Fransiskaniveljeskunnan esimerkki näyttää meille, kuinka vähällä monet
luostarikommunismin muodot olivat asettua vihamieliseen suhteeseen
paaviuteen nähden. Itse asiassa merkitsee 11:nneltä vuosisadalta
alkaen moni munkkilaitoksen piirissä tapahtunut parannuskoe ja uusien
veljeskuntien perustaminen moitetta paavinvallalle, ja tämä moite
pukeutui usein varsin tehokkaaseen asuun.
Oli melkein välttämätöntä, että ne, jotka harrastivat omaisuudettomien
parasta, kääntyivät paavillista kirkkoa vastaan. Sillä tämä oli
keskiajalla ensi rivissä varakkaitten luokkien joukossa, sillä oli
suurimmat rikkaudet ja se hallitsi koko yhteiskunnallista elämää ei
vain henkisesti, vaan myöskin taloudellisesti.
Kenties voisi verrata sen herruutta siihen, joka meidän vuosisadallamme
on korkeamman rahamaailman, pörssin, tai jos hetkeksi tahtoo omaksua
antisemitien ajatus- ja lausetavan, juutalaisten hallussa. Samoin
kuin antisemitit meidän päivinämme väittävät, että yhteiskunta on
juutalaisten vallassa, oli se keski-ajalla paavin hallussa. Paavi
hallitsi henkistä elämää, melkein samoin kuin pörssi meidän päivinämme
hallitsee sanomalehdistöä. Ja niinkuin pörssi määrää ministerien, jopa
kuninkaidenkin kohtalon, samoin kuin se on perustanut ja hävittänyt
valtakuntia, niin paaviuskin.
Mutta paavin herruus oli yhtä vähän kiistämätön kuin suurten
raharuhtinoiden nykyjään. Näillä molemmilla on pikemmin myöskin
se yhteistä, että ne tekevät kaikki muut yhteiskuntaluokat
vihollisiksensa, ei ainoastaan riistettyjä, vaan myöskin riistäjät,
sillä nämä saavat antaa niin suuren osan ryöstämästään kaikkien
riistäjien ylimmille ja katsella kateina heidän rikkauksiaan. Ei mikään
erehdys saata olla suurempi, kuin se usko, että keskiajan jälkimäisellä
puoliskolla toteltiin paavia ilolla ja nöyrästi alistuen. Se oli
enimmäkseen sellaista kuuliaisuutta, jolloin toteltiin hampaita purren,
ja kaikkialla noustiin vastarintaan, missä vain voitiin. Suurempi osa
keskiaikaa on täynnä lakkaamattomia taisteluja paavinvaltaa vastaan,
joita panivat toimeen kaikki mahdolliset luokat ja kaikissa maissa.
Mutta niin kauan kun ei ollut olemassa perustuksia uudelle
yhteiskunta- ja valtiomuodolle, voitiin paaviutta voittaa yhtä vähän
kuin me nykyaikana olemme kyenneet voittamaan raharuhtinaita. Ja
jokaisella sellaisella taistelulla, vieläpä yleensä jokaisella
yhteiskunnallisesti ratkaisevalla tapauksella, jokaisella sodalla,
jokaisella rutolla, jokaisella nälänhädällä, jokaisella levottomuudella
oli silloin samoin kuin nytkin ainoastaan se seurauksena, että
riistäjäluokan riistäjien rikkaus ja valta kasvoi ja varmeni.
Tällainen asiain tila oli erittäin suotuisa kommunistisien aatteiden
levenemiselle. Mutta toiselta puolen sitä epäsuotuisampi erikoisen
omaisuudettomien luokkataistelun kehittymiselle.
Jatkaaksemme vertailua korkeampaan rahamaailmaan, sopinee sanoa, että
keskiajalla olosuhteet olivat samallaisia kuin ne, mitkä Ranskassa
vallitsivat "porvarikuninkaan" Ludvig Filipin aikana (1830-48).
Rahallisen mahtinsa, kurjien äänioikeusolojen ja työväestön
valtiollisen kysymättömyyden avulla hallitsi silloin rahamaailma
parlamentin ja kuninkaan kautta melkeinpä itsevaltaisesti Ranskaa.
Heitä vastustamaan rupesivat ei ainoastaan talonpojat ja palkkatyöläiset,
vaan myöskin pikkuporvarit ja teollisuuden kapitalistit. Taistelu
yhteistä vihollista vastaan yhdisti heidät toisiinsa ja hämmensi heidän
välisensä luokkavastakkaisuudet melkoisessa määrässä. Seurauksena
oli, että köyhälistö vaivoin tuli erikoisesti luokkatietoiseksi,
sen suuri enemmistö alistui pikkuporvarien, vieläpä porvaristonkin
valtiollisen johdon alle. Toiselta puolen oli taasen porvaristo
taipuisa unohtamaan, että sen varallisuuden pohjana oli liittoveljien
varattomuus. Surkuteltiin köyhiä ja sorrettuja, ja moni viekasteli
vieläpä sosialismillakin. Sen ajan eninten luetut kaunokirjailijat
Ranskassa olivat sosialisteja; muistelkaammepa vain Eugene Sue'ta ja
George Sandia.
Silloin tuli vuoden 1848 vallankumous. Suurten rahamiesten kuninkuus
sortui, heiltä riistettiin heidän valtiolliset etuoikeutensa.
Valtiollinen valta siirtyi kansalle, s.o. teollisuutta harjottaville
kapitalisteille, pikkuporvareille, talonpojille ja työmiehille.
Tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, kun erikoiset luokkaedut
ja luokkavastakohdat esiintyivät enemmän tai vähemmän selvinä, joka
tapauksessa tulivat tehoisasti tietoisuuteen. Mutta selvimmäksi ja
jyrkimmäksi kehittyi porvariston ja köyhälistön välinen, vastakkaisuus.
Vallankumous oli näyttänyt viimeksimainitun voiman ja samalla tehnyt
selväksi, ettei sosialismi ole mikään haaveilevien kirjailijoiden
unelma, että sillä oli juurensa vallankumouksellisessa luokassa, että
se oli lakannut olemasta leikkikaluna ja uhkasi tulla kuolettavaksi
aseeksi.
Tästä alkaen ryhtyi porvaristo koko voimallaan vastustamaan ei
ainoastaan jokaista työväestön keskuudessa ilmestynyttä itsenäistä
liikettä, vaan kaikkea, mikä sen herkässä mielikuvituksessa näytti
sosialismilta. Sosialismi saatettiin huonoon huutoon porvariston
piirissä. Sieltä lähteneitten sosialistein täytyi joko ainaiseksi
luopua sosialismista tai tulla suletuiksi porvarillisesta
yhteiskunnasta. Sen jälkeen oli sosialismi Ranskassa valtiollisesti
ja kirjallisesti kuollut siksi, kunnes ylöspäin pyrkivä työväenluokka
oli tullut kyllin vahvaksi omin voimin pakottaakseen porvarillisen
yhteiskunnan kääntämään huomiota siihen ja itseensä.
Samallainen, mutta luonnollisesti paljon kauvemman aikaa kestävä, oli
kehitys keskiajalla. Uskonpuhdistus näyttelee vuoden 1848 osaa. Voimme
seurata tätä kehitystä Saksassa selvästi 15:nnellä vuosisadalla ja
16:nnen alussa.
Mikään varsinainen luokkatietoisuus ei tietysti voi tulla kysymykseen
puhuttaessa työväestön liikkeistä keskiajan lopulla, siinäkään määrin
kuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla. Toiselta puolen
huomaamme yksinpä ryysyköyhälistönkin keskuudessa pyrkimyksen liittyä
yhteen ammattikunnittain ja hankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia,
toiselta puolen tapaamme työväen luokasta lähteneillä kommunisteilla,
erittäinkin kankureilla, kaikkien luokkarajojen unohtamista.
He työskentelevät koko ihmiskunnan hyödyksi. Tyytymättömyyden
ilmeneminen köyhälistössä, mikäli eivät ole kysymyksessä vain
ammatilliset riitaisuudet, sopii vielä täydellisesti yhteen toisten
sorrettujen luokkien, niinkuin talonpoikien ja pikkukäsityöläisten,
vallankumouksellisiin liikkeisiin. Sitävastoin versoivat keskiajalla
kommunistiset taipumukset helpommin kaikissa yhteiskunnan kerroksissa
kuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla.