Samassa määrässä kuin vuorityötä tekevät kyläkuntalaiset muuttuivat
kapitalistisiksi vuoritilallisiksi, tuli niistä rengeistä ja
palvelijoista, joiden avulla he ennen olivat vuorityötänsä
harjottaneet, palkkaköyhälistöä. He eivät enää tehneet työtä yhdessä
isäntiensä kanssa, eivätkä enää asuneet heidän kanssansa heidän
talossaan ja perheessään jakaen heidän kanssansa ilot ja surut. Vanha
patriarkallinen suhde oli loppunut. Useinkin vuorityömiehet tuskin
tunsivat personallisesti sitä kapitalistia, jonka hyväksi he raatoivat
ja joka kenties oli jonkun kaukana olevan kaupungin rikas kauppias,
jolla ei ollut aavistustakaan vuorityöstä.
Siellä, missä vuorialue oli erotettu yhteismaasta ja julistettu
"vapaaksi", oli senkautta kyllä käynyt jokaiselle, köyhällekin,
teoretisesti mahdolliseksi päästä osalliseksi jostain kaivoksesta.
Mutta kun olot olivat sellaiset, kuin edellisessä luvussa näimme, oli
tämä vaaranalaista jo vähemmän varakkaalle porvarillekin ja itseasiassa
kerrassaan mahdotonta omaisuudettomalle. Korkeintaan saattoi siellä
täällä joku vuorityön tarkastaja onnistua niin korkealle kiipeämään.
Nykyaikaisiin olosuhteisiin verraten eivät vuorityöntekijät
kuitenkaan 1500-luvun alussa olleet niinkään huonossa asemassa.
Heidän päivittäinen työaikansa oli Agricolan mukaan yleensä 7 tuntia.
Ensimäinen vuoro alkoi klo 4 aamulla ja kesti klo 11:een päivällä,
toinen teki työtä klo 12:sta klo 7:ään illalla. Yövuorojen käyttämistä,
klo 8:sta illalla klo 3:een aamulla, sallittiin ainoastaan hätätilassa.
Kukaan vuorityöntekijä ei saanut työskennellä kahta vuoroa perätysten,
koska hän silloin saattoi nukkua työnsä ääreen, kun "hän on väsynyt
niin suuresta ja kovasta työstä".
Ei ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät, vaan _lauantaitkin_ olivat
vapaapäiviä. Lauantaina tuli vuorityömiehen ostaa elintarpeita viikon
varalle. Työaika kutakin viikkoa kohden teki siis 35 tuntia, ja vielä
vähemmän, jos viikolla sattui olemaan joku juhlapäivä, ja sellaisista
ei siihen aikaan ollut puutetta. Joskus työvuorot olivat vieläkin
lyhempiä; Kuttenbergissä ja Harzissa esim. käytettiin _6 tuntia_
kestäviä.
Vuorityöntekijäin _palkoista_ emme meidän saatavinamme olevista
lähteistä ole löytäneet mitään lähempiä tietoja. Mutta jos
muistamme että työntekijäin yleinen tila 1500-luvun alussa oli
aineelliseen hyvinvointiin nähden parempi kuin nykyaikainen sekä että
vuorityömiehillä oli muun työväen rinnalla hyvä asema, voimme kyllä
olettaa, että heidän palkkansa olivat suhteellisesti hyvät.
Mutta kaivostyömiesten, kuten yleensä palkkalaisten asema, näytti
kuitenkin jo rupeavan huononemaan. Yllä olemme nähneet, että jo
1500-luvulla vuoriviljelyksessä ajatustyö ja ruumiillinen työ olivat
erillään. Tämä tietysti vähensi sekä arvoa että tuloja niiltä, jotka
tekivät yksinomaan jälkimäistä. Heidän sijaansa sai helposti toisia,
heillä oli vähemmän opittavaa, heidän työvoimansa tuotantokustannukset
olivat suhteellisesti pienemmät. Ja _työnjako_ kehittyi yhä, josta taas
oli seurauksena, että vuorikaivostyöntekijäin asema yhä huononi.
Jokainen voimakas mies saattoi helposti oppia jossakin määrin
käsittelemään eri koneita. Malmin muokkaamisessa käytettiin usein
jo naisia, vieläpä sen huuhdonnassa lapsiakin. Toimet tulivat yhä
lukuisammiksi ja helpommiksi oppia. Teknillinen kehitys toteutti sen,
mitä vuorialueen erottaminen yhteismaasta lainopillisesti valmisti: se
antoi _kaikille_ pääsyn vuorityöhön.
Ihmisiä, jotka tätä tilaisuutta käyttivät, ei puuttunut, häviöön
joutuneita talonpoikia ja kaupunkien köyhälistöä, jotka yhtä
mielellään, elleivät ruvenneet maankulkijoiksi tai palkkasotureiksi,
menivät Saksin, Böhmin, Salzburgin ja Tirolin kulta- ja
hopeakaivoksiin, kuin viime vuosisadan loppupuoliskolla häviölle
joutuneet, riistetyt olennot Kaliforniaan. Suurin osa kaivosmiehistä
ei ollenkaan ymmärrä vuoriviljelystä, valittaa Agricola. "Sillä
tavallisesti ne, joilla on paljon velkoja eikä rahoja niiden maksuksi,
menevät vuorikaivoksiin; taikka kauppiaat, jotka olivat lähteneet
matkaansa; taikka sellaiset, jotka työn takia olivat juosseet pois
auraltaan."
Lutherin isä, joka oli työmiehenä Mansfeldin vuorikaivoksissa, oli
sellainen häviöön joutunut talonpoika.
Käytettäviksi tarjoutuvista työvoimista ei ollut puutetta. Ei siis
ihme, että kaivostyömiesten palkat alenivat, taikka ainakaan eivät
nousseet, huolimatta hintojen nopeasta kohoamisesta 1500-luvulla. Ja
vuoritilalliset ja ruhtinaalliset virkamiehet koettivat auttaa tätä
alenemispyrkimystä minkä voivat taikka vähentää palkkoja maksamalla ne
ala-arvoisessa rahassa taikka tunnetun truckjärjestelmän kautta.
Jo usein mainitussa vuorijärjestyksessä, jonka August saksilainen
laati v. 1574, pidettiin tarpeellisena erityisessä pykälässä määrätä,
että työntekijäin palkat tuli suorittaa hyvässä rahassa. Lukemattomat
määräykset truckjärjestelmää vastaan osottavat, miten tavallinen sekin
oli. Etenkin kiellettiin tavaroita _pakollisesti_ tarjoomasta puhtaan
rahan asemasta. Mutta säännöllisesti näkyvät nämä määräykset jääneen
paperille. Älkäämme unhottako, että ruhtinaallisilla virkamiehillä
oli ehdoton vaikutusvalta palkkojen suuruuteen ja vuorityöläisten
kohteluun, niin että näissä huononemista voi tapahtua vain heidän
suostumuksellaan.
Työmiehet pitivätkin ruhtinaita ja heidän virkamiehiänsä aivan
yhtä suurina vihollisinansa kuin vuoritilallisiakin. _Pienempiin_
vuoritilallisiin oli heillä monta liittymäkohtaa. Kaivostyömiehen
ihanteena lienee siihen aikaan ollut sellaiseksi pienemmäksi
vuoritilalliseksi pääseminen. Mutta me olemme nähneet, miten ruhtinaat,
heidän virkamiehensä ja suurkapitalistit nylkivät ja saattoivat häviöön
pikkuvuoritilallisia ja vaikeuttivat tai tekivät mahdottomaksi heidän
pääsynsä suurten kaivosten osallisuuteen.
Pienempien vuoriosuuksien omistajilla ja vuorityöntekijöillä oli
yhteiset vastustajat, samalla tavalla kuin meidän päivinämme
käsityöläisillä ja köyhälistöläisillä. Tästä oli seurauksena, että he
joskus _yhdistyneinä_ nousivat yhteisiä vihollisiaan, ruhtinaita ja
suurkapitalisteja, vastaan. Etenkin Alppien vuorikaivoksissa tapaamme
usein tällaista yhteenliittymistä.
Kaivosmiehet olivat ainoat työntekijät, jotka jo aikaisin
työskentelivät _joukottain_ yhdessä. Tässä, samoin kuin monessa
muussakin suhteessa he muistuttavat uudenaikaisessa suurteollisuudessa
työskenteleviä työmiehiä. Jo keskiajalla nousi työmiesten lukumäärä
suuremmissa kaivoksissa tuhansiin.
Vastoin nykyaikaista työväkeä olivat kaivostyömiehet _asekelpoisia_.
Vielä niinkin myöhään kuin v. 1530 otti Kaarle V:nnen Tyrolin
Schwazissa vastaan 5,600 hyvin asestettua kaivosmiestä, jotka hänen
edessään panivat toimeen leikkitaistelun. Mansfeldin kaivostyömiehistä,
jotka näyttelivät erityistä osaa Thüringin kapinassa, kerrotaan, että
Mansfeldin kreivi Gebhard v. 1519 tarkasti heidän varustuksiansa ja
"havaitsi heidät hyvin varustetuiksi".
Näissä asekelpoisissa työmiespataljoonissa vallitsi uhkamielinen,
rohkea henki, ja ne olivat aina valmiit vastustamaan väkivallalla
jokaista vääryyttä, joka niitä kohtaan tehtiin. Ja tässä ne näyttävät
aina voineen luottaa etenkin kaivostyökapineita valmistavien
vuoriseppien voimakkaaseen apuun.
Mitä katkerammiksi vastakohdat tulivat heidän ja niiden kapitalistien
ja ruhtinasten välillä, jotka olivat vuorialueen isäntiä, sitä useammin
syntyi kapinoita. Tämänaikuisissa aikakauskirjoissa mainitaan varsinkin
niiltä vuosikymmeniltä ja vuosilta, jotka olivat lähinnä ennen
talonpoikaissodan puhkeamista, hyvin useita kaivostyömiesten kapinoita
-- joka seikka sekin on osotuksena siitä, kuinka jännitetty asema oli.
Esimerkkinä mainittakoon saksilaisten vuorikaivostyöläisten
palkkataistelut.
Vuonna 1478 kirjottivat Saksin herttuat Ernst ja Albrecht Freibergin
neuvostolle: "Olemme saaneet tietää, että työmiehet Schneebergissä
ja kaikkialla meidän maissamme, joissa vuoriviljelystä harjotetaan,
vaativat enemmän palkkaa kuin mitä heille tähän asti on tavallisesti
annettu. Jos sellaista suvaittaisiin, voisi siitä Meille ja Meidän
omaisillemme vastaisuudessa tulla suurta haittaa ja vahinkoa.
Estääksemme sellaista tapahtumasta, me aiomme kutsua vuorityötä
käsittävät henkilöt ruhtinaskuntamme kokoontumaan neuvottelemaan, jotta
saataisiin voimaan ja käytäntöön yleinen säädös siitä, kuinka paljon
kukin työmies ansionsa ja työnsä mukaan on saapa. Sen vuoksi pitäisi
teidänkin lähettää tähän kokoukseen kaksi taikka kolme vuorityöhön
perehtynyttä miestä... Annettu Dresdenissä maanantaina toisen
paastosunnuntain jälkeen. Herran vuonna 1478."
Työntekijöitä ei näihin neuvotteluihin kutsuttu. Mitä tuloksia niistä
oli, sitä emme tiedä, mutta varmaa on, että rauha ei kestänyt kauan.
Jo vuonna 1496 sanotaan: Schneebergin kaivostyömiehet ajoivat vuonna
1496 tuomarin ja lautakunnan pakoon senvuoksi, että nämä tahtoivat
vähentää groshenin heidän palkastaan. Osa heistä vetäytyi sitten pois
vuorelta, osaksi Schlettauhun ja Lüssnitziin, osaksi Geyeriin, ja
Planitzin silloisen päällysmiehen täytyi vallata Schneeberg kutsumalla
sinne maakansaa. Kuitenkin palasi osa jo neljän päivän perästä
takaisin täyttämään velvollisuuksiaan. Siitä huolimatta uudistui sama
vastahakoisuus jo kahden vuoden perästä. He pakottivat kelaajat ja
oppipojat seuraamaan itseänsä uhaten muuten hakata heidät palasiksi,
ja päättivät lähteä zwickaulaisia ja plauilaisia vastaan, jotka oli
kutsuttu kokoon heitä kukistamaan. Lopulta he kumminkin hyvällä
puheella rauhottuivat.
Vuonna 1496 nousi myöskin Kuttenbergin kaivostyöväestö palkkariitojen
takia kapinaan, läksi aseilla varustettuna liikkeelle ja asettui
lippuineen leiriin eräälle läheiselle vuorelle. Heidän oli kuitenkin
lopulta pakko myöntyä.
Joakimstalissa kerrotaan olleen yhtäläisiä vuorityöväenliikkeitä vähää
ennen "talonpoikaismetelin" puhkeamista. Useita kertoja nousivat siellä
vuorityöläiset taistelemaan asemansa parantamiseksi.
Kaikki nämä taistelut johtivat kuitenkin yhtä vähän kaivostyömiehiä
kuin käsityöläissällejä mihinkään tarkotuksiltaan vallankumoukselliseen
liikkeeseen.
Vuoriviljelys oli kyllä 1400- ja 1500-luvuilla teknillisessä ja
taloudellisessa suhteessa paljon pitemmälle kehittynyt, kuin mikään muu
sen ajan tuotannonhaara. Mutta vaikka se olikin kehittynyt lähimmäksi
kapitalistista suurteollisuutta, ei sen työmiehistä sittenkään
tullut köyhälistön johtajia ja esitaistelijoita. Syy tähän on meidän
etsiminen vuoriviljelyksen luonteesta. Se erotti työmiehet toisistaan
kaukaisiin vuoriseutuihin, jotka olivat etäällä suurista valtateistä
ja kauppakeskuksien vaikutuksista. Se erotti vuorityöntekijät
toisilla seuduilla olevista ammattitovereistaan, ja sorretuista
kansankerroksista, se supisti heidän näköpiirinsä tai ainakin esti sen
laajenemisen ja rajotti heidän harrastuksensa pieniin paikallisiin ja
ammattiakoskeviin asioihin.
He olivat kyllä riistettyjä ja tyytymättömiä, eivätkä suinkaan
epäilleet hankkia itselleen oikeutta ase kädessä, he kyllä osottivat
olevansa taipuvaiset ryhtymään vallankumoukselliseen liikkeeseen,
vieläpä asettumaan sen etunenäänkin, mutta ainoastaan silloin kun
heidän omat rajotetut hetkelliset harrastuksensa olivat yhtäpitävät
kokonaisliikkeen harrastusten kanssa. Arvelematta he jättivät tämän ja
sen johtajat pulaan, niin pian kun heidän hetkelliset vaatimuksensa
tyydytettiin, heti kun tyydytettiin heidän vaatimuksensa palkka- ja
työsuhteisiinsa nähden.
Vuorityöntekijäin erillään oleva asema edisti heidän keskuudessaan
melkein vielä voimakkaamman _ammattikuntahengen_ syntymistä, kuin
kaupunkien käsityöläissällien keskuudessa. He ovat sen kauimmin
säilyttäneet, aina meidän päiviimme saakka.