Yhteiskunnallisessa kehityksessä on niiden aatteiden periytymisen
vaikutus, jotka ovat syntyneet vanhemmassa yhteiskunnassa,
yhteiskunnallisen kehityksen vaikutin, jota ei saa arvioida liian
vähäiseksi. Se vaikuttaa usein häiritsevästi ja ehkäisevästi,
tekemällä ihmisille vaikeaksi uusien yhteiskunnallisten tarkotuksien
ja niiden tarpeiden käsittäminen. Keskiajan lopulla oli vaikutus usein
vastakkainen.
Kansainvaellusten myrskyjen ja sen barbarisuuden jälkeen, joka niitä
seurasi, alkoi länsimainen kristikunta ristiretkistä alkaen päästä
sille sivistysasteelle, joka huolimatta omituisesta laadustaan monessa
suhteessa vastasi sitä astetta, mille attikalainen ja roomalainen
yhteiskunta oli ehtinyt vähää ennen kukistumistaan. Se kirjallisuus
ja se aateaarre, jotka nämä yhteiskunnat ovat jättäneet jälkeensä,
vastasivat keskiajan loppukauden ylöspäin pyrkivien luokkien tarpeita.
Antikisen kirjallisuuden ja tieteen herättäminen uudestaan henkiin
edisti suuresti näiden luokkien itsetietoisuutta ja itsetuntemusta ja
edisti täten voimakkaasti yhteiskunnallista kehitystä. Tratitsioni,
perimätieto, joka muuten vaikuttaa vanhoilliseen suuntaan, entisiä
oloja säilyttävästi, tuli tällaisten olosuhteiden vallitessa
vallankumoukselliseksi tekijäksi.
Perimätiedon aarteista, jotka vanha maailma jätti nyt jälkeensä, omisti
kukin luokka luonnollisesti sen, mikä sille oli sopivinta. Porvaristo
ja ruhtinaat ottivat palvelukseensa roomalaisen oikeuden, joka sopikin
niin erinomaisesti yksinkertaisen tavaratuotannon ja ehdottoman
yksinvallan tarpeisiin. Heillä oli huvinsa vanhan ajan pakanallisesta
kirjallisuudesta, kirjallisuudesta, joka oli täynnä elämänhalua,
toisinaan rehevyyttäkin.
Köyhälistö sitävastoin ja sen ystävät eivät voineet mieltyä
roomalaiseen oikeuteen eikä klassilliseen kirjallisuuteen. Sen, mitä
halusivat, löysivät he toisessa roomalaisen yhteiskunnan tuotteessa,
_evankeliumissa_. Alkukristillinen kommunismi vastasi aivan heidän
tarpeitaan. Korkeammalle kommunistiselle tuotannolle ei vielä ollut
olemassa edellytyksiä, eikä kommunismi voinut olla muuta kuin
jonkinlaista tasottavaa kommunismia, rikkaiden ylellisyyden jakamista
köyhille, joilla ei ollut välttämättömintäkään.
Evankeliumien ja Apostolien Tekojen kommunistiset opit eivät ole
luoneet keskiajan kommunistisia pyrintöjä. Mutta ne ovat edistäneet
ilmenemistä ja leviämistä samalla tavalla kuin roomalainen oikeus
yksinvaltaisuuden ja porvariston kehitystä.
Kommunistisien pyrintöjen pohja oli siis uskonnollinen ja kristillinen.
Siitä huolimatta joutuivat ne ehdottomasti ristiriitaan hallitsevan
kirkon, tuon rikkaiden joukossa rikkaimman kanssa, joka jo aikoja
sitten oli julistanut yleisen kommunismin vaatimuksen perkeleelliseksi
harha-opiksi ja koki kaikellaisilla viisasteluilla vääristellä ja
saattaa varjoon vanhimpien kristittyjen kirjotusten kommunistista
sisällystä.
Joskin siis sellaiset pyrinnöt, joiden tarkotuksena oli
järjestää yhteiskunta kommunistiseksi, välttämättömästi johtivat
kerettiläisyyteen, ristiriitaan paavilaisen kirkon kanssa, niin
edisti kerettiläisyys, s.o. taistelu tätä kirkkoa vastaan, vuorostaan
kommunististen aatteiden ilmenemistä.
Se aika ei ollut vielä tullut, jolloin saattoi ajatella tultavan
toimeen ilman minkäänlaista kirkkoa. Keskiajan lopulla kehittyi
kyllä kaupungeissa sivistys, joka oli paljon etevämpi sitä, jota
kirkko edusti. Kohoavat luokat -- ruhtinaat hoviväkineen, kauppiaat,
roomalaiset lakimiehet, kirjailijat, -- olivatkin kaikkea muuta kuin
kristillismielisiä, ja sitä vähemmän kristillisiä, mitä lähempänä
olivat Roomaa. Kristikunnan pääkaupunki itse oli uskottomuudenkin
pääkaupunki. Mutta toiselta puolen oli olemassa vasta ainoastaan
heikkoja alkeita uudelle valtiomuodolle, maalliselle virkavallalle,
joka olisi voinut korvata kirkollisen. Kirkko _herruutta pitävänä
järjestönä_ oli edelleenkin välttämätön hallitseville luokille, vaikka
ne olivatkin kokonaan uskottomia. Vallankumouksellisten luokkien
täytyikin keskiajan lopulla asettaa päämääräkseen ei suinkaan kirkon
hävittämisen, vaan sen valtaamisen; vasta sen kautta ne sitten
hallitsisivat ja etujensa mukaiseksi muovailisivat yhteiskuntaa, samoin
kuin meidän päivinämme köyhälistön tehtävänä on vallottaa valtio ja
tehdä se köyhälistön tarkotuksia palvelevaksi.
Mitä epäuskoisemmiksi korkeammat luokat tulivat, sitä suurempaa huolta
ne pitivät alempien luokkien sielunhoidosta, sitä huolellisemmin ne
valvoivat, ettei niihin minkäänlainen valistus pääsisi vaikuttamaan,
joka olisi voinut laajentaa niiden näköpiiriä kristinuskon oppien
ulkopuolelle. Heidän ei tarvinnutkaan varsin paljoa siinä suhteessa
vaivaa nähdä, sillä eiväthän talonpojat, käsityöläiset ja köyhälistö
olleet sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, että korkeampi
sivistys olisi voinut tulla heidän osakseen. He jäivät siis
kristillisten katsantotapojen lumouksen piiriin.
Itse asiassa voitti paavius tästä tavattoman vähän. Sillä tämä ei
suinkaan estänyt suuria kansanliikkeitä syntymästä riistävää kirkkoa
vastaan. Ainoa seuraus oli se, että nämä liikkeet esittivät etenkin
uskonnollisia todistuksia pyrintöjensä puolustukseksi.
Alkukristillisyyden kirjalliset tuotteet tarjosivat kaikille, jotka --
syistä tai toisista -- tahtoivat anastaa kirkon omaisuuden, runsaan
varaston aseita. Olivathan näiden kirjotuksien mukaan Jesus ja hänen
oppilaansa olleet köyhiä ja seuraajiltaan vaatineet vapaaehtoista
köyhyyttä. Kirkon omaisuus ei alussa ollut suinkaan papiston, vaan
seurakunnan omaa.
Alkukristillisyyteen, evankeliumiin, palaaminen, "Jumalan puhtaan
sanan" ottaminen taasen käytäntöön, -- paavius kun oli väärentänyt ja
kääntänyt sen aivan päinvastaisekseen -- se oli kaikkien paaviudelle
vihamielisten luokkien ja puolueiden yhteisenä pyrintönä. Totta
kyllä, että kukin sellainen lahko selitti "Jumalan puhdasta sanaa"
eri tavalla, aina omien harrastuksiensa mukaisesti. Yksimielisiä
olivat kaikki ainoastaan siitä, että se vaati kirkollisen pappisvallan
omaisuudettomuutta. Mutta vaatisiko se myöskin kansanvaltaista
seurakuntajärjestystä tai ehkäpä vallan omaisuudenyhteyttä, siitä
olivat mielipiteet hyvin erilaisia näissä paavinvaltaa vastustavissa --
"protestanttisissa" -- suunnissa. Mutta kun tosi asiallisesti sellainen
kansanvaltainen järjestys ja omaisuudenyhteys oli ollut olemassa
alkukristillisyyden aikoina, täytyi alkukristillisyyden kunnioittajan
jo olla erittäin mieltynyt vastakkaiseen asioitten järjestykseen
voidakseen "Jumalan puhtaasta sanasta" lukea jotain muuta. Jokainen
hallitsevien luokkien jäsen, joka otti osaa kerettiläiseen liikkeeseen
ja kykeni kohoamaan luokkansa harrastuksien ja ennakkoluulojen
yläpuolelle, voitiin silloin verraten helposti voittaa kansanvaltaisen
kommunismin kannattajaksi, varsinkin niin kauan kuin omistavat,
paaviudelle vihamieliset luokat pitivät tätä ylivoimaisena vihollisena,
mutta kommunismia sitä vastoin muutamien luottelevien haaveilijoiden
leikittelynä, niin kauan kuin oli välttämätöntä saada kaikki voimat
liittoon mahtavaa paavinvaltaa vastaan. Kerettiläiskommunismi
osottautui aluksi vaaralliseksi vain paavilliselle riistämiselle. Sen
vuoksi omistavien luokkien oli missä olivat kerettiläisiä, helppoa
sitä sietää; senvuoksi oli mahdollista, että huuto palaamisesta
alkukristillisyyteen synnytti monissa omistavienkin luokkien jäsenissä
kommunistisia pyrkimyksiä.
Kun kaiken tämän ottaa huomioon, silloin näyttävät käsitettäviltä että
kommunistiset aatteet paavinvaltaa vastustavien kerettiläisliikkeiden
aikoina saattoivat saavuttaa sellaisen laajuuden ja voiman, jota
ei mitenkään silloin vastannut köyhälistön voima, laajuus ja
itsetietoisuus.
Mutta senvuoksi kerettiläiskommunistiset liikkeet säännöllisesti
kukistuivatkin pian, jättämättä näennäisesti jälkeäkään itsestään, niin
pian kuin ne kokivat kääntyä koko omistavien yhteiskuntaa vastaan,
sen sijaan että olisivat omistavien luokkien kanssa suuntautuneet
yksinomaan vastustamaan paavinvaltaa.
Kaikki nämä seikat: omaisuudettomien vaillinainen luokkatietoisuus,
suhteellisesti suuri kommunistisien pyrintöjen harrastus
varakkaiden (kauppiasten, aatelismiesten, hengellisten) puolelta,
vanhemman aikakauden, alkukristillisyyden, kommunismin voimakas
kirjallinen vaikutus -- kaiken tämän täytyi saada aikaan se, että
aina kommunistisien aatteiden elpymisestä 1100- ja 1200-luvuilla
uskonpuhdistuksen aikoihin asti 1500-luvulla, kommunististen liikkeiden
uskonnollinen verho salasi sen luokkaluonteen vielä suuremmassa
määrässä kuin yleensä senaikuisissa kansanliikkeissä oli laita.
Mutta kuitenkin jo silloin oli _köyhälistö_ se, joka painoi leimansa
kommunistisiin liikkeisiin. Keskiajan köyhälistö oli toisenlainen kuin
sortuvan Roomanvallan aikuinen, mutta myöskin erilainen kuin uudenajan
köyhälistö. Samoin on myöskin se kommunismi, jonka kannattajana se oli,
erilainen kuin sekä alkukristillisyyden että meidän aikamme kommunismi.
Se on väli-asteena näille molemmille.
Samoin kuin alkukristillinen kommunismi ja samoista syistä kuin
tämäkin, on keskiajan kommunismi kulutusvälineiden eikä suinkaan
tuotannonvälineiden kommunismia ja eroaa senvuoksi oleellisesti
nykyaikaisesta; sitä ei meidän tarvinne jo sanotun jälkeen pitemmältä
selittää.
Niinkuin alkukristillisyyden, niin on myöskin keskiajan ja
uskonpuhdistuksenajan kommunismilla asketinen ja mystillinen piirre.
Se terottaa kieltäymystä, se uskoo salaperäisten yli-inhimillisten
voimien vaikutukseen. Myöskin tässä suhteessa on se aivan vastakkainen
yhdeksännentoista vuosisadan kommunismille.