Lakimiehestä, joka on tottunut roomalaisen oikeuden
omistuskäsitteisiin, näytti saksalainen vuorikaivos 1500-luvun alussa
varmaankin varsin merkilliseltä.
Sillä, jonka hallussa vuorikaivos oli, oli siihen ainoastaan
käyttöoikeus, mutta ei täydellistä omistusoikeutta. Tämän antoi
ruhtinaallinen virkamies, vuorimestari. Se, joka oli saanut
käyttöoikeuden, muodosti nyt vuoriviljelystä varten yhtiön, jossa oli
neljä ja myöhemmin useampia osuuksia eli "kuxeja" (tsekkiläisestä
sanasta "kus", osa). Määrätty osa sellaisia kaivososuuksia kuului
ruhtinaalle. Niitä voitiin myydä. Yhden taikka useamman osuuden
omistaja oli "vuoritilallinen" ("Gewerke"). Vuoriviljelystä harjottivat
niin muodoin osakeyhtiöt, mutta yksi osake oikeutti ainoastaan saamaan
osan sen _puhtaasta tulosta_. Tämä jaettiin osakkeiden omistajille;
samoin menotkin pantiin tasan heidän keskensä. Jos kulungit pitemmän
aikaa olivat tuloja suuremmat eikä joku vuoritilallinen voinut osaansa
suorittaa, menetti hän kaivososakkeensa, jonka hänen toverinsa silloin
olivat oikeutetut antamaan jollekin toiselle. Jos työtä jossakin
kaivoksessa lakattiin tekemästä, niin yhtiö kadotti kaiken oikeutensa
siihen, ja ruhtinas saattoi vuokrata sen jollekin toiselle.
Mutta ei siinä kyllin, että oli olemassa tällaisia määräyksiä, jotka
olivat niin erilaisia kuin roomalaisen oikeuden omistuskäsitteet.
Vuoriviljelystä johtivat ruhtinaan virkamiehet, kun ruhtinas oli
itselleen anastanut kyläyhteisön oikeudet, ja vuoritilallisilla
itsellänsä oli asiassa varsin vähän sanomista. Siitä kuvauksesta, jonka
"tohtori ja Kemnitzin vaaliruhtinaskaupungin pormestari" Yrjö Agricola
on antanut Saksan vuoriviljelyksestä 1500-luvulla, käy selväksi, että
hallinto- ja työkoneisto jo silloin oli täydellisesti järjestetty, että
vuoritilallisilla siinä tuskin oli muuta tekemistä kuin maksaa silloin
kun asiat kävivät huonosti ja ottaa vastaan rahoja milloin ne kävivät
hyvin. Agricola tosin pitää tärkeänä sitä, että vuoritilallisten
pitäisi asua vuorella eikä luottaa tarkastusmieheen. Mutta tämä
varotus osottaa vain, että vuoritilalliset jo hänen aikanansa asuivat
mielellään kaukana siitä seudusta, josta he saivat rikkautensa; he
olivat tulleet tarpeettomiksi tuotannon menestymiselle, jonka johdon
ruhtinaallinen virkavaltaisuus oli ottanut huostaansa.
Mutta samassa määrin kuin vuoritilalliset _itse_ tulivat tarpeettomiksi
vuoriviljelykselle, kasvoivat vaatimukset heidän _pääomaansa_
nähden. Vuoriviljelyksen menestyksellä harjottaminen tuli pian
suurkapitalistien etuoikeudeksi. Sitä saattoivat ainoastaan kaupunkien
suuret kauppiaat ja pankkiirit harjottaa.
Vuoriteollisuuden tekniikka, työtavat, kehittyi keskiajan loppupuolella
ja uudenajan alussa suuresti, etenkin _Saksassa_, joka silloin
oli "Euroopan Peru" maanosamme kullasta ja hopeasta rikkain maa.
Vuoriteollisuuden työtavoista saa lähempiä tietoja esim. Joakimsthalin
pastorin _Mathesiuksen_ "Sarepta"-nimisestä kirjasta, jossa hän
kuvailee hopeakaivosten oloja.
Tiede oli jo otettu vuoriviljelyksen palvelukseen. Tietopuolista
sivistystä saaneet insinöörit järjestivät ja johtivat työn
vuorikaivoksissa. Tähän ei sivistymätön vuorityöntekijä enää kyennyt.
"Sareptasta" käy kumminkin selville, että jo näidenkin täytyi osata
käyttää _kompassia_, kaivokset kun jo olivat kehittyneet niin
laajoiksi. Mutta etenkin oli tämä kapine apuna insinööreillä heidän
trigonometrisissä mittauksissaan, kun oli määrättävä rajat eri
kaivosalueiden välillä tai johdettava puhtaan ilman käytäviä alas
kaivokseen j.n.e.
Jo tässä näemme kapitalistiselle suurteollisuudelle omituisen piirteen
esiintyvän: työmiesten jakaantumisen kahteen luokkaan, sivistymättömiin
ruumiillisen työn tekijöihin ja sivistyneisiin ajatustyön tekijöihin.
Ja vaatimukset asetetaan niin korkealle kuin mahdollista sekä
edellisten ruumiilliseen voimaan että jälkimäisten henkiseen kykyyn
nähden.
Mitään "älyn ylituotantoa" ei kumminkaan vielä 1500-luvun alussa ollut,
ei ainakaan teknillisellä alalla -- pikemmin kenties uskonnollisella.
Insinöörejä ei ollut vielä niin runsaasti kuin nyt ja heitä pidettiin
senvuoksi suuressa arvossa. "Ruhtinaat ja herrat", sanoo Mathesius,
"ymmärtävät myöskin pitää sellaisia taidollisia ihmisiä, joita Jumala
ja luonto ovat muita paremmin suosineet, siinä arvossa minkä he
ansaitsevat".
Tiedettä käytettiin vuoriviljelyksessä jo 16:nnella vuosisadalla
tuotannon edistämiseen. Perinnäisen isien tavan sijasta, joka
käsityössä näyttelee niin suurta osaa, tapaamme siis tässä
järjestelmällisen, tieteellisen tutkimisen vallankumouksellisena
tekijänä. Sen tarkotuksena on alituisesti muuttaa tuotantoa, keksiä
yhä parempia apukeinoja, s.o. sellaisia, jotka vaativat yhä pienempiä
kustannuksia ja säästävät yhä enemmän työtä. Kaikki nämä ovat sellaisia
piirteitä, jotka ovat ominaisia uudenaikaiselle kapitalistiselle
suurteollisuudelle.
Kuinka pitkälle koneiden käyttäminen siihen aikaan oli päässyt
vuorityössä, näkee seuraavista Mathesiuksen kuvauksista:
"On suuri armo ja Jumalan lahja, että Jumala toki lieventää
hyödyllisten työaseiden ja keinojen kautta sitä hikeä, joka on synnin
tähden tullut ihmissuvun osaksi, ja panee hevosen valjaisiin ihmisen
sijasta ja tekee mahdolliseksi veden, tuulen ja _tulen_ kautta
nostaa mukavalla tavalla vuorta ja vettä ylös syvyydestä, niin että
kustannukset tulevat pienemmiksi ja salatut aarteet paljon paremmin
kuin ennen julkisiksi.
"Seisoa rakkaan kelan ääressä kokonainen päivä ja tehdä monta otetta
yhden pfennigen saamiseksi ja olla alttiina useinkin kelan tempomiselle
vieläpä ruhjomisellekin, se on todellakin karvasta ravintoa. Mutta
nyt on Jumala antanut taitoniekkoja, jotka ovat keksineet etuisuuksia
ja auttajia, on näet kiinnitetty telarattaita ja vipuja kelaan siten,
että työ käy helpommin ja tuottaa enemmän. Samoin, että on järjestetty
ympyriäisiä pyöriä ja rattaita koneistoksi, niin että voi nostaa vuorta
ja vettä ei ainoastaan käsivarsilla ja hartioilla, vaan jalkojen ja
ruumiin avulla, sekin on kiitoksen arvoista. Niinpä on nostolaitoskin
kaunis koneisto, siinä hevosien avulla kiskotaan ylös päivän valoon
vuorta ja vettä ja siten voikin kaivosaukosta nostaa enemmän kerrallaan
kuin ennen kahdellakymmenellä kelalla. Samoin on hevosten avulla
jarruttaminenkin mainio taito.
"Tilava ja turvallinen kaivoskäytävä ojineen ja ilmanvaihtoineen on
kumminkin kaunein keksintö vuorityössä, sillä sellaiset ottavat pois
veden ja huonon ilman ja antavat sijaan raitista sekä helpottavat
kuljetusta vaunuilla ja koirilla, jonka tähden kaivosväen tulee
kiittää Jumalaa ja kernaasti, nopeasti ja uskollisesti antaa veronsa,
neljännen rahan ja yhdeksännen. Mutta siellä, missä ei voida tehdä
kaivoskäytäviä, ovat arvokkaita vesilaitokset, joilla vesi voidaan
nostaa kaivoksesta.
"Kuttenbergissa voitiin huono ilma johtaa pois pitkien putkien,
ikäänkuin savupiippujen kautta, sittenkun ensin oli viritetty valkea
paikalle. Tällä tapaa voitiin johtaa raitista ilmaa aukon kautta aina
500 'lahterin' (noin kilometrin) syvyyteen ja vielä syvempäänkin".
Mathesius puhuu tässä vain _vuoriviljelyksestä_. Agricolalta voimme
saada tietää, mitä suuria laitoksia jo silloin oli tehty _malmin
muokkaamista_ varten, survinmyllyjä, sulatusuuneja, koneita metallien
erottamiseksi kuonasta ja n.k. "kovien nesteiden", kuten suolan,
lasin y.m. valmistamiseksi. Yllä oleva riittänee osottamaan, että
sillä vuoriviljelyksellä, joka tarkotti jalojen metallien saamista,
ei enää 1500-luvulla ollut nimeksikään käsityöntapaista luonnetta.
Siihen ei riittänyt enää yksinkertaiset käsitemput, joita vuorimies
oppi oppiaikanaan, jonka loputtua hän tunsi perinpohjin koko
vuorityötoiminnan. Vuorikaivos oli tullut suureksi, monimutkaiseksi
elimistöksi, joka vaati laajoja ja taidokkaita, peräti kalliita
laitoksia. Ainoastaan tieteellisesti sivistyneet miehet, "taitoniekat",
niinkuin heitä kutsuttiin, osasivat valvoa ja johtaa kaivostyötä,
ja ainoastaan voimat, mahtavammat kuin ihmisen, kykenivät pitämään
koneistoa käynnissä. Vuorikaivos oli elimistö, joka vaatii _pääomaa_
pysyäkseen pystyssä.
Köyhällä sellaisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään
mahdollisuutta päästä hoitamaan sellaista vuorikaivosta omanaan.
Eivätpä edes pienemmät rahamiehet voineet yksin suorittaa kunnollisen
vuorikaivoslaitoksen kustannuksia.
Totta kyllä saattoivat useammat heistä lyöttäytyä yhteen ja muodostaa
osakeyhtiön, ja sellaista usein tapahtuikin. Mutta tulos ei aina ollut
suotuisa.
Geologia oli silloin vielä alullaan. Vuoriviljelys oli senvuoksi
usein pelkän sattuman varassa. Kaivoksien tuotto vaihteli varsin
uskomattomissa määrissä. Useita kaivoksia, suuria kaivospiirejäkin
hylättiin silloin, joita sitte myöhemmin taasen on menestyksellä
ruvettu käyttämään.
900-luvulla ruvettiin Harz-vuoristossa harjottamaan hopean kaivamista.
Ensimäisen sadan vuoden kuluessa oli saalis tavattoman runsas, mutta
emmepä sitten tuskin kuulekaan näistä kaivoksista mitään ennenkuin v.
1205, jolloin niissä taas ruvettiin työskentelemään, kaivosten oltua
pitemmän aikaa varsin käyttämättöminä.
Saksin hopeakaivokset 1100-luvulla alkoivat toimintansa ja 1200-luvulla
Böhmin kaivokset. Vuonna 1295 Böhmin hallitsija Wenzel II vakuutti
vuorijärjestyksessään, että kaikki kulta- ja hopeakaivokset hänen
maansa ulkopuolella ovat tyhjentyneet, vain Böhmin olisi tulvillaan
kultaa ja hopeaa. Työ Goslarin kaivoksissa lakkautettiin 1300-luvulla
ja pantiin taas käyntiin 1419. Meissenerin kaivokset olivat alinomaa
työnalla. Mutta niiden tuotto vaihteli tavattomasti.
Marienbergin kaivokset antoivat 1520-luvun alussa vain muutamia satoja
florinia, vuonna 1540 oli saalis päälle 270,384 florinia ja sitten
laski se taasen niin, että se v. 1552 oli 22,749 florinia.
Schneebergissä toimivien kaivoksien antama puhdas tulo vuosina 1511-25
vaihteli 250 ja 59,340 Saksan markan välillä selvää hopeaa. Olipa
eräissä kaivoksissa vuosia, jolloin monet kaivokset eivät antaneet
tuskin mitään, vieläpä tuottivat tappiotakin.
Suurkapitalisti, joka saattoi kestää tällaista, ansaitsi kyllä
keskimäärin sievoisia voittoja. Mutta pienen pääoman omistaja saattoi
helposti köyhtyä keppikerjäläiseksi. Jos taasen hänen kaivoksensa
tuottivat voittoa, oli kyllä olemassa keinoja katkeroittaa hänen
onneaan käyttämällä sitä vaikutusvaltaa, joka suurilla rahamiehillä oli
ruhtinoihin ja heidän virkamiehiinsä.
Agricola kertoo meille, että monet pitivät vuoriviljelyksen
harjottamista epäsiveellisenä niiden menettelytapojen perustuksella,
jotka siinä esiintyvät ja joita hän kuvailee seuraavasti: "Jos on
toiveita saada metallia jostakin paikasta, niin tulee joko ruhtinas tai
esivalta ja työntää kaivoksen haltijat heidän omalta omaisuudeltaan;
tai tulee sitten joku ovela itsekäs naapuri ja nostaa oikeusjutun
kaivoksen haltijoita vastaan saadakseen edes osan kaivoksesta. Sattuupa
niinkin, että vuorityönvalvoja asettaa liikanaisia rasituksia kaivoksen
haltijain kannettavaksi, niin että he joutuvat osuuksiltaan ja hän itse
anastaa kaivoksen haltuunsa. Taikka myöskin kehuu kaivoksen tarkastaja
väärin ja valheellisesti suonta, niin että hän voipi myydä osansa kaksi
kertaa kalliimmasta kuin mitä sen arvo on, taikka myöskin moittii
jotakin suonta saadakseen ostaa sen halvasta hinnasta".
Ei ihme näin ollen, että vuoriviljelys oli melkein yhtä huonossa
maineessa kuin nykyään pörssit -- mutta myöskin yhtä houkuttelevaa
rahamiehille. Samoin kuin pörssit nyt, oli se aikanansa keino, jonka
avulla pakkoluovutettiin suurkapitalistien hyväksi pikku omistajilta,
jotka tahtoivat äkkiä rikastua. Suurkapitalisteja vastaan ei tietysti
uskallettu käyttää sellaisia toimenpiteitä kuin äsken mainitut, ei
esim. tuota kuuluisata Augsburgissa sijaitsevaa Fuggerien liikettä
vastaan, joka oli ottanut vuokralle Schwazin kultakaivokset Tyrolissa
ja kiskoi yksinänsä niistä vuosittain voittoa 200,000 florinia.
"Sillä, joka tahtoo vuoriviljelystä harjottaa", sanoo Mathesius,
"täytyy olla _rahoja_ taikka _toimeliaat kädet_".
Toisin sanoen, ainoastaan _suurkapitalistit_ ja _köyhälistö_ voivat
vielä menestyä vuoriviljelyksessä.