Syvemmät juuret sai kerettiläisyys Pohjois-Italian ja erittäinkin
Etelä-Ranskan kaupungeissa. Jollemme ota huomioon Etelä-Italiaa, se
kun keskiajalla itse asiassa oli lähempänä Itämaita kuin Länsi-Europaa
ja sen sivistys oli pikemmin bysantilainen ja sarasenilainen
kuin kristillisgermaninen, niin alkoivat Pohjois-Italiassa ja
Etelä-Ranskassa kauppa ja kaupunkilaisteollisuus länsimaissa ensiksi
kukoistaa, syntyi porvaristo, ensimäiset joukkoteollisuuden ja
vientiteollisuuden alut näyttäytyivät ja niiden ohessa ensimäiset syyt
kapitalistisesti riistetyn köyhälistön muodostumiseen.
Näiden kaupunkien rikkaus kiihotti aikaisin paavien ahneutta. Mutta
juuri tämä rikkaus antoi niille myöskin pian kylliksi voimaa pyrkimään
itsenäisyyteen, useinpa sen hankkimaankin ja heittämään paavilaisuuden
ikeen hartioiltaan.
Kuitenkin vaikuttivat Pohjois-Italian kaupungeissa monet seikat
siihen suuntaan, että ne asettuivat suosiollisiksi paaviutta kohtaan.
Eivät ainoastaan paavit tahtoneet saada Italian kaupunkien rikkauksia
omikseen, vaan myöskin näiden kilpailijat Italian nylkemisessä,
Saksan keisarit. Kuta vähemmän nämä voivat saada taloudellisesti
jälkeenjääneestä Saksasta, sitä enempi koettivat he hyötyä Italian
rikkaista kaupungeista. Ja miten voimattomia he lievät Saksassa
olleetkin, voivat he, kun oli kysymys ryöstöretkistä Italiaan -- näistä
"Rooman matkoista", joita saksalainen kansallinen historiankirjotus on
kertoellut mitä kauneimmassa ihanteellisessa valossa -- aina luottaa
saavansa lukuisasti seuralaisia.
Pohjois-Italian kaupungit olivat, heikkoja kun olivat, siis
tavallisesti siinä asemassa, että niiden tarvitsi tehdä liitto
toisen sortajan kanssa kyetäkseen karkottamaan toisen kimpustaan.
Kysymys oli vain siitä, kumpiko oli vaarallisempi, paaviko, jolla oli
mitätön asevoima, mutta joka oli lähellä ja jolla aina kaupunkien
papistossa oli vahva tuki, vai keisariko, jolla saattoi olla suuri
sotavoima, mutta tavallisesti oli kaukana. Aina asianhaarain mukaan
ratkaistiin tämä pulma, ja sama kaupunki liittoutui milloin keisariin,
milloin paaviin, seuraavana päivänä hyökätäkseen hänen tai hänen
ystäviensä kimppuun ja päinvastoin. Mutta joka kaupungissa oli myöskin
keisarillinen, 1200-luvulta alkaen n.k. ghibelliläinen, puolue ja
paavillinen n.k. guelfiläinen puolue. Luokka- ja puoluevastakkaisuudet
Pohjois-Italian kaupungeissa supistuivat näennäisesti kaikki
vastakohdaksi keisarillisten ja paavillisten välillä; ja jos toinen
luokka tai puolue sai suojaa keisarilta, tai tämä sen voitti, voi olla
varma siitä, että sille vihollinen puolue taipui paavilaisuuteen.
Ymmärtää helposti, että paavius tällaisissa oloissa saavutti
myötätuntoisuutta Pohjois-Italian kaupungeissa, aika ajoin olikin
sellaista olemassa aimo tavalla eikä se koskaan kokonaan kuollut.
Lisäksi tuli se seikka, että pyhiinvaellustie Roomaan ja osaksi
Jerusalemiinkin kulki Pohjois-Italian kautta, mikä suuresti edisti
siellä olevien kaupunkien taloudellista kehitystä. Mutta molemmat
riippuivat siitä, että paavilaisuus piti ylivaltansa kristikunnassa.
Mutta toisellakin tavalla kietoontuivat Pohjois-Italian kaupungit
harrastamaan sitä, että paavilaisuus yhä edelleen sai nylkeä Europaa.
Näissä kaupungeissa kehittyi alku pankki- ja vekseliliikkeeseen.
Niiden kauppiaat tulivat paavien ensimäisiksi pankkiireiksi. Heille
virtasivat kaikki ne summat, joita paavit kiskoivat, he hoitivat niitä
paavin laskuun ja -- omaksi edukseen. Heidän käsissään tulivat paavien
aarteet koronkiskonta- ja kauppapääomaksi; niitä lainattiin ruhtinaille
ja kaupungeille, herroille ja luostareille. Niin tuli paavin
riistämisjärjestelmä yhdeksi Pohjois-Italian taloudellisen kukoistuksen
perustaksi.
Samoin kuin Roomassa harrastettiin siis Pohjois-Italian kaupungeissakin
sitä, että paavin ylivalta kristikunnassa pysyi voimassa. Samoin
kuin roomalaiset, kapinoivat Pohjois-Italian kaupungitkin usein
paavilaisuutta vastaan, koska he pitivät parempana saada nylkeä sitä,
kuin itse olla sen nylettävinä, mutta, samoin kuin roomalaiset,
varoivat hekin johtamasta kapinallisia pyrkimyksiään niin pitkälle,
että itse paavillinen nylkemiskoneisto olisi saattanut joutua vaaralle
alttiiksi. Me tapaammekin Pohjois-Italiassa, samoin kuin Roomassakin
aikaisin kerettiläisliikkeitä, mutta ei suinkaan mitään perinpohjaista
uskonpuhdistusta. Päästiin kyllä pian hengellisesti riippumattomiksi
katolisen kirkon opeista, kauan ennen saksalaista uskonpuhdistusta,
mutta taloudellisia edellytyksiä puuttui irrottautumiselle
paavinvallasta.
Ensimäistä vakavampaa kapinaa ei ainoastaan yksityisiä
sortotoimenpiteitä, vaan koko paavin ylivaltaa vastaan emme siis tapaa
Pohjois-Italiassa, vaan Etelä-Ranskassa, joka taloudesti oli yhtä
korkealle kehittynyt, mutta jolla ei ollut mitään etuja paaviuden
mahti-asemasta.
"Tuossa kauniissa maassa Alppien ja Pyrenneitten välillä", kirjottaa
Schlosser tunnetussa maailmanhistoriassaan, "oli säilynyt monia
jätteitä roomalaisesta ja varsinkin kreikkalaisesta sivistyksestä,
joka aina Marseillen perustamisesta asti oli kukoistanut siellä
läpi koko Vanhan-ajan. Siellä kehittyivät ensiksi keski-ajalla
tieteet, kauniit ja hyödylliset taiteet samoin kuin porvarillisen
elämän laitokset ominaisella tavallaan. Siellä tuli roomalainen,
latinalainen ja espanjalainen runous arabialaisen pariin, josta syntyi
omituinen sekotus. Tunnettua on, että n.s. iloinen taide ja naisten
tuomioistuimet rakkauden, laulun, jalomielisyyden ja kohteliaisuuden
asioissa olivat oikeastaan tuosta maasta kotoisin. Runous oli,
samoin kuin Kreikassa Homeron aikana, juhlien ja pitojen kanssa
erottamattomassa yhteydessä. Urhouden ja rakkauden laulajia syntyi
siellä, ja he etsivät aiheensa sieltä; Dante ja Petrarca joivat näistä
lähteistä, ennenkuin he kohosivat kansansa keskitason yläpuolelle.
Tieteistä kukoisti Etelä-Ranskassa, ja, jos ei ota lukuun Salernoa,
vain siellä, varsinkin lääketiede. Sitä paitsi olivat juutalaiset
perustaneet sinne useita oppineita laitoksia... Etelä-Ranskan kaupungit
olivat jo aikaisin, iloinneet vapaudesta ja itsenäisyydestä, jommoista
ei vielä tunnettu muissa Europan maissa. Vieläpä Toulousessa, mahtavan
kreivin asuinpaikassa, johtivat hallintoa itsenäinen maistraatti
ja vapaa porvarivaliokunta, ja Moissakissa ruhtinaan täytyi
juhlallisesti valallaan vahvistaa kaupungin oikeudet, ennenkuin hän
saattoi ajatellakaan uskollisuudenlupauksen ottamista. Näin ollen
ei voi ihmetellä, että Etelä-Ranskassa ensin pääsi valtaan yleinen
vastenmielisyys kristinuskon huonontumisen johdosta, että siellä
jumalanpalveluksen uudistus, samoin kuin evankeliumin kääntäminen maan
kielelle tulivat välttämättömän tarpeelliseksi sekä että tästä syttyi
kirkon kanssa hirvittävä sota, joka vihdoin ei ainoastaan hävittänyt
vapautta näistä seuduista, muuttanut Europan kukoistavinta maata
erämaaksi pitkiksi ajoiksi ja levittänyt Ranskan kuninkaiden valtaa
aina Välimereen asti, vaan sai vielä aikaan _inkvisitsionin_ käytäntöön
ottamisen länsimaissa".
1100-luvun alussa oli kerettiläisyys niin levinnyt Etelä-Ranskassa,
että paavi Calixtus II v. 1119 huomasi tarpeelliseksi Toulousin
kirkolliskokouksessa ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin sitä vastaan;
mutta kerettiläisyys kasvoi koko vuosisadan kuluessa yhä enemmän ja
juurtui yhä syvemmälle.
Niinkuin kaikkia suuria uskonpuhdistusliikkeitä, kannattivat tätäkin
monet eri luokat erityisine harrastuksineen ja tarkotuksineen,
ainoastaan yhteisen vihan, roomalaisen riistämisen vihaamisen,
yhdistäminä. Mutta kaikki ne koettivat päästä päämääräänsä yhtä
tietä: palaamalla alkukristillisyyteen. Tosin saattoivat ne kukin
sillä tarkottaa aivan eri asioita. Ei ole ihmettelemistä, että on
syntynyt erilaisia mielipiteitä siitä, mitä näillä etelä-ranskalaisilla
kerettiläisillä -- "katareilla"[21] niinkuin heitä kutsuttiin (siitä
on tullut sama "kerettiläinen") -- oli oikeastaan pyrkimyksenä. Lienee
yhtä uhkarohkeata tehdä heistä kaikista kommunisteja, kuin kieltää
yleensä mitenkään kommunistisien tarkotuksien ilmenemistä. Varsinkin
valdolaisien opeissa on todistettavissa selviä jälkiä kommunismista.
Tämän lahkon perustajaksi mainitaan tavallisesti Pietari Valdusta,
muutamaa rikasta Lyonin kauppiasta, joka nähdessään ympärillään
vallitsevan suuren kurjuuden, häpesi rikkauttaan, jakoi omaisuutensa
köyhille (noin v. 1170) ja kokosi ympärilleen samanmielisiä, jotka
rupesivat palvelemaan köyhiä ja kurjuutta kärsiviä. Ellei hän
olekaan perustanut tätä lahkoa, on hän ainakin tavattomassa määrässä
vaikuttanut sen järjestymiseen ja leviämiseen. Useimmat tämän lahkon
jäsenistä olivat käsityöläisiä, varsinkin _kankureja_, joita usein
mainitaan kerettiläislahkolaisia. Heitä nimitettiin "humiliateiksi"
(alhaisiksi) tai "Lyonin köyhiksi".
Aluksi ei lahkolla ollut huomattavissa mitään tarkotusta erota
kirkosta. Kun Lyonin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, pyysivät
he lupaa siihen paavilta; mutta heidän oppinsa näytti liiaksi
vaaralliselta varsinkin kun he kieltäytyivät siitä, minkä myöhemmin
fransiskanit ja dominikanit tekivät, nimittäin rupeamasta paavikunnan
palvelukseen. Lusius III julisti heidät senvuoksi pannaan v. 1184.
Siten oli heidän yhteytensä kirkon kanssa ainaiseksi rauennut.
Heidän kommunismillaan oli alkuaan täydellinen munkkiluonne. He
vaativat kommunismia, mutta jokainen ei niin vaan voinut kohota
omaisuuden yhteyden pyhälle asteelle, johon hekin yhdistivät
vastahakoisuuden avioliittoon. "Täydelliset" ovat pakotettuja
kommunismiin ja todennäköisesti aviottomuuteenkin; mutta "oppilaat"
saavat sitävastoin olla naimisissa ja pitää omaisuutta, mutta heillä on
sen sijaan velvollisuus elättää "täydellisiä", jotta näiden ei tarvitse
huolehtia tämän maailman turhuudesta. Tämällainen kommunismi muistuttaa
toiselta puolen elävästi platonilaista, mutta toiselta puolen myöskin
kerjäläismunkkien kommunismia. Samoin kuin Platon, hekin opettivat
naisten tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Mutta heidän kerettiläisin
oppinsa, jonka paavi kirosi, oli se, että naiset yhtähyvin kuin
miehetkin saisivat saarnata. Miehet ja naiset kulkivat yhdessä
ylt'ympäri ja saarnasivat, ja hurskaat sielut närkästyivät siitä, että
silloin naimattomuus ei juuri ollut samaa kuin ikuinen siveys.
Huomattava on myöskin se, että valdolaiset kieltäytyivät suorittamasta
sotapalvelusta ja vannomasta valaa, samoin kuin heidän intonsa edistää
hyvää kansansivistystä. "Kaikki poikkeuksetta, miehet ja naiset, suuret
ja pienet, opettavat ja oppivat lakkaamatta. Työmies, joka tekee päivät
työtä, opettelee itsekseen tai opastaa toisin öisin; koska he tutkivat
niin paljon, rukoilevat he vähän", sanotaan muutamassa senaikuisessa,
heille vihamielisessä kirjotuksessa.
Jos valdolaiset olisivat tehneet rauhan paavikunnan kanssa ja
muodostaneet etuoikeuksia nauttivan järjestön, niin he olisivat
aristokratisista kommunisteista muuttuneet toisten työllä eläväksi
tavalliseksi munkkikunnaksi. Kun he nyt jäävät vainotuksi lahkoksi,
eivät ne sortamisen siemenet, jotka heidän kommunismissaan oli,
päässeet milloinkaan oikein itämään. Ne olivat ristiriitaisia
niiden alempien kansanluokkien kansanvaltaisille pyrkimyksille,
joista lahkokunta sai voimansa. Heillä oli valittavana joko se,
että heidän kommunisminsa tulisi kansanvaltaiseksi tai että se
kokonaan häviäisi. Riippuen ajan oloista ja myöskin luokista, jotka
oppia kannattivat, on käynyt toisin tai toisin. Missä porvarit ja
talonpojat olivat vaikuttavampana osana, siellä valdolaiset muuttuivat
porvarillisprotestanttiseksi lahkoksi. Missä taasen köyhälistöläinen
aines oli enemmistönä, tuli heistä kommunistisia "hurmahenkiä".
Valdolaisuus levisi Etelä-Ranskasta muualle. Me tapaamme heidän
seurakuntiaan Pohjois-Italian ja Ranskan eri seuduissa, sittemmin
myöskin Saksassa ja Böhmissä. Ne olivat kaikki likeisessä yhteydessä
toistensa kanssa, -- piirre, jonka jo olemme maininneet olleen
keskiajan kommunisteille ominaisen. "Samoin kuin apostolit,
kulkivat vanhat valdolaiset papit ylt'ympäri taukoamatta, kävivät
kaukaisimmissakin seurakunnissa ja etäisimpienkin ammattiveljien
luona", kirjottaa Bender valdolaisten historiassaan. "He tunsivat
uskonveljiensä asumukset ovissa ja katoissa olevista määrätyistä
merkeistä. Usein ulotettiin nämä matkat niinkin etäisiin maihin
kuin Saksaan ja Böhmiin. Viimeksimainitun maan valdolaiset olivat
aina mitä likeisimmässä yhteydessä Ranskassa ja Piemontissa olevien
uskonveljiensä kanssa, auttoivat heitä rahoilla ja lähettivät
nuorukaisiaan Piemontin laaksoihin, jotta heitä siellä opetettaisi
pyhään saarnavirkaan".
Kun etelä-ranskalainen kerettiläisyys tuli niin mahtavaksi, että se
alkoi paavikunnasta näyttää uhkaavalta, kutsui paavi Pohjois-Ranskan
ryöväriritariston ja kaikellaisen muun ryöväriväen apuun, järjesti
ne n.k. ristiretkeksi rikkaita kerettiläiskaupunkeja ja maaseutuja
vastaan. Koko Etelä-Ranskassa hävitettiin ja ryöstettiin mitä
kauheimmalla tavalla näiden "albigenssisotien" aikana, jotka
saivat nimensä Albi-nimisestä kaupungista, eräästä kerettiläisten
pesäpaikasta ja jotka kestivät vuodesta 1208 aina 1230-luvulle asti.
Se ei ollut suinkaan paavikunta, joka korjasi voiton hedelmät siitä,
että valdolaiset lopullisesti voitettiin, vaan Ranskan kruunu, joka
anasti hävitetyn maan ja laski siten perustuksen suuruudelleen.
Mutta ranskalainen kuninkuus oli pian käyvä paaveille paljon
epämieluisammaksi kuin albigenssilainen kerettiläisyys, sillä se
voimistui niin, että teki paavit apureikseen, vieläpä vangeikseen.
Mutta jos siis paavit eivät voittaneetkaan albigenssisodasta, murtui
kumminkin niiden kautta kerettiläisten päävoima. Kaupungeissa eivät
sitten valdolaisetkaan uskaltaneet missään julkisesti esiintyä, ja
liikkeen keskus siirtyi kaukaisiin alppilaaksoihin. Lahko sai siellä
puhtaasti pikkutalonpoikaiskansanvaltaisen leiman ja on tässä muodossa
säilynyt muutamissa Savoijin ja Piemontin laaksoissa aina meidän
päiviimme asti.