Erotus köyhän ja rikkaan välillä ei ollut keskiajalla eipä vielä
uskonpuhdistuksen aikanakaan läheskään niin suuri kuin kehittyneessä
kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta se pisti selvemmin kaikkien
silmiin ja ilmeni ärsyttävämpänä.
Meidän päivinämme tapaa suurimmat yhteiskunnalliset vastakohdat
suurkaupungeissa, miljoonakaupungeissa, missä köyhien asumukset
usein ovat etäällä rikkaiden kaupunginosista. Sinä aikana, josta
nyt on puhe, olivat kaupungit pieniä -- kaupunki, missä oli 10,000
tai 20,000 asukasta, oli jo suuri kaupunki -- ja asutus oli taajaa.
Lisäksi elettiin ennen paljon tuttavallisemmassa suhteessa kuin nyt.
Kaikki luokat tunsivat toisensa työn ja seura-elämän, ilot ja murheet.
Valtiollinen elämä ja juhlat tapahtuivat julkisilla paikoilla, toreilla
ja kirkkomailla tai kirkoissa ja julkisissa rakennuksissa. Toreilla
ostettiin ja myytiin, mutta myöskin ammattilaiset tekivät, mikäli
suinkin mahdollista, työnsä kaduilla tai ainakin työpajan ovet avoinna.
Mutta ennen kaikkea on olemassa eräs tärkeä erokohta. Nykyaikaisen
pääomanomistajan päätehtävänä on aina lisätä pääomaansa. Hän ei
milloinkaan saa sitä kylliksi. Kernaasti hän tahtoisi käyttää kaikki
tulonsa pääoman lisäämiseen, laajentaakseen liikkeitään, hankkiakseen
uusia, kukistaakseen kilpailijoita j.n.e. Jos hänellä on vaikkapa
miljardi, alkaa hän koota toista. Uudenajan kapitalisti, joka ei ole
narri eikä heittiö, ei käytä milloinkaan kaikkia tulojansa omiin
menoihinsa. Rikkainkin miljonääri voi elää yksinkertaisesti ilman,
että tämä vähentää hänen arvoansa. Se loisto, jonka hän suo itselleen,
ei ole rahvaan nähtävissä, jos hän tuhlailee, niin tapahtuu se vain
yksityisissä kemuissa ja pidoissa, metsästyslinnoissa, pelipaikoissa
ja muissa sellaisissa. Kadulla miljonääri esiintyy muitten ihmisten
kaltaisena.
Aivan toisin oli asianlaita luonnontalouden ja yksinkertaisen
tavaratuotannon aikakaudella. Rikas ei silloin voinut käyttää tulojansa
osakkeiden tai valtion arvopapereitten ostoon, hän saattoi ne käyttää
joko tuhlaamiseen tai sitten arvokkaiden ja kalliiden tavaroiden,
jalojen metallien ja kalleuksien kokoamiseen. Mitä suuremmat tulot,
sitä suurempi ylellisyys. Eivätkä maalliset ja hengelliset rikkaat
voineet itse ajan pitkään tuhlata saalistaan. He käyttivät sitä
lukuisan seurueen ja palvelusväen pitämiseen, kalliiden hevosien ja
koirien ostoon, oman ja ympäristönsä komeaan vaatetukseen ja komeiden
palatsien rakentamiseen, joiden sisustus oli mitä kallisarvoisinta.
Pyrkimys aarteiden kokoamiseen edisti ylellisyyden lisääntymistä.
Eivät keskiajan korkeat vallanpitäjät kaivaneet tavaroitaan maahan,
eivätkä he myöskään pitäneet tarpeellisena, niinkuin tekevät meidän
kapitalistimme, salata omaisuuttaan varkailta ja veronkantajilta.
Heidän rikkautensa oli heidän valtansa merkkinä ja juurena, ja
komeillen he asettivat sen koko maailman nähtäväksi. Heidän pukunsa,
heidän huonekalunsa ja heidän asuntonsa loistivat kullasta ja hopeasta,
helmistä ja jalokivistä. Se oli kultainen aika, taiteellekin.
Mutta samoin kuin varallisuus, oli kurjuuskin kaikkien nähtävänä.
Köyhälistö oli vielä kapalossaan. Se oli jo kylliksi lukuisa antamaan
aihetta syvämietteisimmille ja hienotunteisimmille ihmisille
ajattelemaan, mitenkä hätä saataisi pois maailmasta, mutta se ei
ollut vielä niin lukuisa, että sitä olisi voinut pitää valtiolle
ja yhteiskunnalle vaarallisena. Se ajatustapa, jonka kristinusko
oli omaksunut syntymisensä aikana, jolloin kerjäläisköyhälistö oli
sen parhaimpana kannattajana, ettei köyhyys ole suinkaan mikään
rikos, vaan päinvastoin Jumalalle erikoisen otollinen tila, lankesi
silloin hedelmälliseen maahan. Köyhä oli muka evankeliumin mukaan
Kristuksen edustaja, sillä "minkä te olette tehneet yhdelle näistä
vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle". (Matt. 15: 40).
Käytännössä ei köyhälistö sillä tosin päässyt pitkälle; Kristuksen
edustajaa kohdeltiin toisinaan hyvinkin epäkristillisesti. Mutta
oltiinpa toki vielä kaukana kaikista niistä hienoista keksinnöistä,
joilla nykyaikainen poliisi koettaa poistaa hyvinvoivien, samoin
kuin muidenkin tieltä yhteiskunnallista roskaa, ei köyhyyttä
poistaakseen, vaan vain sitä salatakseen. Keskiajalla ei köyhiä
suljettu vaivaistaloihin, ei työlaitoksiin eikä kuritushuoneisiin
tai muihin sellaisiin, kerjäämiseen oli jokaisella hyvä oikeus, ja
jumalanpalvelus, varsinkin tavallista juhlallisempi, kokosi ylellisen
komeuden ja suurimman köyhyyden toistensa rinnalle samaan huoneeseen,
kirkkoon.
Sillä samoin kuin nytkin saattoi yhteiskunnasta puhuessa käyttää
Platonin sanoja yhteiskunnan kahdesta eri kansakunnasta. Mutta
köyhien ja rikkaiden kansakunnat olivat vielä keskiajan lopulla
kaksi naapurikansaa, jotka ymmärsivät ja tunsivat toisensa. Nyt
nuo molemmat kansat ovat tulleet toisilleen kokonaan vieraiksi.
Jos porvarillisen kansakunnan keskuudessa tahdotaan saada selvä
jostakin, mikä koskee köyhälistön kansakuntaa, niin tarvitaan
tähän vasituinen tutkimusretkikunta, aivan kuin olisi kysymyksessä
Afrikan sisäosien tutkiminen. Mutta viimeksimainittu näyttää olevan
porvaristolle tärkeämpi kuin edellinen. Afrikan tutkiminen lupaa
uusia markkinapaikkoja ja voittoa; köyhälistön aseman tutkiminen
sitävastoin on samaa kuin panna alulle kauheimpia syytöksiä
vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan; siitä ei olisi hyötyä muille
kuin sosialidemokratialle. Ei ihme, että Europan hallitsijatkin
myöntävät satakertaa enemmän varoja Afrikan kuin yhteiskunnallisten
olosuhteittemme tutkimisen hyväksi, -- jos he viimeksimainittuun
tarkotukseen yleensä mitään myöntävät -- ja moni "sivistynyt" tietää
paljon paremmin, miltä näyttää mustien maanosassa kuin köyhälistön
asuinkortteleissa siinä kaupungissa, missä hän asuu. Vasta viime
aikoina ovat asiat tässä kohdin alkaneet tulla vähän paremmiksi, kiitos
siitä köyhälistön kasvavan voiman. Sikäli kun sitä pelätään, ruvetaan
sitä tutkimaan.
Keskiajalla ei hallitsevien tarvinnut pelätä köyhälistöä, eikä myöskään
varta vasten sitä tutkia tunteakseen sen tilaa. Kaikkialla huomasi
kurjuuden vallitsevan, se kun oli kaikkien nähtävänä ja räikeänä
vastakohtana ylelliselle ja loistavalle komeudelle. Ei ihme, että nämä
vastakohdat suututtivat ei vain alemmat luokat vaan nostivat parempia
luonteita korkeampienkin luokkien keskuudesta vallitsevaa tasa-arvon
puutetta vastaan ja edistivät tasa-arvoon tähtääviä pyrintöjä.