynä moneen heidän
tappioonsa. Kukin seutu teki kapinan ja taasen rauhan, kysymättä
lainkaan toisten mieltä, ja luonnollisesti yksinään helposti sortui
vastustajainsa keskittyneen voiman alle.
Dolcino näyttäytyi ensin Piemontin alppiseudussa. Sieltä hän tunkeutui
tasangolle ja valtasi Gattinaran linnotuksen lähellä Bercelleä. Paitsi
hänen omia uskonveljiään sekä seikkailijoita ja entisiä palkkasotureita
virtasi varsinkin talonpoikia joukottain hänen joukkoonsa. Pian oli
hänellä ympärillään 5,000 sotamiestä, siihen aikaan jo jotenkin mahtava
armeija. Ei tullut ainoastaan miehiä, vaan tuli myöskin naisia, ja nämä
taistelivat kuin leijonat Margeritan johdon alaisina.
Seudun sortajat unohtivat keskinäiset riitansa. Vercellin ja Novaran
piispat sekä seudun kaupungit ja aatelisto varustivat sotajoukon
kapinallisia vastaan. Mutta sortajat lyötiin perinpohjin, eivätkä
he tunteneet itseänsä täysin turvatuiksi enään tuskin kaupunkien
muurienkaan suojassa.
Nyt kasvoi Dolcinon voima vielä enemmän -- mutta tämä tarmokas
sotapäällikkö ei käytä hetkeä hyväkseen kapinan levittämiseksi, vaan
pysähtyy Sesia-laaksoon, jossa kapina on alkanut ja tyytyy ryöstämään
ja hävittämään vain muutamia luostareita, herraskartanoita ja
pikkukaupunkeja.
Tämä ilmiö ei siihen aikaan ollut mitään tavatonta, se uudistuu
kaikissa talonpoikaissodissa. Valsesian talonpojat eivät tahtoneet
levittää kapinaa ja olisivat luultavasti suostuneet rauhaan muutamilla
pienillä myönnytyksillä. Se lienee tapahtunutkin, sortajat olivat
perinpohjin säikähdyksissään, mikä selviää siitä, että he kokivat
houkutella Dolcinoa rauhaan lupaamalla yleisen anteeksi-annon ja
hänelle itselleen Vercellin kondottierin viran (palkkajoukkojen
päällikön toimen), jonka tarjouksen Dolcino kuitenkin ylenkatsoen
hylkäsi.
Talonpojat lienevät sen jälkeen saaneet ne myönnytykset, joita he
kapinallaan olivat pyrkineet saavuttamaan. Se ei ole todistettua,
mutta siten olisi selitettävissä, miksi Dolcino jäi toimettomaksi ja
talonpojat alkoivat luopua hänestä, samalla kun viholliset kokosivat
joukkojaan.
Kommunistinen kapina pysyi paikallisena. Mutta sen vastustajat
käsittivät kylläkin hyvin, että sillä oli yleinen merkitys. Tämän ajan
suuri kansainvälinen voima, paavinvalta, huomasi olevansa pakotettu
puuhaamaan ja järjestämään ristiretken kapinoitsijoita vastaan.
Tällä olikin näiden kohtalo ratkaistu. Kun he eivät kauemmin voineet
pitää puoliaan tasangolla, vetäytyivät he takaisin vuoristoon ja
kävivät sieltäkäsin sissisotaa ristiretkeläisiä vastaan. Dolcinon
mainio sotapäällikkökyky ja hänen toveriensa rohkeus tekivät ihmeitä
tässä taistelussa. Kerrankin esim. 30 dolcinolaista naista ajoi pakoon
200 miestä. Mutta ristiretkiläisten suurista tappioista huolimatta
tuli hyökkääjäin rautamuuri yhä vahvemmaksi kommunistien ympärille,
jotka yhä enemmän kadottivat kaiken maalaisväestön myötätuotoisuuden
sen hävityksen tähden, jota sota seudulle tuotti. Aina vuoteen 1307
kestivät kuitenkin patarenit (joiksi apostolisia veljiä myöskin
kutsuttiin), ja silloinkin he kukistuivat hädän ja puutteen ylenmäärin
ahdistamina.
Ristiretkiläiset uuvuttivat heidät nälällä talvella 1306-1307.
Kaikkien asukasten sen vuoren lähellä, jolle he olivat leirinsä
varustaneet, täytyi jättää asuntonsa, jonka jälkeen piispa, joka johti
sotatoimia, rakennutti viisi vahvaa varustusta niihin paikkoihin,
joista kapinoitsijat helpoimmin olisivat voineet päästä tunkeutumaan
piirittäjäketjun läpi. Myöskin kaikki pienet polut ja käytävät
varustettiin ja vartioittiin niin tarkkaan, ettei ollut suinkaan
mahdollista hankkia muonaa ja aseita tai mitään muuta vuorelle. Nyt
vihdonkin nälkä ja pakkanen mursivat piiritettyjen voimat.
Siihen, että ristiretkiläiset saavuttivat voittonsa vain nälän ja
puutteen avulla, viittaa myöskin _Dante_ "Jumalaisessa komediassaan".
Runoilija asettaa käyntinsä helvetissä vuodeksi 1300 ja hänen
täytyi siis puhua patarenien kapinasta niinkuin jostain tulevasta
tapahtumasta. Muutamassa helvetin syvimmässä sopessa, missä niitä
vaivattiin, jotka olivat maan päällä aikaansaaneet levottomuutta ja
eripuraisuutta, runoilija tapaa Muhammedin, joka huutaa hänelle:
Sä, jok' kenties kohta päivän näät,
Dolcinolle virka, liekö hänen tahto niin,
Ett' matka tänne jääpi toistaiseksi,
Niin eväs myötä! ettei tuiskut, myrskysäät
Novarralaisen hyödyks' käy, vie voittoihin
Hänt', jolle voitto muuten kävis' vaikeaksi.[23]
Se oli todellakin tuisku -- pakkanen ja elintarpeiden puute -- joka
tuotti piirittäjille voiton, "jonka saavuttaminen muuten olisi käynyt
vaikeaksi ja vaaralliseksi". Piiritettyjen hätä kasvoi niin suureksi,
että he söivät jo niiden lihaa, jotka olivat kuolleet puutteisiin tai
tauteihin.
Heidän asiansa oli hukassa, mutta heidän vastarintansa kesti
edelleen. Ja niin suuresti pelättiin näitä rohkeita taistelijoita,
ettei piirittävä sotajoukko uskaltanut, huolimatta ylivoimastaan,
käydä hyökkäykseen, ennenkuin, pari karkulaista oli ilmottanut, että
piiritetyt heikkoudesta olivat kykenemättömiä käyttämään aseitaan.
Maaliskuun 23 p:nä v. 1307 tapahtui vihdoinkin hyökkäys. Se oli
teurastusta, eikä suinkaan mitään taistelua. Piiritetyt kieltäytyivät
ottamasta vastaan armoa ja kokivat tehdä vastarintaa aina viimeiseen
asti. Melkein kaikki 1900, jotka olivat kestäneet loppuun saakka,
hakattiin maahan, ani harvat pääsivät pakoon ja vain muutamia otettiin
vangiksi, niiden joukossa Dolcino ja Margerita, joita piispa oli
nimenomaan käskenyt säästää, koska pikainen sotakentällä kuoleminen
näytti hänestä heille liian pieneltä rangaistukselta.
Suuri oli ilo paavinmielisillä siitä, että tuo vaarallinen tulipalo
vihdoin saatiin sammutetuksi. Ulkonaisesti oli kapina ollut puhtaasti
paikallinen, mutta paavilaiset ymmärsivät sen kansainvälisen
merkityksen paremmin kuin Valsesian talonpojat. Piispa Raineri lähetti
lähetystön ilotervehdykselle paavi Klemens V:nnen luokse, ja tämä piti
voittoa niin tärkeänä, että hän heti lähetti tiedon siitä Ranskan
kuninkaalle Filip kauniille, todennäköisesti muillekin ruhtinaille.
Mutta _yhtä_ voittoa koki kirkko turhaan saavuttaa. Sen näet ei
onnistunut, kuten muuten niin usein, kiduttamallakaan pakottaa
kerettiläisiä peruuttamaan harha-oppiansa. "Lujina Dolcino ja Margerita
kestivät julmimmatkin rääkkäykset", kirjottaa Krone, "ei tuskan
ääntäkään päässyt tuon uskollisen naisen huulilta, ei valituksen
sanaakaan hänen taipumattoman toverinsa suusta. Heidän suletuilta
huuliltaan eivät mitkään kidutuspihdit, ei runtelemiset eikä pistämiset
eikä jäsenten silpominen voineet pakottaa mitään peruutusta tai mitään
rukousta".
Heidät tuomittiin kerettiläisten tavalliseen rangaistuksen, roviolla
poltettaviksi. Dolcino kärsi kuolemanrangastuksensa 2 p:nä kesäkuuta
1307 Vercellissä. Margerita oli tuomittu katselemaan tuomion
toimeenpanemista. Myöskin tänä kauheana hetkenä pysyi tuo urhea
nainen lujana. Vielä kerran kehotettiin molempia, mutta yhtä turhaan
kuin ennenkin, peruuttamaan harha-oppinsa, jonka jälkeen pyövelit,
lisätäkseen onnettoman miehen sieluntuskia, tarttuivat kiinni
Margeritaan, kiduttivat ja häväisivät häntä kaikilla mahdollisilla
keinoilla vastapäätä Dolcinon roihuavaa roviota.
Margerita poltettiin kohta senjälkeen Biellassa. Niin innokas kuin
alempi kansa olikin patarenien veriseen kukistamiseen, herätti
kuitenkin tämän sen rohkean ja omaa parastaan katsomattoman
esitaistelijain kauhea mestaaminen vakavaa paheksumista. Syntyi meteli,
joka vasta asevoimin saatiin asetetuksi, ja muuan aatelisnuorukainen,
joka uskalsi pilkata tuota onnetonta ja lyödä häntä vasten kasvoja
matkalla roviolle, pääsi hädin tuskin pakoon vihamielisen joukon
käsistä.
Niin loppui ensimäinen kommunistinen kapina keskiajan yhteiskunnassa.
Se olikin jo ennakolta tuomittu perikatoon, sillä yhteiskunnallisen
kehityksen virta kulki silloin aivan toiseen suuntaan. Mutta se
kukistui kunnialla. Niin paljon kuin voittajat -- joiden tiedonannot
ovat ainoat, jotka meillä on jälellä tästä liikkeestä -- ovatkin
koettaneet väärennyksillä ja valeilla polkea voitettuja lokaan, on
heille ollut mahdotonta täydellisesti hävittää heidän uhrautuvaisen
sankariutensa muistoa. Se välkkyy sameimmastakin esityksestä ja
pakotti liikkeen myöhempiä tutkijoita antamaan tunnustuksensa, vieläpä
ihailunsakin, vaikka heidän, kuten esim. Kronen, täytyi valittaen panna
merkille, että "mahdotonta on päästä siitä, että kommunismi, vieläpä
naisyhteyskin ovat sisältyneet Dolcinon suunnituksiin".
Kansanlauluissa ja legendoissa eli vielä kauan sekä Piemontin
laaksoissa että muualla Italiassa muisto tästä patarenien ja
talonpoikien kapinasta kirkon ja aateliston sortoa vastaan. Vielä
vuonna 1372 paavi Gregorius XI julkaisi bullan sitä kunnioitusta
vastaan, jota Sisiliassa osotettiin dolcinolaisten ja fratisellien
tuhalle ja luille, ikäänkuin ne olisivat olleet pyhimysten jäännöksiä.
Ja itse lahkokaan ei hävinnyt täydellisesti. Etelä-Ranskassa säilyivät
sen kannattajat niin lukuisina, että Latourin kirkolliskokous v. 1368
antoi nimenomaisen käskyn, että kaikkialla, missä heitä tavattaisi,
tuli heidät ottaa kiinni ja jättää piispojen tutkittaviksi ja
tuomittaviksi.
Mutta mitään merkitystä ei lahko sen jälkeen saavuttanut. Italiassa
olivat ne ajat jo ohi, jolloinka kerettiläisliike saattoi siellä
menestyä. 1300-luvusta alkaen olivat hallitsevien luokkien ja paavin
harrastukset niin samallaisia, ja vallitsevien luokkien valtiovalta,
ollen taipuisa kehittymään uusi-aikaiseksi poliisivaltioksi, oli jo
niin varttunut, että saatiin helposti tukahutetuksi kommunistiset ja
kerettiläiset liikkeet alimmissa, heikoimmissa kansankerroksissa.
Ja Italian ulkopuolella apostoliset veljet sulautuivat vähitellen
toisiin samankaltaisiin heitä lähellä oleviin lahkoihin, erittäinkin
valdolaisiin ja _beghardeihin_.