Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.
Vielä vähemmän kuin käsityöläissällit ja kaivostyöläiset, kykenivät
luonnollisesti järjestymättömät köyhälistöjoukot kehittämään
ja sitkeästi ja johdonmukaisesti noudattamaan todellista
vallankumouksellista politikaa. He eivät tunteneet olevansa mikään
uusi, eteenpäinpyrkivä luokka, vaan häviävien luokkien hajoamisen
tuotteita. He pitivät yhtä näiden ja varsinkin talonpoikain kanssa,
joiden jälkijoukossa heidät usein tapaamme. Hajaantuneina, pahoin
kohdeltuina ja nöyryytettyinä he eivät voineet asettaa itselleen
omia tarkotusperiä, olivat liian heikkoja pyrkiäkseen ominneuvoin
joihinkin päämääriin. Epäilemättä heissä kuohui syvä tyytymättömyys
oleviin oloihin, mutta meillä ei tästä ole muuta todistusta, kuin se
taipuvaisuus, jolla he liittyivät jokaiseen vallankumoukselliseen
liikkeeseen. He olivat aina kernaat yhtymään talonpoikiin, joita he
olivat niin lähellä, heti kun nämä liikahtivat. Kommunistiseenkin
liikkeeseen he ottivat osaa, jos sellainen jossakin ilmaantui. Mutta
ei alkuunpanoa sellaiseen eikä yleensä mitään yhteiskunnallisen
mullistuksen aatetta voinut heistä lähteä.
Eivät kaivostyömiehet, eivät käsityöläissällit eivätkä kaupunkien
järjestymättömät köyhälistöläiset olleet kutsuttuja kannattamaan
kommunistisen työväenliikkeen ensimäisiä yrityksiä. Oli olemassa
ainoastansa _yksi_ työväenkerros, jossa kommunistiset pyrkimykset siinä
vallitsevien olojen nojalla löysivät vastakaikua ja jolle ne samalla
antoivat tarpeellisen henkisen herätyksen luomaan näistä taipumuksista
uuden yhteiskuntaihanteen, mutta jolle ne myöskin antoivat tarpeellista
pontevuutta, säilyttää tätä ihannetta aikoina, jolloin näytti
kerrassaan mahdottomalta sitä saavuttaa. Nämä työntekijät olivat
_kutomateollisuuden_ työntekijät, etenkin _villakankurit_.
Luonnollisesti se, mitä tässä on sanottu, on varovasti harkiten
käsitettävä. Kun nykyänsä väitetään, ja täydellä syyllä, että
teollinen köyhälistö on sosialidemokratisen liikkeen kannattaja, niin
ei sillä tarkoteta, ett'eivät muihinkin luokkiin kuuluvat ihmiset,
pikkuporvarit, kirjailijat, tehtailijat j.n.e., voisi ottaa siihen
osaa, vieläpä usein varsin pontehikkaastikin. Monet niistä voivat astua
liikkeen etunenäänkin. Eikä sillä myöskään tarkoteta, että jokainen
teollisuudessa työskentelevä köyhälistöläinen olisi sosialidemokrati.
Yhtäläisesti rajotettuna on ymmärrettävä sekin väite, että
kutomateollisuuden työntekijät ovat olleet kommunistisen
työväenliikkeen ensimäisten yritysten kannattajina. Tulemme näkemään
muidenkin ainesten siinä vaikuttavan; ja olisi järjetöntäkin väittää,
että jokainen kankuri oli kommunisti. Mutta mikäli voimme seurata tätä
liikettä taaksepäin ja mikäli meillä on siitä luotettavia tietoja,
näemme aina kutojien siinä huomattavalla tavalla vaikuttavan, ottavan
siihen osaa, mikä tuskin lienee mikään sattuma.
Meidän luullaksemme on tämä seikka verraten helposti selitettävissä,
jos otetaan selkoa villateollisuuden kehityksen aluista.
Tässä emme ota huomioon muita kutomateollisuuden haaroja, pellava-,
puuvilla-, ja silkkiteollisuutta, koska ne eivät keskiaikana
kansainväliseen merkitykseen nähden läheskään voineet vetää vertoja
villateollisuudelle. Milloin pellava- ja parkkumiteollisuus rupesivat
tuottamaan ulkomaillevientiä varten, kuten Ulmissa ja Augsburgissa,
osottivat ne pääasiassa samallaisia kapitalistisia omituisuuksia kuin
villateollisuus, samoin italialainen silkkiteollisuus.
"Villateollisuus oli keskiaikana", sanoo Hildebrand, "Saksan
porvariston voiman ja kukoistuksen kulmakivenä. Sen raaka-aineiden
tuontiin ja sen tuotteiden vientiin perustui Hansakaupunkien merivalta
ja Saksan muinainen maailmankauppa. Se hyvinvointi, jonka se sai
aikaan, antoi Saksan valtakunnalle keskiajan viimeisillä vuosisadoilla
suurimmaksi osaksi sen mahtavuuden ja sen aseman, joka sillä oli
maailmassa... Saksan villateollisuuden kehityshistoria on senvuoksi
suuremman merkityksinen kuin yhden ammattihaaran kehityksen historia;
se on samalla Saksan taloudellisen sivistyksen historia. Niin,
kuvastuupa siinä koko kansallisen elämämme juoksu".
Nämä sanat tuskin lienevät liioteltuja. Sen rajotuksen niiden
suhteen kumminkin sietää tehdä, että Saksan asema maailmankaupassa
ei perustunut yksinomaan sen villateollisuuteen, vaan myöskin sen
vuoriviljelykseen, joka ajottain, ja etenkin 1500-luvun alussa,
vaikutti Saksan taloudelliseen elämään vieläpä voimakkaammin kun
villateollisuus.
Kaikessa tapauksessa on totta, että villatavarat olivat Saksan, vieläpä
yleensä koko länsimaisen kristikunnan ensimäisiä vientitavaroita.
Nahan ja turkiksien ohella oli liina keski-ajalla vaatetusaineksena.
Villa oli ylellisyystavaraa, jota aluksi ainoastaan ylhäisimmät voivat
itselleen kustantaa. Palttinankudonta oli iki-vanhaa kotiteollisuutta.
Talon naiset kehräsivät ja kutoivat sen palttinan, minkä talon
asukkaat tarvitsivat. Villateosten valmistaminen sitävastoin ei
kauemmin voinut olla kotiteollisuutena, kun taitavuus siinä kohden oli
jossain määrin kehittynyt, sillä silloin vaati se suurempia laitoksia,
värjäyshuoneita, vanutusmyllyjä j.n.e. Mutta sellaisia voivat laittaa
ainoastaan suuremmat järjestöt, kuten luostarit, kaupungit taikka
ammattikunnat.
Ensimäiset mieskankurit tapaamme luostareissa. Nämä ne lienevätkin
enimmän edistäneet villakutomateollisuuden leviämistä Saksaan, niinkuin
luostarit yleensä keskiajan vanhimpina aikoina olivat sen teknillisen
kehityksen kannattajia, joka teollisuudessa ja maanviljelyksessä
tapahtui. Ei mikään ole epätodenmukaisempaa kuin se "valistunut"
katsantokanta, että munkit olisivat saavuttaneet valtansa rukouksia
lukemalla ja evankeliumia kopioimalla.
Jo 800-luvulla mainitaan vanuttajia ja leikkaajia olleen Konstanzin
luostarissa. Munkit opettivat Bodenjärven ympäristön asukkaita kutomaan
villakangasta ja käyttämään verkaa puvukseen. 1100:nnellä vuosisadalla
ei kutomateollisuutta erikoisesti mainita luostarien ohjesäännöissä.
Mutta 12:nnella vuosisadalla on kutomateollisuus tullut luostareille
niin tärkeäksi, että tämän vuosisadan luostarisäännöissä villan
kauppa ja käyttö sekä villakankaan kudonta mainitaan luostariveljien
säännöllisenä toimena, niin etenkin sistersiensiläiskunnan säännöissä,
jotka ovat peräisin 12:nnelta vuosisadalta. Sistersiensiläiset ottivat
itseasiassa veranvalmistuksen suorastaan erikoisalakseen.[14]
Käsityön tapaan harjotettu villakangasteollisuus kehittyi nopeasti,
paitsi luostareissa, myöskin kaupungeissa. Ensin tapahtui tämä
Alankomaissa, jossa se rupesi kukoistamaan jo 900-luvulla.
Tämä uusi teollisuus oli ylellisyysteollisuutta. Villakankaat olivat
kauan aikaa ainoastansa varakkaampien saatavia. Kun 1400-luvulla
käsityöläiset ja talonpojatkin rupesivat käyttämään villavaatteita,
pidettiin tätä merkkinä siitä, kuinka pelottavasti ylellisyys rupesi
leviämään alempiinkin säätyihin. Hienosta verasta maksettiin sangen
paljon. Niin ollen kannatti sitä kulettaa kauaksi, ja tuli siitä siis
vientitavara. Koko Europa oli sen markkinapaikkana. Ei siis sovi
ihmetellä, että verkateollisuus helposti kehittyi vientiteollisuudeksi,
kun kaikki tarpeelliset edellytykset sattuivat olemaan olemassa, kun
siis oli runsaasti hyviä raaka-aineita ja samalla tekotavat kehittyneet
tarpeeksi pitkälle.
Näin oli ensiksi asianlaita Flanderissa. Flanderin verkaa kiitettiin jo
1200-luvulla yli koko Europan.[15]
Monessa kaupungissa villateollisuus pysyi käsityönä, jota
harjotettiin ainoastaan paikallismarkkinoita varten, kuten yleensä
muitakin käsitöitä. Kumminkin tuli se sielläkin riippuvaiseksi
maailmanmarkkinoista, sillä ulkoapäin tuleva kilpailu ulottui
paikallismarkkinoillekin ja näistä tuli maailmanmarkkinoiden pieni
osanen. Nämä tulivat sen vuoksi määrääväksi villateollisuudelle
sielläkin, missä sen ei onnistunut poistaa paikallista luonnettaan, ja
se tulee vientiteollisuudeksi. Sen vuoksi joutuivat noiden seutujen
veranvalmistajat etuihinsa nähden kärsimään kauppiaista, jotka toivat
verkaa maahan ja kilpailivat sitte myydessä heidän kanssaan. Tämä ei
ollut sellaista väestön perinnäistä vihollisuutta kauppiaita kohtaan,
jota he tunsivat _kuluttajina_, vaan aivan erikoista vastakkaisuutta
_tuottajien_ ja _kauppiaitten_ välillä. Sensijaan, että väestöjoukot
olivat kauppiaille sitä vihollismielisempiä, mitä enempi nämä
_korottivat_ hintojansa, kasvoi villakankaan valmistajien suuttumus
sitä enempi mitä _halvemmalla_ kauppiaat toivat verkaa ulkomailta
heidän makkinoilleen.
Mutta tämä vastakkaisuus ei ollut ainoa, johon villakankaan valmistajat
joutuivat kauppiaisiin nähden. He eivät olleet vastakkain ainoastaan
siitä syystä, että olivat kilpailijoita, vaan myöskin syystä että
toiset olivat sortajia, toiset sorretulta. Missä villakankaanvalmistus
muuttui vientiteollisuudeksi, oli _pääoma_ tarpeen sen harjottamiseen.
Eihän enää myyty suorastaan ostajalle. Tavaran täytyi tehdä pitkiä
matkoja, joskus vaeltaa markkinoilta toisille ennenkuin se tapasi
ostajan, ja matkalla se oli alttiina monille vaaroille. Viipyi kauan,
ennenkuin tavarain korvaus tuli kotiin.
Missä villateollisuus muuttui vientiteollisuudeksi, oli villa tuotava
vähitellen yhä kaukaisemmista paikoista, koska lähimpänä olevan
seudun tuotanto ei riittänyt tyydyttämään villatarvetta. Ja samassa
määrin kuin teollisuus kehittyi ja kilpailu kasvoi, samassa määrin
kuin vaatimukset veran hienouden ja hyvyyden suhteen kasvoivat, oli
raaka-aineita valittava yhä huolellisemmin. Mutta nytpä ei ollutkaan
olemassa monta seutua, joka olisi tuottanut tarpeeksi hyviä villoja;
parhaat tulivat, kuten jo on huomattu, Englannista. Raaka-aineet
tulivat yhä kalliimmiksi, kuta kauempaa niitä tuotiin, ja niitä
täytyi koota yhä suurempia varastoja. Pääoma, joka oli käytettävä
raaka-aineisiin, kasvoi samassa suhteessa kuin vienti laajeni ja
samalla tuli sen kiertämisaika pitemmäksi. Itse veranvalmistajan
täytyi niin muodoin tulla rahamieheksi taikka tuli hän riippuvaiseksi
kauppiaasta, joka antoi hänelle tarpeelliset rahat etukäteen.
Kumpaankin suuntaan on kehitys tapahtunut. Villateollisuustyöläinen
sortui joko kotiteollisuuden harjottajaksi nykyaikaisessa mielessä,
kotityöntekijäksi, jolla joko oli yksi sälli tai ei ensinkään, joka sai
raaka-aineet kauppiaalta, ja jätti tälle suostutusta palkasta työnsä
tuotteet, tai tuli veranvalmistajasta kapitalisti, jolla oli työssä
useampia sällejä ja joka otti haltuunsa ei vain tuotannon, vaan myöskin
kaupan. Ei se aina ollut _kutojamestari_, jonka onnistui kohottautua
tähän asemaan, usein se oli joku muu käsityöläinen, joka vaikutti
veranvalmistuksessa. Ne useat toimenpiteet, joiden alaisena villojen
oli oltava, ennenkuin ne tulivat kauppaan hienona verkana, erosivat
yhä enemmän itsenäisiksi käsitöiksi: villankehrääjien, vanuttajien,
leikkaajien, värjärien ammateiksi.
Nämä ammatit olivat tekotavoilleen toisistansa riippuvaiset, ja kukin
niistä koki saada muut taloudellisestikin itsestään riippuvaisiksi.
Erittäinkin oli villankehrääjien ja kutojien välinen taistelu
ankara. Paikottain onnistui kutojan tehdä kehrääjät itsestään
riippuvaisiksi, mutta enimmäkseen kävi päinvastoin. Kehrääjistä
sai alkunsa _vlllakauppiasylimystö_, nämä kun kehruuttivat villat
köyhemmillä mestareilla tai sälleillä kotonaan, jonka jälkeen
kudottivat langat joko sälleillä tai itsenäisillä kotiteollisuuden
harjottajilla. Tässä esiintyy jo alku _käsiteollisuusjärjestelmään_,
aikaisimmin luostareissa, jotka saman katon alle yhdistivät kaikki
erikoistyöt, jotka veranvalmistamiseksi tarvittiin. Mutta käsityössäkin
huomaamme 1400-luvusta alkaen siellä täällä kehrääjäsällien ohella
kutojasällejäkin työssä verkatehtailijain kotona, ja sen ohella jyrkän
työnjaon siinä muodossa, että kukin villakankuri kutoi erikoista
kangaslajia. Toisenlaista työnjakoa syntyi villakehruuteollisuudessa,
kun sen erilaisia perättäin seuraavia töitä annettiin eri työläisten
tehtäviksi. Tästä oli seurauksena ammattikunnallisen villankehruun
lakkaaminen, sen eri toimintojen antaminen ammattikuntiin
kuulumattomille, osaksi oppimattomille, työläisille, _maalaisille,
naisille_ ja _lapsille_.
Lopuksi vastaa verkateollisuuden kapitalistista luonnetta sekin, että
siinä kappalepalkkajärjestelmä aikaisin kehittyi. Sattuipa vielä
niinkin, että tämä taas lakkautettiin sen vahingollisen vaikutuksen
vuoksi, mikä sillä oli työn laatuun nähden. Niin kävi esim. Ulmissa
neuvoston päätöksellä v. 1492 "koska kiirehtiminen on työn hyvyydelle
vahingoksi". Tuo kaunis sakkojärjestelmä, jonka avulla uuden-ajan
rahamies pakottaa tuottamaan parhainta laatua ylenmääräisesti
joudutetustakin työstä, oli "pimeällä keskiajalla" vielä varsin vähän
kehittynyt!
Päinvastoin kuin useimmat senaikuiset sällit, mutta samoin kuin
uuden-ajan työmiehet, saivat kankurityöntekijät usein mennä naimisiin.
Kankurisälli ei siinä tapauksessa enään kuulunut mestarin perheeseen.
Villateollisuus oli myöskin se kaupunkiteollisuus, jossa
teknillinen kehitys nopeimmin tapahtui. Mitä enemmän työnjako
lisääntyi ja vientitavaratuotanto, joukkotuotanto, kasvoi, sitä
laajaperäisemmiksi kävivät ne teknilliset laitokset ja apuneuvot,
joita kutomateollisuuteen vaadittiin. Muutamat näistä tarpeellisista
laitoksista ja koneista olivat niin suuria ja kallishintaisia, että
eivät yksityiset henkilöt olleenkaan voineet sellaisia hankkia.
Niitä omistivat kaupungit taikka ammattikunnat. Yksityisten
yrittäjäin kapitalistinen omistusoikeus työntekijäinsä työkaluihin
ei vielä silloin ollut kehittynyt. Mutta jo alkoi edistyvän työnjaon
vaikutuksesta keksimähenki herätä juuri villateollisuuden alalla.
Laajojen laitosten käytäntöön ottaminen sai aikaan joukon _teknillisiä
vallankumouksia_ ja kiihotti jatkamiseen. Rukkia esim. ruvettiin
käyttämään 1400-luvulla, ensinnä käsin käytettävää. V. 1530 keksi
Wattenmühlistä kotoisin oleva Jürgens poljettavan rukin. Vanuttaminen
tapahtui aluksi jalkojen avulla. Veden avulla käypien vanutusmyllyjen
keksiminen (ehkä 12:nnelta vuosisadalta) teki vähitellen lopun jaloilla
toimitetusta vanutuksesta.
Jokainen sellainen edistysaskel teki _osan työvoimista tarpeettomaksi_.
Tämä nykyaikaisen teollisuuselämän puoli ei missään esiintynyt niin
aikaisin kuin villateollisuustyöläisten keskuudessa.
Niin lähelle suurteollisuutta ja kapitalismia, kuin vuoriviljelys,
ei villateollisuus tosin koskaan päässyt ennen uskonpuhdistusta.
Mutta sensijaan että vuoriviljelystä harjotettiin erämaissa, ja
vuorityöntekijät pysyivät erillään muiden ihmisten pyrinnöistä ja
taisteluista, sai villateollisuus kapitalistisen luonteensa enimmäkseen
kaupungeissa, joiden kautta maailmankaupan virta kulki eteenpäin ollen
Europan edistyneimpien maiden, Italian, Alankomaiden, Ranskan ja Saksan
kaikkien vaikutusten alaisena. Näissä kaupungeissa villateollisuus
oli se ammatti, joka aikaisimmin ja selvimmin kehitti kapitalistisen
luonteen -- niinkuin myöhemmin _kutomateollisuus_ 18:nnen vuosisadan
lopulla Englannissa oli paneva alulle teollisen vallankumouksen.
Mestarit koettivat päästä kauppiaiksi ja kapitalisteiksi, jotka enemmän
kuin jonkun muun kaupunkikäsityön mestarit sortivat sällejänsä ja
olivat syvän rotkon heistä erottamat. Missä tämä ei heille onnistunut,
joutuivat he itse kauppiasten palkkaorjiksi, kotiteollisuuden
harjottajiksi, jotka olivat sällejänsä lähempänä kuin minkään muun
ammatin mestarit ja tunsivat olevansa heidän kanssansa etujen
yhteydessä sortajia vastaan. Ja ammattikunnan ulkopuolella oleva
köyhälistöläinen tuli työtoverina ja yhteiskunnallisesti samanarvoisena
sällejä yhä lähemmäksi.
Ja samalla kun villatyöläisille typerä ammattiylpeys tuli yhä
aiheettomammaksi, samaan aikaan heidän näköpiirinsä laajeni sen
merkityksen kautta, jonka maailmanmarkkinat heihin nähden saavuttivat.
Muilla kansalaisilla oli, kuten Goethen "Faustissa" sanotaan, vain
sunnuntaihuvitusta, "... kun hän ammattiveikolleen saa jutustaa
sodasta ja sodanhälinästä, kun kaukana, Turkissa, kansat keskenään
taistelevat". Mutta villateollisuudessa työskenteleville tämä
sitävastoin oli vakavin asia maailmassa. Heidän raaka-aineidensa
tuonti ja tavaroittensa menekki riippui siitä, oliko Englanti sodassa
Ranskaa vastaan ja missä suhteessa Flander siihen nähden oli, oliko
Hansaliitto hyvissä väleissä Tanskan kanssa, oliko tie Novgorodiin
avoinna, tekisikö keisari rauhan Venetsian kanssa j.n.e. Se, joka
tekee työtä maailmankauppaa varten, joutuu pian nurkkapolitikan
kannalta, mutta menettää samalla myöskin sen huolettomuuden, varmuuden,
mikä on käsityöläisellä, joka tekee työtä ainoastaan sukulaisille
ja tuttaville. Villakankaankutojat eivät milloinkaan voineet päästä
rauhaan, heidän ammattinsa oli alituisten mullistusten alaisena.
He ottivat osaa sisällisiin riitoihin kaupungeissansa, näyttelivät
niissä usein pääosaa. Heillä oli omat ammattiriitansa, joita mainitut
yhteiskunnalliset ja teknilliset muutokset aiheuttivat. Ja tämän
lisäksi tuli vielä vaikutteita muista maista ja kauppapuolista.
Villateollisuus oli vallankumouksellisin kaupungeissa keskiajan
lopulla harjotetuista ammateista. Ja vallankumouksellisia olivat
sen työläisetkin. Yhteiskunta ei heidän mielestään ollut mikään
luja, muuttumaton: he saattoivat helpoimmin ruveta miettimään sen
muuttamista. He ankarina tunsivat sorron, ja heillä oli suurimmat syyt
vihata rikkaita.
Mutta villateollisuus oli myöskin voimakkain kaikista ammateista.
Jokainen kaupunki muodosti oman yhteiskuntansa, mutta hyvinvoivissa
kaupungeissa, niissä, jotka tekivät työtä länsimaisen teollisuuden
maailmanmarkkinoita varten -- ne ulottuivat Englannista Novgorodiin
ja Konstantinopoliin saakka -- oli villateollisuus taloudellisessa
suhteessa tärkein ammatti. Kaupungin hyvinvointi riippui siitä, s.o.
sen työmiehistä.
Mutta ei ainoastaan taloudellisen merkityksensä, vaan myöskin
lukumääränsä kautta olivat villatyöläiset, etenkin kutojat, niissä
kaupungeissa, missä tämä teollisuus kukoisti, voimana, joka meistä ehkä
saattaa näyttää mitättömältä, mutta joka todellisuudessa oli varsin
suuri sen ajan pienissä kaupungeissa. Tämä teollisuus saattoi siihen
aikaan koota pääpaikkoihin, suhteellisesti katsoen, suunnattoman suuria
ihmisjoukkoja.
Breslaussa marssivat kankurit v. 1333 900-miehen suuruisena aseilla
varustettuna joukkona. Kölnistä ajettiin yksin yhden ainoan kukistetun
kankurikapinan jälkeen 1,800 kankuria maanpakoon. Erittäin paljon oli
heitä Alankomaissa. V. 1350 oli Lövenissä 4,000 kangaspuuta, Ypernissä
yhtä monta ja Mechelnissä 3,200. V. 1326 karkotettiin Gentistä 3,000
kankuria sen vuoksi, että olivat osottautuneet taipuvaisiksi nousemaan
kapinaan Flanderin kreivejä vastaan. 1300-luvun loppupuoliskolla
seisoi siellä 18,000 veranvalmistustyötä harjottavaa miestä aseissa.
Brüggessä eli käsityön kukoistuskaudella 50,000 ihmistä villakankaiden
valmistamisella.
Tästä kasaantumisesta eri paikkoihin kasvoi kankureille mahtava
vallankumouksellinen voima. Ei siis ihme, että apotti Trudo
aikakirjassaan lausuu heistä, että he olivat ylpeämpiä ja julkeampia
kuin mitkään muut ammattilaiset.
Jos kaiken tämän ottaa huomioon, silloin käsittää, että
juuri villateollisuudesta tuli uskonpuhdistuksen ajan
yhteiskuntavallankumouksellisten pyrintöjen ahjo. Ei hämmästytä se,
että tavataan kankureja jokaisen taistelun etunenässä, joka kaupunki- ja
valtiovaltaa vastaan käytiin, ei se, että heidän keskuudessaan
helposti pääsi valtaan sellaisia virtauksia, jotka asettuivat
sotakannalle koko valitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, ei se,
että kankurit säännöllisesti ovat sekaantuneet kaikkiin keskiajan
loppupuolella ja uskonpuhdistuksen ajalla tapahtuneisiin kommunistisiin
liikkeisiin, mikäli näissä yleensä köyhälistöläistä luokkaluonnetta on
tavattavissa.