Me huomautimme jo tämän osan alussa, että keski-ajan kaupunkilaitos
kehittyi ensin Italiassa ja Etelä-Ranskassa ja että näissä seuduissa
tapaamme keski-aikaisen kommunismin varhaisimpia yrityksiä.
Mutta myöskin ensimäiset kerettiläisyyden ilmaukset, ensimäiset
uskonpuhdistukselliset liikkeet, huomaamme näissä maissa.
Saksalaiset tiedemiehet ovat esittäneet sen mauttoman väitteen,
että ainoastaan germanisissa kansoissa on ollut vallalla sellainen
sydämellisyys, sellainen totinen jumalanpelko, josta kirkkoa
puhdistavat yritykset saattoivat lähteä. Mutta todenperäisesti esiintyi
uskonpuhdistusliikkeitä Italiassa, ennenkuin Saksassa sellaista
ajatellunkaan.
Sellaisia syntyi ensin itse Roomassa, kristikunnan pääkaupungissa.
Rooma oli keski-ajalla "Europan sydän", samalla tavalla, mutta vielä
paljon suuremmassa määrin, kuin Parisi suuresta vallankumouksesta
vuosien 1870-71 sotaan saakka. Ei siinä kyllin, että kaikki
kirkolliset asiat -- ja ne täyttivät keski-ajalla koko elämän --,
hoidettiin ja ratkaistiin Roomassa, tämä kaupunki oli myöskin taiteen
ja tieteen pesäpaikka, ylin tuomari kaikissa, maallisissakin, riidoissa
ja, sitä ei pidä unohtaa, keinokkaimpien ilojen ja nautintojen
pääpaikka. Roomaan lähtivät kaikki ne, jotka katsoivat vääryyttä
kärsineensä, kaikki, jotka tahtoivat päästä sen korkeamman viisauden
ja kehittyneemmän taiteen pariin, sekä vihdoin ne, joille olo kotona
kävi pitkäksi ja joilla oli liikaa rahaa. Rooma eli vieraista, se tuli
niiden kustannuksella suureksi ja rikkaaksi, ja muukalaisliikenteen
edistäminen tulikin paavien yhdeksi tärkeimmäksi toimeksi.
Maailmannäyttelyjä ei oltu vielä keksitty muukalaisten
houkuttelemiseksi. Keski-ajan paavit keksivät toisen, ajallaan yhtä
tehokkaan keinon: riemusynninpäästön eli pyhät vuodet. Jokainen, joka
määrätyn vuoden kuluessa teki pyhiinvaelluksen Roomaan, sai täydellisen
synninpäästön. Se naula veti. Aivan kuin ihmiset vuonna 1889
tuhansittain virtasivat Parisiin muka jotain nähdäkseen ja oppiakseen
mutta itseasiassa huvitellakseen, samoin vaellettiin pyhien vuosien
aikana Roomaan, missä ihmiset saivat perinpohjin nauttia kaikista
silloin tunnetuista synneistä ja paheista ja kuitenkin palasivat
kotiinsa synnittömämpänä kuin olivat lähteneet.
Ensimäiseksi riemuvuodeksi julisti paavi Bonifasius VIII vuoden 1300.
Gibbon kertoo senaikuisten todistuksien mukaan, ettei Rooma nähnyt
milloinkaan muuriensa sisällä tämän vuoden kuluessa vähempää kuin
_kaksisataatuhatta_ muukalaista, ja että koko väentulva laskettiin
_kahdeksi miljoonaksi_. "Kun kukin antoi pienenkin lahjan, niin
kokoontui siitä suunnattomia aarteita, ja kaksi pappia seisoi yötä ja
päivää haravat kädessä ja kasasi, tietysti vallan laskematta talteen
ne kulta- ja hopealäjät, jotka pyhiinvaeltajat panivat pyhän Paavalin
alttarille. Onneksi vallitsi rauha ja hyvät ajat, ja vaikka kaikki
oli kallista, olivat kuitenkin Bonifasiuksen toimekas politiikka ja
roomalaisten voitonhimoinen vieraanvaraisuus hankkineet loppumattomia
varastoja leipää, viiniä, lihaa ja kalaa."
Alkuaan piti ainoastaan joka sadannen vuoden olla "pyhä", mutta liike
kävi siksi oivallisesti, että paavit ja roomalaiset tulivat kiusaukseen
pitää niitä useammin. Väliajat toisesta riemuvuodesta toiseen kävivät
yhä lyhyemmiksi, ne pienennettiin 50:ksi, 33:ksi ja vihdoin 25:ksi
vuodeksi.
Tämä vain yhdeksi esimerkiksi niistä keinoista, joilla houkuteltiin
muukalaisia ja heidän rahojaan Roomaan. Mutta jo kauan ennen
riemuvuosien keksintöä oli Rooma päässyt nousemaan alennuksestaan ja
aikaisemmin kuin mikään muu keski-ajan kaupunki kohosi se valtaan
ja merkitykseen, ja samalla kasvoi senkin väestön itsetietoisuus ja
itsenäisyydentunne. Roomalaiset kokivat, niinkuin kaupunkilaiset
yleensä, päästä vapaiksi herroistaan, milloin paavista, milloin
keisarista, milloin molemmista. Keski-ajan Rooma oli, samoin kuin
Parisi vuodesta 1789 vuoteen 1871, myöskin vallankumouksien pääpaikka.
Katsotaanpas, kuinka Bernhard Clairvauxlainen 1100-luvulla kammoo
Rooman levotonta väestöä. "Kukapa ei tunne", huudahtaa hän,
"roomalaisten hävyttömyyttä ja vallattomuutta. Se on kansa, joka on
kasvanut kapinoiden keskellä, joka villinä ja kesyttömänä halveksii
kuuliaisuutta, paitsi silloin kun se on liiaksi heikko vastarintaan.
Maan ja taivaan vihaamia, Jumalaa pilkkaavia, keskenään kapinoivia,
naapureitaan kohtaan kateellisia kun ovat, ei heitä kukaan rakasta. He
eivät tahdo alistua kenenkään hallittaviksi, mutta eivät osaa myöskään
itse hallita, he ovat uskottomia ylempiään kohtaan, kiittämättömiä
hyväntekijöilleen, ja yhtä hävyttömiä vaatimaan kuin kieltäytymään."
Gibbon, joka lausunnosta kertoo, huomauttaa, että "tämä kuvaus ei ole
juuri kristillisen rakkauden siveltimellä tehty". Luulisipa todellakin
kuulevansa jonkun porvarin herjaavan parisilaisen kommunin päiviä!
Kun paavien valta kristikunnassa oli korkeimmillaan, olivat he
voimattomia itse Roomassa. "Ei missään", sanoo Giesebreht, "ollut
paavin valta pienempi kuin heidän omassa kaupungissaan. Pakolaisina
ovat he saaneet useinkin kuleksia ylt'ympäri, kansansa kirousten
saattamina." Paraiten, mutta ei suinkaan yksinään, todistaa tätä
Gregorius VII:nnen historia.
Hänen, joka pakotti Saksan keisarin Henrik IV:nnen tulemaan Canossaan
katumuksentekijänä, täytyi lähteä Roomasta, koska hän ei tuntenut
olevansa siellä turvassa, ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa
Salernossa.
Vasta 1400-luvulla, kun ruhtinasten yksinvalta kaikkialla oli
nousemassa, onnistui myöskin paavien päästä kapinoivien alamaistensa
herraksi. Eugenius IV oli viimeinen paavi -- Pius IX:nteen v. 1848 --
jonka täytyi paeta roomalaisten kapinaa v. 1433.
Näin hillitön ja epäkirkollinen väestö johtui tietysti pian haluamaan
palauttaa papiston takaisin evankeliseen köyhyyteen, s.o. omistaa
itselleen kirkon riistetyt ja Roomaan kootut rikkaudet. Mutta yhtä
käsitettävää on, että muutamat paavittomat vuodet riittivät sille
osottamaan, missä heidän olemassaolonsa pysyväinen lähde oli.
Ei ihme, että Rooma oli se paikka, missä ilmaantui ensimäinen
vakava yritys kirkollisen uudistuksen aikaansaamiseksi. Tätä yritti
_Brescian Arnold_. Hän vastusti mitä kiivaimmin papiston maallista
omaisuutta, vedoten, kuten kaikki myöhemmät uskonpuhdistajatkin,
alkukristillisyyteen. Hän ei kumminkaan suinkaan ollut kommunisti.
Kirkon omaisuutta ei pitänyt jakaa kansalle, vaan antaa maallisille
vallanpitäjille.
Arnold, joka Parisissa oli ollut Abelardin oppilaana, ajettiin
"kerettiläisyytensä" takia pois Ranskasta ja hän pakeni Sveitsiin.
V. 1145 hän lähti Roomaan, sai suojaa silloin ilmikapinassa olevalta
kansanvallalta ja ryhtyi sen palvelukseen.
Tuskin kymmenen vuoden kuluttua raukesi tämä liike. Roomalaiset
huomasivat, että he eivät voineet liian kovakouraisesti käydä
vastustamaan paavinvaltaa, se olisi ollut samaa kuin tappaa kana, joka
muni heille kultamunia. Eiväthän Rooman suuruus ja rikkaus riippuneet
sen teollisuudesta eikä kaupasta, vaan paaviuden harjottamasta koko
kristikunnan nylkemisestä. Keskiajan roomalaiset elivät riistämällä
maailmaa, niinkuin entisen tasavallankin roomalaiset. Menettelytavat
vaan olivat muuttuneet toisiksi. Roomalaiset tekivät v. 1154 rauhan
paavin kanssa ja karkottivat Brescian Arnoldin. Hän joutui kuuluisan
Fredrik I Barbarossan käsiin. Tämä kiirehti luovuttamaan hänet paavin
kätyreille, jotka muitta mutkitta polttivat tuon yleisen maineen
saavuttaneen kerettiläisen.